Maahanmuuton ja monikulttuurisuuden käärmeöljykauppiaat pyrkivät jälleen karsimaan vihervasemmistolaiset oikeistolaisista yliopistojen pääsykokeissa. Esitän aiheesta tapaustutkimuksellisesti muutaman esimerkin.
Kun pääsykoekirjaksi ja -aineistoksi laitetaan puhdasta punavihreää propagandaa, on selvää, että opiskelijoiksi valikoituvat ne, jotka nielevät purematta kyseisen paprikalla höystetyn kurkkusalaatin ja laittavat omiaan päälle.
Yhteiskunnallisen muutoksen koulutusohjelmaan antropologiaa, kehitysmaatutkimusta, poliittista historiaa ja talous- sekä sosiaalihistoriaa opiskelemaan aikoville Helsingin yliopiston valtiotieteellinen tiedekunta laittoi tänä vuonna märehdittäväksi norjalaisprofessori Thomas Hylland Eriksenin teoksen Globalization – The Key Concepts, Second edition (Bloomsbury 2014).
Teoksen kirjoittaja on puoluepoliittisesti sitoutunut ja esiintynyt Norjan vaaleissa liberaalien ja vihreiden ehdokkaana.
Juuri näin internatsismi (eli kansainvälisyyteen pakottaminen) ”varmistaa puolueettomuuden” myös pääsykokeissa. Aineisto valitaan ulkomaisilta puoluetovereilta, aivan samaan tapaan kuin virantäyttöjen lausunnotkin tilataan vihervasemmistolaiseen klusteriin kuuluvista puoluetoimistoista eri maiden yliopistoista.
Mikään ihme kyseinen ilmiö ei ole. Ovathan yhteiskuntatieteiden oppituolit kotimaassammekin täytetyt vihervasemmistolaisilla politrukeilla.
Esimerkiksi Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa poliittisen historian professuuria hallussaan pitävä Kimmo Rentola on SKP:n entinen jäsen, yhteiskuntapolitiikan professori Heikki Hiilamo Vihreän liiton eduskuntavaaliehdokas, kansainvälisen politiikan professori Heikki Patomäki Vasemmistoliiton jäsen, ja maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen on ilmoittanut kirkkain silmin olevansa ”vasemmistolainen”, profeministi ja yleensäkin sellaisten tendenssien kannattaja, joita myötäilemällä päädytään professoriksi läpimädätetyssä ja epäkriittisessä tiedepolitiikassa. – Ihan vain muutamia esimerkkejä mainitakseni.
Katsaus yhteiskunnallisen muutoksen pääsykoekirjaan
En paheksuisi tieteen kultapossukerhon poliittista aktiivisuutta, mikäli siihen ei liittyisi tiedepoliittista vallankäyttöä. Mutta pitääkö heidän myrkyttää myös opiskelijat ja sellaisiksi pyrkijät omalla ideologisella julistuksellaan?
Thomas Hylland Eriksen tarkastelee pääsykoekirjaksi valitussa teoksessaan globalisaatiota täysin tendenssimäisesti ja epäkriittisesti. Hänen lähtökohtanaan ovat postmodernin ja jälkistrukturalistien yhteiskuntateorian näkemykset kulttuurien ja kansallisvaltioiden ”hajoamisesta” sekä ”katoamisesta”. Hän pyrkii selittelemään globalisaatiota tiedonvälityksen nopeutumisella ja rahan maailmaan liittyvällä näennäisellä yhteismitallistamisella sekä rajat ylittävällä nomadismilla, ja tässä mielessä hän on esimerkiksi Paul Virilion jäljillä.
Kirjoittaja uhraa voimiaan globalisaation selittämiseen, mutta johtopäätösten teko horjuu. Huteralla pohjalla on myös postmodernistien perusaksiooma, jonka mukaan kaikki on irrallistumassa eikä ontologisilla (olemassaoloon liittyvillä) tekijöillä ole merkitystä. Käsityskantaansa Eriksen perustelee esimerkiksi niin, että kansallisvaltiot ovat menettäneet merkityksensä, sillä sodat julistetaan nykyisin terrorismia eikä valtioita vastaan. Kirjoittaja vastustaa myös eksistenssihermeneuttista filosofista suuntausta, jota Martin Heidegger edusti korostaessaan kaiken olemassaolon merkitystä.
