8. marraskuuta 2013

Oliko Himasen hankkeessa filosofiaa?


Ahneuden Saulus on kääntynyt hyvyyden Paavaliksi. Suomalaisen filosofian ”Danny Kaye”, tutkija Pekka Himanen, esitteli eilen 700 000 euron hintaisen ”Kestävän kasvun malli” -hankkeensa loppuraportin ”sopiviksi katsomilleen asiantuntijoille” (suunnitelman s. 15/26). Oikeuskanslerille asia esiteltiinkin jo aiemmin salassa tapahtuneen rahoituksen, kilpailuttamattomuuden ja kalleuden vuoksi.

Ironista on, että oikeuskanslerin mielestä ”hyvä hallinto” ei toteutunut Jyrki Käteisen tiedepoliittisessa ostoksessa ja rahojen sumplimisessa hyväntekijä Himaselle. Rahan puhdistava voima näkyy ehkä juuri siinä käsityksessä, että kallis on aina hyvää. Entä mitä saatiin?

Kirjan kansien välistä löytyy tavanomainen kokoelma artikkeleita. Teoksen 383 sivusta Himanen on kirjoittanut omin toimin vain 115, eli gradun verran, vaikka hän konfiskoi itselleen suurimman osan rahakasasta. Kirja käsittelee tulevaisuutta ja tietoyhteiskuntaa kansantaloudellisesta ja sosiologisesta näkökulmasta, ja siinä on kosolti käyriä sekä diagrammeja, mutta filosofiaa teoksesta on vaikea löytää. Sivulta 334 löysin kuitenkin yhden filosofisen käsitteen, joten keskityn seuraavassa siihen.

Himasen hankkeessa ajatus on kiertänyt kehää jo toista vuotta, joten ei ihme, että hän keksi nostaa keskiöön 60 vuotta vanhan sosiaalipoliittisen kurpitsan nimeltä ’hyvän kehä’. Sitä hän sanoo nyt Suomen malliksi. Alun perin hyvän kehästä (circular and cumulative causation tai virtuous circle) puhui ruotsalainen taloustieteilijä Gunnar Myrdal, ja lopulta se levisi muuallekin Pohjoismaihin.

Himasen näkemys on, että hyvyyden kehässä hyvinvointi kasautuu, vähän niin kuin pääomakin joidenkin mielestä kasautuu. Himanen kuvaa sitä rotaatioesityksillä (s. 298), joissa ”informationaalinen kehitys” johtaa ”kulttuuriseen kehitykseen” ja se edelleen ”inhimilliseen kehitykseen” ja ”ekologiseen kehitykseen”, joka puolestaan vahvistaa ”informationaalista kehitystä”! Toisen onnenpyörän mukaan (s. 299) ”kestävä talous” tuottaa ”arvokasta elämää” ja se edelleen ”kestävää hyvinvointia” ja ”kestävää ympäristöä”, joka ”parantaa kestävää taloutta”!

Progressiota tässä prognoosissa on kuin Brezhnevin ajan valheissa, ja vain kestävä erektio puuttuu. Onnettaren toimintaa kyseinen virtuaalivisio muistuttaa siksi, että myös rouva Fortuna lupaa aina paljon, mutta saalis on usein laihaa kuin Hietasen saama kala-ateria Tuntemattomassa sotilaassa.

No, ehkä onnellisuuden ja hyvinvoinnin kumulaatiota jonkin verran tapahtuukin, mutta viime aikoina hyvä on löytänyt hyvän luokse samaan tapaan kuin rahakin löytää rahan luo. Himasen ja Manuel Castellsin toimittama Kestävän kasvun malli – Globaali näkökulma on sinänsä harmiton, tekopyhä ja jonkin verran omahyväinen innovaatioteollisuuden ja informaatioihmeiden julistus, ja todesta sen voi ottaa lähinnä demonstratiivisia tarkoituksia varten. Katsotaanpa, missä mättää.

Itseään vahvistava hyvä – Itseään vahvistava paha?

