21. marraskuuta 2013

Kuka on todellinen eurooppalainen intellektuelli?


Slovenialainen Slavoj Žižek on Euroopan tunnetuimpia nykyfilosofeja. Ylen Teema-kanava esitti eilen hänen ajatteluaan käsittelevän dokumentin nimeltä Žižek ja elokuvan kätketty ideologia. Oikeastaan kyseessä on kooste yksinpuhelusta, jossa Žižek suvereeniin tapaansa tulkitsee aikamme poliittisia tapahtumia muutamien klassikkoelokuvien ja niistä tekemiensä psykoanalyyttisten löydösten avulla.

Dokumentti alkaa Žižekin analyysilla John Carpenterin elokuvasta Pahan kehä. Siinä päähenkilö saa käyttöönsä silmälasit, joiden lävitse katseltuna maailma ja sen mainokset riisutaan alitajuntaan vetoavasta aineksesta ja jotka paljastavat mainosten kognitiiviset piiloviestit. Ihmetystä elokuvan katsojissa on herättänyt, miksi lasien omistajan on vaikea saada myös toisia ihmisiä katselemaan maailmaa niiden läpi.

Žižekin mukaan lasit poistavat ihmisiltä unelmat, eli toisella tavalla sanottuna vapauttavat ideologiasta. Žižekin käsitys on, että ihmiset eivät yleensä halua kamppailla ideologioita vastaan vaan osallistua niihin. Mikäli vallitsevan ideologian omaksuminen epäonnistuu, tuloksena saattaa olla väkivaltaa. Näin hän selittää muun muassa kahden vuoden takaisia Wall Streetin mellakoita ja Britanniassa samaan aikaan esiintynyttä rabulismia, katulevottomuuksia ja ryöstelyä.

Poliitikkojen osoittama moralisointi ja paheksuminen olivat luonnollisestikin yksinkertaistavia reaktioita, sillä tällaisissa kellopeliappelsiineissa väkivalta oli sorrettujen kieltä. Žižek saattaa näkemään, että kyse oli entisen työväenluokan eli nykyisen luokattoman väestön putoamisesta pois konsumismin ideologian piiristä. Kun ihmiset eivät pääse jäseniksi enää edes työväenluokkaan saati että he voisivat keskiluokkaistua kouluttautumalla ja kartuttamalla varallisuutta, he menettävät mahdollisuuden toteuttaa vallitsevaa Dolce & Gabbana -ideologiaa, joka voisi liittää heidät yhteiskuntaan.

Tämä tulkinta Pahan kehästä tulee nyt kuin tahattomana ja kohtalomaisena antiteesinä Pekka Himasen hymistelylle arvokkuudesta ja hyvän kehästä.

Ironinen etäisyys vai samastuminen yliminän ääneen?

Žižekin eräs suomennettu teos on nimeltään Ideologian ylevä objekti, ja siinä hän viittaa sublimaation ajatukseen. Žižekin mukaan aggressioita ei herätä vain se, että ihmiset eivät tavoita ideologisia unelmiaan. Vaarallista on myös se, jos ihmiset menettävät ironisen etäisyytensä tulkita todellisuuden tapahtumia. Suhteellisuudentajun menettäessään ihmiset samastuvat yliminän ääneen, ja heistä tulee helposti vain ideologian julistajia, mikä ei voi johtaa muuhun kuin konfliteihin todellisuuden karkeilla kohtaamispinnoilla.

Ehkä tässä on yksi selitys siihen, miksi Pekka Himasen eteeriset arvokkuuden unelmat herättivät kansalaisissa niin raivokasta vastarintaa. Ne eivät sopineet yhteen heidän todellisuuskäsityksensä kanssa luultavasti siksi, että unelmat eivät olleet heidän ulottuvillaan. Mutta myös toinen vaihtoehto toteutui: Himanen koettiin subliimin ideologian äänitorveksi, joka pikemminkin peittää todellisuutta kuin valaisee sitä hyvyyden julistuksillaan. Yliminän voitto realismista on ominaista myös monille uskonlahkoille ja niiden fataalille itsetuhoisuudelle.

Selvää on, että Žižekin kehittyneet filosofiset tulkinnat jättävät tavanomaisen poliittisen yhteiskuntatutkimuksen tekijät kauaksi taakseen. Hänen mielestään väkivalta, jota on nähty viime aikoina esimerkiksi Kreikan kaduilla ja kujilla, ei ole koskaan abstraktia, vaan se on suoraa puuttumista todellisuuteen.

