15. marraskuuta 2013

Mitä hulluus on? – Arvio ”Hulluuden historiasta”


Oulun yliopistossa toimiva aate- ja oppihistorian professori Petteri Pietkäinen (s. 1964) peri virkansa Juha Manniselta, joka nimitettiin virkaan jo vuonna 1974, ollessaan vain 29-vuotias maisteri. Hän istui vuoteen 2009, toisin sanoen huomattavasti kauemmin kuin Kekkonen.

Historioitsijan koulutuksen saanut Pietikäinen on julkaissut C. G. Jungia käsittelevän väitöskirjansa (1999) lisäksi myös pari muuta kirjaa, ja nyt häneltä ilmestyi teos Hulluuden historia (Gaudeamus 2013), joka on jo ehditty palkita Otavan kirjasäätiön 10 000 euron arvoisella Kanava-palkinnollakin. Hulluuden historiaa arvostetaan näköjään maassamme paljon, sillä samannimisen TV-sarjan toimittajat saivat viime vuonna valtion tiedonjulkistamispalkinnon.

Pietikäisen kirjassa tarkastellaan nimensä mukaisesti hulluuden historiaa. Teos etenee kronologisesti, ja siinä pohditaan, millaisten vaiheiden kautta antiikin traagisesta hulluudesta ja keskiaikaisesta narrien ja noitien hulluudesta on tultu valistuksen ajan psykiatrian kautta potilaiden lääkitsemiseen mielisairaina sekä lopulta nykypäivään, jolloin ihmisiä hoidetaan niin terapioilla kuin onnellisuuspillereilläkin. Kyse on siis pitkälti mielisairauden hoitomuotojen tarkastelusta.

Toiselta puolen kirjassa selvitellään, miten hulluus on koettu, ja kolmantena näkökulmana pohditaan, kuinka hulluus kätkeytyy kehoon, yhteiskuntaan ja kulttuuriin. Nämä filosofiset ja määritelmällisemmät kysymykset jäävät teoksessa kuitenkin vähemmälle huomiolle.

Foucault’n ansiokasta toistoa

Pietikäisen tutkimusote on sukua, jopa velkaa, Michel Foucault’n tutkimuksille hulluuden historiasta, mutta teos ei tunnusta näitä juuriaan riittävästi. Kirjoittaja on viitannut vain yhteen Foucault’n teokseen (Historie de la folie à l'âge classique – Folie et déraison, 1961), ja tällöinkin englanninnokseen, vaikka Foucault’n varhaistuotanto on mielisairauden teeman osalta poikkeuksellisen antoisaa (teokset Maladie mentale et psychologie, 1954 ja Naissance de la clinique, 1963). Esimerkiksi väitöskirjassaan hulluuden historiasta Foucault katsoi, ettei hänen työnsä ole niinkään historiaa hulluudesta kuin länsimaisesta ajatteluperinteestä, joka määrittelee tietyt käyttäytymisen muodot hulluudeksi.

En tietenkään katso, että Pietikäisen kirjan pitäisi olla Foucault-tutkimusta, mutta hänen näkökulmansa medikalisaatioon, vallankäyttöön ja poikkeavuuden tutkimiseen on joka tapauksessa Foucault’n ajattelun suoraa jatkoa tai toistoa. Vaikeneminen omista lähtökohdista on ymmärrettävää, sillä kukapa haluaisi myöntää oppi-isiensä vaikutusta; muutoinhan olisi vaara jäädä heidän varjoonsa.

Silti olen sitä mieltä, että Foucault’n töiden tarkempi huomioon ottaminen olisi voinut tuoda tähän kirjaan enemmän reflektiivisyyttä. Aivan tuoretta tietoa asioista ei ollut myöskään Kanavan palkintoraadin puheenjohtajalla, Ville Pernaalla, jonka mukaan Pietikäisen teos avaa ”aivan uudenlaisen näkymän hulluuteen yhteiskunnassa ja sen hoitoyrityksiin eri aikoina”.

