Peace – piece by piece, please

Ukrainan rauhanväännössä on käynnissä todellinen piispliis.

Radiohiljaisuus pitää, mutta valoa näkyy junan etuikkunasta, eikä se tule nyt lähestyvästä junasta, vaan pakenevasta.

Medioiden meediona rohkenen ennustaa, että Euroopalla on edessään loistava tulevaisuus.

Mistä minä sen tiedän?

Siitä, että kaikilla osapuolilla on suuret motiivit saada sota taukoamaan.

Intressit sodasta irtautumiseksi ovat sen osapuolilla valtavat, vaikka eivät sitä taktisista syistä myönnäkään.

Kyse ei ole vain Ukrainan itsenäisyydestä, itsemääräämisoikeudesta, täysivaltaisuudesta, alueellisesta koskemattomuudesta, mahdollisista alueluovutuksista, rajoista, rauhanturvaamisesta ja turvatakuista vaan face workista: kasvotyöstä.

Sekä Ukrainan että Venäjän johdon pitää ilmeensä säilyttäen markkinoida huono sota ”voitettuna” omille kansalaisilleen. Siinä on rauhanpuurtajille tekemistä yhtä paljon kuin sotimisessa sinänsä.

Sodan ratkaisutaistelut käydään neuvottelupöydissä aina silloin kuin niitä ei käydä rintamilla.

Tämä sota ei ratkea ratkaisutaisteluissa rintamilla, joten rauhakaan ei tule antautumalla.

Sanoin jo Venäjän laajamittaisen hyökkäyksen alettua 2022, että sellaista kansaa, joka päättäväisesti laittaa vastaan, ei voitaisi lopultakaan hallita, joten sota tulisi epäonnistumaan, vaikka läpimurto saavutettaisiin. Venäjällä ei ollut alun alkaen mitään voitettavaa.

Olen eri mieltä kuin eräät valtioviisaat siitä, pitäisikö rauhanprosessiin liittää Ukrainan EU-jäsenhakemuksen käsittely ja hyväksyminen sekä NATO-jäsenyyden edistäminen. Perusteluni esitin täällä.

Lyhyt vastaus on, että kumpaakaan asiaa ei voida käsitellä, koska ei ole tietoa, missä Ukrainan rajat lopulta kulkisivat, jäsenyyskriteertit eivät täyty eikä NATO voi hyväksyä jäseneksi konfliktissa olevia maita joutumatta konfliktin osapuoleksi.

En pidä menestymiskelpoisena myöskään Hannu Himasen näkemystä, että alueluovutusten välttämiseksi rauhanprosessi typistettäisiin tulitaukoon, aselepoon tai välirauhaan, toisin sanoen taistelujen lopettamiseen nykyiselle rintamalinjalle, jolloin Venäjän valtaamat alueet jätettäisiin harmaalle vyöhykkeelle, vailla kansainvälistä tunnustamista olevaksi alueeksi.

Tällainen kompromissimainen ja diplomaattinen välirauha olisi hauras ja diffuusi ja ainoastaan uudistaisi Minskin sopimuksissa 2014 ja 2015 pedatun tilanteen, jossa Krim ja osia Donbasin alueesta jäivät Venäjän haltuun.

Paras tapa varmistaa Ukrainan suvereniteetti ja mahdollisuudet hakea EU:n ja NATOn jäseneksi tulevaisuudessa on piirtää karttoihin selvät valtiolliset rajat ja sementoida ne juoksuhautoihin ja bunkkereihin. Muussa tapauksessa sota jatkuu Venäjän jatkaessa Ukrainan syömistä piece by piece.

 

Miksi sääntöpohjaisuus häviää reaalipolitiikalle?

Jos pitää valita alueluovutusten ja itsemääräämisoikeuden välillä, kannattaa säilyttää täysi valtiollinen itsemääräämisoikeus, sillä Ukrainasta ei pidä tulla Suomen vuoden 1944 välirauhansopimuksen peiliä valvontakomissioineen, jota seurasivat YYA-sopimus, Pariisin rauhansopimuksen aserajoitukset ja valtiollisen itsemääräämisoikeutemme tallominen.

Harmillista alueluovutusten hyväksymisessä olisi kylläkin niiden ennakkotapauksellinen luonne, jolla luovutukset voisivat rohkaista rajojen muutoksiin sodalla myös jatkossa.

Esimerkin ennakolta vaikuttava voima ei olisi kuitenkaan kovin vahva, sillä kaikkihan tietävät, että rajoja muutetaan joka tapauksessa nimenomaan sodilla. Niin on ollut aiemmin, ja niin on todennäköisesti myös jatkossa.

Niin sanottu sääntöpohjaisuus häviää reaalipolitiikalle aina juuri siksi, että sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen säännöt tulevat reaalipolitiikasta, josta ne sanellaan vallalla ja voimalla. Tämä taitaa olla yllätys jopa tasavallan presidentille. 

Vaikka sääntöpohjaisuuden tueksi laitettaisiin ”arvopohjainen realismi”, sekin häviää voimaan perustuvalle reaalipolitiikalle, sillä arvot eivät ole koskaan reaalisia vaan metafyysisiä ideaaleja. Tämä tiedetään Hyvistä, pahoista ja rumista, jossa Clint Eastwood lausahti haudankaivajalle, että ”ihmisiä on kahdenlaisia: niitä, jotka kaivavat, ja niitä, joilla on ladatut aseet.”

Mitään Ukraina ei menettäisi, vaikka se pelaisi ”myönnytyksenä” neuvottelupöydässä EU- ja NATO-korttinsa pois, koska maa ei todellisuudessa ole EU- eikä NATO-kelpoinen. EU-kelpoista Ukrainassa on vain sen tunkkainen korruptoituneisuus (joka yhdistää maata tasavertaisesti myös Venäjään). 

Eräässä vaihtoehdossa länsimaat voisivat Ukrainaa tukiessaan astua kaikkien kompromissien yli ja vaatia Venäjää vetäytymään valtaamiltaan alueilta rauhan ehtona, tai muuten sota jatkuu. Voitaisiin myös tarjota porkkanaa Venäjän kansalle sekä kaiuttaa moskovalaisille, että saatte Ikean ja Coca-Colan takaisin, jos ja vain jos tarjoatte Putinille ja hänen esikunnalleen kyydin Haagiin.

 

Miten Ukrainan ja Venäjän sodassa käy Suomelle?

Ukrainan sota on paradoksaalisesti taannut rauhantilan jatkumisen rajoillamme. Runoilijan sanoin: ”On meidän rannoillamme rauhallista ja turvaisa on rinne tunturin.”

Venäjän solttujen paluu varuskuntiin ei välttämättä pahenna Suomen tilannetta, vaikka uhka siirtyy lähemmäksi.

Ei Kremlissäkään niin hulluja olla, että sieltä uutta sotaa avattaisiin lännen suuntaan, kun divisioonat saivat köniinsä Ukrainassa, ja Venäjän hasardinen hyökkäyssota epäonnistui kaikissa mahdollisissa merkityksissä vieden Venäjän maineen vuosikymmeniksi.

Venäjä ei käännä kanuunoitaan Suomeen, mutta Kaukasian maihin mahdollisesti kyllä. Suomessa ei ole mitään voitettavaa, ja lähin riskikeskittymä on Itämeri, jonne Ukrainan sota voi laajentua, jos Venäjä kokee öljykuljetuksensa ja rahahanansa vaarantuvan.

Itämeri voi jatkossakin olla – jos ei aseellisen sotilaallisen yhteenoton foorumi – niin muunlaisen sotilaallisen toiminnan, kuten hybridioperaatioiden, sabotaasien ja GPS-häirinnän kohde.

Venäjä ei lähde ylittämään Saimaan kanavaa eikä Saimaata, koska panssarit vajoaisivat sinne.