Eriksen pyrkii leimaamaan kansallista etua puolustamaan pyrkivät liikkeet historiallista painolastia kantavalla retoriikalla ”nationalistisiksi”. Hän ei ymmärrä, että nykyinen kansallismielisyys on noussut esiin juuri siksi, että postmodernistien havaitsema ja suureksi osaksi hyväksymä kaiken muuttuminen virtuaaliseksi, utooppiseksi tai abstraktioksi ei ole onnistunut.
Ihmiset elävät joka tapauksessa materiaalisessa maailmassa, jossa olemassaololla ja aineellisilla konflikteilla on merkitystä. Niinpä ”nationalismia” vastaan esitetty paheksunta johtuu paheksujien omasta epätodellisuudentajuisuudesta, joka on tyypillistä postmodernisteille laajemminkin.
Teoksen puolustukseksi voidaan sanoa, että kirjoittaja tunnustaa ongelman, joka piilee tosiasiassa, että muutos konkreettisesta todellisuudesta abstraktiin ja virtuaaliseen sekä sen myötä globaaliin ja rajat ylittävään sekamelskaan ei ole ollut ihmisille, kulttuureille eikä yhteiskunnille hyväksi. Mutta hän tekee suuren virheen lähtiessään tältä pohjalta mitätöimään paikallisuuden merkitystä ja metsästämään nationalismin alati pelottavaa lohikäärmettä.
Vaikka kirjoittajan kuvaus globalisaatiosta olisikin adekvaatti, siitä ei voida päätellä, että asiat niin ollessaan olisivat oikeudenmukaisesti (”the fact is not a prove of right”). Yhteiskuntatieteilijöiden ja heidän mukanaan myös Eriksenin neuvottomuutta osoittaa se, että he jatkavat nationalismin vastaista noitajahtiaan, vaikka kansallismielisyyden tavoitteena on palauttaa poliittinen valta kansalaisille ja kumota ”virtuaaliset” ja ”abstraktit” utopiat, kuten EU tai Schengenin sopimus, jotka ovat osoittautuneet katteettomiksi, idealistisiksi ja vahingollisiksi.
Sen enempää kansat (etnografinen käsite) kuin kansakunnatkaan (poliittinen käsite) eivät ole abstraktioita, niin kuin eivät kansallisvaltiotkaan, vaan niillä on perustansa joko inhimillisessä olemassaolossa tai sen tuloksena emergoituneessa kulttuuriartefaktien maailmassa (Popperin maailma 3).
Koska Eriksen sulkee silmänsä aktiivisesti kaikelta tältä, hänen teoksensa muodostuu täysin tendenssimäiseksi. Hän ei näe eikä tunnusta omien lähtökohtiensa ideologisuutta vaan muokkaa niistä oman tulkintansa globalisaation ilmiölle. Sen tulokset näkyvät esimerkiksi siinä, että globalisaation kriitikot arvostelevat raivokkaasti ”kapitalismia” mutta eivät arvostele maahanmuuttoa, joka on yksi globalisaation keskeinen sivuseuraus ja suurimmaksi osaksi ei-toivottu tulos!
Teoksen vertailukohtana ja referenssipintana voisi pitää ontologisia näkökohtia korostavaa filosofiaa tai empiiristä yhteiskuntatiedettä, joka painottaa olevaista maailmaa ja sen materiaalisia invariansseja. Koska Eriksen ei reflektoi omia lähtökohtiaan lainkaan, toisin sanoen ei tiedota lukijalle liikkuvansa pelkästään omassa postmodernistisessa viitekehyksessään, tämä tekee kirjan lukemisesta aloittelevan opiskelijan näkökulmasta pelkkää ideologian tankkausta.
Koska teos on postmodernistisen, jälkistrukturalistisen ja sosiaalista konstruktionismia edustavan ammattislangin läpäisemä, se edellyttäisi lukijalta kyseisen diskurssin kriittistä tuntemusta ja hallintaa. Sitä taas ei voida odottaa valintakokeisiin osallistuvilta, joten teos ei sovellu pääsykoekirjaksi.