Kallonporaus ei ole vain vertauskuva

Pietikäisen kirja on kyllä elävästi kirjoitettu ja sisältää humanistiselle näkökulmalle ominaisesti ainesta, joka voi paikoin joko huvittaa tai järkyttää nykyaikaista lukijaa. Teoksessa käydään läpi erilaiset hulluiksi leimatut käyttäymismuodot keskiajan tanssihulluudesta ja kirotuksi julistamisesta modernin ajan neurooseihin ja fysiologisiin mielisairauksiin, kuten aivokuppaan, jonka antipsykiatrinen liikekin voisi tunnustaa sairaudeksi. Monipuolisesti tarkastellaan myös hoitokäytäntöjen historiaa, ja esimerkiksi valokuva Suomen ensimmäisestä psykiatrian professorista, Christan Sibeliuksesta (joka oli Jean Sibeliuksen veli), on näköinen ja hyvä.

Kirjassa käsitellään Saksan nousua psykiatrian suurvallaksi 1800-luvulla, mutta myös sen taantumista 1900-luvun pimeyden ytimeen: natsiaikana toimeenpantuun eugeniikkaan ja eutanasiaan sekä Suomessakin laajalti käytettyyn pakkosterilisaatioon. Sen kohteeksi Suomessa joutui yli 54 000 ihmistä 1930-luvun ja 1970-luvun välisenä aikana. Ironista on, että (nykyaikana epäeettisiksi tuomittujen) lobotomiahoitojen käyttöönottaja António Egas Moniz sai 1930-luvulla tekemästään keksinnöstä Nobelin palkinnon vuonna 1949, ja Suomessakin psykiatrisella kirurgialla avattiin ihmisten kalloja sekä viipaloitiin aivoja palasiksi niin, että hoidettuja uhreja kertyi vuosina 19451972 kaikkiaan noin 1700.

Pietikäisen kirjalla voisikin olla valaisevaa merkitystä pohdittaessa nykyaikaisia hoitomuotoja. Esimerkiksi sterilisaatio on otettu jälleen käyttöön EU-maissa, kun niin sanottuja seksirikollisia on tuomittu fyysiseen pakkohoitoon Puolassa ja Tšekeissä, ja kemiallinen kastraatio on otettu käyttöön myös Suomessa. Sitä, millaista väkivaltaa lääketieteellisten hoitomuotojen varjolla edelleen käytetään, kuvaa se, että länsimaisessa oikeuskäytännössä on luovuttu kyllä ruumiillisista rangaistuksista ja pidetty ihmisen integriteettiin puuttumista kaiken kaikkiaan vääränä, mutta ”hoitotoimien”, kuten kastraation, kautta ihmisiä voidaan edelleen rangaista peruuttamattomasti.

Pietikäisen kirja on kuitenkin kannanotoissaan varovainen ja sisältää melko vähän kritiikkiä. Sitä ei ole kirjoitettu intohimoisella kynällä vaan akateemisen apollonisesti. Teoksessa muistetaan naistutkimuksen anti aiheelle, mutta menneiden vuosien vähemmistötutkimuksesta puhutaan sen merkitykseen verrattuna varsin vähän. Hoitomuotojen hulluksi tekevä vaikutus on sen sijaan huomioitu esimerkiksi toteamalla, että samalla kun mielisairaalalaitos muuttui vähemmän totalitaristiseksi ja pelottavaksi, myös katatonista skitsofreniaa eli sulkeutuneisuutta potevien määrä aleni dramaattisesti. Pietikäisen kirjan kiinnostavuus onkin ehkä siinä, että se osoittaa, kuinka hullua hulluuden hoitaminen on ollut.

Hukattu hulluus

Pietikäisen teos on lähinnä mielisairauden ja -terveyden ilmiöiden sekä hoitojärjestelmien historian tarkastelu, mutta siinä ei puututa kovin paljon mielisairauden tai hulluuden olemusta koskeviin kysymyksiin. Voisi jopa sanoa, että hulluus on hukattu, tai se on loppusijoitettu menneisyyden hämäriin vuosiin. Poikkeavuuden tarpeeton ja epäasiallinen lavastaminen hulluudeksi on toki otettu huomioon, ja hulluus on nähty myyttinä, jota pidetään purettuna. Mutta onko kaikki nykyään hyvin?

