20. marraskuuta 2013

Filosofia ja raha kuin tuli ja vesi


”Se oli sitä aikaa, kun Pekka Himanen rohmusi parin omakotitalon hinnan verran rahaa mitättömillä raporteilla ja yhden vuoden työllä!” Näin varmaan sanotaan vuosikymmenienkin päästä, analysoitaessa suomalaisen nykyfilosofian rappiotilaa, joten miksipä en käsittelisi asiaa nyt kun se vielä on tuore!

Toisaalta Himas-ilmiö ei koske kaikkia filosofeja, ja kokonaisuudessaankin se on suureksi osaksi median luoma. Toimitusten kiireessä ja tiedotusvälineiden massakulttuurissa asia kuin asia tahtoo banalisoitua. Varmaan siksi myös filosofian arvioiminen on ollut ristiriitaista ja neuvotonta.

Esimerkiksi Suomen Kuvalehti haukkui Himasen Sinisen kirjan tasan vuosi sitten nimettömässä jutussa, joka oli otsikoitu sanoin ”Filosofi Pekka Himasen teos Sininen kirja vie epäselkokielen aivan uudelle tasolle”. Tämän viikon Suomen Kuvalehti 46/2013 puolestaan kiittää Himasta anonyymissä pääkirjoituksessaan, jossa selitetään, kuinka ”sivistymätöntä” Himasen projektin vastaanotto on ollut ja että myös pääministeri saa tilata keneltä tahansa mitä tahansa ihan vain luovien ideoiden tuottamiseksi.

Tuota ”sivistymättömyyttä” on esiintynyt viime aikoina varsin paljon, ja sen määrä on ollut huomattavassa kasvussa niin kansanjoukkojen kuin meidän kriittisten filosofienkin keskuudessa aina silloin, kun olemme joutuneet arvostelemaan poliitikkojen ja tieteenharjoittajien toilailuja.

Ikävintä Himasen tapauksessa on, että oikeuskanslerin toteamat vääryydet ja tutkimusmäärärahojen röyhkeä puhallus eivät johtaneet kerrassaan mihinkään toimenpiteisiin. Rahat ovat jääneet Himaselle, jonka ongelmana ovat nyt vain investointipulmat, ellei hän sitten lomaile rahojensa turvin jossakin Dubaissa.

Himasta puolustamaan antautuivat vain ne, joilla on oma lusikkansa sopassa, kuten Sitrassa toiminut Antti Hautamäki ja yliopiston entinen kansleri ja teoreettisen filosofian professori Ilkka Niiniluoto, jota Esko Ahon hallitus käytti jo 1990-luvulla teettääkseen Niiniluodon komitealla tulevaisuusraportin. Viime lokakuussa Niiniluoto pyykkäsi Helsingin Sanomissa, että ”[t]utkimustiedon välittäminen päätöksentekijöille on Suomen elpymisen edellytys, mutta kuka viitsii tai uskaltaa ryhtyä näin epäkiitolliseen hommaan, kun kollegat ovat nyrpeitä, poliitikot valvovat etujaan ja media ampuu alas kaikki liikkuvat ideat?

Voima-lehden päätoimittaja Kimmo Jylhämö puolestaan vastasi hänelle pääkirjoituksessaan, että ”[...] jos konsulttien tekemä tilaustutkimus tai muut ’liikkuvat ideat’ ovat huonosti perusteltuja, tilattu vastoin lakia, rahoitettu hyvää tapaa rikkoen tai kuorrutettu filosofialla, joka ei liity tutkimukseen, ne pitääkin suomia ja ampua alas niiltä osin kuin ongelmia löytyy.

Viranomaisfilosofien väkivaltaisuus 

Omasta näkökulmastani haluan muistuttaa, että suuri yleisö on nähnyt vain jäävuoren huipun filosofien keskinäisistä riidoista ja rahojen sekä virkojen täytön epäoikeudenmukaisuuksista. Kyseessä on pelkkä pintaraapaisu, joka tosin riittää puhkaisemaan vanhan mätäpaiseen. Sen Jylhämökin tietää, sillä hän opiskeli filosofiaa yliopistolla samoihin aikoihin kuin tämän jutun kirjoittaja.

Toimiessani filosofian opiskelijana ja jatko-opiskelijana Tampereen ja Helsingin yliopistossa 1980- ja 1990-luvulla oli silloisilla filosofianprofessoreilla, Veikko Rantalalla, Matti Sintosella ja Leila Haaparannalla tapana myöntää apurahat, virat ja viransijaisuudet vain ja ainoastaan omille oppilailleen ja kanssaan samaa filosofiakäsitystä edustaville – ei koskaan kenellekään muille. Esimerkiksi Himasta Helsingin Sanomissa haukkuneen Pertti Haaparannan puoliso Leila Haaparanta on virkatoimissaan aivan yhtä kiero kuin Himanen itse, mutta vain käänteisesti, eli poikkeuksellisen ahdasmielistä ja pingottunutta filosofiakäsitystä edustaen.

Tämän gangsterijengin tuella apurahoja ja virkoja saivat kaikenlaiset Mikat ja Vesat. Eräskin professori mainitsi myöntäneensä tutkimusresurssit tuolle X:lle, koska hänellä on tuota perhettä, ikään kuin olisi ollut minun syytäni, että X:llä oli perhettä. Minut joka tapauksessa laitettiin kärsimään toisten ihmisten perhehuolista, ja viesti meni tottahan toki perille. – Mutta missä ovat nämä ”tieteelliselle uralle” talutetut Mikat ja Vesat nyt? Tietääkseni he eivät saaneet valmiiksi edes väitöskirjojaan.