Teoksesta on myös vaikea osoittaa yhtään sellaista faktaa, josta voisi esittää tosiasiapainotteisia kysymyksiä tai tehtäviä. Sen sijaan kyseessä on lähtökohtaisesti kirjoittajansa mielipiteitä heijasteleva esseeteos. Se voisi mahdollisesti palvella aineopintojen loppupuolen tai syventävien opintojen tenttikirjana, jolloin sen rinnalle voisi esittää haastajaksi tai kilpailijaksi vaikkapa Johan Norbergin teoksen Globaalin kapitalismin puolustus (Ajatus Kirjat 2004).
En tarkoita puolustella kapitalismia, mutta vaihtoehtojen esittämisen kautta aiheesta välittyisi tieteelliselle asenteelle ominainen monipuolinen kuva.
Sen sijaan yliopistoon pyrkivillä tai opintojaan aloittavilla ei ole vielä hallussaan sellaisia käsitteellisiä ja teoreettisia välineitä, joilla he voisivat suhtautua kriittisesti puoluekantaisten professorien heille pakkosyöttämään propagandaan ja vastustaa sitä.
Tapaustutkimus eräästä pääsykokeesta
Mitä 31.5.2017 järjestetyssä valintakokeessa sitten kysyttiin ja minkälaisia tehtäviä siellä ratkottiin? En kerro tiedonhankintatapaani tarkemmin, mutta Eriksenin teoksesta esitettiin kaksi laajempaa esseekysymystä, joista toinen koski ”globalisaation vaikutusta identiteettipolitiikkaan” ja toinen ”kielellisen kehityksen vaikutusta globalisaatioon”.
Lisäksi kokeeseen sisältyi aineistotehtävä, joka käsitteli Suomen pakolaiskriisiä 1920-luvulla ja johon liittyvä 13-sivuinen teksti jaettiin osallistujille koetilaisuudessa. Pyrkijöiltä tiedusteltiin myös, miksi vientituotteiden arvokäyrä ei vastaa vientimäärän käyrää, mitä voidaan päätellä ihmisten ruokailutottumuksista ja miten voidaan analysoida ”ananaksen maailmanvalloitusta”.
Siirtomaalordien kaakaoviljelmillä ja suklaan syntisyydellä ei tällä kertaa suomalaisia nuoria syyllistetty, niin kuin ei muisteltu sitäkään, mitä hyvää pahat imperialistit tekivät länsimaista sivistystä levittäessään ennen kuin pimeän Afrikan kehitysmaat itsenäistyttyään ohjautuivat ihan omien valintojensa tuloksena islamistisiksi takapajuloiksi, sosialistisiksi totalitarismeiksi tai sotilasdiktatuureiksi.
Huomiota pääsykokeessa herätti katseiden kiinnittäminen suomalaisten omaan siirtolaisuuteen. Kokeessa tiedusteltiin suomalais-ugrilaisten kansojen 1920-luvulla Suomeen suuntautuneen maahanmuuton ongelmien ja erityispiirteiden lisäksi myös suomalaisten siirtolaisten vaiheita ja käännekohtia vuosina 1870–1945.
Tämä on erikoista sikäli, että globalisaatiota koskevien ongelmien fokus on viime aikoina ollut vieraiden kansakuntien hallitsemattomassa liikehdinnässä Lähi-idän ja Afrikan kehitysmaista Euroopan unionin jäsenmaihin.
Nostamalla esille Suomen sukulaiskansojen ja suomalaisten oma liikehdintä saman länsimaisen kulttuurin sisällä halutaan kenties ohjata opiskelevaksi pyrkiviä ajattelemaan, että Syyriasta ja Irakista tulevilla on ihan samanlainen oikeus asettua maahamme asumaan kuin esimerkiksi Karjalan evakoilla aikoinaan oli.
Piilotavoitteena on ohjata opiskelijoiksi pyrkiviä sikatimanttiseen oivallukseen, jonka mukaan kaikella maahantunkeutumisella Suomeen on oikeutus, sillä Ruotsi otti vastaan niin sanottuja sotalapsia Suomesta talvi- ja jatkosodan aikana! Mikäli me nyt emme alistu vastaanottamaan syyrialaisia partavauvoja, joista osa on aivan systemaattisesti osoittautunut ääri-islamistisiksi terroristeiksi, on tämä länsimaisiin ihmisiin kohdistuvan kansanmurhan torjuntayritys ehdottomasti ”uusi holokausti”.