Filosofi Jyri Puhakainen (1998) ja psykologian emeritusprofessori Lauri Rauhala (1990) ovat osoittaneet, että hulluutta hallitaan nykyisin yhtä vaikuttavilla vallankäytön muodoilla kuin ennenkin, mutta huomaamattomammin. Ihmisten päätä puudutetaan ja aivoja aktivoidaan psykofarmasialla, jota pidetään ”kehittyneenä” mielenterveyden edistämismuotona, vaikka kyse on vain entisenlaisen empiristisen ja positivistisen ihmiskuvan jatkamisesta, manipulaatiosta, joka kuului jo sähköshokkien ja aversioterapioiden maailmaan.

Siihen, miksi jokin näyttää ”hullulta” tai ”epäterveeltä”, ei paljoa puututa Pietikäisen teoksessa, saati että paneuduttaisiin mielenterveysongelmien taustalla vaikuttaviin taloudellisiin, poliittisiin ja vallankäyttöön liittyviin syihin. Juuri tämä on medikalisaation eli lääketieteellistämisen seuraus. Se vaikuttaa yhä hulluuden eristämisessä laboratorioihin ja klinikoille, vaikka ”hulluutta” on paljon muuallakin. Sosiaalipsykologinen, vuorovaikutuksellinen ja yhteiskunnallinen näkökulma loistaa poissaolollaan niin terveydenhuollosta kuin politiikan tulkinnoistakin.

Pietikäinen on piehtaroinut psykiatrian historiassa, evoluutioajattelun ja darvinismin omassa evoluutiossa sekä pohtinut utopia-ajattelua, valistusta, ihmisluontoa ja erilaisia dystopioita, joten tietoa ja sivistystä hänellä riittää. Siksi on omituista, että myös tästä kirjasta puuttuu kriittinen näkökulma mielenterveyden ja sairauden nykyisiä hallinta- ja hoitomuotoja kohtaan. Yksi selitys voi olla se, että teos käsittelee historiaa. Mutta toisaalta historian merkitys arvioidaan aina sen lopputuloksessa eli nykyisyydessä.

Pietikäinen on aiemman julkaisutoimintansa pohjalta perehtynyt muun muassa Erich Frommin ajatteluun (teos Alchemists of Human Nature Psychological Utopianism in Gross, Jung, Reich and Fromm, 2007). Siksi on valitettavaa, että tästä kirjasta jää puuttumaan sellainen radikaalimpi ote, joka oli ominaista muun muassa Frankfurtin koulukunnan filosofeille, kuten Erich Frommille ja Herbert Marcuselle, sekä mielisairaalalaitosta terävästi kritisoineelle mikrososiologi Erving Goffmanille ja antipsykiatrisen liikkeen perustajana tunnetulle Thomas Szaszille.

Hulluuden pohtimisessa Pietikäinen ei pääse yhtä syvälle kuin 60-lukulaiset edeltäjänsä, vaan hänen teoksensa jää sympaattisuudestaan huolimatta lähinnä esitteleväksi. En tietenkään tarkoita, että kaikessa kirjoittamisessa pitäisi olla persoonallinen sävy, mutta myöskään enemmästä heittäytymisestä aiheeseen ei olisi ollut haittaa. Mikään Nietzschen teos tämä kirja ei myöskään ole.

Viittaus Nietzscheen on tässä yhteydessä paikallaan, sillä juuri hän katsoi, että länsimaisen ajattelun traaginen jako toisaalta ideaaliseen maailmaan ja toisaalta dionyysiseen aistimellis-seksuaaliseen todellisuuteen sisältää myös hulluuden eristämisen järjen vastakohdaksi sekä kieltojen kulttuurin luomisen. Tämä on teema, jonka pohjalle Foucault suunnitteli ”suurta nietzscheläistä” tutkimusta hulluuden historiansa sittemmin poistetussa esipuheessa ja jolle hän loi myöhemmin Seksuaalisuuden historiansa.

