Elämässä käy usein niin, että se, joka voittaa juridisesti, taloudellisesti tai hallinnollisesti, häviää aatteellisesti, filosofisesti tai ideologisesti. Häviäminen sinänsä on hyvin filosofista, sillä se osoittaa ihmisen pärjäävän ilman
voiton tuomaa itsetunnon kohennusta.
Häviäminen on voitokasta siksikin, että se jättää avaimet hävinneiden
käsiin. Voittanut osoittaa voittonsa oikeutuksen yksinkertaisesti:
voittamalla. Sen sijaan hävinneelle jää mahdollisuus arvostella ja olla
oikeassa, kun taas poliittisen voittajan on jatkossa pakko osoittaa olevansa oikealla tiellä.
Hävinnyt voi sanoa sen, mikä on totta, mutta voittajan täytyy pysyä kannattajilleen kiitollisena ja tarvittaessa myös valheellisena, sillä hän on heistä
riippuvainen. Sen sijaan hävinnyttä ei ripusteta poliittiseen valtaan,
joten hän ei ole riippuvainen mistään. Riippuvuus ja epävapaus ovatkin filosofian pahimmat viholliset.
Alle puolet ranskalaisista hyväksyi Macronin presidentiksi
Suomalainen valtamedia, kärjessään vihervasemmistolainen Helsingin Sanomat, ehti jo iloita Emmanuel Macronin vaalivoitosta Petja Pellin ja Heikki Aittokosken kirjoittamassa jutussa ”Ranska tyrmäsi oikeistopopulisti Marine Le Penin – Emmanuel Macron rynnisti voittoon selvin luvuin”. Huomiota herättävää otsikoinnissa on sen aggressiivinen sävy ja kielikuva, joka viittaa nyrkkeilyottelun maailmaan.
Uutinen on sikäli yksipuolinen ja jopa valheellinen, että äänestysprosentti jäi 74,56:een ja äänet jakautuivat Macronin hyväksi suhteessa 66,1 ja 33,9 prosenttia. Koska Le Penin saama 33,9 prosenttia annettujen äänien prosenttiosuudesta (74,56 prosenttia) on 25,28 prosenttia kaikista äänioikeutetuista ja koska 25,44 prosenttia pidättäytyi äänensä antamisesta, 50,72 prosenttia äänioikeutetuista ei antanut kannatustaan Emmanuel Macronille.
Näin kävi siitä huolimatta, että Macronin taustajoukot tekivät kaikkensa masinoidakseen viha- ja mustamaalauskampanjan Le Peniä vastaan, kun taas Le Penin kannattajissa on todennäköisesti paljon niitä, jotka eivät uskoneet ehdokkaansa valituksi tuloon ja jättivät turhautumisen takia äänestämättä.
Koska Marine Le Penin isä Jean-Marie Le Pen sai vuonna 2002 presidentinvaalin toisella kierroksella 17,7 prosenttia äänistä, Kansallinen rintama on kasvattanut kannatustaan huikeasti. Tässä valossa on vääristelevää väittää, että vaalitulos olisi ollut tyrmäys Le Penien puoluetta kohtaan.
Koska Kansallisella rintamalla on nykyisin vain kaksi edustajaa Ranskan parlamentissa, presidentinvaalin tulos lupaa puolueelle hyvää, kun maassa seuraavan kerran mitataan kansalaisten Eurooppa-tuntoja. Alahuoneen eli kansalliskokouksen jäsenet valitaan jo kesäkuussa, jolloin puolue voi pieniä puolueita syrjivästä vaalitavasta huolimatta yltää kymmenen prosentin edustukseen parlamenttipaikoista.
Mustia pilviä Ranskan ja Euroopan taivaalle
Kansallismielisten ja EU-eliitin välinen jako jää joka tapauksessa kytemään. Kansallismielisten edustamaa EU-kritiikkiä ei voida kääntää näyttämään ”oikeistopopulismilta”, sillä ”[j]ako ei ole enää vasemmiston ja oikeiston vaan patrioottien ja globalistien välinen”, kuten Marine Le Pen on todennut.