Ukrainan loppuun käyty sota todennäköisesti takaa rauhan pitkäksi ajaksi.

Miten sitten Suomessa muuten menee?

Alexander Stubbista poiketen en usko, että suomalaiset tarvitsevat siedätystä huonoon rauhaan. Kadunmiehet ovat oivaltaneet jo ajat sitten, ettei Ukrainasta mitään hyvää tulosta tule.

Konfliktin lauettua moni asia taloudessa lähtee nousuun myös ilman Venäjän hiilivetyjä ja muita höyryjä.

Rakennusteollisuus elpyy, vienti lähtee vetämään, suomalaisten pankkivarat alkavat liikkua, päiväkävelyllä olevat ihmiset poikkeilevat jälleen asuntojen myyntiesittelyihin, ja kiinteistöjen arvot vahvistuvat.

Näin käy, koska tätä on odotettu ja siihen on varauduttu, ja kysyntäkuolio jonakin päivänä purkautuu. Koska sen on pakko.

On loogista olla optimistinen.

Pessimismi yleensäkin on epäloogista jo siksi, että se ei ainakaan asioita paranna, ja surkeat arviot usein vahvistavat itseään.

Optimismiin on aihetta myös sen vuoksi, että pohja on jo saavutettu, ja alemmas ei kovallakaan työllä pääse myöskään Suomen valtion velkaannuttamisessa.

Ainoa suunta on ylöspäin.

Infrastruktuurimme ja tuotantokoneistomme on sentään ehjää, toisin kuin Ukrainassa.

Hillitsen positiivisia puheitani vain sen verran, että samalla kun nippuside nimeltä Venäjä väistyy puristamasta EU-maita yhteen, myös EU:n sisäinen harmonian havina katoaa, ja euroalueen suuret ongelmat pullahtavat jälleen esiin.

Yhteisen sävelen löytyminen euromaiden ja EU:n sisällä jää vain hetkelliseksi, ja kuvitteellinen yhtenäisyys alkaa rakoilla heti, kun ryhmäkoheesio sulaa pois yhteisen vihollisen taantuessa taka-alalle, ja Euroopan maat päätyvät jälleen tukkanuottasille keskenään.

 

Aiheesta aiemmin

Krokotiilin kanssa ei voi tehdä sopimuksia 

Ukrainan paikka ei ole EU:ssa eikä NATOssa – Miksi?

Kannattaako sotarikollisten kanssa tehdä sopimuksia?

Mustepatruunakauppiaiden neuvottelutaidoilla ei tule rauhantilaa

Woke-aktivismin kylmä tuuli – missi missattiin pöyristymisturbulenssissa

Feministinen liike on perinteisesti moittinut missikilpailuja naisten esineellistämisestä ja kauneuskäsitysten kaavamaisuudesta, jonka vuoksi niissä ei ole liioin ajateltu kehopositiivisesti.

Miss Suomi joka tapauksessa valitaan äänestyksen tuloksena, ja osallistujat ovat samalla viivalla, joten siinä mielessä kilpailu on demokratian, tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden hedelmä.

Nyt kuitenkin tapahtuman järjestäjiltä meni ”kuppi nurin”, kun Miss Suomeksi valittu kosovolaistaustainen Sarah Dzafce oli mennyt esiintymään Jodel-viestipalvelun valokuvassa (joidenkin mielestä) sopimattomalla tavalla, jota luonnehdittiin ”rasistiseksi” ja ”sinofobiseksi”. Missi oli vetänyt valokuvassa silmänsä vinoon, ja ystävänsä oli julkaissut kuvan sen enempää ajattelematta verkossa.

Woke-aktivistien kylmä tuuli pyyhkäisi hetkessä yli sosiaalisen median, lehdistön ja television pääuutislähetysten, ja pian missiltä oli riistetty hänen tiaransa ja tittelinsä, ja kumpainenkin oli luovutettu ”parhaan hävinneen” eli ensimmäisen niin sanotun perintöprinsessan haltuun.

Näin tuli ikään kuin tahattomasti vahvistettua missikisafinaalien viiltävä vaatimus: lopussa voittajan täytyy itkeä ja perintöprinsessojen hymyillä, horjahdellen ja vaivautuneesti ehkä, mutta kuitenkin.

Medioiden mukaan Miss Suomi nyt noin vain ”menetti” kruununsa. Siis ihan ilman, että kukaan teki mitään.

Hullunkurista asiassa on, että rasismisyytöksellä kauneuskuningattaren roolista syöstiin sukujuuriltaan maahanmuuttajataustainen Miss Suomi, ihminen poltettiin tunteiden roviolla, ja kruunu luovutettiin tyypitellysti suomalaisen blondin haltuun.

Voi elämän käsi noita mielensä pahoittajien makutuomioita ja neronleimauksia!

 

Mediat tekaisivat mainekohun tyhjästä 

Tapaus sinänsä ei olisi kommentoimisen arvoinen, mutta sellaiseksi sen teki valtavirtamedian suurentelu.

Tiedostavaisten mankelin läpi jyrätty ex-missi tilitti asiaa Iltalehdessä näin:

”Olin ystäväni kanssa ravintolassa syömässä ja minulla oli silloin voimakas päänsärky ja kipua silmässä. Nojasin pöytään, hieroin ohimoita ja venytin silmiä, koska se helpotti painetta.”

Missin mukaan hänen ystävänsä oli pitänyt ilmettä hassuna ja halunnut ottaa kuvan. Ja:

”Hymyilin kameraan ja hän kirjoitti siihen oman tekstinsä. Se teksti ei ole minun kirjoittama eikä liity millään tavalla mun tarkoitukseen. Kuva oli tarkoitettu vain läheisille kavereille, ei jaettavaksi laajemmalle.”

Mitään suurta viisautta kyseiseen bimboiluun ei tietenkään sisälly, mutta vielä vähemmän sitä voi löytää asiasta pahastuneiden reaktioista.

Keskiajan tiedostavaiset polttivat pahasilmäiset naiset roviolla.

Sellaista mieltä, jota kyseisenlainen ilveily voi loukata, ei voi mitenkään parantaa.

Samaa voi sanoa niistä ”kriisiviestinnän asiantuntijoina” esiintyvistä moraalipastoreista, jotka arvioivat asiaa pragmaattisesti maineenhallinnan, hyödyllisyyden ja haitallisuuden viitekehyksessä – eivät oikeudenmukaisuuden kannalta.

Taas kerran annettiin vastaanottajapäädyn määrätä viestin lähettäjän tarkoittamista merkityksistä. Tyhmimmänkin ”kehonkielen asiantuntijan” pitäisi ymmärtää, että vastaanottajien vulgaareista tulkintavapauksista huolimatta ei ole vastaanottajien eikä viestin välittäjien tehtävä päättää siitä, mitä viestin tai eleen lähettäjä tarkoittaa. Viestin merkityksestä päättää sen tuottaja, joten tarkoitusperiä kannattaisi kysellä sieltä. Symbolisesta interaktionismista (eräs vuorovaikutusteoria) tohtoriksi väitelleenä voin sanoa, että tämä on kaiken viestinnän idea.

Yleisradion juttuun ”kriisiviestinnän asiantuntijaksi” haalitun Harri Saukkomaan päähän ei ole ilmeisesti putkahtanut, kuinka vaarallista on sananvapauden ja yhteiskunnallisen totuuden tavoittelun kannalta se, että ihmisten asemia ja maineita tuhotaan ideologista alkuperää olevilla lyttäyksillä ja painostuksella.

Ne ovat jokapäiväistytyään muodostuneet uhkauksiksi kaikille kansalaisille ja johtavat ennen pitkää kansalaiset sellaiseen työelämän mielipidevankeuteen, jossa jokainen pakotetaan olemaan sanomatta ja tekemättä mitään vähänkään jonkun toisen mielestä epäsoveliasta.