Žižekin tulkintojen mukaan nationalismin väkivaltaiset ainekset elävät jatkuvasti ihmisten sofistikoituneen pintakuoren alla. Esimerkiksi industrial metal -musiikkia soittavan Rammsteinin lavaesiintymiset tarjoavat ihmisille mahdollisuuden toteuttaa fasistista ideologiaa esi-ideologisella tavalla. Siten sen katsotaan toimivan fasismia vastaan; tosin kiintoisaa on, miten kauan tämä sublimaatio riittää pitämään aggressiot aisoissa, kun pöty loppuu pöydästä ja poliitikkojen puheista.

Kristinusko ateismia ateistisempaa

Stadionkonserttien vastaavuus fasististen tapahtumien kanssa on melko laajalti viitattu näkökohta, mutta mielenkiintoista marxilais-psykoanalyyttista dialektiikkaa sisältää Žižekin tulkinta Martin Scorsesen elokuvasta Kristuksen viimeinen kiusaus.

Žižekin mukaan kristinusko on ateistisempaa kuin ateismi, sillä ateistiset ja naturalistiset ajatussuunnat uskovat johonkin suureen kokonaisuuteen, joka antaa merkityksen elämälle, esimerkiksi evoluutio-oppiin. Sen sijaan kristinuskon sanoma kiteytyy Jeesuksen sanoissa Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit? sekä hänen opetuksessaan jättää lähiomaisensa ja käskyssä seurata itseään.

Siinä, missä islam ja juutalaisuus markkinoivat uskoa Jumalaan, siinä kristinusko tarjoaa pelastusoppinsa kautta vapautta kaikesta ideologiasta. Niinpä Žižekin tulkinta on lähellä myös Jumalan poissaolon elämyksiä painottavaa modernia teologiaa.

Kristinuskon pyrkimys kahlita ihmisiä vapauden ideologialla puolestaan näkyy selvästi Robert Wisen elokuvassa Sound of Music, jossa eräs halujensa valtaan joutunut nunna odottaa saavansa nuhteita luostarin johtajalta, mutta tämä kehottaakin nunnaa antamaan intohimoilleen periksi ja kulkemaan juuri niitä polkuja, jotka hän itse havaitsee hyviksi.

Tällaisen double bind -rakenteen kautta kristinusko alistaa ihmistä käskyllä olla vapaa, jolloin ihmisen odotetaan itse rajoittavan itseään. Nietzschen sanoin: ihmisen vapaus luonnollisista vieteistä on vain pappien keksimä ovela juoni, jolla ihmiset voidaan asettaa vastuuseen ja syytetyn penkille omista sinänsä välttämättömistä teoistaan.

Vapauden näennäinen perverssiys

Edellä mainittuun syyllistämiseen liittyy myös ajatus, että vapaus on perverssiä (Žižekiä käsittelevän dokumentin alkuperäinen nimi onkin Pervert’s Guide to Ideology). Siksi niihin ihmisiin ja ryhmiin, joiden nähdään olevan vallitsevan ideologian ulkopuolella, liitetään usein oletus, että he tekevät jotakin pervoa, kuten viettävät salaisia orgioita tai syövät pikkulapsia pakastimesta. Ja tämä deluusiomainen harhakuva idättää tietenkin sekä kateutta, julkista paheksuntaa että mielenkiintoa.

Žižek ei käytä tätä esimerkkiä, mutta hänen analyysinsa tuo näkyville esimerkiksi sen, miten kompleksista seksuaalivähemmistöliikkeen harjoittama avio-oikeuden tavoittelu on ollut. Juuri sen kautta valottuu, kuinka homot ja lesbot antautuvat tavoittelemaan osuutta vallitsevasta ideologiasta, tässä tapauksessa kristillisestä avioliitosta, ja sitä kautta pyrkivät normalisoimaan itseään.

Näin paljastuu kristinuskon kiero tapa alistaa ihmisiä (1) torjumalla heidät ensin piiristään (aivan kuten luostarin johtaja suhtautui välinpitämättömästi nunnan esittämiin anteeksipyyntöihin ja katumukseen), (2) lavastamalla yhteisönsä sitä kautta tavoiteltavaksi sekä (3) taivuttelemalla ihmiset kerjäämään osallisuutta oman ideologiansa piirissä.

Kirkon myöhemmin osoittamassa suopeudessa on siis kyse pikkusormen ympärille kietomisesta, kontalleen ajamisesta ja eräänlaisesta kielletyn hedelmän houkuttelevaksi julistamisesta. Avioliittoinstituutioon sisältyvä elämäntapatarkkailu ei välttämättä tuota mielihyvää kirkon johtajille sen enempää kuin avioliittoon vihittävillekään, mutta se voi tuottaa perverssiä ja subliimia nautintoa valtasuhteen voimassa pitäjille.

