16. kesäkuuta 2017

Salaliittohallituksen lopullinen Rigoletto


Sallinette vielä sanasen EU-johteisesta vallankeikauksesta, joka koetteli perussuomalaista puoluetta, Suomen hallitusta ja politiikkaa laajemminkin. Tämän jälkeen lupaan keskittyä tekemään reilua oppositiopolitiikkaa, aivan niin kuin tähänkin asti.

Kuten jo viime maanantaisessa kolumnissani arvasin, perussuomalaisen puolueen jakautuminen ja soinilaisten asettuminen hallituksen tueksi kävi niin äkkiä, että koko kupletti oli valmiiksi kirjoitettu.

Ilta-Sanomat julisti toissa päivänä lööpissään: ”Näin soinilaisten joukkopako juoniteltiin.” Iltalehti puolestaan otsikoi lööppinsä sanoin: ”Soinin kosto.” Varsinaisen skuupin teki kuitenkin Lännen Median toimittaja Lauri Nurmi, joka paljasti, että Juha Sipilä, Petteri Orpo ja Timo Soini olivat miettineet yhdessä toimintasuunnitelman Jussi Halla-ahon voiton varalle.

Tässä mielessä puheenjohtajavaalilla tai Halla-ahon tekemisillä ei olisi voinut olla mitään merkitystä lopputulokseen. Salaliittohallituksen kaikki puheet ovat olleet tuosta pitäen pelkkää kansalaisten sumuttamista.

Timo Soini katsoi omassa alitajuisessa destruktiivisuudessaan, että on parempi tuhota luomuksensa kuin antaa jonkun muun kuin oman perintöprinssinsä johtaa puoluetta.

Vuosikymmen sitten tuohon tehtävään koulutettiin nuorta Veli-Matti Saarakkalaa, jolloin hänet nostettiin ensimmäiseksi varapuheenjohtajaksi vuosiksi 20052007. Myöhemmin puheenjohtajaksi touhuttiin Sampo Terhoa, josta tuli Timo Soinin vikariantti europarlamenttiin vuoden 2009 vaaleissa. Tuolloinhan puolue kielsi Jussi Halla-aholta ehdokkuuden, joten repeämisen siemen kylvettiin jo kymmenisen vuotta sitten.

Suurta kärsivällisyyttä osoittaen Halla-aho kieltäytyi jakamasta puoluetta kahtia. Nyt sen teki Soini itse.

Helsingin Sabotoimat puolestaan oli jälleen hakoteillä väittäessään, että ”Halla-aho sai melkoisen opetuksen politiikasta”. Kyllä asia on sittenkin niin päin, että luentoja puoluedemokratian ja kansanvallan kunnioittamisesta olisi syytä pitää Suomen hallitukselle ja EU-eliitille eikä keljuin keinoin syrjään ajetulle, eristetylle ja marginalisoidulle puheenjohtajalle!

He lähtivät hillotolpalta

Soinilaiset päättivät omaksi lopukseen käyttää ”radan likaista puolta”, formulatermiä lainatakseni.

Politiikkaa pitkään tutkineena tiedän, että puoluetoveri voi jymäyttää omia puoluekavereitaan tai muita poliitikkoja ja toivoa ymmärtämystä solidaarisuuden nimissä. Mutta omia äänestäjiään ei voi koskaan pettää. Jo Niccolò Machiavelli kirjoitti, että mikäli aikoo vahingoittaa jotakuta, on se tehtävä tavalla, jolla ei ole pelkoa kostosta.

Revanssin paikka ei olekaan nyt ”soinilaisilla”, vaan kaikki on kansan käsissä.

Iltapäivälehtien arviot menivät ryskyen metsään myös sikäli, että puliveivauksen primus motor ei ollut suinkaan perussuomalaisen puolueen sisällä. Kaikkihan sai alkunsa Juha Sipilän halusta syöttää Jussi Halla-aholle sellaiset rippiläksyt, joita hänen olisi mahdotonta hyväksyä.

Näin kokoomus ja kepu pääsivät lavastamaan hallituskriisin, houkuttelemaan vallanhaluiset opportunistit riveihinsä ja halkaisemaan kilpailevan hallituspuolueen kahtia.

Koska Halla-aho oli vain vaatinut hallitusohjelman noudattamista mutta pääministeri erotti puolueen omista taktisista syistään, on pääteltävä, että ratkaisu johtui ainoastaan henkilökohtaisista syistä, joita voitiin käyttää myös EU-johteisen painostuksen salaamiseen.