Myös Yhdysvaltalaisen Gateston-instituutin kommentaattori Pascal-Emmanuel Gorby tunnustaa, että ”[e]llei Macronin kupla puhkea, tämä voi merkitä uudelleenlinjausta, ei vain Ranskan politiikassa vaan länsimaisessa politiikassa yleisestikin, pois vasemmisto–oikeisto-jaosta, joka on hallinnut läntistä politiikkaa Ranskan suuresta vallankumouksesta asti: kohti jakoa kansan ja eliittien välillä”.
Vaalin tulos ei ollut tappio Kansalliselle rintamalle siksikään, että Macron ei voi eikä aio tehdä mitään maansa pelastamiseksi muukalaisinvaasiolta, islamisaatiolta, terrorismilta eikä Euroopan unionin ja rahaunionin aiheuttamalta katastrofilta. Tuhoisa tapahtumakulku on Ranskassa jo niin pitkällä, että myös Le Penin mahdollisuudet kääntää kehitys olisivat vähäiset.
Le Penin voitto olisi tullut joka tapauksessa liian myöhään, sillä kehitysmaalaisten aiheuttamaa taloudellista rasitetta, islamisaation mukanaan tuomaa terroria ja muslimien muodostamien mikrovaltioiden syntymistä ranskalaisen yhteiskunnan sisälle ei pystytä oikomaan millään muulla kuin sisällissodalla tai etnisillä karkotuksilla. Politiikan yleissuuntausten kannalta voi olla parempikin, että Hollanden politiikan mädät hedelmät pahenevat Macronin käsiin, niin vastuu ja lopputulos lankeavat sille, jolle ne kuuluvat.
Tässä valossa valtamedian suitsutus Macronin saavuttamalle Pyrrhoksen voitolle oli samanlaista tyhjää sanahelinää ja hehkutusta, jota kuultiin Barack Obaman voittaessa aikoinaan Yhdysvaltain presidentinvaalit. Hänen hurmahenkiset muutos-puheensa (”Change”) ja ontoksi osoittautuneet sosiaaliturvan uudistuksensa loivat vain vääristyneen kuvan ikuisesta juhlinnasta diskopallon alla. Ne jättivät jälkeensä pelkkiä rikottuja lupauksia, entistä velkaantuneemman valtion ja jakautuneen kansakunnan. Vastaavasti käynee myös Ranskassa.
Valtamedia on ollut suu messingillä Macronin voiton johdosta, kun taas Donald Trumpin valinnan jälkeen punavihreä toimittajakunta on ollut suoranaisen henkisen vararikon partaalla niin, ettei se saa haavojaan ommeltua muutoin kuin tekemällä Trumpista likasankojournalisminsa kestoaiheen. Tätä epäsuosikkiaan murjomalla ja muotoseikkojen kanssa näpertelemällä vihervasemmistolainen toimittajakunta haluaa päättää Trumpin presidenttikauden samanlaiseen mustamaalaukseen, jolla Yhdysvaltain vasemmisto pakotti Richard Nixonin eroamaan virastaan kesken kauden.
Vaikka Macron voittikin Ranskan presidentinvaalin sikäli, että hänet valittiin jatkamaan Hollanden politiikkaa, tulos merkitsi tappiota Ranskan kansalle. Viiden vuoden kuluttua Ranskan valtio ja Euroopan unioni ovat niin kurjassa tilassa, ettei länsimaisen yhteiskuntajärjestelmän pelastamiseksi voida todennäköisesti tehdä enää mitään muuta kuin turvautua avoimeen väkivaltaan.
Etnosentrinen vaalikäytös ohittaa järjen
Hirtehistä asiassa on, että Ranskassa asuva värillinen ja ei-eurooppalainen maahantunkeutujaväestö ilmoitti Yleisradion TV-uutisissa äänestävänsä etnosentrisen ryhmäkuntaisuutensa ja intressinsä mukaisesti Macronia, vaikka nimenomaan heidän oman etunsa mukaista olisi antaa kannatuksensa haittamaahanmuuttoa vastustavalle ja rajoittavalle Le Penille.
Tämä osoittaa, että määrällisesti kasvanut ja poliittisesti aktivoitunut arabi-nekroidinen väestö ei tee äänestyspäätöksiään ajatellen valloittamansa valtion taloudellisia mahdollisuuksia turvata heidän toimeentulonsa. Kyseinen ei-eurooppalainen väestö tekee poliittiset valintansa pelkästään kolonialistisin, rasistisin ja etnonationalistisin motiivein: pyrkimyksenään tukea heimoveljiensä vyöryä länsimaihin.
