1. marraskuuta 2013

Kolmannen valtakunnan vaikeat vieraat


A Notice for foreign vistors: Despite of picture material of this blog text, it is does not contain attitudes or statements in favor of facism, but it is a review of Markku Jokisipilä’s and Janne Könönen’s book, which deals with Finland’s relations to Nazi Germany during the Second World War.

Turkulainen Markku Jokisipilä (s. 1972) kuuluu maamme lupaavimpiin nuoren polven historiantutkijoihin. Väiteltyään tohtoriksi vuonna 2004 Suomen ja Saksan liittosopimusvaatimuksista ja Rytin–Ribbentropin sopimuksesta hän on liikkunut fraktaalihistorioiden maailmassa, jossa pohditaan vaihtoehtoisten historiankulkujen mahdollisuutta. Tänä syksynä hän julkaisi yhdessä jyväskyläläisen historioitsijan ja toimittajan (s. 1977), Janne Könösen, kanssa teoksen Kolmannen valtakunnan vieraat – Suomi Hitlerin Saksan vaikutuspiirissä 1933–1944 (Otava 2013).

Kirjoittajat sanovat motiivikseen, että Suomessa on jo tarpeeksi historiantutkimuksen perinteisiin metodeihin ja esitystekniikkaan nojaavia, riittävään lähdemateriaaliin perustuvia sekä tarkkaa kronologiaa noudattavia esityksiä, jotta näkökulmaa voidaan laajentaa. Tämä ei tosin ole merkinnyt vaihtoehtohistorian kirjoittamista, eikä tuoretta otetta pitäisi ymmärtää myöskään perinteisen tapahtumahistoriallisen tutkimuksen kritiikkinä.

Mutta kirjoittajien mukaan Suomesta puuttuu kunnollinen synteesi sota-ajan tutkijasukupolven arkistojen kätköistä löytämästä materiaalista. Kirjoittajien kunnianhimoinen mutta perusteltu tavoite on sen selvittäminen, ”mistä Suomen ja Hitlerin Saksan suhteessa loppujen lopuksi oli kyse”.

Teoksen nimi viittaa Olavi Paavolaisen tunnettuun raporttiin, matkakertomukseen Nürnbergin puoluepäiviltä 1936, jonne Paavolainen oli saanut kutsun muiden muassa professori V. A. Koskenniemen, kirjailija-mesenaatti Maila Talvion ja monien muiden suomalaisten kulttuurivaikuttajien kera. Jokisipilän ja Könösen tutkimuksessa ei keskitytäkään vain sota- ja poliittiseen historiaan, vaan Suomen ja Saksan suhteita tarkastellaan koko kulttuurihistoriamme valossa.

Historiantulkinnan uudelleenarviointia

Mistään fraktaalihistoriasta tässä teoksessa ei ole kyse siltikään, vaikka kirjoittajat tunnustavat valjastaneensa historioitsijoiden helmasynnit, presentismin, anakronismin ja teleologian työkaluikseen. Presentismillähän tarkoitetaan menneisyyden tulkitsemista nykyisyyden kautta, anakronismilla historian kuvaamista tapahtuma-ajankohdalle tuntemattomin tai vierain käsittein ja teleologialla niin sanottua lopputulosharhaa, jonka mukaisesti ratkaisuja arvioidaan lopputulosten perusteella eikä historianprosessin perusteella.

Suomalaisessa sotahistoriassa varsinkin teleologinen selittäminen on ollut suosittu tapa asennoitua talvisodan ja jatkosodan tapahtumiin ja niitä edeltäneeseen poliittiseen historiaan. Suomalaisten tekoja ja sitoumuksia on pidetty oikeutettuina ottaen huomioon sodan lopputulos, onnistunut torjuntavoitto.

Jokisipilän ja Könösen teos ei halua särkeä tätä pyhäinkuvaa, mutta se haluaa kyseenalaistaa historiankirjoituksen ja -tulkinnan omassa piirissä esiintyneet pyrkimykset selittää pois vaikeiksi ja häpeällisiksi koettuja asioita. Kyse on siis historiantutkimuksen metodologisesta kritiikistä ja menetelmällisestä uudelleenluennasta.