Rasismisyytöksistä on tullut tai tehty tarkoitushakuisen kiusaamisen muoto, ja siihen myös kohun nostaneet mediat ja niiden taustalla strippaavat maineenhallinnan eli ammattimaisen valehtelun konsulttitoimistot ilmeisesti tähtäävät. 

Muutamat tosikot ovat väittäneet, että ilveily ei kuulu nyky-yhteiskuntaan. Siitä, mikä kuuluu yhteiskuntaan, ei varmasti pidä kenenkään akateemisen jumalattaren päättää.

Näenkin asian täysin toisin päin kuin nuo hopeinen sädekehä päänsä päällä itseään hyvesignaloivat ja viestejä punaliputtavat moraalinvartijat, jotka omalla ahdasmielisyydellään saattavat itsensä outoon valoon.

Eettis-paatoksellinen moraalijylinä, jonka mukaan ”emme hyväksy minkäänlaista epäasiallista käytöstä, häirintää emmekä rasismia”, on mielivaltaisella tavalla arvaamatonta. Minkäänlaisen häirinnän totaalikielto tekee mahdottomaksi muun muassa tieteellisen työn ja seksuaalisen käyttäytymisen, sillä kaikki toisten ihmisten lähestyminen edellyttää jonkinlaista häirintää. Niitä pitäisi suvaita vähintäänkin ansaitakseen oikeutuksen itse samaan, tai muutoin vapauden sfääri käy olennaisesti kapoisemmaksi.

 

Huumoritoleranssi osoittaisi yhteiskunnallista luottamusta

Yhteiskunta on monella tavoin sairas ja kipuileva juuri siksi, että woke-aktivistinen liikehdintä on omalla hyökkäävyydellään sulattanut pois huumorin, luottamuksen ja kyvyn ymmärtää kognitiivista ja semanttista moniselitteisyyttä ja moniarvoisuutta.

Vitsillä on yhteys alitajuntaan, ja huumori laukaisee ja auttaa käsittelemään yhteiskunnallisia konflikteja. Mitä paremmin vitsejä siedetään, sitä terveemmällä pohjalla yhteiselämä on, kun luottamus vallitsee kaikesta huolimatta.

Woke-sakin pahantahtoisuuden ja ymmärtämättömyyden vuoksi huumorilla ei ole enää samaa tervehdyttävää, sovittelevaa ja suhteellisuudentajuisuutta ilmentävää vaikutusta kuin Speden komedian aikoina. Eräs Monty Python -koomikko sanoi yhteiskuntakriittisyyden vaikeutuvan, kun ”political correctness is killing comedy”.

Laajemmin ottaen ”rasismista” länkytteleminen kertoo yhteiskunnallisen epäluottamuksen ja ylisensitiivisyyden lisääntymisestä.

Kyky sietää huumoria osoittaisi keskinäistä luottamusta ja kertoisi ihmisten suhteellisuudentajun olevan kunnossa. Nyt näin ei enää ole, ja sen merkiksi noin 20–25 prosenttia suomalaisnuorista kärsii mielenterveyden häiriöistä. Tilannetta voi selittää tiedostavaisten lietsoma ilmastoahdistuksen, etnislähtöisen identiteettipolitiikan, differentaatio- ja klusteroitumisvaateiden sekä sukupuolihämmennyksen pumppaaminen alaikäisiin.

Tervejärkiset ihmiset pakotetaan sipsuttelemaan varpaisillaan, ikään kuin alla olisi räjähtävä miinakenttä. Rasismisyytös puolestaan on sellainen liukumiina, johon voi astua vahingossa ja tarkoituksetta, aivan niin kuin nyt tuolle Sarah Dzafce -paralle kävi tai tehtiin. Katumuksellaan hän ei tule ilmaisseeksi pelkkää itsehillintää vaan myös perusteetonta alistumista tilanteessa, jossa lehdistö toteaa hänen uransa (siis koko maineensa ja elämänsä) olevan laitettu silppurista läpi.

Minun käy sääliksi maahanmuuttajataustaista ihmistä, joka saa osakseen piilovihamielisen rasistisen kohtelun, jota harjoitetaan kierosti ja aitoa orwellilaista dialektiikkaa harjoittaen rasismisyytösten varjolla!

 

Kauneudesta kauhuun, sananvapaus silppuriin 

Kyseinen case on tietenkin vain irrallinen tapaus ja jäävuoren huippu, mutta sen yleisviesti yhteiskunnastamme on selkeä, niin kuin Miss Suomen tiara on kristallinkirkasta muovia.

Rasismisyytöksistä itsestään on tullut mielivallan välineitä. Rasismisyytöksillä kajotaan ihmisten mielipiteidenvapauteen ja ilmaisunvapauteen, eli yleiseen sananvapauteen.

Sananvapauden kahleet eivät kalise äänekkäimmin oikeuslaitoksessa muodollisina syytteinä ja tuomioina. Vaikuttavimmillaan sananvapauden kahliminen on kansalaisyhteiskunnassa työelämän mielipidevankeutena, jonka vuoksi monikaan ei uskalla enää edustaa näkemyksiään vapaasti ja totuudenmukaisesti joutumatta pelkäämään sosiaalisia rangaistuksia.

Se merkitsee persoonan kieltämistä ja luovuuden kuoliota. Enää ei lennetä avoimella ohjaamolla, ja poliittinen elämä sekä mielipiteiden ilmaiseminen ajautuvat vaaraan ja vikakurssille.

Vaikuttavinta onkin juuri epäsuora ja nonformaalinen ilmaisunvapauden kontrollointi, henkinen ilmatilanvalvonta ja kansantuomioistuimissa harjoitettava sanktiointi, sillä se vetää maton alta myös yliopistoissa, joista on tullut woke-aktivistien pääasiallisia esiintymislavoja. Moralistit palkitaan valvontakomission läpäisseistä artikkeleistaan, ja älyllisesti itsenäiset filosofit karkotetaan palavilla seipäillä pois.

Suun pesu saippualla saa herrasmiehet huonovointisiksi. Kyydissä myös J. D. Vance. © Hergé. Kuvalainaus tutkimus- ja opetustarkoituksiin (TekijänoikL 14 §).

Sellainen tila, jossa ei voi tai saa ajatuksiaan vapaasti ja pelotta esittää, ei ole turvallinen tila vaan vaarallinen totuuden tavoittelulle. Totuus vetäytyy helposti seinänrakoihin, kun ihmisiä aletaan pamputtaa ja kiristää asemien ja ansioiden menetyksillä. Myös oheisen kuvan piirtänyttä sarjakuvataiteilija Hergéä pyrittiin sensuroimaan melko viattomista kuvistaan poliittisen korrektiuden verukkeilla.

Se on aitoa DDR:läistä sakinhivutusta, mikä ei ole sinänsä mitenkään yllättävää, sillä woke-aktivistit ja radikaalifeministit ovat äärivasemmistolaisen sosialistisen ajatteluperinteen jälkeläisiä. Pahinta on, että heitä on kasautunut suurin määrin työyhteisöjen HR-osastoihin ja rekrytointiyksiköihin, joissa he toimivat portinvartijoina oppineille.

Huomiota herättävää Miss Suomen kurjassa kohtalossa on, että häntä ei ollut tuomittu oikeudessa mistään rikoksesta. Noin vain vietiin kruunu, ja maine pyyhkäistiin ojaan median säestyksellä. Kyseinen menettely saattaa olla lain vastainen, koska Dzafce ei ole työsuhteessa ”missiorganisaatioksi” itseään nimittävään tahoon eikä työnantajan privilegio-oikeuden alainen, ja ko. ”missiorganisaatio” itse sanoitti häväistyskertomuksen medialle.