Ongelma 1: Arvokkuuden ja hyvyyden määrittelemättömyys. Perusongelma on hyvyyden ja kehityksen käsitteen periaatteellisessa määrittelemättömyydessä. Sama pulma liittyy myös arvokkuuden käsitteen pelkkään muodollisuuteen. Esimerkki:

”Täytekakku on hyvää.” – ”Laihtuminen on hyvää.” – ”Valtion menoissa säästäminen on hyvää.” – ”Kehitysavun lisääminen on hyvää.” ”Sosiaalimenojen alentaminen on hyvää.” –”Sosiaaliturvan parantaminen on hyvää.” –”Aseistakieltäytyminen on hyvää.” –”Aseellinen maanpuolustus on hyvää.” –”Hiilidioksidipäästöjen vähentäminen on hyvää.” – ”Autoilu ja lämpimät kodit ovat hyvää.” – Tavanomaisia kannanottoja arvokkuuden ja hyvyyden puolesta!

Puhuessaan arvokkuudesta Himanen ei ole erottanut toisistaan arvoja ja arvoarvostelmia. Tämä on distinktio, joka jokaisen filosofin pitäisi osata tehdä. Hyvyys on arvo, jota voidaan käsitellä abstraktiona. Sen sijaan arvoarvostelma on kullakin yksilöllä oleva näkemys siitä, mikä on hyvää (tai pahaa), toisin sanoen, mitä hän pitää hyvänä (tai pahana). Tästä johtuu, että käytännön elämässä päädytään kovin erilaisiin näkemyksiin hyvästä ja pahasta. Usein tuloksena on riitoja.

Vastaavalla tavalla myöskään arvokkuus ja sen kokeminen eivät ole yksiselitteisiä tai lähestyttävissä yleismaailmallisen mallin kautta, kuten Himanen tekee. Ei tarvitse olla Edison ymmärtääkseen, että arkielämään sovellettu hyvyysretoriikka on pelkkää sanahelinää ja jää sellaiseksi. Himasen keskeiseksi lähteeksi nostaman John Rawlsin Oikeudenmukaisuusteorian (1971) aikoihin uskottiin vielä hyvän universalisoitavuuteen, mutta muutoin kyseinen ajattelutapa on kotoisin 1950-luvulta ja kuuluu sinne.

Ongelma 2: Karuselli vailla hyrräoravaa. Himasen esiin nostama hyvyyskarusellin ajatus – näkemys itseään vahvistavasta hyvyydestä – on myös vailla moottoria. Kukaan ei ole keksinyt, miksi hyvyys tai arvokkuuden kokeminen heijastuisivat esimerkiksi kolminkertaisina takaisin, niin kuin mystinen kolminkertaisen paluun periaate väittää. Pikemminkin hyvinvointi näyttää johtavan ahneuteen, joka kasvaa syödessä. Se johtaa pelkoon menettää saavutettu etu.

Ei ole suinkaan kyynisyyttä vaan puhtaasti järkiperäistä kysyä, miksi hyvyys (niin moniselitteistä kuin se jo sinänsä onkin) johtaisi lisääntyvään hyvyyteen ja Himasen toistelemaan dignityyn. Miksi hyvyyden kehän sijasta ei seuraisi pahuuden kierre, josta noituuden kultakaudella käytettiin nimitystä circulus vitiosus?

Tähän kysymykseen eivät myöskään Himasta viisaammat ole osanneet vastata. Tämä johtuu käsitykseni mukaan siitä, että vastausta ei ole, vaan etiikka jää perustelematta yleispätevästi. Sen sijaan Himasen unelmissa arvokkuus tuottaa luovuutta, avoimuutta, rauhaa, vapautta ja kehitystä, jotka kasvavat kuin kalavaleet ja joita voidaan mitata (s. 303) matemaattisella dignity-indeksillä! Tällaisen määrällisen mittarin pamauttaminen pelkästään käsitefilosofisen ruletin keskelle vaikuttaa jokseenkin keinotekoiselta, ja omituista onkin, mihin sellaista lainkaan tarvitaan, jos ja kun ihmisen arvokkuus on itseisarvo, jota ei tarvitse erikseen mitata eikä perustella.

Asian voi sanoa lyhyesti niin, että jos Himasen haaveet eivät ole tarkoitetut pelkiksi provokaatioiksi tai lukijoiden pilkaksi, niitä leimaa lapsekkaan katteeton sinisilmäisyys, elämänkokemuksen puute ja optimismi.