Se, joka laittoi koepaperille tämän, valitaan varmasti sisään.
Myös muissa sosiaalitieteissä twerkataan
Opiskellessani sivuaineena sosiaalipsykologiaa Tampereen yliopistossa kiersi opiskelijoiden keskuudessa huhu, että tenteistä suoriutuu parhaiten, kun kirjoittaa konseptipaperin ensimmäiselle sivulle kirjaimen M, toiselle A, kolmannelle R ja neljännelle X niin, että kirjaimista muodostuu sana MARX. Se ikään kuin selittää kaiken.
Kiitän edelleenkin itseäni siitä, että sain vuonna 1990 kammettua oppiaineen perusopinnoissa ”objektiivista tietoa” edustavina kurssikirjoina olleet A. N. Leontjevin ja P. J. Galperinin teokset pois tutkintovaatimuksista. Filosofian laitoksen kriittisten ja puolueettomien asiantuntijoiden mukaan ne edustivat puhdasta marxilais-leninististä puolueideologiaa, tekaistua ja valheellista ihmiskuvaa sekä epäkriittistä tietoteoriaa.
Tieteellisen sosialismin asemasta näyttää yhteiskuntatieteiden pääideologiana nykyisin olevan maahanmuuton ja monikulttuurisuuden suosiminen ja oikeuttaminen. Kyseinen paradigma väittää paljon, mutta jättää näytöt monikulttuurisuuden toimivuudesta osoittamatta. Sen sijasta monikultturistit koettavat vierittää todistelutaakan kriitikoilleen, jotka eivät edes väitä mitään mutta joilta he peräävät perusteluja sille, miksi heidän oma suuri unelmansa ei toimi.
Sosiaalipsykologian oppiaineeseen Helsingin yliopistossa pyrkivien täytyi lukea pääsykoeaineistona muun kirjallisuuden ohessa Tuija Seppälän, Inga Jasinskaja-Lahden, Jukka Lipposen ja Karmela Liebkindin artikkeli ”Koettu oikeudenmukaisuus ja syrjintä”, joka sisältyy Liisa Myyryn, Salla Aholan, Marja Ahokkaan ja Inari Sakin toimittamaan teokseen Arkiajattelu, tieto ja oikeudenmukaisuus (2014, s. 248–292).
Artikkelissa operoidaan oikeudenmukaisuuden ja syrjinnän välisellä suhteella, ja aiheesta jankutellaan käsitteellisessä viitekehyksessä pitkälti. Lopulta päädytään (s. 280) monikultturistien ja maahanmuuton suosijoiden lanseeraamaan sanapariin ”positive discrimination” (”positiivinen syrjintä”), joka on tietysti jo käsitteellinenkin paradoksi ja jolla tarkoitetaan tiettyjen ryhmien etuoikeuttamista muiden ohi.
Aihetta koskeva runsas sanakohina johtunee siitä, että etuoikeuttaminen ei voi tuottaa tasa-arvoa eikä oikeudenmukaisuutta, vaan se ainoastaan lisää syrjintäkokemuksia. Sitä kautta kyseinen poliittinen tendenssi vain syventää pahoinvointia, mikä on jäänyt kyseisen artikkelin kirjoittajilta huomaamatta. Ilmeisesti juuri sen vuoksi he jättävätkin asian lopussa auki.
Meritokraattisen oikeudenmukaisuusteorian näkökulmasta oikeudenmukaisuutta tuottaa ansioiden tasapaino suhteessa oikeuksiin ja asemaan. Nykyisin tämä ei toteudu.
On syytä olla huolissaan tavasta, jolla kantaväestöön kuuluvia ja etenkin maahanmuuton arvostelijoita sekä monikulttuurisuuden toimivuuden epäilijöitä viedään kuin sikaa korvasta, syrjitään ja haastetaan jopa käräjille. Diskriminaatio vaikuttaa kohdistuvan nykyisin ryhmiin, joita ennen pidettiin diskriminaation harjoittajina. Tosiasiassa maahanmuuttokriitikoiden näkemyksissä on ollut totuuden jyviä. Myös monet puolueettomat yhteiskuntatutkijat ovat joutuneet kärsimään tendenssitutkijoiden harjoittamista ajojahdeista.