Vertailun vuoksi, vihreiden kansanedustajan Fatim Diarran sallittiin vailla seurauksia haukkua maaseudun asukkaita ja lausahtaa, että ”ainoa syy muuttaa maaseudulle on insesti”. Jopa demarien puoluelehti älähti asiasta, ja eräs ay-pomo totesi Demokraatissa, että ”jos persu sanoisi maahanmuuttajien elämästä kuten Fatim Diarra maaseudulla asuvista, seurauksena olisi syyte rasismista”.

Kyseinen puolueellisuus osoittaa moralistisen turbulenssin kaksinaamaisuutta ja ideologista kallistumaa. Sangen ristiriitaista on myös se, että monietnisyyden ja monikulttuuri-ideologian varjolla maahamme tuodaan aineksia, jotka levittävät liberaalin ja valistusfilosofisen kulttuurimme vastaista ideologiaa, eikä asiaan puutu juuri kukaan.

 

Woke-aktivistien mainetuhot vaarantavat perusoikeudet

Missimokat ja tissiasiat ovat tietenkin iltapäivälehdistön leipää, sillä täytyyhän toimittajienkin elää. Mutta myös maineterrorilla pitäisi olla rajansa.

Etsimättä mieleen tulevat läpän heittoon takertunut hihamerkkikohu ja täydestä todesta otettu alpakkatapaus. Ne olivat sosiaalisesta mediasta valtavirran uutismedioihin tekaistuja skandaaleita ja sulivat pois sitä mukaa kun toimittajat huomasivat tulleensa vedätetyiksi.

Tämänpäiväisiin woke-uutisiin sisältyi myös eräs mehevyytensä menettänyt juttu, jonka viimeinen myyntipäivä on ohi. Vuoden 2024 euroviisuvoittaja oli päättänyt palauttaa palkintonsa – tueksi palestiinalaisille ja protestiksi Israelin hyväksymisestä Eurovision laulukilpailuihin.

Myös tämä raihnainen parahdus ”hyvän” puolesta ”pahaa” vastaan osoittaa nuoren sukupolven manikealaisuutta ja taipumusta nähdä maailma mustavalkoisin lasein, vaikka sateenkaaren värejä muutoin liputetaankin ja asiassa itsessään on harmaan sävyjä.

Asenteen jyrkkyys osoittaa ymmärtämättömyyttä kokonaistilannetta kohtaan. Juutalaiskansan kostosodankäynti ja raivokkuus kumpuaa syvältä venäläisen pogromin ja natsivainojen aikaisista kansanmurhista ja on siksi jokseenkin ymmärrettävää, vaikkakin kohtuuttomaksi paisunutta.

Toiseksi on hyvä muistaa, että kohdistuessaan Israelin yleisradioyhtiöön kaikenlaiset kisaboikotit osuvat väärään maaliin, sillä Israelissakin paikallisella yleisradiolla on lehdistönvapaus, eli vapaus toimia hallitusvallasta riippumatta. Sotaa Palestiinan alueella on käynyt Israelin hallitus – ei paikallinen yleisradio, joka järjestää euroviisuja.

Venäjän yleisradioyhtiö puolestaan on suljettu pois EBUn euroviisuista siksi, että se ei enää nauti lehdistönvapautta vaan on Putinin kahleissa.

Kriittisen medialukijan on syytä muistaa, että woke-aktivistien tanssi medioiden pöydillä tapahtuu samoissa lavasteissa kuin kaikenlaiset luennoilta potkimiset tapauksessa, jossa joku oli epäillyt, voiko miehellä olla kuukautiset.

Kannatan kuin sattumalta useita perinteisen vasemmiston hellimiä periaatteita, kuten maksutonta koulutusta, puoli-ilmaista terveydenhoitoa ja hyvää sosiaaliturvaa Suomen kansalaisille, mutta identiteettipoliittinen nurkkakuntaisuus ja ilmastosissien kiilusilmäisyys ovat sulattaneet ajatteluperinteestä pois sen kriittisyyden ja itsekriittisyyden, josta vasemmistolaiset aiemmin kehuivat itseään.

Hereillä ja valveilla oloa korostavat woke-aktivistit eivät ilmeisesti ole kyenneet ymmärtämään edes sitä, kuinka heidän oma poissulkemisen politiikkansa tuottaa ulkopuolisuutta, jonka vuoksi ”FOMO:sta” (fear of missing out) on tullut läpi sosiaalisen median levinnyt slangisanaston meemi.

Moraalisen karisman keruu ja alarmismi ovat myös vaarallisia toimintamuotoja. Ne turruttavat, eli jos aina huutaa ”susi siellä ja susi täällä”, kukaan ei lotkauta korviaan, kun susi on oikeasti paikalla (aktivistien varjelema eläin sekin).

Poliittisen korrektiuden partiointi haavoittaa kansalaisluottamusta ja perusoikeuksia. Kyseisen toiminnan kautta tuotetaan katkeruutta, lööppejä, mainetuhoja, outsidereita ja julkisia ruumiita.

---

Päivitys 18.12.2025: Poliittisen hybridivaikuttamisen välineeksi missikohu päätyi, kun kiinalaiset alkoivat opettaa Suomelle ihmisoikeusasioita – oma lehmä ojassa tietenkin. Nostamalla sinänsä mitättömästä ilveilystä rasismikohun Suomen valtavirtamediat tulivat osoittaneiksi, että niiden toimittajat eivät ymmärrä informaatiosodankäynnin olemusta.

He ymmärtävät enintään sen, kuinka liata omaa pesää haukkumalla suomalaisia ihmisiä ”rasismista”, mutta niin tehdessään he liikkuvat ritisevillä jäillä. 

Skandaalijournalismi noudattelee nykyisin kaavaa, jonka totesin mediatutkimuksissani Totuus kiihottaa (2020) ja Pavlovin koirat (2022).

1) Ensin joku sanoo tai tekee sosiaalisessa mediassa jotain jonkun mielestä ”sopimatonta”. 

2) Sen jälkeen perussuomalaiset osoittavat, että ”epäsoveliaana” pidetty olikin vain mitä tavallisinta ja pohjimmiltaan mitätöntä performointia. 

3) Sitten woke-aktivistit ja muut ammattipöyristyjät välittävät asian valtavirtamedioiden tietoon.

4) Ratkaiseva teko tapahtuu, kun valtavirtamedioissa toimivat vasemmistosissien apulaiset tekevät asiasta väärin perustein skandaalin kyseenalaistaakseen perussuomalaisten maineen. 

5) Lopulta mediat levittävät kohua tahallaan syyttääkseen perussuomalaisia ”Suomen kansainvälisen maineen turmeltumisesta”, vaikka ”journalistit” itse tekevät mainetuhot tuolle perin ideologiselle ja silmät valheesta vetistäen synnytetylle ”maakuvalle”.

6) Aivan lopuksi ja uuden kohun aluksi keskustellaan televisiossa siitä, miten olla soveliaasti eri mieltä siitä, millä tavalla on soveliasta olla eri mieltä, ja palataan kohtaan 1.

Koomisinta on, että kauneuskuningattarelta lipsahtaneen lapsekkaan vinksahduksen seurausvaikutuksena pääministeri Petteri Orpo (kok.) laukkaa pitkin maailmaa aisakellot helkäten, pyydellen anteeksi ja pyllistellen perussuomalaisille, joiden oletetaan kestävän hulluimmatkin näytökset.

Ei tullut mieleen vaatia anteeksipyyntöjä kaapeleita katkoineilta kiinalaisaluksilta tai uiguurien ihmisoikeuksia polkeneilta kiinalaisilta?

Olisi mielenkiintoista tietää, milloin Petteri Orpo ja muut poliitikot vaativat medioita pyytelemään anteeksi sitä, että toimittajat rakensivat tyhjästä kansainväliset mittasuhteet saavuttaneen kohun.