Hauskat hullut ja vaaralliset hullut

Vakavin puute Pietikäisen huolellisesti kirjoitetussa ja monin tavoin ansiokkaassa mutta hieman oppikirjamaisessa ja tutkielmamaisessa työssä on se, ettei kirjassa paneuduta kysymykseen, mitä hulluus oikeastaan on. Sen jo tiedämme, missä muodoissa hulluutta on esiintynyt vanhalla ja keskiajalla, mutta missä hulluus näkyy nykypäivänä? Mikä on mielisairauden ja hulluuden ero? Mitä on hulluus, jota esiintyy terveissä ihmisissä? Miksi yhteiskunnalliset vastalauseet tukitaan usein päänsärkypillereillä?

Se, että Pietikäinen on paennut näitä kysymyksiä (tai kysymykset ovat karanneet häneltä), on luonnollista, koska ne ovat vaikeita. Niinpä kirjoittaja on luovuttanut tai jättänyt kysymykset sikseen keskittymällä pohtimaan vain historiaa. (Historiaan uppoutuminen on muutoinkin vaikuttava eskapismin muoto.)

Vielä keskiajalla voitiin ajatella, että on kahdenlaisia hulluja: hauskoja ja vakavasti otettavia. Hauskat on usein mielletty narreiksi, kun taas vakavasti otettavia pidetään vaarallisina. Entä nykyisin?

On syytä muistaa, että myöskään keskiajalla ”hauskana” pidetty hullu (eli narri) ei oikeastaan ollut itse hauska ollenkaan. Sen sijaan narri saattoi naurettavaksi toiset ihmiset, yleensä vallankäyttäjät (vrt. hovinarrit), ja tämä tehtävä oli suojattu narrin roolilla, toisin sanoen upottamalla narri niin voimakkaasti poikkeavaan rooliinsa, että juuri siitä asemastaan hän saattoi – ja hänen odotettiin saattavan – vallankäyttäjät naurettaviksi. Häntä siedettiin, sillä narriuden myötä hulluus etännytettiin ja siirrettiin samaan asemaan, jossa nykyisin ovat stand up -koomikot.

Mutta entäpä, jos heidän ilveilynsä sanoisi nykyään vakavasti tarkoitetulla ja vakavasti otettavalla tavalla, ilman narrin roolin turvallista suojaa? Tai ilman puhdistavalla rahalla ostettua tilaustutkimuksen tai komiteamietinnön näennäisriippumatonta ja mitäänsanomatonta asemaa? Niitä, jotka toimivat näin jo taannoisina vuosisatoina kyseenalaistaessaan esimerkiksi kirkon opinkappaleet, ei pidetykään enää narreina vaan kerettiläisinä.

Myös nykyään vaarallisin hullu näyttää olevan sellainen, joka saattaa kyseenalaiseksi koko vallitsevan rationaliteetin ja yhteiskuntajärjestyksen, toisin sanoen uskon asioiden järkiperäisyyteen. Hän asettaa vaakalaudalle keskeisten tieteellisten ja poliittisten uskonkappaleiden järkevyyden sekä ihmisten luottamuksen siihen, että yhteiskunnan toiminta tähtää oikeudenmukaisuuteen ja hyvään.

Hulluuden ja mielisairauden ero

Pietikäisen teoksesta edellä esittämäni varaukset eivät merkitse kritiikkiä, vaan ne seuraavat kirjan aiheen monisäikeisyydestä. Itse lähestyisinkin koko aihetta hieman toisin. Kirjoittaja on huomauttanut (s. 408) että hulluuden historia ei ole sama kuin mielisairauden historia, ja juuri siksi pohdintoja olisi voinut kehittää enemmän juuri hulluuden ja mielisairauden eron täsmentämiseen.

Sen sijaan Pietikäisen teoksessa hulluus ja mielisairaus liukuvat lähelle toisiaan. Kirjoittaja tunnustaa tutkineensa, kuinka ”hulluus muuttuu lääketieteellisen diagnoosin ja tulkinnan kautta mielisairaudeksi ja mielenterveyden häiriöksi”. Samoin kirjoittaja myöntää puhuneensa nimenomaan hulluudesta (esimerkiksi mielisairauksien tai psykiatrian historian sijasta) siksi, että se mahdollistaa ilmiön katsomisen lääketieteen näkökulmaa laajemmin.