Yliopistojen puolueelliset valinnat
Ideologioiden suossa rämpimiselle voisi nauraa pitkät naurut, mikäli tämän aktiivisen ja ilmeisen negatiivisen syrjinnän kautta ei käytettäisi huomattavaa tiedepoliittista valtaa. Opiskeluoikeuksien kieltämisen tai myöntämisen kautta ratkaistaan kokonaisia elämänkohtaloita. En tarkoita, että tilanne olisi näin huono vain Helsingin yliopistossa, vaan se on yhtä paha kaikkien yliopistojen yhteiskuntatieteellisissä yksiköissä.
Valtiotieteiden tohtori Jussi Westinen osoitti tutkimusryhmänsä kanssa vuosi sitten, että yhteiskuntatieteitä opiskelevien poliittinen orientaatio on läpikotaisin punavihreän klusterin värjäämää.
Hänen yhdessä Tampereen
yliopiston tutkijoiden ja opiskelijoiden kanssa tekemänsä artikkelin ”Koulutusalan yhteys yliopisto-opiskelijoiden poliittiseen orientaatioon” (Politiikka 1/2016) mukaan journalistiikan opiskelijoista vihreitä kannatti 47,7 prosenttia ja Vasemmistoliittoa 27,3
prosenttia. Sosiaalidemokraatteja kannatti
11,4 prosenttia, eli punavihreiden kannatus ilman Sdp:tä oli 75
prosenttia ja Sdp mukaan luettuna 86,4 prosenttia! Sekä kokoomus että
keskusta saivat vain 4,5 prosentin kannatuksen kumpikin, kuten myös piraattipuolue. Perussuomalaisia ei ilmoittanut äänestävänsä kukaan.
Sosiologiassa ja sosiaalipsykologiassa Vasemmistoliiton kannattajia oli jopa 46,9 prosenttia, kun taas vihreät
jäivät kakkoseksi 36,5 prosentilla. Yhteiskannatus näillä kahdella
puolueella oli siis 83,4 prosenttia!
Myös opiskelijavalintojen sukupuoliedustus on täysin vääristynyt naisten hyväksi, ”jotta feministien vaatima tasa-arvo toteutuisi”.
Esimerkiksi Helsingissä pari vuotta sitten sosiaalipsykologiaa opiskelemaan valituista 18 henkilöstä 16 oli tyttöjä. Samantapainen tilanne on viestinnässä. Tämä ei voi johtua siitä, että naiset olisivat etevämpiä, eikä syynä ole myöskään mieshakijoiden puute. Tulos on nähtävästi seuraus siitä, että valintametodi ja kokeita tarkistavat nuoret perheenäidit suosivat naissukupuolta palkitessaan pänttäämisestä, ahkeruudesta ja tottelevaisuudesta. Nämä ovat ehkä naissukupuolelle yleisempiä asenteita kuin miehille, jotka ovat aina osoittaneet älyllisyytensä rikkomalla normeja eivätkä noudattamalla niitä.
Voidaan kysyä,
kuinka pahasti totuuden tavoittelu vääristyy näin yksipuolisessa ja
ylipäänsä poliittisesti sitoutuneessa aatteellisessa ympäristössä. Ja
mistä vihervasemmiston suuri kannatus juontaa juurensa? Yksi selitys löytynee puolueellisesta opiskelijavalinnasta. Syypäitä siihen ovat professorikunnan ja tutkijakunnan politrukit, jotka toimivat yliopistojen portinvartijoina.
Eräs selitys voi löytyä opiskelijoiden sosiaalisesta tilanteesta ja
tulevaisuudenodotuksista sekä niiden toteutumisen todennäköisyydestä.
Parempaa taloudellista toimeentuloa tarjoavissa ja rahakkaampina
pidetyissä kauppatieteissä ja lääketieteessä vasemmiston kannatus on
ollut marginaalista, ja esimerkiksi kokoomusta kannatti
kauppatieteilijöistä peräti 58,9 prosenttia ja lääketieteilijöistä 40,2
prosenttia. Mutta tämä voi johtua myös opiskelija-ainekselta vaadittavista paremmista ylioppilastodistuksista ja siihen liittyen valittujen korkeammasta älykkyydestä.
