Jarruttaminen ei kannata enää silloin, kun konepelti on mutkalla ja puskurit seinässä. Toisaalta sukeltaminen kannattaa lopettaa, kun ollaan pohjalla.
Kun eduskuntapuolueet (Vasemmistoliittoa lukuun ottamatta) sopivat tänään niin sanotun velkajarrun käyttöönotosta, sovinnon merkitys oli lähinnä symbolinen ja signaloiva.
Velkaantumisen hillitsemisessä ei ole tietenkään mitään vikaa, mutta se alkaa aivan liian myöhään toimiakseen toivotusti. Jarruvalot loistavat nyt punaisina, mutta sopeuttamisen menetelmät, toisin sanoen jarrulevyt ja -palat, räjähtävät kuin formuloissa, ja poljin menee pohjaan kuin lehmän henkäys.
Puolueiden oli helppoa päästä sopuun, sillä velkajarrun käyttöönotossa päätettiin vain tavoitteesta mutta ei keinoista. Politiikan liikkumatilaa nykypoliitikkojen omatoiminen itsejarrutushanke joka tapauksessa kaventaa ja samalla myös kansan mahdollisuuksia valita puolueiden kesken. Lisäksi tulevilta poliitikoilta vedetään jarrulailla matto alta.
Virallisen nuhdesaarnan eli EU:n kasvu- ja vakaussopimuksen mukaan valtion velka saisi olla enintään 60 prosenttia BKT:stä ja vuotuinen budjettialijäämä korkeintaan 3 prosenttia BKT:n arvoon verrattuna. Suomen valtion velkasuhde on nyt 86,9 prosenttia (lähde).
Petteri Orpon (kok.) ja Riikka Purran (ps.) aloitteesta sovittu velkajarru vaatii nyt velkasuhteen painamista 40 prosenttiin vuoden 2080 paikkeilla!
Totuuden nimissä on sanottava, että tavoite on täysin epärealistinen.
Taloushistoriassa ei ole näyttöä puolen vuosisadan mittaisten taloussuunnitelmien toteutumisesta, ja huvittavaa asiassa on myös sopimukseen sisältyvä siirtymäaika, jonka vuoksi jarru ei velvoittaisi Petteri Orpon omaa hallitusta.
Tavoitteessa pysyminen vaatisi yhden prosenttiyksikön sahaamista pois velkasuhteesta monen vuosikymmenen ajan, mikä tarkoittaisi ylijäämäisten budjettien tekoa vuodesta toiseen.
Siis valtiontalouden pitäisi leipoa jostakin joka vuosi miljardeittain voittoa, jolla vanhat velat ja niiden korot hoidettaisiin.
Vertailun vuoksi Suomen valtio tekee tänä vuonna lisävelkaa 43,8 miljardia euroa, josta nettovelkaa on 14,3 miljardia, eli enemmän kuin Marinin (sd.) hallitus teki yhtenäkään vuonna.
Tämä kertoo Orpon hallituksen sopeuttamistoimien täydellisestä epäonnistumisesta. Sopeutettu on sosiaaliturvaa leikkaamalla, mikä on hyydyttänyt kotimaista kysyntää, kun köyhät eivät käy kaupassa. Hyvätuloisten verohelpotukset puolestaan makaavat pankkitileillä, ja ihmisiä syytetään liiallisesta säästämisestä. Tosiasiassa joka neljännelle suomalaiselle ei ole jäänyt säästöön mitään, ja hallitus on aikaansaanut 100 työtöntä joka päivä.
Hallituksessa ei ole ymmärretty talouden keskinäisriippuvuuksia. Etenkin asumistuen leikkaukset ja myöntöehtojen kiristykset runtelivat pahoin rakennusteollisuutta ja sen alihankkijoita, asukkaiden itsensä lisäksi.
Sangen tyhmää oli alkaa laskea myös Valtion asuntorahaston korkotukemat lainat osaksi julkista velkaa (aiheesta täällä). Sillä tavoin valtion laskennallinen velkataakka on kasvanut 5,9 prosenttiyksiköllä, vaikka korkotukilainat eivät oikeasti ole valtion lainoja vaan takauksia, eikä takauksia ei ole juuri koskaan jouduttu maksamaan yhtiöille.
Jarrukengät savuavat myös kysynnässä ja kulutuksessa
Lähitulevaisuudessa käyttöön otettava velkajarru pahimmillaan heikentää valtiontaloutta enemmän kuin vahvistaa sitä, sillä kaikkeen sopeuttamiseen, kuten juuri leikkaamiseen ja verojen kiristämiseen, liittyy rekyylivaikutus.