Ongelma 3: Hyvyys nimilappuna. Asioiden tai ilmiöiden nimeämistä suorasukaisesti hyviksi tai pahoiksi (ja hyvyyden ja pahuuden operationaalistamista) pidetään nykyään simplifioituna ja kehittymättömänä tapana ymmärtää yhteiskunnan ilmiöitä. Usein siitä tulee pelkkää ideologiaa. Siksi sanotaankin, että ”tie helvettiin on kivetty hyvillä aikeilla” ja ”mikään matka maailmassa ei ole niin lyhyt kuin matka hyvästä pahaan” (paitsi ehkä samaa tietä takaisin).

Parhaimmillaan Kestävän kasvun malli on kampaviinerien ja haalentuneen kokouspullan mussutusta, jossa ”digitaaliaika” (s. 132) sekoittuu hämmennystä herättävästi ”dignityyn”. Tämä kertoo pelkän käsitefilosofisen lähestymistavan tyhjyydestä.

Ongelma 4: Yleispätevän etiikan mahdottomuus. Vakavimmin Himasen ajatus floppaa siinä, että hän nojaa ja pyrkii universaaliin etiikkaan. Siinä, että Himanen on valinnut peruskäsitteiksi ’arvokkuuden’ ja ’hyvän’, ei ole sinänsä mitään uutta, sillä on mahdotonta ajatella, että etiikan päämäärinä eivät olisi arvokkuus ja hyvä.

Jo Tuomas Akvinolainen piti eettisen ajattelunsa peruslauseena näkemystä ”bonum est faciendum et prosequendum, malum est vitandum”, toisin sanoen ”hyvää on edistettävä ja tehtävä, pahaa vältettävä”. Immanuel Kant oli universalisti hänkin ja pyrki yleispätevään formaaliin etiikkaan.

Kuitenkin juuri tämä muodollinen puhe ja haikailu maailmanlaajuisten julistusten perään muodostavat kiperän ongelman. Ei ole mitään näyttöä siitä, että yleinen hyvän julistelu voisi toimia maailmassa, joka koostuu erilaisista ihmisistä, eduista, intresseistä, elämäntilanteista ja arvoarvostelmista. Todellisuudessa yksien ihmisten hyvä ei ole koskaan hyvä kaikille muille.

Tämä on johtanut etsimään neuvoa konteksti- ja situaatioetiikan suunnalta. Koska Matti ei ole sama kuin Paavo eikä eilen ole sama kuin tänään, yleispätevä etiikka ei ole mahdollista. Juuri tämä yleispätevyyden vaatiminen on esimerkiksi lainsäädännön perusongelma, joka tuottaa ihmisten elämään käytännöllisiä pulmia. Universalismin ongelma on myös kaiken etiikan ja moraalifilosofian ydinongelma, joka nähdään globalisaation, Euroopan unionin, yhteisen rahan ja yleismaailmallisen talouden valtavissa ongelmissa. 

Himanen on siis edelleen harhapolulla, sillä hän etsii ratkaisuja etiikan systemaattisesta universalisoinnista eikä esimerkiksi dialogisesta moniarvoisuudesta ja moniäänisyydestä. Nimenomaan monikulttuurisessa maailmassa, jota Himanenkin tavoittelee, universalismi ei voi päteä, paitsi pelkän ihmisarvon osalta (muistakaa arvojen ja arvoarvostelmien ero!). Sen sijaan universaalista hyvän julistelusta voi olla se haitta, että siitä väännellään valtapolitiikkaa, ja ennen pitkää se jyrää alleen kaiken omaleimaisuuden, muun muassa itsemääräämisoikeuden ja kansalliset erityispiirteet.

Ongelma 5: Hyvyyden idealistisuus ja teennäisyys. Hyväntekemisen etiikka on ongelmallista myös sosiodynaamisesti. Ensinnäkin (a) se on kaksinaismoralistista. Useimmiten ihmiset haluavat näyttäytyä hyväntekijöinä käydäkseen anekauppaa ja ostaakseen pois syyllisyydentunteitaan. (Tämän seikan unohtamisen voi tosin ymmärtää Himasen kohdalla, sillä hän ei näytä tuntevan mitään syyllisyyttä muiden ihmisten ihmisarvoa polkevasta rahanahneudestaan.)

