Nollatutkimus on tieteessä jokapäiväistä (mutta siitä ei vain puhuta)

Käsittelin edellisessä jutussani Pekka Himasen projektin sisällöllisiä ongelmia filosofian kannalta ja päätin kirjoitukseni pohdintoihin hankkeen yhteiskunnallisista vaikutuksista. Vaikka kaikki onkin tavallaan jo selvää, Himasen casesta voi jatkaa vielä yleishuomioihin käydyistä keskusteluista, hankkeen vastaanotosta, sen julkisuussuhteista ja tiedepoliittisesta vallasta.

Vastalauseryöppy, jonka Himanen sai osakseen, oli ilmiömäinen. Todennäköisesti se johtui vain ja ainoastaan siitä, että hankkeen rahoitus koettiin vääräksi ja kohtuuttomaksi. Mikäli Himanen olisi tehnyt työnsä ilmaiseksi ja omalla kustannuksellaan, se tuskin olisi herättänyt mitään huomiota, ja tulokset olisivat hautautuneet tuhansien komiteamietintöjen pinoon ilman yhtään kommenttia.

Niinpä myöskään salaisesta rahoituksesta seurannutta suurta julkisuutta ei voida tulkita projektin ansioksi vaan tulokseksi rahoituksen rikollisuudesta. Rahalla tällä tavoin ostettua julkisuutta ei voida pitää reiluna, sillä on väärin tehdä väärin vain siksi, että saataisiin tietää, mikä on oikein. Siksi myöskään niin sanottu goodmanilainen pluralismi ”haiskoon tehdas, leipää tuo se vain” ei ollut tieteellisesti perusteltua.

Himasen Titanicia oli myös mahdotonta sensuroida. Juuri kataistrofi ja siihen liittyvä peittely antoivat sille julkisuusarvoa. Ilman törmäämistä Castellsin kaltaiseen jääkarhuun ja ilman täydellistä haaksirikkoa Himanen olisi jäänyt ”uppoamattomaksi”, jollaisia ovat useimmat laivat, eikä hän olisi saavuttanut kuuluisuutta. Mutta myös muotifilosofiana hänen suuri teoriansa jäänee samanlaiseksi kuin Sam Inkisen (kuka muistaa?) 1980-luvun lopulla hehkuttama ”vesimiehen aika”, jolla on merkitystä enää vain kasarifilosofian parodian aiheena.


Raha avasi suut ja tukki korvat

Siitä olen nyt varma, että Himanen on joka tapauksessa voittanut minut kateellisten kollegojen sylkykuppina olemisessa kirkkaasti. Voidaan sanoa, että raha muodosti Himasen projektissa myös sellaisen puskurin tai Voiman, joka esti ihmisiä näkemästä, mikä hänen ajatuksissaan olisi voinut olla ansiokasta, kuten tietty hyväntahtoisuus (joka tosin omasta mielestäni perustui katteettomaan optimismiin).

Juuri häikäilemättömän ylirahoituksen vuoksi hänen projektinsa epäonnistui julkisuussuhteessaan täysin. Raha tuhosi myös hankkeen potentiaaliset myönteiset puolet sokaisten ihmiset ja repäisten ihmisten välille asenteellisen ja peruuttamattoman viestintäkuilun.

Kansalaistet purkivat kurjuudestaan johtuvan vihan kultapossukerhoon liittyneeseen Himaseen. Ja yliopistojen tutkijat, professorit ja muut palkkapiiat osoittivat oman ahdistuksensa, katkeruutensa ja epäonnistuneisuutensa samalla tavalla. (On Himasella, sosiologeilla ja postmodernistisilla filosofeilla tosin jotain yhteistäkin, nimittäin se, että he eivät osaa kirjoittaa eikä heidän ajatuksistaan saa tolkkua.)