Nähdäkseni syväpöyristyminen on joka tapauksessa pelkästään mediatason ilmiö, ja käytännön ihmissuhteissa luottamus edelleen vallitsee kansanryhmien kesken. 

Koulu – maahanmuuton mankeli?

Yleisradion ”tutkivaa journalismia” tekevä MOT-ohjelma esitteli 8.12.2025 toimittaja Eero Mäntymaan johdolla suomalaisten korkeakoulujen harjoittamaa opiskelijoiden haalintaa ulkomailta.

Anonyymisti haastateltujen siirtolaisopiskelijoiden väite oli, että heitä on petetty, kun työpaikkoja opintojen ohelle ei Suomesta löytynytkään, vaikka välittäjät ja mainostajat olivat niin luvanneet.

Kuvaruudussa punastelivat niiden oppilaitosten edustajat, jotka olivat rahan kiilto silmissään haalineet väkeä ulkomailta luentosalien täytteeksi.

Totta Ylen jutussa on siitä välittyvä johtopäätös: opiskelijoiden houkuttelu ulkomailta on työllisyystilanne huomioon ottaen tarpeetonta, turhaa ja jopa tuhoisaa. Mutta se ei oikeuta toimittajia eikä haastateltuja syyttämään suomalaista yhteiskuntaa työpoliittisten lupausten lunastamattomuudesta.

Vika on nimenomaan maahanmuuttopolitiikassa ja eri hallitusten jo vuosien ajan edistämässä monikulttuuri-ideologiassa sekä yliopisto- ja korkeakoulupolitiikassa, jolla opetusministeriö on pyrkinyt buukkaamaan oppilaitoksiin jopa 40 prosenttia ulkomaalaisia opiskelijoiksi ja osittain myös tutkijoiksi.

Ylen verkkouutisten jutussa todettiin jo 20.3.2023, että ”opetusministeriön strategian mukaan kansainvälisten opiskelijoiden määrä tulee kolminkertaistaa seitsemässä vuodessa”, vaikka ”professorin mukaan tämä johtaa yliopistojen täydelliseen englanninkielistymiseen” ja ”moni opiskelija ei enää osaa oman alansa termejä suomeksi”. Suomalaiset opiskelijat puolestaan haluaisivat opetusta kansalliskielillämme, ja siihen heillä on oikeuskanslerin mukaan perustuslaillinen oikeus (aiheesta täällä, täällä, täällä ja täällä).

Vaarassa ovat kielemme, kulttuurimme ja väestörakenteemme. Suomen kielen taantuminen tieteen kielenä merkitsee kulttuuripoliittista taantumusta ja mädätystä, ja kirjoitin aiheesta täällä.

Ulkomaalaisille lahjoitettavat opiskelupaikat ovat pois suomalaisilta nuorilta itseltään. Heidän veronmaksajavanhempansa pakotetaan kustantamaan koulutus ulkomailta tuleville. Myös opiskelijaliike on vaatinut lisää ulkomaalaisia opiskelijoita Suomeen ja lyö siinäkin päätään seinään, aivan niin kuin pelatessaan HYY:n kiinteistövarallisuuden savuna taivaalle.

Vikaa on tietysti myös opiskelijoiden koulutusagenteissa, jotka myyvät ”maahanmuuttajille keksittyä unelmaa”, kuten MOT-jutun otsikossa väitetään. Suomessa oleskelee jo yli 100 000 ulkomaalaista opiskelun perusteella, ja teknologiayritykset keuhkoavat maahamme lisää halpatyövoimaa, vaikka tiedostavaiset syyttävät ”suomalaisten moraalia”, kun ”kansainväliset opiskelijat ovat nälissään”!

Jos toimittaja Eero Mäntymaalta olisi löytynyt enemmän analyyttisyyttä ja kriittisyyttä, hän olisi työntänyt mikrofonin niille poliitikoille, jotka vaativat tähän maahan aina vain lisää maahanmuuttajia kansoittamaan yliopistojen, korkeakoulujen ja nykyisin myös lukioiden penkkejä ja pulpetteja. Ja kysynyt, miksi te teette niin, vaikka työllisyystilanne on Suomessa surkean huono.

Sillä petos oppilaitoksia, suomalaisia ihmisiä ja ulkomailta saapuvia koulutusjärjestelmämme hyväksikäyttäjiä kohtaan tapahtuu poliittisella tasolla: opetusministeriön ja muiden viranomaisten sekä monikulttuuri-ideologialla marinoitujen kasvatustieteilijöiden levittäessä maahanmuuton evankeliumia oppilaitoksiin.

Mainittakoon, että Eero Mäntymaa on sama toimittaja, joka muutama vuosi sitten laati yhdessä Jessica Stolzmannin kanssa jutun Suomesta karkotetusta ”Alista”, mutta tarina ”Alin” kurjasta kohtalosta osoittautui sittemmin valeeksi. Kirjoitin aiheesta teokseni Pavlovin koirat – Tieteellinen tuomio median ja byrokraattien kostosta luvussa 3.3 (s.73–75), jossa käsittelin myös mediatutkimukseni Totuus kiihottaa jälkimaininkeja.

Ilmeisesti Mäntymaan MOT-jutussa halutaan kääntää maahanmuuttajien pyrkimykset hyväksikäyttää suomalaista koulutusjärjestelmää väitteeksi, että tulijat ovatkin hopeinen sädekehä päänsä päällä maahamme saapuneita viattomia uhreja, joita täystyöllistetyt suomalaiset ovat vain sahaanneet silmään.

 

Armottomat ajatusvirheet ja sameat siirtolaisvirrat

Kuin sattumalta myös MTV3:n eilisessä uutislähetyksessä 8.12.2025 nostettiin esille koulutus- ja maahanmuuttoteemaa käsittelevä juttu. Videoreportaasin otsikossa väitettiin, että ”[u]lkomaalaiset opiskelijat ovat monen suomalaisen lukion elinehto”, ja jutussa haastateltiin Posion lukion rehtoria sekä muutamia suomea puhuvia oppilaita.

Täsmälleen samansisältöinen juttu otsikolla ”Pienten lukioiden pelastajat” julkaisiin 17.2.2025 Yleisradion verkkosivulla, jossa kirjoitettiin Rantasalmen lukiosta. Jutun mukaan

”[y]rittäjä Peter Vesterbackan yhtiö tuo opiskelijoita Aasiasta ja Afrikasta jo yli sataan suomalaiseen lukioon. Rantasalmen lukion ykkösluokan opiskelijoista puolet on ulkomaalaisia.”

Näiden juttujen tapauksessa kahdesta ei ala totuus (kuten Nietzsche ehkä sanoisi), vaan kyseisestä inkluusion pumppaamisesta Suomeen alkaa epätotuus. Kirjoitin aiheesta muun muassa täällä.

Koulu- ja opiskelumaailma on kyllästetty valheellisella monikulttuuri-ideologialla, jonka liepeillä kalastelee onnenonkijoita pyrkimyksenään tehdä lasten ja nuorten siirtolaisuudella bisnestä. Matalamielisimmät oppilaitokset ovat siihen myös tarttuneet.

Asiaan liittyy monta ajatusvirhettä, joista mainittakoon kaksi merkittävintä.

Ajatusvirhe 1: Mediassa ruokitaan käsitystä, että oppilaat ovat koulua varten, ts. että oppilaita täytyy haalia maailman ympäri, jotta pienen kunnan koulu säilyisi. Tosiasiassa koulun pitää olla olemassa oppilaita varten, eikä elinkelvotonta toimintaa pidä kynsin hampain säilyttää. Lopputuloksena on, että enemmistö oppilaista on ulkomaalaisia, jotka eivät edes puhu suomea. Entisinä hyvinä aikoina ajateltiin, että oppilaiden ei pidä käydä koulua yhteiskuntaa varten vaan oppilaan omaa elämää varten.