Koska loikkarit vielä viime lauantaina onnittelivat uutta puheenjohtajaa mutta oppositioon joutumisesta kuultuaan marssivat ulos puolueesta, ilmeinen selitys on, että kyse oli ministerien viroista.

Temppu oli häikäilemätön ja röyhkeä sekä pääministeriltä että luopioilta. Se oli todellinen opportunismin, fatalismin ja poliittisen itsemurhan juhlanäytös, jolle voi löytää eeppisen vertailukohdan palmusunnuntain ja pitkäperjantain välisistä tapahtumista.

Järjen rappio näkyy sekä politiikassa että tieteessä

Suuri liideri upotti mieluummin laivansa kuin luopui ministerintehtävistään. Reaktion rajuus osoittaa, kenelle todellinen valta tässä maassa kuuluu. Se kuuluu ulkopuolisiksi ajetuille, aivan niin kuin yliopistoissa ja filosofiassakin.

Valta on nimittäin aina sen, jota pelätään eniten. Kun pelko on aiheetonta, niin kuin se kansallismielisiin kohdistuvana on, sitä ei voida tietenkään poistaa millään järkisyillä. Kansallismieliset puolueet voisivat olla Euroopan valtioiden pelastus, mutta ne pyritään sulkemaan poliittisen vaikutusvallan ulkopuolelle.

Tilanne on yhtä huono yliopistoissa, joissa vihervasemmistoon tai löperöliberaaliin porvaristoon sitoutuneet professorit pyrkivät kiistämään professuurit ja toimintaresurssit kaikilta meiltä, jotka kritisoimme tiedepolitiikan pääideologioita, kuten monikulttuurisuutta, maahanmuuttoa, internatsismia (eli kansainvälisyyteen pakottamista), feminismiä ja kaksiarvoisen sukupuolieron kiistävää politikointia.

Tämä läpikotainen valheellisuus, joka leimaa niin politiikkaa kuin tiedettäkin, kertoo ikäviä asioita järjen mahdollisuuksista, tieteen tilasta ja demokratiasta. Huolestuttavinta on, että vaarassa on rationalismi itse, jota on pidetty eurooppalaisena hyveenä. Syy tämän valheellisuuden leviämiseen on Euroopan unioni ja sen kylvämät suuret ongelmat.

Näyttää siltä, että Euroopan unionin vähäinenkin arvostelu on täysin kiellettyä ja että meidän tulisi vastalauseetta hyväksyä meille tuputettu maahanmuutto ja velkaunioniin ripustautumista enteilevä hirttonaru. Muutoin ajetaan poliittiseen paitsioon, aivan niin kuin yliopistoissakin, joissa jokainen kriittinen filosofi pyritään eristämään, sulkemaan ulkopuolelle ja tukahduttamaan mielipide-, esiintymis- ja julkaisusaarrolla.

Pelätään, että sanomme jotakin, mikä on totta ja saattaa naurettaviksi politiikan pyhät lehmät. Tuo rooli oli pitkään Timo Soinilla, mutta raha ja valta tekivät hänestä hallituksen surkean larppaajan.

On selvää, että Perussuomalaisten vihaajat tulevat käyttämään jatkossakin rasismi- ja natsikorttia oman petturuutensa ja itse harjoittamansa syrjinnän peittämiseen. Soini ja hänen joukkionsa yrittävät kääntää muiden viaksi piirteitä, joita eivät voi sietää itsessään, ja niinhän he ovat aina tehneet.

Koska suurin osa perussuomalaisista ei ole poliittisesti kovin kokeneita, eteviä tulkitsemaan tuulia saati tarpeeksi asioista perillä, he lankesivat Juha Sipilän heille virittämään ansaan kuin laupiaat lampaat. Perussuomalaisten petetyillä äänestäjillä on syytä olla vihaisia sekä loikkareille että kepulle, jonka menettelytavat toki tunnetaan aina alkaen koplauksesta Kehittyvien Maakuntien Suomeen.

Hallitus kuin lentävä hollantilainen

Juha Sipilän hallituksen tie on ollut ohdakkeinen. Ensi töikseen hallitus petti kokoomuksen ja kepun antaman koulutuslupauksen. Sote-uudistusta on sössitty ja soosittu koko ajan.

Kokoomuksen viimekesäisen palatsivallankumouksen hallitus hoiti siististi ilman kokoomuspuolueen hajaantumista: sysäten puolueen piilo-rkp:läisen Cai-Göran Alexander Stubbin syrjään ministerintehtävistä. Hänen peitokseen vedettiin patakinnas, jossa on Petteri Orpon kuva. Orposta tehtiin Stubbin politiikkaa toteuttava sorminukke teatteriin, johon hän ponnahti omasta vieteriukon rasiastaan.