Suomen ja Saksan välillä on aina vallinnut henkinen yhteys.
Kuva: J. Hankamäki Suomen Ilmailumuseosta.
Menetelmällisen uudelleenarvioinnin tarpeen kirjoittajat sanovat syntyneen halustaan kääntää ylösalaisin ajatuksen, että ”nykyisyyden juuret ovat menneisyydessä”. Jokisipilä ja Könönen haluavat nähdä, millä tavoin menneisyys on riippuvainen nykyisyydestä, kuinka nykyisyys on vaikuttanut menneisyyden tulkintaan ja että myös nykypäivänä saattaa vallita entisen kaltaisia ilmiöitä, vaikka niitä ei olekaan helppo tunnistaa.

He esimerkiksi kirjoittavat, että vuonna 2083 monet EU-Suomessa hyväksyttyinä pidetyt suuntaukset, kuten taloudellinen liberalismi, markkinavoimien sääntelemättömyys, pörssikurssien logiikka ja individualismi voivat näyttää yhtä oudoilta kuin meidän aikamme ihmisten mielestä tuntuvat monet 70 vuoden takaiset ilmiöt, joihin kuuluivat muiden muassa rotuoppi ja militarismi.

Suosittuja tapoja nähdä vuosien 1933–1944 tapahtumat ovat tietyt lähes paradigmaattisen aseman saaneet selitysperusteet, kuten ”liittosuhde”, ”historiallinen ja kohtalonkumppanuus”, ”ajopuuteoria”, ”erillissota”, ”aseveljeys” ja ”kansansotijuus”. Niihin kaikkiin liittyy Jokisipilän ja Könösen mukaan eräänlainen patrioottinen apologismi.

Pyrkiessään vastaamaan kysymykseen, mitä oli suomalainen saksalaismielisyys, Jokisipilä ja Könönen kirjoittavat, että ”[t]utkija ei tarvitse suurennuslasia löytääkseen sellaisia arvostettujenkin suomalaisten kommentteja Hitleristä ja kansallissosialismista, jotka nykykriteerein arvioituina näyttävät myönteisyydessään ja kritiikittömyydessään varsin raskauttavilta, jopa pöyristyttäviltä.” (Jokisipilä ja Könönen, s. 22).

Aiheen vakavuudesta huolimatta (tai sen vuoksi) Jokisipilän ja Könösen esille tuoma aineisto saattaa vaikuttaa myös hersyvältä ja laittaa hampaat kiiltämään lukijoiden suupielissä. Kirjoittajien humanistisesta elämännäkemyksestä kertookin juuri heidän kykynsä asennoitua aiheeseensa ihmisjärjen suhteellisuuden myöntäen, mistä puolestaan on syntynyt elävästi kirjoitettua historiaa.

Rotuopin epäonnistuminen Suomessa pikemminkin vaaransi kuin lujitti Saksan-suhteita

Erityisen ansiokasta on kirjan alkupuoli, jossa ruoditaan kulttuurielämän ja sotilassuhteiden keskinäisiä vaikutuksia aikana, jolloin Suomi oli Saksaan verrattuna lähes samaa mitä nykyäänkin: 3,5 miljoonan kansalaisen takaperoinen maa, jossa puhuttiin erikoista kieltä, kun taas Saksa oli 66 miljoonan asukkaan valtio, joka toimi Euroopan teollisen ja talouden kehityksen dynamona mutta joka oli myös avoimesti diktatorinen.

Jokisipilä ja Könönen ovat nostaneet esille Olavi Paavolaisen teoksessaan Kolmannen valtakunnan vieraana (1936) esittämän ajatuksen, jonka mukaan ”mikään aate ei kansallissosialismissa ole esittänyt yhtä merkittävää osaa kuin kuuluisa Nordischer Gedanke, pohjoinen ajatus. Mikään ei myöskään ole ollut muulle maailmalle vaikeampaa sulatettavaa kuin tämä fantastinen rotubiologialle rakentuva historiannäkemys, jonka mukaan kaikki maailman kulttuurit ovat tavalla tai toisella pohjoisen rodun, Nordischer Rassen, luomia.”