Ajatusvirhe 2: Mediassa, vihervasemmistossa ja porvarillisen elinkeinoelämän piirissä puolustellaan ja vaaditaan lisää maahanmuuttoa, jotta tulevaisuudessa riittäisi ”veronmaksajia” kustantamaan pullamössösukupolven lihavat eläkkeet sekä vaihtamaan heidän vaippansa. Ajatus on kuitenkin juntturalla. Ei ongelma ratkea ihmisiä lisäämällä, kun pulaa on työpaikoista ja niiden rahoituksesta. Ongelmahan on, että ei ole taloudellista lisäarvoa tuottavia työpaikkoja, joihin tarvittaisiin tekijöitä, joista tulisi veronmaksajia, jotka maksaisivat veroja, joilla voitaisiin kustantaa eläkkeitä ja huoltavan sektorin työpaikkojen ylläpitoa.

Maahanmuutolla huoltosuhteen ja kestävyysvajeen ongelma ei ainakaan ratkea. Haja-asutusalueen väestökatoa ei voida pysäyttää kierrättämällä syrjäseutujen kouluissa oppilaita, jotka käyvät täällä kouluttautumassa ja vievät oppinsa mennessään tai jäävät työttömyys- ja sosiaaliturvan riesaksi.

Istuvan hallituksen parhaita lakiesityksiä on (Venäjän-rajan sulkemisen ja omalääkärimallin palauttamisen ohella) äskettäin säädetty laki, joka velvoittaa EU- ja ETA-maiden ulkopuolelta tulevia opiskelijoita maksamaan lukukausimaksuja myös lukio- ja ammatillisessa koulutuksessa.

Koulumaailman monikultturistuminen ei ole ollut kaiken kaikkiaankaan onnistunutta, mistä kirjoitin muun muassa täällä, täällä, täällä, täällä ja täällä.

 

Tämä on todellisuutta

Perussuomalainen valtiovarainministeri Riikka Purra tuskaili hetki sitten X:ssä ja Iltalehden toimittajan Mika Koskisen jutussa, että toimeentulotuen käyttö maahanmuuton välineenä on karannut käsistä ja että se pitäisi kieltää alle 10 vuotta Suomessa asuneilta. Lehden mukaan Purra sanoi, että

”[v]ieraskielisten osuus tuensaajista on jo lähes 30 prosenttia. Esimerkiksi arabiankielisistä 54 prosenttia saa tukea, kun suomen- ja ruotsinkielisten osuus on vain 3,7 prosenttia.”

Helsingissä yksinasuva saa Purran mukaan tukea noin 1 300 euroa, yksinhuoltaja 2 000 euroa, kaksilapsinen perhe 3 000 euroa ja nelilapsinen 4 000 euroa. Suurissa perheissä summa nousee lähes 5 000 euroon. Lisäksi maksetaan vesi, sähkö, vakuutus ja usein vuokravakuus, Purra kirjoittaa.

”Hyvinvointialueet maksavat Purran mukaan lisäksi täydentävää tukea: esimerkiksi 800 euroa irtaimistoon, 300 euroa polkupyörään, 250 euroa urheiluvälineisiin, 400 euroa vaunuihin, 80 euroa huvipuistorannekkeeseen ja Helsingissä nuoret saavat 550 euroa harrastusmenoihin.”

Purra muistuttaa, että jokainen ansaittu euro vähentää tukea heti suojaosan jälkeen, jolloin työnteosta ei jää juuri mitään käteen.

Suojaosien poistamisesta työttömiltä hallitus saa kyllä moittia itseään, mutta muutoin valtiovarainministerin kannanotto on perusteltu.

Totta on sekin, että ulkomaalaiset pääsevät toimeentulotuen kautta sosiaaliturvalle maahan saavuttuaan ja se, että Ruotsissa ja Tanskassa tuki maahanmuuttajille ollaan puolittamassa tai puolitettu.

Suomen ongelma kumpuaa perustuslaista ja sen tulkinnasta, jonka mukaan oikeus toimeentuloon koskee kaikkia maassamme oleskelevia, ei ainoastaan Suomen kansalaisia. Virhe tehtiin vuoden 1999 perustuslakia säädettäessä, ja perustuslain muuttaminen on kiven takana.

Ongelman ydin on kuitenkin toimeentulotukijärjestelmä sinänsä.

Se takaa toimeentulon jokaiselle varattomalle ja tulottomalle ihmiselle kattaen sekä asuinkulut tiettyyn rajaan asti että 593,55 euron suuruisen perusosan kuukaudessa elinkustannuksiin plus Purran luettelemat muut menot.

Toimeentulotuki takaa monelle ihmiselle paremman taloudellisen selkänojan kuin on usealla pienituloisella suomalaisella palkansaajalla, eläkeläisellä tai opiskelijalla.

Suomen poliitikot ja sosiaalipoliitikot ovat olleet kauhean huolisaan ”kaikkein heikko-osaisimmista”. Tosiasiassa nuo ”kaikkein heikko-osaisimmat” eivät ole missään vaarassa. He täyttävät ihanteellisesti yritteliäisyys-, omistamis- ja kouluttautumisvihamielisen toimeentulotukijärjestelmän varattomuusihanteet ja saavat siksi lähes kaikille menoilleen ja jopa perusturvaleikkauksilleen kompensaation viimesijaisesta tukimuodosta: toimeentulotuesta.

Koska maahamme tulevat pakolaiset, turvapaikanhakijat ja muut sosiaaliturvahakuiset maahanmuuttajat ovat yleensä varattomia, heille voidaan myöntää toimeentulotukea, jota puolestaan ei saa kukaan sellainen suomalainen, jolla on vähänkin säästöjä tai ”helposti rahaksi muutettavaa omaisuutta”, sillä toimeentulotuessa on ankara varattomuusehto.

Tämä merkitsee, että pahimmassa vaarassa ovat toiseksi ja kolmanneksi huonoiten toimeentulevat väestökymmenykset, jotka eivät voi saada toimeentulotuesta juokseviin elinkustannuksiinsa yhtään mitään, eivät myöskään kompensaatiota työttömyysetuuksien ja asumistuen leikkauksiin. Heidät pakotetaan nuolemaan lautasensa tyhjiksi.

Sen sijaan täysin varattomien ja tulottomien pulliaisten leikkaukset kiertyvät toimeentulotuen täytettäviksi, jolloin ”kaikkein heikoimmassa asemassa olevat” voivat paremmin kuin ne suomalaiset, jotka eivät voi saada toimeentulotukea varattomuusehdon vuoksi ja jotka joutuvat kiristelemään vöitään.

Toimeentulotukeen liittyy myös paljon moitittu kannusteloukku. Jokainen ansaittu lantti alentaa toimeentulotukea, joten toimeentulotuen asiakkaan ei kannata tehdä mitään parannellakseen asemiaan. Toimeentulotukijärjestelmä on Suomen sosiaaliturvajärjestelmän rapauttava ja tuhoisa insentiivieste ja sen täysdestruktiivinen syöpä.

Muutettava ei olisi vain perustuslakia. Paljon helpompaa olisi kumota toimeentulotuesta annettu laki kokonaan ja korottaa työttömyysetuuksien sekä valmisteilla olevan yleistuen tasoa ja asumistukea niin, että ne yhdessä takaisivat Suomen kansalaisille Euroopan sosiaalikomitean edellyttämän sosiaaliturvan ja eläkkeen tason (40 % mediaanitulosta brutto).

Jotta sosiaaliturvassa säilyisi kannustavuus, pitäisi perusturvassa olevat varallisuusehdot poistaa, ja kyseinen malli voitaisiin toteuttaa perustulon ja reaaliaikaiseen tulorekisteriin perustuvan negatiivisen tuloveron muodossa, aivan niin kuin esitin teoksessani Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan (Yliopistopaino 2005, 2. p. 2010, 3. p. 2015).