Ehkä juuri siihen perustuu myös homoavioliittojen vastustus: avio-oikeuden pidättäminen ei luo seksuaalista mielihyvää (eikä toisaalta myöskään estä sitä), mutta se voi tuottaa sadomasokistista nautintoa avio-oikeuden kieltäjille. Žižekin oikeaoppisen psykoanalyyttisen tulkinnan mukaan mielihyvä on eri asia kuin nautinto, ja nämäkin tulkinnat lyövät teoreettisessa kehittyneisyydessään laudalta monien yhteiskuntatutkijoiden pelkästään normittavat ja arvottavat mielipiteet siitä, mikä on hyvää ja tavoiteltavaa.

Mielihyvän ja nautinnon pakko

Toisaalta Žižek poikkeaa perinteisestä psykoanalyyttisesta teoriasta suhteessa mielihyvän ja nautinnon tavoiteltavuuteen. Perinteinen psykoanalyyttinen näkemys on, että ihminen ei vapauta itseään tuntemaan mielihyvää tai nauttimaan, koska hän on sisäistänyt sosiaaliset kiellot ja kokee niiden rikkomisesta patologista syyllisyyttä. Käsitys on ollut, että psykoanalyysi vapauttaa ihmiset estoista tavalla, jolla mielihyvä ja nautinto tulevat mahdollisiksi.

Kenties tämä päti Freudin ajan Wienissä, jossa kieltoja ja rajoitteita oli paljon. Sen sijaan Žižekin näkemys on, että nyky-yhteiskunnassa vallitseva ideologia käskee ihmisiä tuntemaan mielihyvää ja nauttimaan niin, että ihmiset ovat alkaneet tuntea pahoinvointia tästä hyvinvoinnin velvoitteestaan. He ovat kuin kirkkoisä Augustinus, joka Tunnustuksissaan sanoo tunteneensa syyllisyyttä Karthagon villeinä vuosinaan – ei suinkaan liiallisista nautinnoistaan – vaan siitä, ettei pystynyt nauttimaan huveista ja yltäkylläisestä elämästä tarpeeksi!

Niinpä ongelma on, kuinka päästä eroon mielihyvän ja nautinnon pakkomielteestä. Žižekin mukaan ainoa tie siihen on oppia tuntemaan mielihyvää ja nauttimaan niin intohimoistaan kuin pakkomielteistäänkin sekä kaikista muista oireistaan, sillä niiden välttely, torjuminen ja kiistäminen johtaisivat vain takaisin lähtökohtaan: kurinalaiseen yhteiskuntaan, jossa ihmiset tuntevat syyllisyyttä mielihyvästään ja nautinnoistaan.

Näennäisesti suvaitsevaiseen yhteiskuntaan voikin sisältyä paljon vahvempia ideologioita kuin autoritaariseen. Esimerkiksi vanhoillisessa yhteiskunnassa vanhemmat saattoivat sanoa lapselleen: Me lähdemme nyt mummolaan, ja sinä tulet mukaan pidit siitä tai et! Sen sijaan vapaamielisenä aikana liberaalit vanhemmat voivat sanoa: ”Tiedäthän, että isovanhempasi rakastavat sinua, mutta sinun pitää vierailla heidän luonaan vain jos haluat.” Jälkimmäisessä tapauksessa käsky on vahvempi, sillä sen mukaan ihmisen pitää, paitsi totella, myös tykätä siitä. Näennäinen vapaus sisältää siis ankaramman käskyn kuin suora määräys, ja sitä on myös vaikeampi tunnistaa ja kumota sen epäsuoruuden vuoksi.

Kuoleman voittaminen kuolemalla, tavarataivas ja ikuisen rakkauden myytti

Luokkastrategioiden kannalta huomionarvoinen on Žižekin tulkinta James Cameronin elokuvasta Titanic, jossa yleisön hyväksyntää yritetään ostaa sympatisoimalla alemmissa kerroksissa matkustavan työväenluokan rehtiä ja aitoa elämäntapaa porvariston ohi. Žižek pitää tätä katsojien kosiskelua läpinäkyvän halpahintaisena ja naurettavana. Hänen mukaansa elokuva tosiasiassa toistaa vanhan myytin siitä, että porvaristolla ja kapitalisteilla on oikeus silloin tällöin pelastaa itsensä ja koota identiteettinsä puristamalla mehut työväenluokasta.