Ilmiö on tunnettu myös muualta maailmasta, jossa ihmiset klusteroituvat tiettyjen poliittisten tendenssien taakse pelkästään etnisin tai vähemmistösyrjintään liittyvin motiivein, vaikka siitä olisi heille itselleen haittaa.
Tämä paljastaa valtamedian rasismitulkinnat nurinkurisiksi. Valkoisen väestön pyrkimykset puolustaa kotimaitaan leimataan mediassa ja tuomioistuimissa ”rasismiksi”, kun taas ei-eurooppalaisten nationalismi ja siihen liittyvä rotukortin heiluttelu määritellään ”rasismin vastaisuudeksi”.
Todellisuudessa kehitysmaista virranneen väestön etujen mukaista olisi äänestää loppu jatkuvalle haittamaahanmuutolle, sillä myös sen toimeentulo länsimaissa riippuu valkoisen kantaväestön kyvystä taata yhteiskunnan toimivuus ja talous. Juuri kerjäläisyytensä merkiksi kehitysmaalaiset ovat täällä; muutenhan he jäisivät Afrikkaan tai niihin Lähi-idän köyhiin maihin, jotka eivät ole rikastuneet länsimaiden syytäessä dollareita ja euroja öljymaiden itselleen pyhittämiin luonnonvaroihin, joiden pitäisi käsittääkseni olla kaikkien maapallon asukkaiden omaisuutta.
Sen sijaan nyt nämä vapaamatkustajat haluavat tuoda länsimaihin oman islaminuskoon perustuvan irrationaalisen ja takapajuisen yhteiskuntajärjestelmänsä, joka on pääasiallinen syy myös kehitysmaissa vallitsevaan kurjuuteen.
Traagista on, että Macronin kannattajaksi saatiin myös suuri osa Ranskan oikeistolaisista naisista pelkästään vihjaamalla, ettei Le Pen ole feministi. Niinpä naisäänestäjät eivät voineet tehdä ratkaisuaan sukupuoliargumentilla ratsastaen, kuten Tarja Halosen tullessa valituksi Suomen tasavallan presidentiksi.
Maahanmuuttoa, integraatiota ja länsimaiden tuhoa kiihdyttäessään EU-eliitti jatkaa eurooppalaisten ihmisten syrjäyttämistä, mistä näyttöä antaa Macronin halu vahvistaa Euroopan unionia yhdessä Angela Merkelin johtaman Saksan kanssa. Menetelmänään heillä on ”verotuksen yhtenäistäminen”. Tämä tarkoittaa hukuttautumista aina vain syvemmälle EU:n velkaunioniin, jossa vähiten velkaantuneet maat pannaan maksamaan kurimuksessa olevien maiden velat.
Macronin valinnalla poliittinen eliitti voitti itselleen lisäaikaa, mutta pitemmällä tähtäimellä EU-eliitin voitto jää parantumattomasti sairaan potilaan kuolinkoristuksia pitkittäväksi saattohoidoksi.
Miksi Eurooppa-päivä ja Venäjän voitonpäivä ovat samaan aikaan?
Irvokasta on, että Macronin voitonjuhlien huumassa vietettiin myös Eurooppa-päivää, joka Venäjällä tunnetaan voitonpäivänä. Päivien osuminen toukokuun yhdeksänneksi ei ole sattumaa, vaan sillä on historiallinen taustansa.
Todellisuudessa kyseinen päivä on Saksan antautumisen muistopäivä. Toisen maailmansodan lopusta lukien Saksa ja saksalaiset ovat olleet miehittäjävaltioiden vallassa. Saksan edelleenkin voimassa oleva perustuslaki on liittoutuneiden yksipuolisesti julistama määräys, jolla on rajoitettu sekä saksalaisten sananvapautta, poliittista toimintaa että aseellisen varustelun mahdollisuuksia.
Eurooppa-päivää ei voida juhlia beethovenilaisen harmonian havinalla, sillä neuvostokommunistit ja lännen kapitalistiset imperialistit eivät suinkaan kukistaneet sodassa vain kansallissosialistista valtiojärjestelmää ja nationalistisen puolueen poliitikkoja, vaan ne nujersivat ja murjoivat maan tasalle myös Saksan kansan, talouden, teollisuuden ja saksalaisuuden, jotka ennen toista maailmansotaa muodostivat tieteen, kulttuurin ja taiteen suurvallan.
