19. marraskuuta 2010

No hard feelings!


Yhteensä 284 henkilöä ovat tiedustelleet minulta tämän vuoden aikana sähköpostitse ja muita reittejä pitkin, olenko Perussuomalaisten ehdokkaana ensi eduskuntavaaleissa. En ole voinut vastata asiaan, koska en ole tiennyt itsekään. Kysymys on ollut puolueen Helsingin piirin ratkaistavana.

Sain jokin aika sitten tietää, että en ole ehdokkaana. Viimeinen paikka myönnettiin Perussuomalaisten ryhmään loikanneelle keskustan kansanedustaja Markku Uusipaavalniemelle.

Asemaani koskeva päätös ei ollut tietenkään yllätys. Eräät sivustaseuraajat katsoivat, että ehdokkuuteni Perussuomalaisissa olisi eräiltä osin paradoksi. Asian vakavasti ottamiseen ja tunnustelemiseen johtivat kuitenkin monet minulle esitetyt toivomukset ja se, että puolue oli ainoa, jonka kautta olisin ehkä voinut toteuttaa kansalliseen konsensukseen tähtäävää ohjelmaani.

Iloitkoot siis poliittiset vastustajani ja akateemiset viholliseni nyt, kun tämäkin tie on tukittu! Voin vain kuvitella myös Perussuomalaisissa koetun helpotuksen määrää, kun kenenkään ei tarvitse pelätä, että kahmisin henkilökohtaisia ääniä puolueen sisällä. Eikä tarvitse säikkyä sitäkään, että pelottaisin puolueen joitakin kannattajia Kristillisdemokraattien suuntaan.

Aika selvää oli, ettei kaltaiseni henkilö puolueen listalle mahtuisi. En kuitenkaan paheksu ratkaisua, paitsi niiden puolesta, jotka lupailivat minulle ääniään (vaikka en ollut edes ehdolla), ja niiden, jotka eivät saa koskaan tietää, miten vaaleissa olisi käynyt. Nyt en ainakaan häviä.

Filosofina minulla on joka tapauksessa ajattelutilaa ja vaikutusmahdollisuuksia enemmän kuin napinpainajaksi kutistettuna. Paha vain, etten voi muotoilla filosofiaani valtionpolitiikaksi enkä osallistua millään tavoin politiikkaan.

Kaksi paikkaa kepulle?

Ja onhan tämä uusi Paavali kelpo ehdokas. Vaalipiiriä vaihtaessaan hän tuo myös jalasmökkipolitiikan tullessaan.

Kun gallupit lupaavat Perussuomalaisille yli kymmenen prosentin kannatusta, se kertoo, että hallituksen politiikkaan ollaan erittäin tyytymättömiä. Gallupeissa ei kuitenkaan äänestetä henkilöitä, ja niinpä ne mittaavat tässä tapauksessa lähinnä protestoimisen halua. Puolueiden voimasuhteet saattavat palata lähemmäksi entisiä, kun äänestäjät näkevät ehdokasgallerian ja ennen kaikkea löytävät ne opposition kuuluisat keinot ongelmien ratkaisemiseen.

Mikäli persut yltävät koko Suomessa kymmenen prosentin kannatukseen, ääniosuus jää Helsingissä seitsemään. Sillä lohkeaa yksi paikka. Se voi mennä istuvalle kansanedustajalle, Markku Uusipaavalniemelle, eikä jakarandatuolia saakaan alleen eräs tietty maahanmuuttokriitikko. Tosin hänenkin paukkunsa loppuvat maahanmuuttopolitiikkaan ja aselakikysymykseen. Myös pääministeriksi ylennetty Mari Kiviniemi saanee virkapostistaan sen verran ylimääräistä prestiisiä, että hän säilyttää paikkansa. Tällöin kepu saisi Helsingistä tavallaan kaksi paikkaa eivätkä perussuomalaiset yhtään.

Perussuomalaisilla on ohjelma

Niille, jotka ovat väittäneet, ettei perussuomalaisilla ole poliittista ohjelmaa, voin vastata, että on toki. Perussuomalaisten ohjelma on homovastaisuus. Se on puolueen ratkaisu kaikkiin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Tämä on tullut selväksi niin puheenjohtajan kannanotoista, suhtautumisesta pride-tapahtumaan kuin ”vietellyksi” joutumista pelkäävän Veltto-Virtasen puheenvuorosta (Perussuomalainen-lehti 14/2010).