Toiseksi (b) armeliaisuus on julmaa. Jos hyvinvointi ja sosiaaliturva jätetään hyväntekeväisyyden varaan, yhteiskunta ei tunnusta sosiaalisia oikeuksia vaan suopeuden. Sellaisena se tekee ihmiset riippuvaisiksi toisten suostumuksesta (vrt. tapaan, jolla sosiaaliturvan leikkauksia on yritetty viime aikoina oikeuttaa paljon veroa maksavien ja hyvätuloisten lepyyttelemiseksi). Tämä ajattelutapa ei tunnusta, että hyvinvointi ja pahoinvointi johtuvat yhteiskunnallisista ja taloudellisista ehdoista, jotka riippuvat vallasta, politiikasta ja voimasuhteista eivätkä ole vain yksilöiden ansiota tai syytä. Myös rikastuminen ja köyhtyminen tapahtuvat yhteiskunnallisten normien vuoksi, joten suurten tuloerojen tasapainottaminen on perusteltua yhteiskunnallisen vallankäytön eli politiikan kautta eikä jonakin ”dignitynä” tai ”hyväntekeväisyytenä”.

Kolmantena seikkana (c) hyväntekeväisyys on pahaatekevää (tai saa ainakin minut voimaan pahoin), sillä hyväntekijöinä esiintyessään Kalifornian filmitähdet ja espanjalaiset plantaasien omistajat pyrkivät luomaan ylemmyydentuntoa sekä mielikuvaa itsestään muiden auttajina. Sitä kautta he nöyryyttävät muita ja vahvistavat vaikutelmaa autettavana olemisesta. Tätä kädestä syöttämiseen ja kesyttämiseen perustuvaa hyväntekeväisyyttä ovat useat tutkijat arvostelleet esimerkiksi Frank Johanssonin toimittamassa teoksessa Hyväntekeminen ja valta – Humanitarismin kriittistä tarkastelua (2013). 

Neljäntenä piirteenä (d) Himanen on julistanut, että hänen työnsä merkitystä ei voida punnita iltapäivälehtien sivuilla, ja kansalaiskeskusteluja hän on ylenkatsonut antautumatta niihin lainkaan. Oikeudenmukaisuuden vaatijat hän on leimannut kateellisiksi, ja kirjassa käytettyä onnistumisen ja epäonnistumisen retoriikkaa leimaa metafyysinen ajatus ihannoidusta tilasta, johon nähden onnistuminen tai epäonnistuminen voivat olla voimassa. Juuri tässä näkyy Himasen työn ideologisuus. Onnistuahan voi vain johonkin annettuun ihanteeseen verrattuna, jolloin keskeinen kysymys on, kuka asettaa nuo ihanteet ja millä perusteilla. Koska tähän filosofiseen ongelmaan ei ole syvennytty lainkaan, Himanen tulee roikkuneeksi fantasmoissaan niin kuin koulupoika opettajattaren rintaliiveissä.

Viidenneksi (e) Himanen ei tunnusta ihmisten niin sanottua pahuutta eli ahneutta, itsekkyyttä, oman edun tavoittelua ja survival-strategista kamppailua todellisuuden peruspiirteeksi, mikä puolestaan on vakava virhe. Ei siis ihme, että hänen epätodellisuudentajuisuutensa ja siihen liittyvä pyrkimyksensä ummistaa korvansa myös kritiikiltä ärsyttää monia, jotka ovatkin päätyneet pitämään Himasta ylimielisenä. 

Miksi hyvyysretoriikka on poliitikoille mannaa?

Filosofisen etiikan kannalta ongelmallisimpia ovat edellä mainitsemani kohdat 1–4. Koska hyvän julistaminen on pelkästään muodollista, se on kelvannut poliitikoille. Hehän voivat ripustaa hyvyyden henkariin aivan mitä tahansa, kuten oman takkinsa. Niinpä he voivat julistaa hyväksi juuri sen, mikä heidän itsensä tai puolueensa omasta mielestä on hyvää! Tämän kaiken hyväksymisessä ilman kritiikkiä (myös tiedotusvälineissä) näkyy se, miten yhteiskunnallinen ajattelu ja teoriointi ovat tyhmistyneet vallan saakelisti.

Ei ole ihme, että Himasen kädenjälki näkyy ”jo nyt” hallituksen vuoteen 2030 ulottuvassa perin kouluainemaisessa tulevaisuusselonteossa, joka on omassa ”digitaalimurroksen” liioittelussaan ja hallinnon keskittämispyrkimyksessään globalisaatiotendenssin märkä uni. Ahto Apajalahti esittikin siitä jo ironisen analyysinsa, ja on mielenkiintoista nähdä, kuinka monta hallitusta tämänkin ohjelman ehtii pyörtää ennen kuin ollaan vuodessa 2030.