Jokisipilä ja Könönen etsivät Suomen ja Saksan historiallisen yhteenkuuluvuuden perustaa myös tältä rotuopilliselta pohjalta ja pitävät sitä eräänä selitysperusteena yhteyksien rakentamiselle ja näkemiselle Hitlerin valtakauden aikana. Totta onkin, että rotuopillista sidosta koetettiin luoda suomalaisten ja arjalaisten välille, hankkeessa tosin heikosti menestyen.

Kirjoittajat nostavat esille argumentteja, joilla saattoi olla painoarvoa Blut und Boden -ideologian hallitsemassa kansallissosialismissa ja sen liepeillä olevissa opeissa, poliittisissa toimijoissa ja puheissa. Mutta varsin pian verisiteiden varaan perustettu sillanrakentaminen osoittautui epätoivoiseksi.

Suomalaisten pahaksi (tai nykynäkökulmasta katsoen ehkä hyväksi) onneksi muiden muassa ranskalaiskreivi Arthur de Gobineaun (1816–1882) kaltaiset rotututkimuksen auktoriteetit olivat kuvanneet suomalaisia ”neekereiksi, tummanruskeiksi, vinosilmäisiksi ja epämuodostuneiksi”, mikä oli omiaan vetämään rivit halki suomalaisten ja kunnon arjalaisten kesken (Jokisipilä ja Könönen, s. 174).

Myös monet suomenruotsalaiset pitivät suomalaisia mongooleina ja itseään Suomen ainoina germaaneina. Jokisipilän ja Könösen mukaan professori Yrjö Kajava pohti lääketieteellisessä Duodecim-aikakauslehdessä mongooliväitteiden totuusarvoa ja päätyi käsitykseen, että rotupuhtaita suomalaisia ovat hämäläiset, kun taas karjalaiset ovat ”Arabian beduiinien jälkeläisiä”!

Lopulta asia vaivasi Suomalaista Tiedeakatemiaa niin, että se käynnisti vuonna 1924 laajan tutkimushankkeen totuuden selvittämiseksi. Kajavan johtamassa kymmenisen vuotta kestäneessä kartoituksessa mitattiin 8000 suomalaisen kallot rotuominaisuuksien selvittämiseksi. Hanke antaa näyttöä ainakin siitä, että kiistanalaisella väitteellä voi hankkia mainetta ja tutkimukselle rahaa.

Tiede oli laajalla sektorilla (ehkä kuitenkin nykyistä paljon suppeammalla tavalla) mukana rakentamassa tuolloisia poliittisia tendessejä. Jokisipilän ja Könosen mukaan (s. 316) esimerkiksi maantieteen professori Väinö Auer sai tehtäväkseeen tieteellisesti perustella Itä-Karjalan ja Kuolan niemimaan kuulumisen Suomelle, joten tiedettä osattiin jo tuolloin käyttää tarkoitushakuisten poliittisten päämäärien oikeuttamiseen. Erona nykypäivään on se, että ministerit ostivat tuolloin vähemmän tilaustutkimuksia, eikä komitealaitos ollut vielä kehittynyt, ja konsultteja sekä rahaa käytettiin nykyistä vähemmän.

Suomessa ei ollut juutalaiskysymystä

Jokisipilä ja Könönen eivät rakenna näkemystään Suomen ja Saksan yhteenkuulumisesta pelkkien rotuopillisten spekulaatioiden olemassaololle. Suomen ja Saksan välillä vallitsi vankka henkinen yhteenkuuluvuus, johon liittyivät yhdistävinä hahmoina Luther, Agricola, Hegel ja Snellman. Euroopan kirjailijaliittoon kuuluneista tai muista saksalaismielisistä näkyvimpiä olivat Koskenniemen ja Talvion ohella Yrjö Kilpinen, Edwin Linkomies, Niilo Pesonen ja Rolf Nevanlinna.

Viimeksi mainittuun liittyen Jokisipilä ja Könönen raportoivat (s. 270) myös ranskanjuutalaisen matemaatikon, André Weilin, tapauksen, johon olen itsekin viitannut anekdootinomaisesti Simone Weilin filosofiaa käsittelevässä väitöskirjassani vuodelta 1997. André Weil oli Simone Weilin veli, joka oli päätynyt Valpon pidättämäksi sota-ajan Suomessa ollessaan tieteellisellä kauttakulkumatkalla Neuvostoliittoon. Jokisipilän ja Könösen mukaan Rolf Nevanlinna puolusti tuolloin kollegaansa ja vaikutti siihen, että rankempien toimien sijasta hänet määrättiin vain pikaisesti karkotettavaksi. Pidätykseen saattoi vaikuttaa Weilin juutalaisuus, mutta todennäköisempää oli, että pidätys tapahtui poliittisista syistä matkan kohdistuessa Neuvostoliittoon.