 

Aiheista aiemmin

Koulutuksesta voidaan leikata tason kärsimättä

Onko väestön vaihtuminen luonnonlaki?

Väestökadon syyt

Vaihtoehto inkluusiolle

Loppu työperäiselle maahanmuutolle ja hallitusten sekä medioiden valehtelulle 

Väestöpolitiikan Black Friday – Pelastaako ”työperäinen maahanmuutto”?

Ikuinen näyttö monikulttuurisen yhteiskunnan epäonnistumisesta

Uusi kansalaisuuslaki on harhalaukaus

Maahanmuutto Japanissa

Älykkyys liukumäessä

Syy koulumenestyksen romahdukseen on valtiosalaisuus

Miksi länsimaalaisten älykkyys laskee?

Miksi Pisan kalteva torni kaatuu?

Pisan kalteva torni

”Kaikkein heikoimmassa asemissa olevia” puolustava retoriikka uhkaa tuhota suomalaisen keskiluokan 

Vasemmiston suuttumus purkautuu väärin kohdistuessaan kansallismielisiin

Taas on se vuoden päivä, jolloin poliittisella äärivasemmistolla on tilaisuus lavastaa isänmaalliset ihmiset fasisteiksi tai muutoin turmiollisiksi ihmisiksi vastustamalla ”natsimarsseja” (aiheesta täällä).

Huono-osaisten ja leikkauksista kärsineiden suuttumus purkautuu väärin heidän moittiessaan kansallismielisiä ihmisiä.

Suomen valtiontalouden kehno tila johtuu muun muassa globaalista kapitalismista, jota vastaan käy myös kansallismielinen liike.

Toinen syy kansantaloutemme huonoon tilaan on useiden puolueiden intohimo hukuttaa Suomen julkinen talous velkoihin. Ne puolestaan johtuvat ylimitoitetusta ilmastopolitiikasta, sosiaaliturvahakuisesta ja työperäisestä maahanmuutosta sekä euroalueen jäsenyydestä, joka vei itsenäisen rahapolitiikan ja kansainvälisen kilpailukyvyn.

Paljon pahaa on seurannut sekä globaaliin kapitalismiin että vasemmiston suosimaan internationalismiin liittyvistä kansainvälisistä velvoitteista, kuten EU:n jäsenyydestä, joka velvoittaa kilpailuttamaan julkiset hankinnat niin, että Helsingin uudet ratikatkin päädyttiin tilaamaan ulkomailta suomalaisen työn tappioksi.

Äärivasemmiston kannattaisi kiukutella sekä globaalia kapitalismia, talousliberalismia että omia universaalisosialistisia alkuehtojaan vastaan. Maailmasta, josta puuttuisivat kansallisvaltiot ja kansalliset identiteetit, ei olisi nimittäin vastustajia ollenkaan eikä siksi myöskään politiikkaa, joka on mahdollista vain kansallisten etujen avoimen tunnustamisen ja konfliktien aitouden myöntämisen kautta.

Mikäli koko maailma lainehtisi universaalisosialistisena elovainiona, mitätöitäisiin viiteryhmäkohtaiset kansalliset edut ja samalla koko vasemmistolaisperäinen identiteettipolitiikka, jota soveltavat paitsi nationalisteiksi sanotut oikeistolaiset, myös etnisten minoriteettien klikkeihin linnoittautuneet vasemmistolaiset itse. Poteroistaan he pommittavat muita, kun katsovat olevansa muita parempia ”meitä”.

EU:ssa ja muissa universaali-ideologiaan perustuvissa yhteenliittymissä ei ole kuitenkaan kyse pelkästään internatsismista, eli pakkokansainvälistämisestä, sillä internatsismi tunnustaa vielä kansojen välisyyden ja sitä kautta kansojen ja kansakuntien sekä valtioiden erot myös pyrkiessään liudentamaan niiden rajoja. Sen sijaan EU edustaa universaalisosialistisin periaattein toimeenpantua kapitalistista utopiaa, jonka sisällä ei ole, ei tunnusteta olevan eikä sallittaisi olevan poliittista vastustajaa.

Vaikka kyseinen konfliktittomuuden oletus on pelkkää valetta, se on kuitenkin merkittävää siksi, että se mitätöi poliittisuuden ja saattaa kansakunnat vaikutusvallattomaan tyhjiöön. Niin tehdessään se todellisuudessa antaa vallan voimakkaimpien osapuolten käsiin valtioliittojen ja liittovaltioiden sisällä.

Rahalla tai väkivallalla tuettujen valtapotentiaalien haltijat voivat tekemillään diileillä ammentaa heikommat osapuolet tyhjiksi riistämällä esimerkiksi niiden mineraalit ja muut luonnonvarat ja määrittelemällä vastarinnan rikokseksi tai hyökkäykseksi yhdessä sovittuja normeja vastaan.

Sellainen ystävyys on samanlaista maireaan suopeuteen paketoitua brezhneviläisyyttä kuin YYA-sopimuksen aikainen ystävyys, joka todellisuudessa oli alistamisen muoto.

Syy siihen, miksi Suomen talous ei ole kasvanut vuosiin, on nyt jäsenyytemme euroalueessa ja Euroopan unionissa. Ainoa rahaunionista koituva hyöty on ollut välttyminen valuuttakurssiriskeiltä euroalueen sisällä, mutta yhteinen rahapolitiikka ja arvoltaan kova euro ovat syöneet pois Suomen vientikilpailukyvyn EU:n ulkoisilla markkinoilla.

Siinä, missä Keski- ja Etelä-Euroopan maat kiertävät kilpailusäädöksiä oman tuotantonsa tukemiseksi ja säätelevät hankintojen parametrit paikallista tuotantoa suosiviksi, siinä suomalaiset noudattavat kilpailusäädöksiä impivaaralaisen orjallisesti. Näennäisen ystävällisyyden vallitessa EU on rikkonut kansallista suvereenisuuttamme vastaan ilmastopoliittisella pakotuksella ja anekaupalla, omaisuudensuojaa kolhivilla metsiensuojeluvelvoitteilla sekä maatalous- ja rakentamisdirektiiveillä.

Tukipakettipolitiikallaan EU on ottanut yhdellä kädellä ja antanut toisella muun muassa Espanjalle ja Italialle, jossa yksityishenkilöiden asuintaloja on laitettu kuntoon koronan seurauksia paikkaamaan tarkoitetusta elpymisrahastosta ammennetuilla lahjoituksilla. Rahastokiskontaa harjoittava EU on korruption ja piilosubventioiden katakombi, jossa Suomi ja muut pohjoismaat ovat nettomaksajia ja oliiviöljymaat nettosaajia.

Suomen talous on konkurssissa ja talouskasvu alkaa aina ensi vuonna, kuten Godot tulee huomenna Samuel Beckettin tunnetussa näytelmässä.

Suomen hallituksen valtavat perusturvaleikkaukset eivät luo talouskasvua vaan vähentävät kotimaista kysyntää, ja työntekijöiden oikeuksien huononnuksista ei kausaalisesti seuraa arvoja tuottavaa toimintaa. Ne enintään helpottavat palkkaamista, jos toimintaa on. Mutta sitä ei ole, koska jäsenyytemme euroalueessa on huonontanut kansainvälistä kilpailukykyä, ja vienti ei vedä kunnolla.

Epäluottamus on lisääntynyt, ja luottamus on syöpynyt pois.

Julkisen talouden säästöihin keskittymällä peitellään perusongelmaa, joka on: jäsenyytemme EU:ssa on aiheuttanut kansantaloudellemme suuria pysyviä menoja, kitkoja ja velvoitteita, jotka ovat omalta osaltaan torpanneet talouskasvun.