Niinpä ei ole puoluetta. Ainoa aatteellisesti järjissään oleva puolue kokoomus on varattu rahakkaille sekä ”älä pidä sitä sisälläsi”-jupeille, jotka tekevät kaikkensa pitääkseen meidät ulkona.

Korruptiokepu keskittyy helsinkiläisten maanviljelijöiden ongelmiin.

Demarit ja Vasemmistoliitto puolestaan uivat ideologisten kriisiensä pyörteissä jo niin syvällä, ettei nenä ylety pinnalle: kansainvälisyyttä, monikulttuurisuutta ja maahanmuuttoa hoilataan suomalaisen työväenluokan vahingoksi. Siinä, missä oikeisto on kapitalismin kuluttajansuojayhdistys, siinä vasemmisto on globalisaation sosiaaliturvatoimisto.

Vihreissä ei ole muuta hyvää kuin (näennäinen) arvoliberalismi. Muu on kansallisten etujemme vastaista. Kristillisdemokraatit on Jumalan ruoska, eikä perussuomalainen puoluekaan ole muuta kuin kristillinen liitto katolis-patriarkaalisessa muodossa.

Kelvatakseni puolueille minun täytyisi ilmeisesti ryhtyä pornotähdeksi muutamien poliitikkojen antaman esimerkin mukaan. Eihän antiikin Kreikastakaan olisi jäänyt mitään, ellei mielenkiintoa olisi pitänyt yllä homomaljakkotaide.

Poliittisen toiminnan mahdollisuudet koettu

On luonnollista, että ihmiset odottavat vaalien edellä Messiasta. Sitä ei tule. Myöskään Perussuomalaiset ei saa aikaan mitään muutosta siinä ainoassa kysymyksessä, joka puolueen kannatusta nostaa, eli maahanmuuttopolitiikassa. Pettymys tulee olemaan suuri.

Ulkopuoliseksi pakotettuna en voi kuin jäädä seuraamaan sivusta, miten maamme tuhoutuu jakautumalla kahtia: toisaalta niihin, jotka uhraavat hyvinvointimme kansallisvaltioiden repimiselle, ja niihin, jotka tämän vastareaktiona kiljuvat ankarampia rangaistuksia, tarkkailua ja valvontaa kaikkialle sekä vaativat seksuaalivähemmistöjä takaisin kaappiin. Tuloksena on poliittinen jääkausi.

Kiitän blogini lukijoita ja tukijoitani kannustuksesta. Rakkauden määrä on ollut kaikista ennakkoluuloista poiketen ihmeellisen suuri.

Osoitan nöyrän kiitollisuuteni olemalla neuvomatta, miten kenenkin pitäisi äänestää. Tuskin käyn itsekään, sillä kaikissa puolueissa on enemmän vikaa kuin mitään hyvää.

Parasta teidän kannaltanne on se, ettei kukaan menetä myöskään minussa mitään. Mutta menetätte todennäköisesti paljon muuta. Maamme taloudellinen tila on sellainen, että eduskuntaan valitut tulevat kadehtimaan vaaleissa hävinneitä.

On siis sama, vaikka kostaisitte Astrid Thorsille antamalla äänenne hänelle ja pakottamalla hänet siten kantamaan vastuun tekojensa seurauksista. Politiikka on niin pilaantunutta kuin on juuri siksi, että heidän kaltaisensa ovat ainoita, jotka valitaan ehdolle ja joille myönnetään toimintaoikeus puolueissa.

Seuraavissa vaaleissa heidän seurakseen eduskuntaan heilahtaa parikymmentä koivuhalolla päähän lyötyä patakonservatiivia, joiden arvomaailma on avara: se venyy ahdasmielisyydestä estoisuuteen, aina Vaahteramäen Eemelin verstashuoneeseen asti. (Juuri siellä kasvatetusta tuli kertomuksen mukaan aikuisena kunniallinen poliitikko.)

Suomen tämänhetkiset ongelmat eivät kuitenkaan korjaannu eduskuntalaitoksen täyttyessä pastoreista, poliiseista ja poppareista. Tuloksena on entistäkin hullumpaa politiikkaa: elämäntaparajoituksia, seksuaalisuuden vaarallistamista, internetin tarkkailua, sananvapauden kuohintaa ja kansalaisten kiihottamista keskinäiseen vertaisvartiointiin.

Sitä on tulevaisuuden Suomi. Mikään filosofia ei tällä rehulla ruokittujen kalapuikkoviiksekkäiden todellisuuteen mahdu.