Opintotukia, yliopistojen määrärahoja ja sosiaalietuuksia hallitus leikkasi päästäessään maahan vuonna 2015 suuren määrän laittomia siirtolaisia, joita se kutsui ”paperittomiksi”. Välittömiä kuluja kertyi veronmaksajille noin 1,5 miljardin verran, ja piikki on yhä auki.

Keskustan Anne Berner on toheltanut uutena Astrid Thorsina jatkaen kansallisen varallisuuden myyntiä ja tekemällä päättömiä uudistusesityksiä ymmärtämättä, millaisia seurausvaikutuksia pelkillä aikeiden ilmaisuilla ja lupauksilla voisi olla. Yksi niistä oli autoveron alentaminen kertarysäyksellä. Sen hallitus perui kertarysäyksellä, kuten myös suuren määrän perustuslain vastaisiksi todettuja ehdotuksia.

Normien purkutalkoita” keskusta ja kokoomus ovat ajaneet ymmärtämättään (tai täysin tiedostaen sen), että yksiä ihmisiä velvoittavat normit ovat toisten ihmisten vaivalla lunastettuja oikeuksia. Tämän kaiken lisäksi ihmisiä suututtavat pienet pykälät, kuten työpoliittisen viranomaistoiminnan yksityistäminen, hallintarekisteri, taksiasetuksen uudistaminen niin, että Ladan ruoria pyörittää jatkossa karvakäsi, ja tietenkin paskalaki.

Toimintakykyinen tämä hallitus ei enää ole, mikä voi olla kansalaisten voitto sikäli, että monet hullut ideat jäävät toivottavasti toteuttamatta. Sanoohan jo perinneviisauskin, että ajatteleminen ilman tekemistä on vähemmän haitallista kuin tekeminen ilman ajattelemista.

Hallitus vailla oikeusperustusta

Tämänviikkoisen vallankaappauksen taustalla muhii myös suurempi politiikan legitimaatiota koskeva ongelma.

Ministerit ovat saaneet valtuutuksensa kansalta, joka on äänestänyt vaaleissa tiettyjä puolueita ja otaksunut, että he myös tulevissa ministerintoimissaan edustavat kyseisen puolueen ohjelmaa.

Nyt entiset perussuomalaiset ovat ministerintehtävissään vailla valtuutusta, sillä he eivät ole sen puolueen edustajia, josta heidät on valittu kansanedustajiksi.

Myös alkuperäinen hallituskoalitio on solmittu perussuomalaisen puolueen eikä minkään ”uuden vaihtoehdon” kanssa. Hallitusohjelmasta sopiminen ”Uuden vaihtoehdon” kanssa olisi mahdotonta, sillä populistisesti ajelehtivilla edustajilla ei ole sen enempää ohjelmaa kuin puolueorganisaatiotakaan. Näin ollen Perussuomalaisten entiset ministerit eivät voisi jatkaa, niin kuin mikään ei olisi muuttunut.

Hallitusta ei ole Suomessa muodostettu puolueista lohjenneiden ryhmien kanssa sitten vuoden 1957, jolloin viisi kansanedustaa erosivat Sdp:n ryhmästä Väinö Tannerin puheenjohtajaksi valinnan jälkeen ja muodostivat hallituksen yhdessä Maalaisliiton V. J. Sukselaisen kanssa. Tällöin alettiin puhua Sukselaisen ottopoikahallituksesta.

Tuon aikainen teko oli isänmaallinen, sillä Sdp:stä eronnut oikeistolaisen siiven ryhmittymä alkoi tukea Paasikiven-Kekkosen-linjaa. Sen sijaan samaa ei voi sanoa soinilaisten menosta Sipilän ja Orpon ottopojiksi. Tällä valinnalla varmistetaan vain ylikansallinen vallankäyttö, EU:n tiivistäminen talous- ja pankkiunioniksi, euroalueen yhteinen budjetti, pysyvät varainsiirrot, rajoittamaton liikkuvuus ja maahanmuuttorumban jatkuminen.

Katson, että nykyhallitukselta on kadonnut poliittinen legitimaatio, ja se jatkaa juoksevia asioita hoitavana toimitusministeriönä. Tämä johtuu jo siitä, että monikymmenpäisen eduskuntaryhmän hajoaminen vinksauttaa voimasuhteet kellalleen lainvalmistelun kannalta keskeisessä valiokuntatyössä.