Titanicissa tämä näkyi tavassa, jonka mukaisesti porvaristytölle annettiin tilaisuus ostaa köyhältä kulkuripojalta halvalla piirrätetty muotokuva, käyttää nuorta miestä seksuaaliseen mielihyvään sekä sulhasestaan irtautumiseen, ja lopulta erota ryysyläispojasta painamalla hänen päänsä pinnan alle veden varaan jouduttuaan. Mitä muuta tästä seikkailusta olisi voinut seurata kuin parin viikon romanssi New Yorkissa ja sen jälkeen bänät, kysyy Žižek ja tulkitsee, että juuri traagisen katkeamisen kautta rakkaus ikään kuin julistettiin ikuiseksi.

Ilman rakkauden siirtymistä subliimiin ja eteeriseen tavoittamattomuuden avaruuteen sitä ei voisi olla olemassa. Ikuinen rakkaus onkin myytti, joka on mahdollinen vain kuvitteellisena, tavoittamattomien ja subliimien objektien kautta, toisin sanoen unelmina ja ideologioina.

Myös kuluttamisen ideologia on mahdollinen vain tavarataivaassa, jossa ihmiset elävät nenä konditorialiikkeen ikkunassa kiinni. Ottamalla haltuunsa esineitä ihmiset luovat vaikutelman omasta kuolemattomuudestaan ja muodikkaasti sanottuna ”voimauttavat itseään. Samalla he imevät veret halpatuotantomaiden työvoimasta istuessaan Titanicin kansituoleillaan.

Toteamukseni ei ole moralistinen vaan  ymmärtämään pyrkivä. Myös Žižekin tulkinta on samansuuntainen: kapitalismi on voittanut sosialismin siksi, että sosialismi uskoi subliimiin hyvään ja unelmien utopiaan, mutta siltä puuttui käynnissä pitävä koneisto. Sellainen puolestaan sisältyy kapitalismin logiikkaan, sen tunnustamaan, hyväksymään ja vahvistamaan ihmiskunnan ahneuteen, joka lyö ajasta aikaan kuin jatkuvasti vedossa pysyvä kaappikello.

Klassisten sosiologien tavoin Žižek tunteekin aitoa hämmästystä kapitalismin itseään ruokkivan ikiliikkujan edessä. Nähdäkseni sen käynnissä pitävä voima juontaa juurensa ihmisluonnosta: ihmisen pyrkimyksestä selviytyä hengissä. Naturalismi ja utilitarismi (hyötyoppi) ovat kapitalismia käynnissä pitäviä ideologioita. Ne voi pysäyttää vain fundamentaalisempi kysymys siitä, mitä hyötyä on hyötymisestä ja mikä on elämän tarkoitus. Koska nämä ongelmat jäävät perimmiltään avoimiksi, niiden myötä myös kapitalistien leuat loksahtavat auki kuin pajatson rahakouru.

Filosofisesti katsoen elämällä ei ole muuta tarkoitusta kuin pitää itseään yllä, kun taas merkitys on tarkoituksesta erillinen henkilökohtainen asia. Ahneuden puolestaan voi selittää ihmisten potema kuolemankammo. Sen vuoksi rahakkaimmatkin ihmiset haluavat vielä sen yhdennentoista miljoonan, joka jää jäljelle jollekin paratiisisaarelle, mikäli sota, vallankumous tai kuolema vie kaiken alta. Ahneuden motiivi on takaraivossa kytevä menetyksen pelko, alitajuinen aavistus siitä, että jonakin päivänä pitää luopua kaikesta. Ahneuden motiivi on halu jatkossakin välttyä tekemästä rehellistä työtä, ja siksi ylenmääräinen varakkuus ja sen jatkuva tavoittelu yleensä vain lisäävät ihmisten ahdistusta ja pahoinvointia.

Suuren Toiseuden poissaolo

Teknillisen korkeakoulun ex-professori Heikki Hyötyniemi esitti eilisen blogikirjoitukseni kommenteissa, että suomalaisessa filosofiassa näyttää olevan nykyään ainakin kolme koulukuntaa: yliopistofilosofit, Esa Saarisen poppoo, ja Hankamäki! Havainto saattaa pitää paikkaansa. Olen tosin yrittänyt välttää näkemästä filosofiaa koulukuntien klustereina, vastapuolten välisenä pelinä, jakona joukkueisiin tai puoluetoimintana (jota se tietenkin myös on).

Dialogisen filosofiani mukaisesti tunnustan perimmältään vain yksilöt, sillä tiedän, että jokaisella on joka tapauksessa omat itsenäiset ajatuksensa ja elämännäkemyksensä. Filosofien angstisuus johtuukin usein juuri liittoutumisen ja puoluepolitisoitumisen vaatimuksesta, pakosta hankkia itselleen jonkinlainen suojaväri. Tavallaan Heikin näkemys on oikeutettu ja kuvaava siksi, että hän sijoittaa minut erilleen puolueista. Sikäli en vastusta tulkintaa, sillä se vastaa näkemystäni filosofian henkilökohtaisesta olemuksesta. Vahinko vain, jos olen ainoa, jolla on filosofiassa itsenäiset käsitykset ja ajatukset!