Mitä esimerkiksi sanoisitte tulevaisuusselonteon lauseesta: ”Vuonna 2030 kaikkien Suomessa on hyvä elää merkityksellistä ja arvokasta elämää.” (Lainaus em. raportista.) – Tyhjää, perusteettomaan optimismiin ja konstruktivismiin nojaavaa hölinää, josta puuttuu kyky ymmärtää negatiivisuutta ja ristiriitaa, siis elämää.

Myönnän toki, että olen ajattelijanlaadultani kokonaan toista maata kuin Himanen ja hänen ”positive thinking” -fantasioilla pullistelevat jenkkipragmatistinsa, mutta ei siinä kaikki. Himasen, hallituksen ja Castellsin kokoon kyhäämä poliittinen yhteiskuntatutkimus on nähdäkseni vaarallista. Se tekee tieteenharjoittajista (tai sellaisina esiintyjistä) poliitikkojen juoksupoikia.

Siltä varalta, että opetusministeri Krista Kiuru sattuu lukemaan kirjoitukseni, pyydän häntä pysäyttämään hankkeen, jolla hallitus aikoo jatkossa varata peräti 100 miljoonaa euroa ”hallitusta tukevaan tutkimukseen” ja 30 miljoonaa pikaostoksiin päälle. Mikään todellinen tutkimus ei voi koskaan olla mitään hallitusta tai poliittista tarkoitusperää tukevaa. Röyhkeämpää kriittisen ja puolueettoman tieteen ylikävelyä en saata kuvitella.

Tärkeimmät tulokset ovat Himasen projektin ulkopuolisia 

Merkittävimmät Himasen projektin tulokset ovat sen ulkopuolisia. Tärkein tulos on häntä vastaan herännyt kritiikki, joka on koskenut tiedepolitiikan puolueellisuutta ja poliittisesti motivoidun tilaustutkimuksen uhkia puolueettomalle tieteelle.

Himasen projektin kautta ei tullut alleviivatuksi vain ekspansiiviseen tiedon tavoitteluun liittyvä huomio, että ”tieto on valtaa” (Francis Bacon). Todistetuksi tuli myös Michel Foucault’n kriittinen näkemys, jonka mukaan ”valta on tietoa” poliitikkojen tehdessä ostoksia tieteen valintamyymälöissä ja pyrkiessä päättämään siitä, mikä on tärkeää, oikeaa ja hyväksyttävää tietoa.

Pekka Himasen tapa rohmuta valtion kassasta kaikkien aikojen ennätyksellisin rahakasa on julkisessa sanassa yritetty lakaista maton alle vaatimalla kiinnittämään huomiota myös hankkeen sisältöön. Itse arvioin jo Tiedepolitiikka-lehden 1/2013 kirjoituksessani Himasen hankkeen sekä muodon että sisällön osalta ja totesin muodon yhtä paisutetuksi kuin sisältö oli onttoa.

Myös muut kansalaiset ja tieteenharjoittajat voivat nyt arvioida, ovatko Himasen tulokset satojen tuhansien eurojen panostuksen arvoisia tai yleensä sen väärttejä, että niillä on voitu haudata kaikki vaihtoehtoiset näkemykset. Ja edelleen on mahdollista pohtia sitäkin, onko todella oikein ruokkia yhtä tutkijatahoa lähes miljoonan euron rehuilla.

Himanen voisi aloittaa hyväntekemisen lahjoittamalla saamansa varat hyväntekeväisyyteen tai palauttamalla ne rahoittajille. Esimerkin voimaa hyvyyden kehän käyntiin kampeamisessa ei voida koskaan liioitella.

Oma vaihtoehtoni tässä ja kootut Himas-kirjoitukseni tässä:

Myisikö Himanen hallitukselle ydinpommin?
Filosofian ja hallitusvallan liitto kuuluu 1600-luvulle
Errare Himanum est – Eli miten kaikki sai alkunsa?
Vaihtoehto Himasen juppihypetykselle
Tiedepolitiikka-lehdessä analyysini Himasesta
Filosofi pääministerin pesukoneessa
Tiede ja ”Paha veli”-Pekan esikoisoikeudet
Huonosti käyttäytyvät filosofit
Himasen ahneus ja röyhkeys ennenkuulumatonta
Filosofit vallan verkoissa
Kallista huiputusta
Himmeää maailmanparantamista
Hallitus vetää himaan päin