Asiasta voisi periaatteessa kannella oikeuskanslerille, mutta maassamme ei ole tällä hetkellä oikeuskansleria, ja sekin on osa samaa salaliittoa.

Karvalakki korville ja potkukelkkaa tuuppimaan

Toimitusministeriönä toimimisen aika alkaa käytännössä heti, kun loikkarien päässä syttyy lamppu ja he huomaavat, että heillä ei ole tulevaisuutta ”Uudessa vaihtoehdossa”, jonka ehdokkaina he eivät voi uusia kansanedustajan paikkojaan.

Entiset järkipersut Jussi Niinistö ja Sampo Terho pelastettaneen tällöin kokoomuksen listalle Helsingissä, mikä ei vielä kaada hallitusta. Sen sijaan paperikonemies Jari Lindströmille tehdään Sdp:stä tarjous, josta hän ei voi kieltäytyä. Ehdokkuus demarien listalta vaatii kuitenkin matelemista Sdp:n ryhmään jo tämän eduskunnan aikana.

Kristillinen konservatiivi Simon Elo ja poliittinen komeetta Maria Lohela puolestaan löytänevät henkisen kotinsa kristillisdemareista, joiden riveihin palannee myös Toimi Kankaanniemi. Hän saa harhailunsa anteeksi, sillä uskon olemushan on epävarmuus, kilvoittelu ja hoipertelu.

Nämä puolueet ovat kuitenkin oppositiossa, mikä murentaa hallituksen tukipilarina toimivan ”Uuden vaihtoehdon” raihnaista ryhmää. Tästä se hajoaminen vasta alkaa, saattepa nähdä.

Muiden loikkariedustajien tulevaisuus on synkempi. Kahdesta kansanedustajakaudesta ei saa vielä kansanedustajan eläkettä, jonka turvin voisi kiemurrella kotisohvalle katselemaan televisiosta itsenäisyyspäivän juhlavastaanottoa.

Se tulisi vasta kolmannesta. Mutta lohdutuksekseen he saavat yhteiskuntaan sopeuttamisen päivärahaa. Se onkin tarpeen näiden ”no name” -pudokkaiden päätyessä työntelemään potkukelkkaa lumipyryssä.

Paras ase eliitin tekopyhyyttä vastaan on ironia

Mikään suuri yllätys hallituksen kriisiytyminen ja Perussuomalaisten jakautuminen ei ollut, sillä naturalistiselta kannalta katsellen ihmisen poliittinen käyttäytyminen on melko samanlaista kuin muidenkin eläinlajien reviirikäytös.

Tämä on ehkä ymmärrettävää, sillä ihmisen ja simpanssin geeniaineksesta yli 98 prosenttia on yhteistä, kuten muillakin kädellisillä, vaikka erot tunnetusti ovatkin ”vain pieniä”.

Vaatimukset ”yhteisistä arvoista” puolestaan ovat kansallismielisiin ihmisiin kohdistetun suvaitsemattomuuden keskellä pelkkää kirkkotätien moraaliposeerausta, jolle nauravat Soinin veikkaamat ravihevosetkin. ”Arvoihin sitouttaminen” tuottaa ideologiaa, kun taas arvofilosofian oma idea vaatii moniarvoisuutta ja arvotoleranssia.

Minua poissulkeminen ei haittaisi yleisesti eikä henkilökohtaisesti, sillä olen tottunut ajattelemaan, että on parempi olla yksin oikeassa kuin kaikkien muiden kanssa väärässä.

Puolueiden jakaminen on sangen epäviisasta ja narsistiselle häiriökäyttäytymiselle tyypillistä joukkueisiin halkomista. Siitä ei seuraa mitään muuta kuin yhteiskunnallisen luottamuksen menetystä, sosiaalisen toimintakyvyn ja -pääoman alenemista ja eripuraa. Filosofina ja sosiaalipsykologina tiedän tämän.

Kukkeaan vuodenaikaan vietettävä kesäkokous johtaa hyvin harvoin vastaavanlaiseen kalabalaakkiin ja valtakunnalliseen hallituskriisiin. Poliittinen juonittelu ja vallanahneus eivät kuitenkaan näytä jättävän rauhaan edes kesän viettoon laskeutuvia ihmisiä.

Herrasmiesmäinen politiikanteko joka tapauksessa päättyi porvarien törkypörsasteluun vallan salongeissa.

Ensi vuoden maakuntavaaleista ja vuoden 2019 eduskuntavaaleista tulee tosi kiintoisat. Hyvää kesää.