Myös Žižek on tullut johtopäätökseen, että ihmisellä ei ole ideologioista vapauttavaa pelastusta missään yhteisössä. Ihmiset ja ideologiat keräytyvät milloin miksikin meemikomplekseiksi rahan toivossa, kerätäkseen sosiaalista pääomaa tai selviytäkseen paremmille päiville työelämässä. Siksi ideologioista irtautumisen hinta on yleensä kova, mutta se saattaa kannattaa, sillä muussa tapauksessa inflaation kita järsii myös filosofiaa. Žižekin käsityksen mukaan olemassa on lopultakin vain yksilö, mikä tuo etsimättä mieleen 1900-luvun eksistenssifilosofin, Jean-Paul Sartren.

Myös vapaudessa ja yksilöllisyydessä kelluminen on ahdistavaa sikäli, että ei ole olemassa mitään suurta Toista, jolle vapautensa ja tarinansa voisi kertoa. Tässä mielessä Žižekin käsitys pitää yhtä Jacques Lacanin psykoanalyyttisen näkemyksen ja oman käsitykseni kanssa. Ketään ei loppujen lopuksi kiinnosta kenenkään toisten ihmisten asiat, paitsi sikäli kuin niistä voi olla jotakin hyötyä tai niillä on merkitystä omaa elämää ajatellen. Tämä raadollisuus näkyy esimerkiksi Žižekin raportoimassa tosiasiassa, että ihmiset suhtautuivat olankohautuksella Bosnian sodassa raiskattujen kertomuksiin, vaikka heillä olisi ollut kova tarina jaettavanaan. Sanat kaikuivat kuitenkin tyhjyyteen.

Suomen Žižek?

Huvittavaa on, että eräs tuttavani nimitti minua tänä aamuna Suomen Žižekiksi. En pahemmin vastusta tätäkään tulkintaa, vaikka ajatuksen torjuminen olisi paljon helpompaa kuin ottaa vastaan epäilykset narsismista, joka johtuu mahtipontisen rinnastuksen hyväksymisestä.

Žižekin fanittaminen tai häneen samastuminen olisivat kuitenkin melko alkeellisia suhtautumistapoja jo siksi, että ne olisivat vastoin Žižekin psykoanalyyttista näkemystä, jonka mukaan hän on muodostunut psyykkisen transferenssin kohteeksi kaikille maailmantuskaa ja huolta poteville. Slavoj the Superstar on siis tiedostanut toimivansa eräänlaisena itsen heijastuspintana ihailijoilleen, ja juuri siksi todellisen filosofian mukaista myös heille olisi kasvaa idolistaan irti. Luulenkin, että Žižekin Elvis-maineessa on aineksia klassisesta fani-ilmiöiden sosiodynamiikasta, jonka mukaisesti idoleista ei pidetä vain siksi, että he ovat sinänsä niin erinomaisia, vaan siksi, että kannattamalla heitä voi myös itse olla suositumpi ja saada prestiisiä uralleen.

Kaikesta sanotusta huolimatta minussa ja Žižekissa on toki jotain yhteistä: (muutamien mielestä) kärkäs esiintymistyyli, psykologisoivat politiikan ja filosofian tulkinnat, säästelemätön tekstintuotanto ja tietynlainen lahjomattomuus. Myös EU-kriittinen fraasini beethovenilaisen harmonian vastaamattomuudesta todellisuuden kanssa lienee yhteistä. Elokuvataidetta tosin tunnen varsin huonosti, enkä ole kovin suosittu.

Eniten poikkean Žižekistä luultavasti siinä, että pidän kansallisvaltioita ja kansallista itsemääräämisoikeutta hyvinvointiyhteiskuntien edellytyksenä, kun taas Žižek ja poliittinen vasemmisto yleensäkin ovat hoilanneet Internationaaliaan ja asettuneet siten samaan veneeseen kansallisvaltioita murentavan globaalin kapitalismin kanssa. Erona on myös ideologian käsitteen määrittely; omasta mielestäni ideologia on osallisuuden sijasta enemmänkin vain väärää tietoisuutta, jonka vallitsessa asiat muuttuvat vastakohdikseen (esimerkiksi vapaus riippuvuudeksi).