Velkajarrulla on samanlainen kaksisuuntainen vaikutus kuin korkojen nostolla. Yhtäältä koronnostot voivat hillitä inflaatiota, kun rahan määrä markkinoilla vähenee, mutta toisaalta koronnostot myös kiihdyttävät inflaatiota, kun tuotantokustannukset ja sitä kautta hinnat nousevat (aiheesta täällä ja täällä). Olennaista olisi löytää tasapaino näiden kahden välillä.
Liian kireälle vedetty velkajarru voi romuttaa Suomen julkisen talouden lopullisesti, kun koneesta loppuu höyry kokonaan, ja ollaan syvenevän kierteen äärellä.
Perusturvan leikkaukset heikentävät kotimaista kysyntää ja rapauttavat kansaa, mikä voi näkyä sosiaali- ja terveyspalvelujen tarpeen kasvuna. Veronkiristykset hyydyttävät kuluttamista nekin.
Pahimmillaan jarru leikkaa kulutuksen ja talouskasvun pois, siis juuri sen, joka valtiontalouden hoitamisen keinoista on tehostamisen ohella jäljellä, kun muut keinot, eli velanotto, verotus ja leikkaaminen on jo käytetty.
Ainoa keino valtionvelkojen hoitamiseen niin Suomessa kuin muissakin Euroopan entisissä hyvinvointimaissa eli nykyisissä kehitysmaissa taitaa olla akordi, eli velkojen anteeksi antaminen. Tämä voisi käydä päinsä keskuspankkivelkojen osalta. Noin 40 prosenttia Suomen valtion veloista on keskuspankkiluottoja, jotka voidaan kirjata keskuspankin taseeseen ikuisina roskalainoina. Koron niistä saa valtio itse, koska ne ovat valtionpankin luottoja.
Keskuspankin jakaman helikopterirahan osalta veloista ei tarvitse olla niin hirveän huolissaan, kuin poliittisessa retoriikassa väitetään.
Nobel-palkittu taloustieteilijä Paul Krugman kirjoitti jo vuosia sitten New York Timesiin artikkelin Nobody understands debt ja tarkoitti, että ihmiset eivät yleensä ymmärrä luotottamisen olevan kaiken talouden primus motor.
Siihen perustuu väite ”money is debt”, jonka voisi kääntää ”varallisuus on velkaa”.
Olennaista on, että velkapääomalla rakennettaisiin jotakin pysyvää ja tuottoisaa, kuten bluffiin perustuvalla fiat-rahalla on tehty teollistumisen aikakaudelta asti, eikä myöskään helikopteriraha valuisi syömävelaksi.
Velkajarru tekee Suomesta Singaporen ja SDP menetti pelin
Kasvua jarruttavan ominaisuuden lisäksi velkajarru voi olla myös poliittisesti kohtalokas. Itsepetos on petoksista pahin, sillä syyllinen on paikalla koko ajan.
En ollut lainkaan ilahtunut eräiden vasemmistoliittolaisten tavasta vastustaa esimerkiksi NATO-konsensusta eduskunnassa, mutta tässä velkajarruasiassa Vasemmistoliitto oli varmasti puolueista rehellisin ja totuudenmukaisin.
On mielenkiintoista havaita ja todistaa, millä metodeilla ja instrumenteilla tuota velan supistamistavoitetta lopulta edistetään.
Kun pelkkä käsijarrukäännöksen tekeminen (velkasuhteen taittaminen ja velkaantumisen pysäyttäminen) tekee kipeää, kuinka mahdotonta onkaan tehdä ylijäämäisiä budjetteja?
Täysin mahdotonta, ainakin leikkaamalla.
Sen jälkeen Suomessa ei olisi enää julkista terveydenhuoltoa, sosiaaliturvaa eikä maksutonta koulutusta, ja maassamme kukoistaisi ainoastaan ruumisarkkuteollisuus.
Amerikkaa Suomesta ei sillä tavalla tulisi, vaan Singapore. Yhdysvalloissa kun on vielä edes jonkinlainen julkinen ja osittain maksutonkin terveydenhuolto ja peruskoulutus, työttömyysturva ja sosiaaliturva, toisin kuin Singaporessa.
Singaporen malli on Kokoomuksen tavoite Suomelle. Singaporessa ei ole nimittäin minkäänlaista työttömyys-, sosiaaliturva- eikä eläkejärjestelmää, vaan kaikki perustuu yksilön omaan etukäteissäästämiseen ns. sosiaaliturvatileille. (Jälkikäteissäästämistä sanottaisiinkin kansalaisten henkilökohtaiseksi velkaantumiseksi.)