Toteutuneiden tulotietojen valossa raha ei
vaikuta olevan keskeinen motiivi. Helsingin Sanomien
pääkirjoitustoimittajan Anna-Stina Nykäsen (jonka mukaan satakaan tuhatta maahanmuuttajaa eivät väräyttäisi Suomen sosiaaliturvajärjestelmää mitenkään) tulot olivat
vuonna 2012 yhteensä 82 758 euroa, joten hänet on palkittu maahanmuuton
ja monikulttuurisuuden edistämisestä sekä totuuden vääristelystä
ruhtinaallisesti (vääristelyn sisällöstä tässä).
Jussi Halla-ahon poliittisena ahdistelijana tunnettu Sanna Ukkola
nautti 51 411 euron tuloista ja Tony Halmeen muiston häpäissyt Kaarina Hazard 63 057 euron tuloista.
Taloudelliset
tekijät eivät edistä toimittajien klusteroitumista vihervasemmistoon
niinkään rahattomuuden kuin rahallisen palkitsemisen kautta. Myös punavihreää tendenssiä edustaneille yhteiskuntatutkijoille on sadellut huomattavia taloudellisia palkintoja ja tuloja.
Ratkaisevassa asemassa näyttääkin olevan ideologinen sitoutuminen.
Jussi Westisen (et al.) mukaan yliopistoissa annettu aivopesu on vaikuttanut, sillä
monet opiskelijat siirtyivät kannattamaan vasemmistopuolueita
opiskeluaikanaan. Näin myös tiedotusoppia opiskelleista tuli tiedostavaisia.
Yhteiskunnallisen totuuden vääristely alkaa yliopistoissa
Edellä esittämässäni valossa olisi tärkeää tutkia opiskelijoiden ohella myös yliopistojen
opettajien poliittisia orientaatioita. Yliopistojen opiskelijoiksi, tutkijoiksi ja opettajiksi ei
nykyisin rekrytoida vihervasemmistoa, monikulttuurisuutta, feminismiä ja
maahanmuuttoa kannattavia siksi, että he olisivat muita ansioituneempia
tai etevämpiä. Heidät junaillaan tehtäviin siksi, että hakemukset
kiertyvät samoja tendenssejä kannattavien käsiin.
Myös
kansainvälinen arviointi on samalla tavalla kierteistä ja itseään elättävää. Jo
kansainväliseksi arvioijaksi päätyminen vaatii kansainväliseen
toimintaympäristöön mukautumista ja internationalististen periaatteiden
hyväksymistä. He sitten valitsevat myös kansallisiin tiedeorgaaneihin ja
yliopistoihin ne toimijat, joiden rivien väleistä kaikaa
monikulttuurisuuden ideologinen joiku.
Haluan antaa
vakavan varoituksen yliopistoille. Mikäli yliopistojen yhteiskuntatieteisiin rekrytoidaan
pelkästään punavihreää porukkaa, tiedonmuodostus ja opetus vinoutuvat, ja levitetään vääristynyttä kuvaa kaikesta yhteiskuntaelämästä ja vallitsevasta
mielipideympäristöstä.
Nähdäkseni yliopistot tekevät suuren virheen myös siinä, kun ne oksentavat oppineiden niskaan nimittelemällä ”työelämäprofessoreiksi” kaikenlaisia Pauli Aalto-Setälöitä, joilta puuttuvat yliopistotutkintojen lisäksi näytöt tieteellisestä julkaisutoiminnasta, opetustaidosta ja teorioiden hallinnasta. Joudun aika ajoin kyselemään, miten helvetissä tämä epäoikeudenmukaisuus ja mielivalta on kerrassaan mahdollista.
