Filosofia tarvitsee inhimillistä otetta

Julkisessa sanassa esitetään usein näkemys, että filosofian pitäisi olla nykyistä arkipäiväisempää ja vastata aikamme poliittisiin ongelmiin tai edes pystyä keskustelemaan niistä. Kyseinen vaatimus huudetaan yleensä Suomen Akatemian ja yliopistojen suuntaan.

Lukuisista yhteiskuntatieteille ja -filosofialle pyhitetyistä palatseista huolimatta filosofit ovatkin liian harvoin pystyneet sanomaan mitään ajankohtaisista poliittisista ongelmista. Esimerkiksi Helsingin yliopiston raskaasti rahoitetusta yhteiskuntatieteiden tutkimusyksiköstä ei ole kuultu pihaustakaan tärkeiden poliittisten kysymysten käsittelemiseksi, ei myöskään filosofian laitoksilta.

Tämä on sitten avannut tilaisuuden muutamille filosofeille, jotka ovat omin toimin lähestyneet poliitikkoja ja myyneet heille näkemyksiään poliittisten ideologioiden rakennusaineeksi.

Akatemioiden muurien taakse linnoittautuneet ovat puolestaan vastanneet, että filosofian pitäisi olla tieteellisempää ja julkaisutoiminnan pitäisi perustua akateemiseen vertaisarviointiin! Samaan hengenvetoon he ovat esittäneet kannanottoja muiden muassa Sokrateen, Spinozan, Kierkegaardin, Sartren, Wittgensteinin tai Heideggerin filosofian esimerkillisyydestä, vaikka kukaan näistä filosofeista ei julkaissut vertaisarviointikäytännön piirissä mitään.

Tämä johtuu siitä, että hekin tiesivät, mitä vertaisarviointi ja filosofian tieteellisyys merkitsevät. Ei ole olemassa mitään vertaisarviointia, sillä virantäyttö,- julkaisu- ja asiantuntijamenettelyjen osapuolet eivät ole koskaan vertaisasemassa vaan valta-asemassa. Niin sanotut asiantuntijat voivat läimäyttää salusiinien takaa niin kovaa kuin haluavat ja kiistää filosofian merkityksen ja arvon, sikäli kuin ovat eri mieltä. Ja joka päivä niin myös tapahtuu, sillä asiantuntijoiksi etsitään usein nimenomaan viholliset, kunhan pahaa tahtoa riittää.

Ketä siis uskoa? Niitäkö, jotka haluavat avata filosofiaa poliittisen elämän suuntaan, vai niitä, joka penäävät filosofian alistamista entistä tiukemmin akateemiselle toiseudenvaraisuudelle ja riippuvuudelle? Riippuvuus on vapauden vihollisista pahin, ja juuri sen jokainen oikea filosofi tietää.

Myös ”menneiden hyvien aikojen” perään haikailijat syyllistyvät tietynlaiseen auktoriteettiuskoisuuteen. Jo 1990-luvulla analyyttiset systeemifilosofit koettivat professorivallan turvin karkottaa suomalaisesta yliopistofilosofiasta siellä elämänmerkkeinä esiintyneet eksistenssifilosofit, fenomenologit ja hermeneutikot sekä halveksuivat niin postmodernisteja kuin dekonstruktionistejakin (lisätietoja tästä). He esittivät myös laajoja jeremiadeja ja vaikerointeja entisistä ajoista, jolloin Georg Henrik von Wright oli voimissaan pitäen yllä sitä heidän mielestään ”ainoaa oikeaa” esseistiikkaa.

Analyyttiset systeemifilosofit yrittivät karistaa yhteiskunnalliset tulkinnat ja kannanotot pois filosofiasta, vaikka he toisaalta ihailivat niitä esimerkiksi von Wrightin tuotannossa. Mielestäni kyseisenlaiset näkemykset ovat, paitsi lamentaatiomaisia, myös aiheettomia. Muiden muassa von Wright sai mainetta siksi, että hänkin toimi melko omavaltaisesti, ja suomenruotsalaisena hän kuului vähemmistöön, jonka ei tarvinnut jäädä tuleen makaamaan, vaan hän saattoi siirtyä turvaan ei-kenenkään maalle.

Mielestäni tieteellisen filosofian pahin uhka ei ole nykyään se, että julkaisukäytännöt ovat vapautuneet tai että filosofiakäsitys on avartumassa pois analyyttisen systeemifilosofian ahdaskatseisesta otteesta. Pahin uhka filosofialle on sen puoluepolitisoituminen.

Myös vertaisarviointi on perimmältään puoluepoliittista. Se on samanlaista kuin vasemmistoliittolaiset pakotettaisiin lähettämään julkaisunsa kokoomuslaisten arvioitaviksi ennen niiden päästämistä julkisuuteen, tai kääntäen: kokoomuslaisten pitäisi anoa julkaisulupaa Vasemmistoliiton puoluetoimistosta. Näin läpi ei voisi päästä mitään, millä on merkitystä, eivätkä ihmiset voisi edustaa omaa itseään.

Juuri siksi niin sanottuihin referoituihin tieteellisiin aikakauslehtiin, jotka toteuttavat objektivoivaa ja luonnontieteellistä ihannetta, päätyykin rahisevan kuivia julkaisuja. Ne on kuohittu ja sensuroitu niiden kiertäessä kädestä käteen ennen julkaisemista akateemisessa vertaisarviointiprosessissa. Lopputulos on valmista vietäväksi riiheen. Ainoat persoonan ilmaisut noissa jutuissa ovat kirjoittajan etu- ja sukunimi.

Suomessa, kuten kaikkialla muuallakin, tarvitaan yhteiskuntaan osallistuvaa filosofiaa, jota ei ole tehty mitäänsanomattomaksi akateemisissa mankeleissa mutta ei myöskään kytketty poliittisten puolueiden talutusnuoraan. Esimerkiksi Helsingin yliopiston filosofian ainelaitoksilla toimii useita virkaan nimitettyjä henkilöitä, jotka ovat puoluepoliittisesti sitoutuneita. Yleensä sitoumus on voimassa poliittista vasemmistoa edustaviin puolueisiin. Ilmeisesti sitä pidetään siellä jonkinlaisena tieteellisenä ansiona.

Sekä akateemiset systeemiteoreetikot että filosofiansa poliittiset kaupustelijat ovat molemmat pudonneet samasta puusta: he ovat teknokraattisen ajattelun edustajia. Sen asemasta filosofia tarvitsee inhimillistä ja elämää ymmärtävää otetta.