Todennäköisesti velkajarru on jäävä samanlaiseksi poliittiseksi Pinokkioksi kuin Juha Sipilän (kesk.) aikoinaan mainostama ”kilpailukykyloikka” ja tajunnan räjäyttävä ”yhteiskuntasopimus”, jonka hän keksi kai Rousseaulta. Niitä ei muistane enää kukaan.
Mutta tuleviin eduskuntavaaleihin velkajarrulla on merkitystä. Merkitystä on erityisesti sillä, millä keinoilla velkajarrun kahvasta ryhdytään vetämään.
Kun gallupeja johtava SDP meni velkajarrusopimukseen mukaan, se livahti Kokoomuksen povitaskuun samalla tavalla kuin persut kesän 2023 hallitusneuvotteluissa.
Tämä kertoo, että kulissien takana puuhataan kolmen suuren hallitusta. SDP on seuraavassa hallituksessa vain, jos se voittaa vaalit ja saa hallituksenmuodostajan tehtävän sekä vetää perässään Kepun ja Kokoomuksen. Nyt näin ei välttämättä käy, koska leikkauksista kärsineiden demarien kylki vuotaa Vasemmistoliittoon, ja SDP jää vaaleissa kakkoseksi, kuten viimeksikin.
Myös Keskusta taipui Kokoomuksen ja Perussuomalaisten ehdotukseen, koska Kepu himoaa seuraavaan hallitukseen. Todennäköisesti käykin niin, että nykypohja jatkaa täydennettynä Kepulla, jonka kannatus nousee saman verran kuin Perussuomalaisten romahtaa.
Velkajarrun vaatimat leikkaukset voivat repäistä yhteiskuntamme kahtia
Velkajarru tarkoittaa siirtymistä kahden kolmasosan diktatuuriin, jossa työssä käyvä kansanosa menestyy kohtalaisesti ja yksi kolmannes vedetään kokonaan kölin alta.
Solidaarisuuden vuoksi seuraavan hallituksen pitäisi hakea sopeutukset ansiotuloveron korotusten ja korkeiden eläkkeiden leikkaamisen suunnalta, mikä ei tietenkään käy Kokoomukselle.
Totuus kuitenkin on, että mikäli on jatkuvia ansiotuloja, on varaa myös maksaa veroja. Tyhjästä ei voi ottaa. Nyt on palkansaajien vuoro kärsiä. Ansiotuloveron alennukset ovat olleet tähänkin asti virhe, sillä niillä ei ole ollut elvyttävää vaikutusta ylimäärän päädyttyä ulkomaanmatkoihin, tuontiluksukseen ja rahastoihin.
Varallisuusveroja ja pääomatulojen verottamista en kannata, sillä omaisuuden pois verottaminen tarkoittaa köyhdyttämistä ja perustuslaillisen omaisuudensuojan vaarantamista. Vertailun vuoksi esimerkiksi asumistuen poistaminen omistusasukkailta oli monelle 100 prosentin varallisuusvero, josta monet varmasti hirttäisivät valtiovarainministerin.
Valtion pitäisi hakea säästökohteensa sellaisista menoista, jotka eivät ole Suomen kansalaisten ja valtion ydintoimintojen kannalta välttämättömiä.
Niitä ovat byrokratia, sukkapuikkoneuvostot, kehitysapu, maahanmuuttokulut, kotouttamisteollisuus ja yleinen vihersosialismi, kuten ilmastonsuojeluvelvoitteet, asunto- ja rakentamisdirektiivit, metsiensuojelumääräykset, hiilinieluhysteria ja kaikki muu etenkin energian hintaa nostanut puoskarointi, joka on heijastunut monen asian kallistumiseen ja runnellut maatamme tavoilla, joista kirjoitin muun muassa täällä ja täällä.
Koko sosiaaliturvajärjestelmämme pitäisi korvata yksitasoisella, tasasuurella ja juustohöylätyllä työttömyysturva-, eläke- ja sosiaaliturvajärjestelmällä, joka olisi negatiivisen tuloveron kaltainen. Se poistaisi korkeat päivärahat ja eläkkeet ja toisaalta nostaisi perusturvan riittävälle tasolle, jotta sen lisäksi ei tarvittaisi sen enempää asumistukia kuin toimeentulotukekaan, joka yhdessä varattomuusehtojensa kanssa on pahiten köyhyyteen kannustava loukku.
Olen luonnostellut perustulon kaltaisen dynaamisen perusturvamallin jo teoksessani Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan, ja palaan asiaan myöhemmin tänä syksynä.