Johtopäätöksenäni esitän, että yliopistot ovat uuspolitisoituneet tavalla, jolla professori- ja tutkijakunta on mennyt systemaattisesti niin sanotun vihervasemmiston puolelle, aivan niin kuin valtamediakin. Uppoutumalla osaksi kiistelyä ne ovat menettäneet kriittisen otteensa yhteiskunnallisen polarisaation tutkimiseen ja sen syiden selittämiseen. Niinpä katson, että kanslerien ja tiedehallinnon pitäisi laittaa kyseinen politikointi kuriin.
Tiedän toki, että yliopistoilla on ollut
vaikeuksia saada palvelukseensa puolueettomia ja kriittisesti
ajattelevia sekä muita olennaisesti älykkäämpiä filosofeja, joita ei
rasittaisi poliittisen korrektiuden tai konformismin painolasti. Valitettavasti myös filosofian piirissä tilanne on täysin kieroutunut, siellä kun reuhaavat Thomas Wallgrenin (Sdp) ja Panu Raatikaisen (Vasemmistoliitto) tapaiset pesukarhut.
Nyt kun kaikissa Suomen kouluissa raikuu jälleen suvivirsi, kehotan uusia ylioppilaita miettimään tarkoin, kannattaako uhrata tärkeitä opintotukikuukausia tai omia varojaan sellaiseen yliopisto-opetukseen, jota saa nopeammin ja tehokkaammin Sirola-opistosta.
Opiskelu on entistä selvemmin investointi omaan itseen, ja vanha sananlasku sanoo, että älä osta sen firman osakkeita, joka rakennuttaa uuden pääkonttorin. Sijoitus Neuvostoliiton versioon 2.0 voi näet olla hetkessä ohi, ja Karl Marxin hiili- ja teräskorporaation arvopaperit romahtavat, jolloin myös Kommunistisen manifestin kirjoituspaikassa Brysselissä on tarjolla muutama hehtaari tyhjää toimistotilaa.
Kirjallisuus
Eriksen, Thomas Hylland, Globalization – The Key Concepts, 2nd edition. London: Bloomsbury, 2014.
Galperin, P. J., Johdatus psykologiaan. Suom. Riitta Kauppila ja Klaus Helkama, alkut. Vvdenije v psihologiju, 1976. Helsinki: Kansankulttuuri, 1979.
Leontjev, A. N., Toiminta, tietoisuus, persoonallisuus. Suom. Pentti Hakkarainen, alkut. Dajatel’nost, coznanie, litšnost, 1975. Helsinki: Kansankulttuuri, 1977.
Marx, Karl ja Friedrich Engels, Kommunistinen manifesti. Suom. Juha Koivisto, Markku Mäki ja Timo Uusitupa, alkut. Manifest der kommunistischen Partei, 1848 [1890]. Tampere: Vastapaino, 2016.
Norberg, Johan, Globaalin kapitalismin puolustus. Suom. Marko Hamilo, alkut. Till världskapitalismens försvar, 2001. Helsinki: Ajatus Kirjat, 2004.
Westinen, Jussi, ”Koulutusalan yhteys yliopisto-opiskelijoiden poliittiseen orientaatioon”. Politiikka 1/2016.
Aiheesta lisää
Oikeutta juhlapaikanhakijoille
Pravdan jälkeisestä ajasta
Kun professori lausahtaa
Sosiologian (n)ostalgia
Pötypuheen vuodatuksella Vuoden Tiedekynäksi
Ihmisoikeusfundamentalismi on perustuslakipopulismia
Kamala mekkala ja kirkkotätien moraaliposeeraus
Aseman mamumielenosoitus ja pöllöpolitrukkien ökyröyhtäys
Maahanmuuttopropagandaa yliopistolla
Ääriliikkeillä pelottelijat tekevät näennäistutkimusta
Vasemmistolainenkin saa ajatella nyt filosofisesti
Sossupuhetta kansojen identiteeteistä
Toimittajat tuhattaitureina, professorit propagandaministereinä
Sixten kuin ”sixteen”
Thomas Piketty: kurpitsanaamio vai täytetty ankka?
Yliopistofilosofian vanhat ja uudet ruhtinaat
Dialogin Paavalit ja sovinnaisuuden Sokrateet
Ei saisi kärjistää
Historiallinen aivopieru
Internatsismia yliopistoissa
Mitä on politisoitunut yhteiskuntatutkimus?
Mitä on epämoraalinen yhteiskuntatutkimus?