Tätä ratkaisua ei voi pitää täysin onnistuneena, sillä hulluuden oireiden alle on voitu lukea mitä tahansa aina uskonnollisten pakkopaitojen aikakaudelta nykyiseen kulttuurirelativismiin asti. Siksi ei ole ihme, että hulluuden syytä ei ole löydetty sen enempää aivoista, biokemiasta, geeneistä tai yhteiskunnasta kuin vuorovaikutuksestakaan. Tosiasiassa hulluuden ja mielisairauden välillä on olemusero, joka ei ole ainoastaan käsitteellinen tai historiallinen vaan itse ilmiöön liittyvä ja meidän aikaamme koskeva.

Fenomenologisen filosofian kannalta hulluuden ja mielisairauden ero on selvä. Mielisairaus on sitä, että mieli on muuttunut toimintakyvyttömäksi. Se on masentunut, turmeltunut, pilaantunut, rikkoutunut, pirstoutunut tai ”likaantunut” tavalla, johon viitaten ennen puhuttiin ”mentaalihygieniasta”. Sen sijaan hulluus on sitä, että mieli puuttuu kokonaan.

Filosofian kannalta katsoen hulluus on mielettömän ajattelun ja toiminnan sekä käyttäytymisen muoto. Se on myös lähellä järjettömyyttä, sillä se kyseenalaistaa vallitsevan järjen tai joutuu sen kanssa ristiriitaan näyttäen itse järjettömältä. Hulluus on mielettömyyttä, josta voi puuttua mieli myös merkitysten katoon liittyvällä tavalla. Kato voi koskea sekä semanttisia merkityksiä että arvomerkityksiä. Mutta yhtä hyvin hulluus voi olla äärimmäistä järkevyyttä, oikeudenmukaisuutta ja merkityksellistä elämää, ja sitä kautta joidenkin toisten näkökulmasta ”mieletöntä”.

Koska hulluus on tällä tavoin suhteellista, eikä kyse ole vain terveen ihmisen tilapäisestä vinksahtamisesta, joka voidaan ”saattaa oikealle tielle” tai ”parantaa”, hulluus sisältää usein periaatteellisia arvostuseroja. Juuri siksi hulluutta esiintyy terveissä ihmisissä ja sitä pidetään vaarallisena. Vaarallisimpana koetaan, jos järkevimpinä pidetyt ihmiset muuttuvat joltain kannalta järjettömiksi, sillä silloin koko rationaliteetti on vaarassa – samoin silloin, jos epäilys omasta järkevyydestä alkaa hiipiä ihon alle.

Aikamme ”hullu” onkin usein ihminen, joka ”hulluksi” leimattuna näkee ja ymmärtää muiden ihmisten hulluuden ja järjettömyyden. Sellainen ihminen voi olla esimerkiksi ydin- tai muiden joukkotuhoaseiden vastustaja, ”fundamentalistina” pidetty luonnonsuojelija, väestöräjähdystä arvosteleva homoseksuaali, ihmisoikeuksien polkemisesta syytetty islamkriitikko, kirkkaana kimaltavan EU-kuplatalouden kyseenalaistaja, rasistiksi mustamaalattu maahanmuuton epäilijä tai demokratian terrorisoijaksi tuomittu totalitaarisen globalisaatioideologian arvostelija, joka huutaa kaltereiden takaa, miten hullua muu maailma on uskoessaan tiettyihin omaa aikaamme leimaaviin poliittisiin tarkoitusperiin.

Esimerkkejä voi hakea myös kauempaa. Kiinassa, jonka tuottamaa kulutuselektroniikkaa iloisesti käytämme, ihmisoikeusaktivisteja teljetään jatkuvasti mielisairaaloihin, ja lähes 2000 ihmistä menettää joka vuosi kaiken kaulasta ylöspäin kuolemantuomioiden muodossa.