Jokisipilän ja Könösen mukaan juutalaisuus ei estänyt suomalaisia tieteenharjoittajia pitämästä suhteita yllä juutalaisiin tieteenharjoittajiin. Toisaalta juutalaisuus esti muualla Euroopassa heitä pitämästä yllä suhteita Suomeen.

Suomi on tältäkin osin ollut tasa-arvon ja demokratian paratiisi, ja luovutettujen juutalaisten pientä määrää (8–12 ulkomaalaista) voidaankin pitää moraalisen ryhdin osoituksena maasta, joka oli sotilasliitossa Saksan kanssa. Esimerkiksi tunnetuista tieteenharjoittajista juutalaisen Niels Bohrin asema miehitetyssä Tanskassa oli paljon tukalampi, samoin monien juutalaisten asema Norjassa. Lähinnä vain puolueettomuuttaan varjelevassa Ruotsissa juutalaisten asema oli parempi kuin Suomessa, mutta sielläkin heitä siedettiin etupäässä siksi, että Saksan hyvät suhteet Ruotsiin olivat Saksalle välttämättömät rautamalmin saamiseksi Pohjois-Ruotsista. Suomessa saksalaisille korkeille vieraille kehdattiin vastata ministeritason toteamuksella ”Suomessa ei ole juutalaiskysymystä”, ja juutalaisia Suomen kansalaisia Suomi kieltäytyi luovuttamasta ehdottomasti.

Juutalaisvainoihin ja rotuoppeihin liittyen voidaan huomauttaa, etteivät rotuopitkaan (siis ajatukset ihmisrotujen olemassaolosta ja rotujen eroista) ole vielä sinänsä eettisesti ongelmallisia. Olisihan kauheaa, jos objektiivisia ominaisuuksia, kuten ihonväriä, ei tunnustettaisi vallitseviksi tosiasioiksi, tai jos ihmiset eivät saisi olla omaa rotuaan. Tämä johtaisi helposti todellisuuden kieltämiseen. Oikeuden olla tiettyä rotua voi nähdä myös moraalisena arvona. Rotuopin moraalinen ongelmallisuus alkaakin vasta siitä, jos sen perusteella väitetään, että tietyt rodut ovat ihmisarvoltaan erilaisia. Juuri tämän kynnyksen ylityksestä alkaa rotuajattelun moraalinen ongelmallisuus, vaikka muutamissa relatiivisissa suhteissa, kuten urheilussa, ihmisrotujen ominaisuuksien erot voidaan hyvin myöntää. Sen sijaan ihmisarvo on itseisarvo ja päämäärä sinänsä, eikä sitä pitäisi missään tapauksessa kyseenalaistaa eikä kiistää.

Mersumiehet Bossin puvussa

Nuori mies voi nykyisin koettaa onneaan ravintolaillan kääntyessä pikkutunneille ja valomerkin muistuttaessa viimeisen jaon alkamisesta ottamalla käyttöön Hitlerin kategoriseksi ohjeeksi kohottaman Führerprinzipin: ”Mitä Führer tekisi tässä tilanteessa minun asemassani?”

Sitä pohtivat monet ihmiset myös toisen maailmansodan aikaisessa Suomessa. Jokisipilän ja Könösen mukaan talvisodan aikana Suomen kulttuurieliitti oli todellisissa vaikeuksissa, sillä se oli ennen sotaa suuntautunut voimakkaasti Saksaan, ja sodan sytyttyä Suomen ja Saksan välillä ei ollut yhteyttä.