Kansalaisten tuomio Himasta kohtaan oli armoton, sillä ihmiset ymmärsivät kavalluksen luonteen. Ulkopuolisena minua säälittääkin kiistan osapuolten repivä kohtalo, josta filosofinen ymmäryksen tavoittelu jäi kauas. Himasen tapaus antoi yhtä huonoa esimerkkiä filosofina toimimisesta kuin viranomaisfilosofien edustama ammatikseen viisaus ja siihen liittyvä ylimielisyys.

Himas-gate on myös Jyrki Kataisen uran pahin skandaali, ja juuri sen vuoksi hän tähtääkin maanpakoon eurokomissaariksi. Hänen puolueensa ei voi mennä seuraaviin eduskuntavaaleihin Kataisen vetämältä pohjalta. Mutta myöskään EU:n ei tulisi olla epäonnistuneiden poliitikkojen säilytyspaikka.


Mitättömään tutkimukseen lapioidaan rahaa jatkuvasti

Miksi sitten tämä täydennys? Tiedättekö, hyvät lukijat, että Suomen Akatemia, Sitra, Tekes ja yliopistot rahoittavat Himasen projektin kaltaisia nollatutkimuksia koko ajan, täysin laillisesti ja kirkkaassa päivänvalossa? Akateemiset kirjatoukat ja pullonpohjat silmillään kulkevat tutkijat saavat hankkeilleen kymmenien miljoonien panostuksia tieteen jokapäiväisenä toimintana! Miljoonia siirrellään ja jaellaan. Se vain tapahtuu näennäisesti korrektilla tavalla.

Arvostelin akateemisen vertaisarviointijärjestelmän teennäistä puolueettomuutta jo tässä ja tässä kirjoituksessani. Ei ole hyväksi, että asiantuntijalausunnot tilataan aina vihollisilta ja että kansainvälisyyteen pakottamalla kuohitaan meille suomalaisille merkitykselliset aiheet pois. Kansainvälisessä tiedeyhteisössä kukaan ei oikeasti kiinnostu meille tärkeistä yhteiskunnallisista kysymyksistä saati ymmärrä suomalaisesta yhteiskunnasta mitään. Raharuletin kansainvälisyys ja sentapainen ”tieteellisyys” ei siis takaa prosessien oikeudenmukaisuutta.

Kun joku filosofian, sosiologian, taloustieteen, sukupuolen tutkimuksen tai minkä tahansa akateemisen laitoksen tutkija saa seuraavan kerran jollekin systeemisyheröiselle selvitykselleen miljoonan euron panostuksen, käsitelläänkö myös hänen toimintaansa julkisuudessa yhtä kriittisesti kuin Himasen? Hirtetäänkö hänetkin avolava-Toyotan perään, jossa häntä vedetään pitkin pihoja, niin kuin terroristit tekevät harjoitusleireillään?

Entä, kun jokin yksityinen tutkimuslaitos tai konsulttiyritys saa Sitran tai Tekesin karttuisasta kädestä 5 miljoonaa euroa jonkin selvityksen laatimiseen ja lopputuloksena hanke ehdottaa, että suomalaisten olisi syytä siirtyä sähköttömään yhteiskuntaan, lopettaa saunanlämmitys polttopuilla, huuhtoa wc kahvikupilla, alentaa vaivihkaa sosiaaliturvaa tai yksityistää terveyspalvelut, ”sillä se luo paljon työpaikkoja”? Mitä silloin tapahtuu?

Alkavatko kirjoituskoneet kilistä ja näppäimistöt laulaa? – Eivät, vaan huomio – jos sitä esiintyy – on vain kohtuullista, ja hankkeelle nauretaan Suomi24:n kaltaisissa virastoissa ja Uuden Suomen pikkuparlamentissa.

En tietenkään tarkoita, että kaikki kyseenalainen tutkimus olisi mielestäni vähäarvoista, sillä juuri mitättömiltä näyttäviin aiheisiin kätkeytyy usein viisauden kipinä. Mutta keskeistä on, kuinka aihetta käsitellään ja mitä siitä lopulta saadaan irti.