Tuosta päivästä lukien saksalaiset on pakotettu polvilleen, harjoittamaan kansallismasokistista itsensä syyllistämisessä piehtarointia, jossa kaikenlainen kansallisen edun puolustaminen torjutaan vaaralliseksi ”rasismiksi” tai ”natsismiksi” julistettuna.
On syytä muistaa, että saksalainen nationalismi syntyi vastustamaan idästä vyöryvää raakuutta ja lännestä uhkaavaa kulttuurin pinnallisuutta. Eurooppa-päivän ja voitonpäivän osuminen yhteen valottaa ensisijaisesti sitä, että Euroopan unionia ei olisi luotu ilman kommunistien Euroopassa aloittamaa väkivaltaisuutta.
Euroopan maissa esiintynyt kansallismielisyys syntyi vastavaikutuksena 1800-luvun uudelle aatteelle, kommunismille, joka uhkasi tuhota sekä kansallisvaltiot, yksilönvapauden, omistusoikeuden että poliittisiin vapauksiin perustuvan länsimaisen yhteiskuntajärjestelmän, joka oli kehittynyt luonnonoikeudellisesti, toisin sanoen historiallisesti vapaassa prosessissa: kansakuntien itsejärjestymisen pohjalta.
Kommunismi puolestaan oli vailla näyttöjä oleva utopia, jonka toimivuutta oli syytä epäillä aivan samaan tapaan kuin nykyisin on syytä epäillä monikulttuurisuuden ideologian perusteita ja kansakunnat toisiinsa sotkevan maahanmuuton toimivuutta. Saksalainen nationalismi syntyi vastustamaan tuota nyt jo useaan kertaan väkivaltaiseksi osoittautunutta marxilaista utopiaa.
Voidaan sanoa, että Eurooppa-päivää ja voitonpäivää juhlittaessa koetetaan edistää marxilaisen monikulttuurisuusideologian levittämispyrkimyksiä, jotka on nykyaikana verhottu liberalismin kaapuun.
Koska monikulttuurisuusoppi on käytännössä johtanut suuriin yhtenäistämispyrkimyksiin ja syönyt pois länsimaisten yhteiskuntien vapautta, se on osoittanut olevansa ideologiaa pahimmillaan. Siihen liitetyt vapauden mielikuvat ovatkin mahdollisia vain kontradiktorisen vastakohtarinnastuksen kautta, toisin sanoen uskottelemalla ihmisille, että monikulttuurisuuden ja maahanmuuton vastustaminen ovat ”pahaa natsismia”.
Vaikka Hitlerin haaveilema tuhatvuotinen valtakunta jäikin vaivaisten kahdentoista vuoden mittaiseksi, hänen ja natsien syyllistäminen jatkunee tuhat seuraavaa vuotta, kun ihmisiä ripitetään toisen maailmansodan painolasteilla, kuten keskitysleireillä, ja siten pohjustetaan tietä todelliselle kansanmurhalle, joka kohdistuu viattomiin nykyeurooppalaisiin islamilaisen terrorismin muodossa.
Tosiasiassa Eurooppaa uhkasivat alun perinkin aivan muut asiat kuin saksalaiset nationalistit ja heihin liittyneet älymystön jäsenet. Euroopan todellinen uhka on nyt kehitysmaiden väestönräjähdys, islamisaatio, maahanmuutto ja siihen liittyvä länsimaisen kulttuurin mädätys, jota kosmopoliittisen EU-eliitin voimassa pitämä monikulttuurisuuden ideologia pyrkii edistämään.
Nämä uhkatekijät varjostavat Euroopan kantaväestöjä nimenomaan marxilaisen monikulttuurisuusindoktrinaation vuoksi, joten sikäli Euroopan unionilla, neuvostobolshevikeillä, kommunisteilla ja muilla punafasisteilla on perusteita yhteiseen juhlapäivään.