Yhteyksien olemattomuus perustui etupiirijakoon, mutta Jokisipilän ja Könösen mukaan kiintoisaa on myös se, milloin Hitler tosiasiassa alkoi nähdä Suomen liittolaisena. Tapahtuiko se jo Mein Kampfissa (1925) vai vasta suuressa ja lopullisessa yhteenotossa Neuvostoliiton kanssa? Vallitsevan näkemyksen mukaan vielä talvisodassa Suomen tuhoutuminen tai selviytyminen oli Hitlerille täysin yhdentekevää. Mutta Hitlerin välinpitämättömyyttä voidaan pitää myös näennäisenä. Sitä voidaan tulkita merkiksi käsityksestä, ettei Saksa saa olla ensimmäinen maa, joka astuu vieraine armeijoineen Suomen maaperälle. Näin suomalaisten ja saksalaisten välille ei syntyisi ristiriidan aiheuttavaa kiistaa, joka johtaisi maat eri leireihin.

Suomalaisten ja saksalaisten johtajien ja kenraalien sydämellistä ystävyyttä kuvataan runsain mitoin teoksen sotahistorialle omistetulla loppupuolella. Muutamat tunnetuimmat tapaukset, kuten Hitlerin ja Himmlerin Suomen-vierailut tosin saavat hieman liikaa sivutilaa, mutta niitä on hauska lukea.

Ikoninen Messerschmitt 109 -hävittäjä MT-452,
jolla puolustettin Suomea jatkosodassa.
Kuva: J. Hankamäki Suomen Ilmailumuseosta kesältä 2013.
Jokisipilä ja Könönen kertovat muiden muassa kenraali Paavo Talvelan kirjoittaneen Condor-lentomatkastaan, jolle hän pääsi osallistumaan Hitlerin vierailun yhteydessä, seuraavasti: ”Tunnelma oli juhlallinen, kun tiesi lentävänsä avaruudessa maailmanhistorian ehkä ihmeellisimmän henkilön kanssa ja joka tapauksessa nykyajan kuuluisimman ihmisen ja suurimman neron seurassa.” (Jokisipilä ja Könönen, s. 380)

Yhtä huvittava on kirjoittajien (s. 382) maalailema kuva marsalkka Mannerheimin syntymäpäivillä vierailleesta Hitleristä, joka tuumaili ”maailman tarvitsevan esikuvia” astuessaan Marskille aiemmin lahjoittamaansa Mersuun. Historiallisesti katsoen mainosslogan taitaa kuitenkin olla myöhempää perua. Mikäli Daimler-Benz tietäisi sen olevan Hitlerin ajatusmaailmasta, se olisi varmaankin sensuroitu poliittisesti epäkorrektina.

En kuitenkaan ole niitä lukijoita, jotka vaativat retoristen tyylikeinojen alistamista pilkuntarkalle historiallisten tosiasioiden kirjaamiselle. Vastaavaa lennokkuutta esiintyy myös Jokisipilän ja Könösen kuvauksissa kanankasvattajana uransa aloittaneesta Heinrich Himmleristä Hugo Bossin tehtaan valmistamassa SS-univormussa. – Niinpä niin. Monet saksalaiset teollisuuden suuryritykset ovat edelleen voimissaan, mukaan lukien myös Siemens, joka toimitti sähkölaitteita keskitysleireille, samoin BASF, Bayer, Hoechst ja AGFA, jotka perustivat IG Farbenin, konglomeraatin, joka toimitti juutalaisen Fritz Haberin (1868–1934) kehittämää Zyklon B -tuholaismyrkkyä tuhoamisleireille.

Mikäli asioissa jotakin uutta pohdittavaa on, niin ehkä se, ketkä meidän aikanamme tekevät näin: käyttävät Hugo Bossin pukua ja astuvat uudenkiiltävään Mersuun...

Paras mahdollinen maailma on toteutuva

Suomen ja Saksan välillä oli vuosisatojen mittainen historiallinen yhteys ennen Hitlerin valtakautta, ja yhteydenpito on jatkunut myös EU-Suomessa aktiivisena, minkä merkiksi Suomi on ainoana pohjoismaista mukana Saksan kokoon kursimassa rahaunionissa. Historiallista kohtalonkumppanuutta siis riittää.

Jokisipilän ja Könösen tutkimus, joka ajoittuu vuosiin 1933–1945, on ansiokas ja terävä analyysi Hitlerin vuosien sitoumuksista ja henkisestä rimpuilusta. Ajallisen etäisyyden vuoksi siitä ovat poissa paatos, puolustuksellisuus ja oikeuttamisen sävy, ja asioista kirjoitetaan vapautuneesti, mikä tekee siitä nautinnollista luettavaa. Toisaalta vapautuneisuudessa on vaaransa, ja työssä on lieviä dokumentointiin liittyviä puutteita.



