14. kesäkuuta 2017

Suomen jallitus ja arvotoleranssi


Eilen kaivettiin poliittiset haudat Perussuomalaisista lähteneille ministereille ja kansanedustajille. Minkään puheenjohtajavaihdoksen tai henkilövalinnan ei pitäisi aiheuttaa hallituskriisiä eikä puolueen jakautumista. Jos niin käy, se on vakava merkki poliittisen järjestelmän sairastumisesta.

Siteeraan pitkästä aikaa Helsingin Sanomia vailla valheen tai sondeerauksen vaaraa, sillä kuulin itse koko sen tilaisuuden, jossa Jussi Halla-aho antoi Kesärannan hallitusneuvotteluja koskevan lausuntonsa.

Neuvotteluissa hallituskumppanit olivat vaatineet Halla-ahon mukaan perussuomalaisilta takeita siitäkin, että perussuomalaiset olisivat olleet kokoomuksen ja ja keskustan linjoilla myös EU:n integraation syventämishankkeissa, jonne Suomi pyrkisi eturintamassa, Halla-aho kertoi.

Hallituskumppanit korostivat sitä, että ei edes riitä, että perussuomalaiset tukevat hallituksen hankkeita, vaan meidän pitäisi pidättäytyä niiden arvostelusta kaikilla tasoilla.

Halla-ahon mukaan tällainen käytös olisi äänestäjien pettämistä maahanmuuttoon ja EU:hun kriittisesti suhtautuvassa puolueessa.

Oikean Median toimittaja Jukka Rahkonen puolestaan arvioi asiaa näin:

Sipilä ja Orpo tekivät tapaamisessa selväksi, ettei riitä, että Perussuomalaiset pysyvät hallitusohjelmassa, vaan miten he suhtautuvat Euroopan integraation tuleviin muutoksiin, joita he tietävät olevan tulossa ja joista ei ole voitu sopia vuonna 2015 laaditussa hallitusohjelmassa.

Brexitistä on alkanut Euroopassa uusi integraatiovyörytys, jossa Suomi ilmeisesti haluaa olla eturintamassa mukana, totesi Halla-aho puheessaan. Hallitukselle ei olisi riittänyt, että Perussuomalaiset olisivat suunnitteilla olevassa integraatiossa hallituksen puitteessa täysin mukana, vaan puolueelta edellytettiin sitä, ettei asiasta saisi puolueena edes kriittisesti puhua ja kirjoittaa. Siihen ei Halla-ahon ollut mahdollista suostua.

Juha Sipilä edellytti eilisessä neuvottelussa lisäksi, että maahanmuuttoa koskevat kirjaukset hallitusohjelmassa täytyisi kirjoittaa uudestaan ja niitä olisi muokattava täysin päinvastaiseen suuntaan kuin mitä Perussuomalaiset ovat yhdessä hallituskumppanien kanssa jo linjanneet, kertoi Halla-aho. Sitä oli myös täysin mahdotonta hyväksyä.

Johtopäätöksenäni esitän, että ”Uusi vaihtoehto” -niminen eduskuntaryhmä on nimeään myöten yhtä naurettava kuin hallituksen kriisiytyminen vaatimukseen noudattaa hallitusohjelmaa. Se on yhtä suuri paradoksi kuin Timo Soinin kompastuminen omaan Lex Soiniinsa, jonka tuloksena loikkareilta vietiin oikeus puoluetukeen.

Tapaus osoittaa, että (1)  mitään todellista vaihtoehtoa EU-johteinen poliittinen eliitti ei salli. Myös sana ”eliitti” on sikäli ristiriitainen, että kyseinen eliitti on noussut korruption katakombeista, jonne se joutuu aikaa myöten luikertelemaan takaisin.

Toinen (2) keskeinen johtopäätös koskee rähmällään oloa Brysselin, Strasbourgin, Pariisin ja Berliinin suuntiin. Suomen hallitus on ostettu vieraan poliittisen tahdon asianajajaksi ja juoksupojaksi. Jos joku esittää viitteellisenkin vaihtoehdon EU-federalismia vastaan, hänet pyritään sulkemaan poliittisen vaikutusvallan ulkopuolelle.

Tästä seuraa (3), että Suomen pitäisi muka orjallisesti ottaa vastaan pakolaisia ja turvapaikanhakijoita, vaikka kansalaisten selvä enemmistö ei sitä sallisi, tai muutoin vedetään matto alta Suomen hallituksessa toimimiselta. Samaan tapaan Suomea vedetään kuin pässiä narusta EU:n pimeään ytimeen. Meistä koetetaan tehdä esimerkki aina vain syvenevälle ”integraatiolle”, jossa pohjoiset maat pannaan maksamaan ojien pohjilla kulkevien valtioiden velat.

Painostuksen tehosteena (4) vedotaan ”yhteiseen arvopohjaan” ja ”sitouttamiseen yhteisiin arvoihin”. Filosofisesti katsoen ”arvoihin sitouttaminen” on pelkkää ideologiaa, sillä eurooppalaisten arvojen, kuten valistusfilosofisen vapauden ihanteen, pitäisi merkitä arvotoleranssia eli kykyä sietää ja suvaita erilaisia arvoja.

Sen sijaan EU-eliitti pyrkii tekemään ”arvojen yhteisyydestä” ja ”arvoihin sitouttamisesta” hirttonarun, joka kumoaa arvon käsitteen kokonaan. Arvoihin vetoamisesta on tehty pelkkä retorinen veruke, jota käytetään blanco-valtuutuksena ja uhkauksena totalitarismin rakentamiseen, eikä kukaan ole määritellyt tai ilmoittanut, mitä nuo ”yhteiset arvot” ovat. Huomaamatta jätetään, että vaikka ne olisivat samatkin, niitä voidaan edistää perin juurin erilaisin menetelmin ja subjektiivisin arvostuksin. Tämän taas EU haluaa kansallisvaltioiden sisäisiin asioihin puuttumalla estää.

Euroopan unionista on tullut (5) Neuvostoliiton kaltainen liitto, joka neuvoo. Se ei ole ainoastaan N-liiton kaltainen vaan pahempi, sillä se pyrkii nyörittämään yhteen sekä finanssipolitiikan että ulkopolitiikan ja riistää kansallisvaltioiden itsemääräämisoikeuden pois. Näyttönä tästä on tapa, jolla hallitukset kriisiytyvät, puolueita hajoaa ja kansanvallan tulokset kumotaan niin valtiollisissa yhteyksissä kuin puolueiden sisälläkin. Tähän verrattuna seteliselkärankaisten tapa ampua itseään jalkaan on pelkkä henkilökohtainen helmasynti, jonka kansa kyllä vaaleissa muistaa ja kostaa.

Kaiken tämän painostuksen EU-eliitti pyrkii peittämään (6) puheilla kansallismielisten puolueiden ”eristämisestä”, ”poissulkemisesta” ja ”ulos heittämisestä”. Niin toimittaessa ei huomata, kuinka röyhkeää, epäeettistä ja taktisesti epäviisasta kyseinen leimakirveiden heiluttelu on. Keskieurooppalaisen nationalismin haamusta muistuttamalla EU-eliitti pyrkii avaamaan oven islamin vyörylle yli koko Euroopan ja sen mukaiselle kansanmurhalle, jonka uhrina on länsimaiden kantaväestö. Ja tämän kaiken se tekee, ”ettei natsismi nousisi”. Kuinkahan käy?