Muistan edelleen kuin eilisen päivän, kuinka J. Hankamäelle ei koskaan myönnetty mitään. – Ei mitään. – Ei kerta kaikkiaan yhtikäs mitään! Olen tehnyt kaikki työni ja kirjoittanut jokaisen noin kymmenestä väitöskirjani jälkeisestä teoksesta ilman yliopistojen, Suomen Akatemian tai yksityisten säätiöiden minkäänlaista tukea. Jos jotain on oltu aikeissa myöntää, varat on viime hetkellä pyörretty jollakin verukkeella pois. Siinä myös kirjojeni totuusvakuutus.

Tapa, jolla filosofian professorikunta kielsi minulta kaikki toimintaresurssit yliopistolaitoksessa, oli rikollisen häikäilemätön. Se oli tyrmistyttävä, perustelematon, ansaitsematon ja kerrassaan ällistyttävä. Koin sen henkisenä väkivaltana ja persoonaani vastaan suunnattuna aggressiona, joka oli ja vaikutti kuin MURHA.

Kahdessakymmenessäkään vuodessa en ole unohtanut mitään. – Enkä unohda. Koskaan. Muistan luultavasti kaiken niin kauan kuin elän, ja pidän nämä asiat myös ikuisesti tilillä. Tämä ei johdu siitä, etten haluaisi unohtaa, vaan siitä, että en voi, en kerta kaikkiaan parhaalla tahdollanikaan pysty.

Ratkaisin kuitenkin myöhemmin erään muotoseikan ja keksin keinon käsitellä osakseni tulleen väkivallan filosofisella tavalla. Kirjoitin filosofiassa tuohon aikaan vallinneista hulluista päivistä romaanin nimeltä Kuka halusi murhata filosofin, joka ilmestyi millenniumin aikamerkiksi vuonna 2000. Kirjasin kaikki professorikunnan ja heidän pullasorsiensa tekemät väärinkäytökset myös omaelämäkerralliseen teokseeni Suomalaisen nykyfilosofian historia – Mustelmani taisteluista tieteen ja filosofian kentillä, joka ilmestyi 2009. Ajatuksiani kuvaa (s. 446) toteamus, että mikäli joku kyseisestä sortoporukasta putoaisi avantoon, en missään tapauksessa vetäisi yhtäkään heistä ylös, mikäli he huutaisivat apua – enkä toisaalta myöskään itse antautuisi pyytämään heiltä apua, jos olisin itse uppoamassa pulaan. Sanomani heille on edelleen yksisuuntainen ja toivotusmuotoinen.

Arvokas elämä: kohdellaan kuin koiria?

Saattaa olla, että lukijoiden mielestä esittämäni arvostelu on kohtuutonta. – Mutta mietitäänpä vähän. Miltä sinusta, hyvä lukija tai parahin filosofiaa rakastava kyyhkyläiseni tuntuisi, mikäli joku paskahousu kollegasi omalta työpaikaltasi palkittaisiin 100 000 700 000 euron stipendillä samalla, kun itse teet töitä yhtä paljon tai enemmän ja makselet veroina vielä kollegojesi palkat ja palkkiot? – Ei taitaisi olla ihan oikein.

Tuskin ainakaan sen jälkeen, kun sinua olisi lyöty päähän noiden tieteen puotipuksujen saatanallisella lekalla. Jokainen varmaan ymmärtää, että tämän raharuletin keskellä myöskään Himasen lipevä puhe arvokkaasta elämästä ei ole mitään muuta kuin irvokasta piilovittuilua. Olen usein sanonut ystävilleni, että pidelkää minusta, takistani, käsistäni ja jaloistani kaikin voimin kiinni, jos näette filosofikollegojeni tulevan vastaan kadulla, jotta ketään ei sattuisi ja paljon.

Viranomaisfilosofien estoton itsetyydytys ja heidän muita ihmisiä kohtaan harjoittamansa henkinen väkivalta on jatkunut vuosien ja vuosikymmenien halki. Muutamat epäilevät minun polttaneen siltani professorivaltaan, ja totta siinä on kieltämättä se, että sillat ovat palaneet. Mutta ne on tuikattu tuleen toisesta päästä. Ilman syytä, ilman perustetta, pelkästään mielipide-erojen, arvomaailmojen eron ja mielivallan osoitukseksi.

Vuonna 2005 julkaisin teoksen nimeltä Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan, jossa on myös opinto- ja tiedepoliittinen osa. Arvostelin siinä muun muassa tutkimusmäärärahojen vääristynyttä jakelua, pakkokansainvälistämistä sekä tutkintotehtailua. Nuorempi tutkija, pragmatisti ja naturalisti Sami Pihlström, joka on analyyttisen systeemifilosofian kummipoika, Ilkka Niiniluodon lempilapsi ja hänen (tällä hetkellä täytettävänä olevan) virkansa todennäköinen perijä, kirjoitti Tieteessä tapahtuu -lehdessä 7/2005, että ”Hankamäki on lähtenyt tielle, jolta ei ole paluuta”.

Näkemykseni on tavallaan samanlainen mutta erilainen. Taisivat itse telkeytyä yliopistolle ja laittaa oven sisäpuolelta lukkoon. Käsittääkseni olen toteuttanut tieteen ja filosofian parhaita ihanteita, enkä vaihtaisi sanaakaan pois. Muutamat opiskelijat puolestaan kysyvät minulta, miten olen päätynyt tähän kollegojani parempaan asemaan, jossa heidän mielestään olen, ja kuinka tuosta porukasta pääsee irti! Vastaan heille: olen mieluummin köyhä ja kunniallinen kuin rikas ja rosvo.