Loppujen lopuksi teos ei tuo kovin paljoa uutta niihin kysymyksiin, olisivatko asiat voineet sujua toisin, mitä muita mahdollisuuksia oli, tai olisiko tulos ollut jossakin toisessa tapauksessa parempi.



Sota-ajan vaikeina vuosina kaikki apu oli tarpeen,
ja Suomen Armeija olikin ensimmäisiä monikulttuurisen ajatusmallin
käyttöönottajia valjastaessaan tunnustensa alle niin Saksasta hankitut
kuin ranskalaisvalmisteiset ja jenkkikoneetkin,
unohtamatta sotasaaliiksi saatuja venäläisiä propellikoneita.
Kuva: J. Hankamäki Suomen Ilmailumuseosta.
En ole historioitsija, mutta lähdeaineistojen perusteella olen tullut siihen tulokseen, että Saksan aseapu, materiaalinen elintarvikevahvistus ja poliittinen tuki olivat ratkaisevan tärkeitä muun muassa sille, että kesän 1944 suurhyökkäys saatiin pysäytetyksi. Tähän lopputulokseen tullaan sortumatta teleologiseen outcome bias -harhaan, jonka mukaan menneisyyttä tulkitaan lopputuloksen kautta. Suomen sotahistorian tuoreimmat tapaukset näyttävät aivan samalta, tulkitaanpa niitä sitten lopputuloksesta tai lähtökohdasta käsin.

On kieltämättä paradoksaalista, että suomalaiset onnistuivat pelastamaan itsenäisyytensä ja demokratiansa liittoutumalla totalitaarisen ja diktatorisen Saksan kanssa sekä sotimalla myös ”vapaan maailman” edustajien, kuten Britannian ja Yhdysvaltain, vastapuolella. Sekä historian prosessi että lopputulos huomioon ottaen suomalaisten sota-aikana tekemät ratkaisut olivat kuitenkin moraalisesti oikeita. Tavallaan ne olivat ainoita mahdollisia, eli osumia parhaissa mahdollisissa maailmoissa, toisin sanoen kompromisseja ja samanaikaisesti myös välttämättömiä asiaintiloja, joille ei ollut parempia vaihtoehtoja.

Todistuksia spinozalaisesta determinismistä ne ovat olleet sikäli, että toteutuneet vaihtoehdot ovat osoittautuneet välttämättömiksi, vaikka tapahtumakulkujen välillä onkin voinut olla kuhunkin ajankohtaan liittyvä valinnan vapaus. Leibnizilaista parasta mahdollista maailmaa sekä prosessi että lopputulos edustavat sikäli, että toteutuva asiaintila on aina paras mahdollinen jo oman toteutumisensa vuoksi, sillä se toteutuu juuri toteutumiskelpoisuutensa ja eniten ristiriitaisia asiaintiloja huomioon ottavan sekä yhdistelevän luonteensa vuoksi, eikä ”toiseksi parasta mahdollista maailmaa” voi siksi olla olemassa.

Historiankirjoitusta ja ajan olemusta koskevan metafyysisen pohdinnan päätteeksi voidaan kysyä, mitä merkitystä Jokisipilän ja Könösen teoksella voi olla nykypäivän poliittista elämää ajatellen. Omasta mielestäni teos valaisee sitä, kuinka tärkeää on erottaa kansallista etua puolustava kansallismielisyys, toisin sanoen demokratian ja  kansallisen itsemääräämisoikeuden poliittinen puolustaminen, sellaisista väkivaltaisista liikkeistä, jotka perustuvat ajatuksiin rotusorrosta.

Tästä muistuttakoon myös teoksen nelossivulla oleva sertifioidun johtamisjärjestelmän tunnus, avainlippu ja teoksen tuotannolle myönnetty ympäristömerkki!

Arvioitu teos

Markku Jokisipilä ja Janne Könönen, Kolmannen valtakunnan vieraat – Suomi Hitlerin Saksan vaikutuspiirissä 1933–1944. Helsinki: Otava, 2013.