Voin kyllä yhtyä Žižekin käsitykseen, että ideologia ei ole mitään ulkoa päin asetettua – ei manipulaatiota, pakkoja eikä käskyjä – vaan jälkimodernissa yhteiskunnassa ideologia on tapa, jolla ihmiset spontaanissa todellisuussuhteessaan tavoittelevat vapautta, mielihyvää ja todellista minuuttaan. Žižekin sanoin: ”Ideologian traagisuus on siinä, että paetessamme ideologiaa unelmiin me vasta olemmekin ideologian kahleissa.” Niinpä ideologia ei ole myöskään savuverho, joka estäisi ymmärtämästä, millainen todellisuus on, vaan juuri sen vaikutuksesta me valitettavasti luulemme näkevämme todellisuuden ”selvemmin ja kirkkaammin.

Ideologiat ja tulevaisuus

Žižekin ajattelu liittyy Suomessa meneillään olevaan tulevaisuuspohdiskeluun, sillä juuri sen kautta valottuu, että päämäärien ja tulevaisuuden määritteleminen on ideologioiden synnyttämistä puhtaimmillaan. Tulevaisuuden linjaaminen, rakentaminen ja pelkkä ennakoiminen ovat jokaista todellisuuskäsitystä ideologisempia, sillä vallitsevia näkemyksiä voidaan tarkistaa suhteessa todellisuuteen mutta tulevaisuusselvityksiä ei voida, kun vertailukohta puuttuu. Tulevaisuuden kartoittaminen myös muodostuu ideologiaksi välttämättä ja jää sellaiseksi, sillä ennusteen rooli on aina itseään toteuttava tai kumoava, kuten sosiologi Robert K. Merton aikoinaan totesi, ja siksi tulevaisuusselvitykset ovat ennakolta vaikuttavia: preventiivisiä tai motivoivia.

Ideologia liittyy läheisesti valtaan. Yhteistä niille on, että molemmat pyrkivät peittämään jälkensä. Ideologisen vallankäytön tärkein keino onkin vallan kätkeminen. Varmaan sen vuoksi jo Bismarck sanoi, että politiikassa on syytä uskoa asioihin vasta, kun ne on julkisesti kiistetty. Siksi ideologiakaan ei ole läpinäkyvää hämäystä vaan normaaliuden arkipäiväistä määrittelyä. Esimerkiksi koulumaailmasta tunnettu kasvatuksen käsite on läpikotaisin ideologinen, ja sellainen on erityisesti poliitikkojen suosima väite, että heidän päätöksilleen ei ole vaihtoehtoja. Siten myös ihanteiden ja unelmien karsiminen voi olla perin ideologista.

Entä voiko ideologisuudesta päästä eroon? Žižekin ajatus on, että ideologiat ovat väistämättömiä, ja ne voidaan vain tiedostaa ja hillitä. Vahingollista onkin juuri vaihtoehtojen kieltäminen, konsensus, joka kiistää kenenkään olevan vallassa ja vastuussa. Myös filosofeista tulee viihdetaiteilijoita juuri silloin, kun he alkavat muodostaa auktorisoituihin ajattelijoihin ja teoreettisiin malleihin nojaavaa konstruktiivista systeemiä, aivan kuten Pekka Himanen ja monet muut. Toisaalta myöskään metafyysisten kertomusten kehittely ei kelpaa, sillä tarinoiden tavoittelijat koettavat saalistaa haaviinsa tuota poissaolevaa suurta Toiseutta.

Sen sijaan filosofien pitäisi antautua ajattelemaan ja toimimaan ajassa ja paikassa. Tämä merkitsee, että filosofien tulisi toimia politiikan kriitikkoina, mikä vastaa omaa ajatustani dialogisesta filosofiasta. Filosofien pitäisi hyväksyä filosofian epämääräisyys ja oman identiteettinsä juurevuus sekä sen subjektiivinen rakentuminen. Pitäisi hyväksyä myös todellisuuden kaaosmaisuus, sillä kriisi on perimmältään luova tila: ainoa todellinen muutosvoima, joka pakottaa etsimään uusia ratkaisuja.

Niinpä myöskään tulevaisuutta ei pitäisi lähestyä eikä paeta sen enempää jatkamalla ideologioissa kuin pitäytymällä märehtimään epäonnistumisia, kuten vasemmisto on Žižekin mukaan tehnyt. Pitäisi myöntää kaaoksen suuruus ja kriisin syvyys sekä etsiä keinoja (vihdoinkin tunnustetussa) paniikissa. Siksi Žižek pitää hysteriaa ja siihen liittyvää levottomuutta perimmältään myönteisenä tilana, aivan niin kuin hän Walter Benjaminin estetiikkaan viitaten pitää kulttuurimme jätteitä ja kaatopaikkoja aitoina ja eniten paljastavina merkkeinä siitä, millaisia tuotanto- ja kulutusketjun alkupään palvotut tavarafetissit ovat todelliselta olemukseltaan.