Hulluuden nykyaikaiset hoitomuodot

Nykyajan hulluja hoidetaan samaan tapaan kuin aiempinakin vuosisatoina, eli varsin keskiaikaisin menetelmin. Heitä myös poltetaan silmiemme edessä rovioilla niin, että savu tukkii silmämme, emmekä huomaa koko asiaa, sillä meille ei kerrota, että tämä tapahtuu hulluuden vuoksi. Nyt se tapahtuukin poliittisen korrektiuden suojelun, salailun, valtion edun tai – mikä pahinta – ”ihmisen oman edun” nimissä.

Siinä, missä ennen vanhaan vääristä mielipiteistä mestattiin, nyky-Suomessa saa pitää päänsä, ja sen asemasta viedään vain virat ja varat. Erimielinen ihminen julistetaan ikuisiksi ajoiksi toimintasaartoon ja mielipidevankeuteen. Mitä vakuuttuneempi yhteisö on omasta järkevyydestään (kuten yliopistolaitoksessa yleensä ollaan), sitä varmemmin erimielisiltä ihmisiltä pyritään pidättämään toimintaresurssit ja esiintymislava juuri kyseisen rationaliteetin piirissä.

Kaiken radikaalin ja kovaäänisen hulluuden rinnalla on tietysti myös tavanomaista toiminnallista hulluutta, joka on hulluuden huomaamattomin, arkipäiväisin ja hiljaisin muoto. Tämän hulluuden voisi määritellä niin, että hullu on se, joka toistaa samaa asiaa odottaen joka kerta erilaista lopputulosta. Kyseessä voi siis olla koko ihmiskunta, joka toistaa virheitään oppimatta niistä mitään.

Hulluus voi olla myös kepeä ja myönteisenä koettu asia. Sanotaakin, että jokaisella on oikeus olla joskus hieman hullu sekä irrotella. Tuomittavaksi hulluudeksi sekin tosin muuttuu siinä, missä ”oikeus” loppuu eikä ”joskus” tai ”hieman” enää riitä.

Hulluuden täydellistä puuttumista voidaan pitää ihmisen vieraantumisena itsestään, ja ”mielenterveydestä” onkin tullut sellainen normi, joka pyrkii sulkemaan poikkeavuuden ja toiseuden ulkopuolelleen. Hulluuteen liittyvien myönteisten puolien tunnustamisen sijasta epäilykset omasta järkevyydestä siirretään ulkoisiin kohteisiin, joissa omia pelkoja voidaan käsitellä ja jopa vihata. Ilmeisesti juuri siksi puhutaankin ”viimeisen kylähullun hiljaisesta hirttämisestä”.

Olisi mielenkiintoista tietää, mitä Petteri Pietikäinen aikoo kymppitonnin palkinnollaan ostaa. Jotain Hulluilta Päiviltä kai.



Arvioitu teos

Pietikäinen, Petteri, Hulluuden historia. Helsinki: Gaudeamus, 2013.

Muu kirjallisuus

Foucault, Michel, Historie de la folie à l'âge classique – Folie et déraison. Paris: Union générale d'éditions, 1964. 
---, Maladie mentale et psychologie. Paris: Presses Universitaires de France, 1954. 
---, Naissance de la clinique – Une archéologie du regard médical. Paris: Presses Universitaires de France, 1963.
Goffman, Erving, Asylums – Essays on the Social Situation of Mental Patients and Other Inmates. Chicago: Aldine, 1961.
Pietikäinen, Petteri, C. G. Jung and the Psychology of Symbolic Forms. Helsinki: Finnish Academy of Science and Letters, 1999.
---, Alchemists of Human Nature Psychological Utopianism in Gross, Jung, Reich and Fromm. London: Pickering and Chatto, 2007.
Puhakainen, Jyri, Persoonan kieltäjät – Ihmisen vapaus ja vastuu aivotutkimuksen ja lääketieteen puristuksessa. Helsinki: Like, 1998.
Rauhala, Lauri,  Humanistinen psykologia. Helsinki: Yliopistopaino, 1990.
Szasz, Thomas, Myth of Mental Illness – Foundations of s Theory of Personal Conduct. New York, NY: Harper and Row, 1961.