Eurooppa-päivästä ja voitonpäivästä antifasistien propagandapäivä
Nykyajan panslavisteja edustavat ”antifasistit” ovat saaneet propagandaansa edistettyä sen verran, että he onnistuivat järjestämään voitonpäivän kulkueita ensi kertaa myös Suomessa. Tiina Länkisen ja uutisankkuri Marjukka Havumäen kirjoittamassa Yleisradion nettiuutisessa uhomarssia yritettiin pyhittää vetoamalla siihen, paljonko ihmisiä menetti henkensä ”taistelussa fasismia vastaan”. Puheenvuoro annettiin muuan Daria Skippari-Smirnoville, jonka mukaan voitonpäivän viettäminen on paikallaan, koska ”Suomikin vuonna 1944 hääti Lapista saksalaiset eli ymmärsi loppujen lopuksi olleensa väärällä puolella”.
Tosiasiassa sodan Suomea vastaan käynnisti Venäjän edeltäjä Neuvostoliitto, joka uhkasi Suomea aluevaatimuksilla ja kytki Suomen toiseen maailmansotaan lavastamillaan Mainilan laukauksilla.
Siihen nähden Saksan ja Neuvostoliiton etupiirijako oli pelkkä kuriositeetti, josta ei pidä moittia Saksaa, sillä Neuvostoliitto alun perinkin tavoitteli alueita Suomesta. Sodan jälkeen julki tulleiden paljastusten mukaan Stalin halusi valloittaa koko maan sekä liittää sen osaksi kommunistista Neuvostoliittoa.
On myös epäilty, että Saksa myöntyi Suomen määrittelemiseen ”Neuvostoliiton etupiiriin kuuluvaksi maaksi” vain siksi, että Saksa ei halunnut olla ensimmäinen miehittäjävaltio, joka laskee sotilasanturansa Suomen maankamaralle. Objektiivinen tosiasia on, että Suomen ja Saksan yhteistyö perustui jo 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa luotuun henkiseen ja kulttuuriseen napanuoraan ja että ilman Saksan kevätkesällä 1944 antamaa ase-, elintarvike- ja miehistötukea Neuvostoliitto olisi valloittanut maamme, rintamat olisivat murtuneet ja suomalaisia olisi odottanut Itä-Euroopan kohtalo.
Tämä olisi ollut paljon pahempi vaihtoehto kuin asema sodan mahdollisesti voittavan tai häviävän Saksan kumppanina, joten Suomen poliittisen johdon sodanaikaisia ratkaisuja voidaan pitää oikeutettuina sekä tuon ajan tilanteiden valossa että historian lopputulos huomioon ottaen.
Tässä valossa puheita, joissa suomalaisten katsotaan olleen ”väärällä puolella”, voidaan pitää törkeänä historian vääristelynä. Asiaa ei suinkaan paranna se, että Moskovan Punaisella torilla voitonpäivää juhlittiin jälleen massiivisella ajoneuvoparaatilla ja pullistelevilla puheilla, joita nyky-Venäjä jatkaa täsmälleen Neuvostoliiton perinteiden mukaisesti.
Koska Suomen nykyinen poliittinen johto ei reagoinut Suomessa järjestettyihin rauhanmarsseihin mitenkään, hiljentymistä voidaan pitää merkkinä suomettuneisuudesta, jonka tuloksena sodanaikaisen vihollisen annetaan nyt vapaasti juhlia voittoaan jäljelle jääneellä maaperällämme sekä sitä kautta herätellä esiin yli 70 vuotta vanhoja kaunoja.
Asialla on vertauskuvallista merkitystä 100 vuotta täyttävässä Suomessa, jonka itsenäisyys on lunastettu väkivallan, veren ja periksi antamattomuuden kautta. Siihen nähden nykyisen poliitikkosukupolven henkinen masokismi on yhtä tyrmistyttävää kuin suostuminen luovuttamaan taloudellisen ja poliittisen itsenäisyytemme keskeiset saavutukset Euroopan unionille, Brysselin suuntaan.
Myös Euroopan unionin perustamisasiakirjana pidetty Rooman sopimus täytti tänä vuonna pyöreitä vuosia ja on ehtinyt 60 vuoden ikään. Juuri sen kautta kansallisvaltioiden itsenäisyyttä on kavennettu ja heikennetty. Tosin keskeinen kysymys EU-eliitin salongeissa ei ole ollut enää pitkään aikaan se, miten integraatiota edistetään, syvennetään ja lujitetaan, vaan se, voitaisiinko koko unionin repeäminen vielä estää kulkemalla ravun askelin takaperin.