Benjaminin mukaan emme koe historiallisina olentoina olemista silloin, kun asiat menevät eteenpäin. Vasta, kun näemme kulttuurimme jätösten palautuvan luontoon, saamme kuvaa historian merkityksestä. Žižekin mielestä myös katastrofielokuvien kuvauksilla tuhon jälkeisestä morbidista ja nekrofiilisestä tilasta voisi olla sama silmiä avaava merkitys. Tuhoutuneen elinympäristön, tyhjien katujen ja hylättyjen teollisuuslaitosten keskellä voi kokea sen, mitä psykoanalyyttinen teoria nimittää reaalisen inertiaksi. Sillä tarkoitetaan merkityksen ylittävää hiljaista läsnäoloa, jonka voi kokea esimerkiksi hylättyjen lentokoneiden autiomaassa, Mojavessa. Ilman tällaista aidon passiivisen kokemuksen hetkeä mitään uutta ei voi syntyä.

Mahdottoman politiikka

Tällaisessa tilanteessa periaatteellisiin muutoksiin tähtäävä poliitiikka voi olla vain mahdottomuuden taidetta, joka muuntaa koko sen kehyksen, jossa asiat toimivat. Olen usein sanonut, että esimerkiksi ihmisoikeudet eivät ole erillisoikeuksia, vaan ne toteutuvat vain, jos koko poliittista järjestelmää muutetaan liberaaliksi ja kansanvaltaiseksi niin kehitysmaissa kuin kehittyneissäkin maissa.

Sen sijaan nykyisin myös liberaaleissa demokratioissa poliitikot ovat ulkoistaneet moraalin kysymykset erillisryhmille, kuten luonnonsuojelijoille ja hyvinvointivaltion suojelijoille. Valtavirran poliitikot ovatkin sitä tyytyväisempiä, mitä vihamielisempiä ja epärealistisempia näkemyksiä nuo anarkisteiksi ja ääriryhmiksi mustamaalatut porukat esittävät, sillä silloin voidaan sanoa, että heidän vaihtoehtonsa ovat toteuttamiskelvottomia, mutta demokratia on toteutunut, sillä heitäkin on kuultu!

Tästä johtuu, että yhteiskunnalliset vastakkainasettelut eivät ole niin tekaistuja kuin väitetään, vaan ne vallitsevat itse todellisuudessa. Ja siksi tarvitaan mahdottomuuden politiikkaa: tarttumista toimeen ja kykyä tehdä jotain, mikä on julistettu näennäisesti mahdottomaksi.

Omasta mielestäni politiikan keskeinen ongelma on, että nykyvasemmisto ei tunnista tautia oireiden takaa, ja oikeistolaisille kapinavoimille kaikki on vastakohta-asetelmien valossa liian kontrastinomaista, jyrkkää ja syyllistävää. Vasemmistolle on ollut vaikeaa tunnustaa, että se on hylännyt kansallisen edun puolustamisen, vaikka juuri kansallisissa erityispiirteissä on globaalin kapitalismin vastavoima.

Marxilainen näkemys ihmisten liittymisestä yhteen vastasi savupiipputeollisuuden ajan yhteiskuntaa, mutta reaaliaikaiseen pääoman ja työvoiman liikumiseen sekä tiedonvälitykseen perustuvassa globaalissa Internet-yhteiskunnassa se ei voi toimia. Marxismi, uusmarxismi tai jälkimarxismi ei voi vastata ongelmiin siksikään, että jokaisella kansakunnalla on väistämättä omaan itsemääräämisoikeuteensa perustuva oikeus määritellä maassaan valltseva yleinen hintataso ja työvoiman hintataso.

Spontaanisti syntyneet kansallisvaltiot ovat siis, paitsi luonnonoikeudellisesti legitimoituja ja välttämättömiä, myös tarpeellisia ja hyödyllisiä, sillä vain niiden piirissä kansalaisten tahto voi toteutua demokraattisesti. Kansallisvaltiot ovat hegeliläisiä Järjen työvälineitä konfliktien sovittamiseen, kansalaisten yhteisen edun löytämiseen ja hyvinvointiyhteiskunnan räätälöimiseen kunkin kansakunnan erityistoiveiden mukaiseksi.

Varsinkin hyvinvointiyhteiskunnan säilyttämisessä kansallisvaltiot ovat tehokkaita ja oikean kokoisia välineitä, sillä paikallistasolla pieni ihminen on usein voimaton, ja globaali sekä EU:n taso ovat liian etäisiä ja mittasuhteiltaan vääriä. Kansallinen toimintataso on tarpeellinen myös kansainvälisten hankkeiden toteuttamiseksi, kuten ilmastonmuutoksen torjunnassa, sillä kansallisvaltioita tarvitaan kansainvälisten sopimusten masinoimisessa teoiksi. Tältä osin katson, että Žižekillä riittää hyvää tahtoa, mutta häneltä puuttuu metodi.