EU ei pystynyt antamaan meille edes uskottavia turvatakuita, vaan ne aikaan sai vasta NATO, jossa tosin olemme itse turvallisuuden tuottajia emmekä kuluttajia Pohjolan alueella.

Vanhaa perua oleva valtioviisaus sanoo, että Fixitin nykykannatus ei vielä riitä EU:sta eroamiseen, ja sitten kun se riittää, olemme jo niin syvällä, että eroaminen ei ole enää mahdollista.

Syynä lähes kaikkeen kurjuuteen ja köyhtymiseen Suomessa on internationalismi ja ajautuminen vulgaariliberalistiseen talous- ja markkinafatalismiin, joiden vuoksi entinen hyvinvointivaltiomme on rapautettu kehitysmaaksi.

Niin sanotun Linnan juhliin väitettiin kutsutun tänä vuonna eritoten opettajakuntaan kuuluvaa sivistyneistöä. Kristallikruunujen loisteessa ei ole kuitenkaan älymystöä vaan akatemiatutkijan viroilla palkittuja kritiikittömiä mitättömyyksiä, jotka esiintyvät EU-asiantuntijoina ymmärtämättä yhtään, mistä koko vedätyksessä on kyse.

Sekä globaali kapitalismi että vihervasemmistolainen kiilusilmäisyys ovat rakentuneet valheille ja lupauksille, joilla kansalaisten aggressioita on koetettu hallita laittaen laskut valtion täpötäysiin velkapiikkeihin.

Todellisuudessa valtiovallan pylvästalot ja lasilinnat ovat sisältä tyhjiä ja pimeitä, ja maksupäivä on tullut.

EU-vaateita kireämpään velkajarruun sitoutuminen tarkoittaa 1,5 miljardin leikkauksia vuodessa. Kun lisäksi tulevat 10 miljardin NATO-vaatimukset, on maastamme tuon jälkeen jäljellä savuavat rauniot, elleivät sakset osu suoraan valtion työntekijöiden palkkoihin ja keskitasoa korkeampiin eläkkeisiin vähintään 20 prosentin voimalla. Minimissäänkin pitäisi perua työ- ja virkasopimusten päälle kasatut harkinnanvaraiset bonukset, palkkiot ja palkanlisät.

Valtion hallintoviroista pitäisi lopettaa puolet, ja sosialisminpunaiset sukkapuikkoneuvostot pitäisi lakkauttaa kokonaan, samoin tuet ”kulttuuriksi” tai ”tieteeksi” naamioidulle agendatoiminnalle ja tasa-arvoilveilylle.

Jatkossa kansalaisten vihanhallintaa ei voida harjoittaa politiikalla eikä tunnottomalla rahalla, ja lisääntyvästä keskiluokan ja köyhäin kalvamisesta seuraa kurjaliston ja eliitin välisiä yhteenottoja.

Samalla kun ihmisille kirkastuu, mitkä tekijät todella ovat heidän kurjuutensa ja valtiomme rappeutumisen syitä, on toivoa, että äärivasemmisto ja laitaoikeisto löytävät lopulta toisensa ja yhteisen etunsa.

Kansallisvaltio on vastustaja vain internatsistiselle globaali-ideologialle, sosialistiselle universaaliutopialle ja kansainväliselle kapitalismille, mutta kansalaisille kansallisvaltio on hyvinvoinnin takaaja, konfliktien sovittaja, kansankokonaisuuden ylläpitäjä, aineettoman kulttuurimme ylisukupolvinen kantaja ja väkivaltapotentiaalin haltija ulkoisia vihollisia vastaan.

Krokotiilin kanssa ei voi tehdä sopimuksia

Kaikkien ihmisten (ja tietystä epäantropomorfisuudesta huolimatta myös Venäjän palkkasoturien) odottaessa Ukrainan sodan päättymistä Kremlin diktaattori Vladimir I julisti muina miehinä, että kyllä: hän saapuu neuvottelupöytään, kunhan Ukraina vetäytyy miehittämiltään alueilta ja valta Kiovassa vaihtuu hänen kannaltaan ”lailliseksi”.

Tämä on aitoa neuvostoaikaista Brezhnevin-ystävällisyyttä, jolla asiat käännetään kuin kaleidoskoopissa päälaelleen.

Tosiasiassa hyökänneen valtion pitäisi itse vetäytyä laittomasti valtaamiltaan alueilta ja korvata aiheuttamansa tuhot. Vastuutahot pitäisi saattaa tuomiolle kymmenistä tuhansista sotarikoksista, eikä niistä voisi noin vain kävellä pois, kuten ei koko hyökkäyssodasta, joka sinänsä on rikos.

Venäjä toimii despoottimaisesti siksi, että se voi. Sillä on vivuttamiseen tarvittava momentum, ja lännessä pohditaan pragmaattisesti, olisiko haitallisempaa tehdä valtaussotia tulevaisuudessa oikeuttava rauha vai jatkaa puolustussodankäyntiä.

Putin uhoaa Venäjän olevan valmis sotaan Eurooppaa vastaan ”nyt heti”, ja Ukrainan sota on vain ”kirurginen erityisoperaatio”. Tämä pitää paikkaansa sikäli, että maksimalistinen tavoite koko maan valtauksesta sodalla on sulanut pois. ”Kirurgeja” on tarvittu haavoittuneiden paikkaamiseen. ”Normalisoiminen” on tosiasiassa gulagia ja ”denatsifikaatio” venäläistä fasismia ja panslavismia. 

Donald Trumpin pitäisi ymmärtää, että diilin teko Putin kanssa on kuin tekisi sopimusta krokotiilin kanssa.

Trump oli kuitenkin armelias ja lähetti Moskovaan krokotiilinkesyttäjänsä, erityislähettiläs Steve Witkoffin, joka neuvoi krokotiilia, kuinka Trumpin kanssa olisi meneteltävä. Trump puolestaan selitti, että kiinteistökeinottelija Witkoffin pitäisi myydä Ukraina Venäjälle.

Nyt Witkoff palasi Washingtoniin toinen käsi poikki ja hame syötynä kuin Suomi-neidolta sodan jälkeen. Kuudeskaan käynti Putinin pakeilla ei johtanut todennäköisesti mihinkään.

Tämä on tangoa, jossa otetaan yksi askel eteen ja kaksi taakse. 

Tuloksettomuus turruttaa myös iltapäivälehtien lukijoita niin, että lehtijutut Kyllikki Saaren surmaajan etsinnästä alkavat kiinnostaa enemmän kuin Ukrainan sotauutiset. 

Trumpin olisi kannattanut pidättää krokotiili, kun se tuotiin Alaskaan, ja laittaa esihistoriallinen eläin häkkiin. Sillä krokotiililla ei ole etiikkaa, eikä sen kanssa voi tehdä diilejä.

Krokotiili myös olettaa, että kukaan ei voi syyttää sitä mistään, sillä krokotiili ei tunnusta lakeja, ja se vain toimii luontonsa mukaisesti. Krokotiilille on turhaa opettaa pöytätapoja.

Donald Trumpin liikemieslogiikka ja bisnesvaistot tulevat moraalisesta tyhjiöstä, jota naturalistit sanovat reaalipolitiikaksi. Oikeudenmukaista se on vain sattumalta.

Vihreät voisivat tosin vaatia krokotiilin suojelemista sitä paijatakseen, aivan niin kuin vihreät vaativat kaikkea muutakin utopistista omassa ulkopoliittisessa ja maahanmuuttopoliittisessa idealismissaan. 

Mikä pettymys krokotiilia ruokkiville iloisille kiinalaisille olisikaan, jos länsimaat alkaisivat tuomita made in China -pingpongsettien ostajia maanpetturuudesta?

Hymynaamaiset kiinalaiset voisivat halutessaan osoittaa, että Moskovan lemmikkikrokotiili on muovia, mutta sitä he eivät rahan kiilto silmissään tee.