Filosofian merkitys arvioidaan nykyään numerosarjoina

Pekka Himasen huono kohtalo ei suinkaan johdu siitä, että hän olisi ansiokas paskamagneetti. Hänen saamansa huomio johtuu ainoastaan siitä, että hän sai hirveän määrän rahaa ohittaen akateemisen kontrollikoneiston ja yliopistojen henkisen vankilalaitoksen.

Jos kyse olisi vain filosofian sisällöistä, julkinen sana olisi satiaisena minunkin kimpussani aina kun satun sanomaan jotain päätöntä. Olen joskus kokeeksi tehnyt niin, mutta se ei ole herättänyt kerrassaan mitään huomiota, koska siitä ei ole maksettu eikä siihen ole liittynyt rahassa vertailtavaa arvoa. (Myös ihmisyksilön mielenkiintoarvo on tavattu nykyään mitata omaisuutena tai ansiotulojen verotietoina, kunnes Himanen keksi sen dignity-indeksin.)

Juuri tätä tarkoitan rahan maagisella voimalla ja julkisuuden totaalisella tyhmistymisellä. Pedot heräävät verivanojensa juurilta ja tulevat ulos luolistaan vain, jos ne haistavat rahaa, ja tiedotusvälineitä voidaan vetää kuin pulkkaa pelkällä taloudellisten väärinkäytösten tuottamalla huomiolla.

Olen pomminvarma siitä, että Kenen Tahansa julkisuudessa tuntemattoman filosofin tuotantoa alettaisiin repiä kappaleiksi mediassa, jos jokaisen kirjan päällä olisi koristenauha, jossa sanottaisiin: ”Tästä maksettiin 500 000”, ”Tämä maksoi 150 000”, ”Tämä taas oli 350 000 arvoinen” tai ”Tämä voi herättää kateutta 800 000 edestä”. Vain ryöpytyksen kohteeksi joutuminen voi olla rahaa arvokkaampaa. Voidaankin sanoa, että rahalla on pelkkä välinearvo suurimman itseisarvon, eli yleisen vitutuksen tavoittelussa. Sitä aiheuttaessaan filosofi-pissis vasta on eksistentiaalisesti olemassa.


Yltääkö kansalaisten harjoittama henkinen valvonta kaikkeen tiedepolitiikkaan?

Kliseemäisesti sanotaan, että Spinoza, Nietzsche ja Kierkegaard kuolivat köyhinä ja hylättyinä tietämättä filosofiansa tulevasta kuuluisuudesta tuon taivaallista. Mutta ilmeisesti hekin olisivat saaneet mainetta elinaikanaan, jos Jyrki Katainen olisi myöntänyt heille rahoitusta puoli miljoonaa guldenia. (Tämäntapaiseen Kataisella on edelleenkin mahdollisuus, mikäli hänestä tulee eurokomissaari.)

Himasen projekti oli sisällöltään täysin pehmeä, eikä sillä ole mitään vaikutuksia – ei hyödyllisiä eikä haitallisia. Mutta samaan aikaan toisaalla tehdään valtion tuella ja konsulttidemokratian kädenpuristuksilla tosiasiallisesti vaikuttavia päätöksiä, joilla oikeasti puututaan ihmisten hyvinvointiin.

On syytä muistaa, että poliitikot ostavat teijatiilikaisilta, päivitillikoilta, taloudellisilta tutkimuslaitoksilta, erilaisilta Sorsa-säätiöiltä ja kaikenlaisilta Liberoilta poliittisesti motivoituja tilaustutkimuksia, joiden palkkalistoilla nimeä vailla olevat ja puolikoulutetut kirjurit muuntavat poliittisia ohjelmia ”tieteeksi”. Tähän kansa ei puutu vaan haukottelee, sillä hankkeiden avaussanat lausutaan pääuutislähetyksissä, eikä niihin liity mielenkiintoa herättävää salailua.