Žižekin salaisuus

Žižekin ajatukset vetoavat moniin oikeudentuntoisiin ihmisiin, sillä hän itse on identifioitunut vahvasti oman yliminänsä ääneen. Arkkityyppisenä Sokrates-hahmona hän on riittävän vaaraton villitäkseen nuoria neitoja sen enempää kuin Väinämöinen nuorta Ainoa, ja nuorille heteromiehille hän on sopivan harmiton siksi, ettei hän muodosta varteenotettavaa kilpailijaa tai isähahmoa generoidakseen esiin oidipaalisia tunteita. Mihinkään kuulumattomuutensa ja jatkuvassa väli- ja rajatilassa olonsa vuoksi hän piehtaroi nyt kukkona tunkiolla ja kompensoi parhaan fyysisen teränsä menetyksen etevillä puheillaan.

Žižekin taukoamaton puhe on huomionarvoista sekä vertauskuvallisesti että tosiasiallisesti. Myös nykyisen lacanilaisen psykoanalyyttisen käsityksen mukaan puhe ei vain ilmennä minuutta vaan toteutuu minän eri komponenttien välillä. Puhe ei ole sen enempää osa kehoa kuin ulkopuolisuuttakaan. Se ei ole myöskään tehoste vaan tulee libidon ja kuolevan kehon välitilasta.

Ihmisäänessä on siis yhtä aikaa vaikutteita sekä eteerisestä minuudesta että vieraudesta ja ulkopuolisuudesta. Se muistuttaa niin ihmisen henkisestä kuin fyysis-materiaalisestakin olemassaolosta ja todistaa parhaillaan tekeillä olevan tutkimukseni keskeisen väitteen puolesta: ihmisen minuudesta löytyvät osatekijät ovat looginen lopputulos oman puheen objektivoinnista ja vuorovaikutuksen prosessista, josta pitää erottua erikseen ”objektiminä” ja ”subjektiminä”.

Tätä kulttuurista skitsofreniaa ja siinä heilahtelua ilmentää koko puolelta toiselle huojahteleva Titanicimme. Toisaalta ihmisen dualistisen luonteen tunnustamisessa, dialogisuudessa ja (buberilaisittain sanottuna) esineellisen olemisen ja persoonallisen olemisen heilurimaisen liikkeen myöntämisessä voisi olla ainekset ideologioiden voittamiseen ja reaalitodellisuudessa elämiseen. Tässä mielessä Žižek on, paitsi omantunnon julistaja, myös kulttuurimme oireiden eksponentti.

Suuri osa nyky-Euroopan Sokrateen, Slavoj Žižekin, maineesta selittynee sillä, että hän on tehnyt filosofiansa vastaanottamisesta helppoa ankkuroimalla sen elokuvien tulkintaan. Populismiin Žižek ei ole tosin syyllistynyt, sillä hänen tulkintansa eivät ole koskaan yksinkertaistettuja eivätkä mielisteleviä. Mutta hän on löytänyt filosofialleen laajoja kansanryhmiä puhuttelevan formaatin; elokuva kun muodostaa tiedostumattomine merkityskerroksineen ihmisten tajunnassa vellovan kommunikaatiotason, joka on vain jäsenneltävä ja analysoitava auki.

Sophie Fiennesin ohjaama dokumentti, jossa Žižek puhuu yli kaksi tuntia taukoamatta, ei pitkästyttänyt minua koko aikana hetkeäkään, ja se on parinkin katsomiskerran arvoinen. Näkemään pääsee tästä.


Kirjallisuus

Žižek, Slavoj, Ideologian ylevä objekti. Suom. Heikki Kujansivu ja Janne Kurki, alkut. The Sublime Object of Ideology, 1989. Vantaa: Apeiron, 2005.
---, Pehmeä vallankumous – Psykoanalyysi, taide, politiikka. Suom. ja toim. Janne Porttikivi. Helsinki: Gaudeamus, 2009.
---, Tervetuloa reaaliseen autiomaahan – Viisi esseetä syyskuun 11. päivästä ja vastaavista päivämääristä. Suom. Janne Kurki, alkut.  Welcome to the Desert of the Real – Five essays on September 11., 2002. Helsinki: Apeiron, 2004.
---, Väkivalta. Suom. Janne Porttikivi, alkut. Violence – Six Sideways Reflections, 2008. Helsinki: Nemo, 2008.