13. toukokuuta 2017

Onnellisten aikojen presidentti – Muistikuvia Mauno Koiviston Suomesta


Menehtyessään eilen, J. V. Snellmanin ja suomalaisuuden päivänä, Mauno Koivisto oli vanhimmaksi elänyt Suomen tasavallan presidentti. Samalla hän oli toiseksi pisimpään presidentin virkaa hoitanut ja hallussaan pitänyt henkilö.

Koiviston valinta presidentiksi kävi kansanliikkeen kautta. Presidentin tehtävät olivat siirtyneet pääministeri Koivistolle jo vuoden 1981 syksyllä, jolloin Urho Kekkosen sairauslomaa seurasi eroilmoitus tunnetun dramaattisissa tilanteissa.

Vallan vaihtumista enteili niin sanottu presidenttipeli, jota käytiin saman vuoden keväällä. Kekkosen lähipiirinä tunnettu K-linja oli oivaltanut, että pääministerinä ja presidentin mahdollisena viransijaisena Koivistolla olisi etulyöntiasema seuraavassa presidentinvaalissa, joten Keskustapuolueen intresseissä oli syrjäyttää Koivisto pääministerin paikalta joko tehtävien siirrolla tai hallituksen erottamisella, joka sisältyi presidentin tuolloisiin valtaoikeuksiin.

Kekkosen ja Koiviston rintakuvat Presidentinlinnassa. Valokuva © Jukka Hankamäki.

Kekkosen ja niin sanotun K-linjan suureksi pettymykseksi Koivisto kuitenkin ilmoitti eroavansa vain koko hallituksen tai hänen itsensä saadessa epäluottamuslauseen eduskunnalta. Tämä nosti Koiviston kansansuosion puoluerajat ylittäviin lukemiin, sillä Suomessa oli totuttu ja jokseenkin kyllästytty Kekkosen tahdittamiin hallitusten erottamisiin. Sen merkiksi 1970-luvun aikana maassamme toimi kaikkiaan 11 eri hallitusta.

Lisäksi ei ollut mikään salaisuus, että K-linjan presidentiksi ajama Ahti Karjalainen oli Moskovan suosikki, ja hänen huhuttiin kärsivän alkoholismista. Muistan, kuinka Suomessa koettiin eräänlaista helpotusta, kun ennenaikaisissa presidentinvaaleissa keväällä 1982 virkaan valittiin keskustan juonittelusta huolimatta Mauno Koivisto. On syytä muistaa, että K-linjan takana olivat muiden muassa sellaiset nykypolitiikassakin vaikutusvaltaiset henkilöt kuin Paavo Väyrynen, Matti Vanhanen, Mauri Pekkarinen ja Seppo Kääriäinen.

Sisäpolitiikan uusjako

Suurten ja omavaltaisten johtajien jälkeen tulee yleensä matalamman profiilin aika, ja presidentin valtaoikeuksia kavennettiinkin Koiviston aloitteesta ja suostumuksella. Harvasanaisena ja vaatimattomana pidetty Koivisto osoitti kuitenkin sisäpoliittisen johtamiskykynsä nimittämällä vuoden 1987 eduskuntavaalien jälkeen hallitustunnustelijaksi kokoomuslaisen Harri Holkerin ja tekemällä siten lopun kokoomuksen yli kaksi vuosikymmentä jatkuneesta hallituspaitsiosta, jota Kekkonen oli pitänyt yllä idänkorttia käyttäen.

Ratkaisuun vaikutti tosin taaskin Keskustapuolueen juonittelu, jonka paljastuminen oli saanut Koiviston hermostumaan. Keskustan, kokoomuksen ja Rkp:n välinen kassakaappisopimus, jossa lähinnä Keskustapuolueen aloitteesta oli etukäteen sovittu tulevasta hallituskoalitiosta, johti Koiviston sivuuttamaan vaalit voittaneen Keskustapuolueen hallituksesta kokonaan ja antamaan hallituksen muodostajan tehtävät Suomen Pankin ajoilta tuntemalleen Harri Holkerille.

Näin päädyttiin demarien ja kokoomuksen sinipunahallitukseen. Puolueiden etukäteissopimusta voidaan arvostella lähinnä muotoseikasta, eli presidentin kiertämisestä tai omien hihojen polttamisesta, kun taas presidentin toiminta jäi suuren yleisön muistiin arvovaltakiistana. Sen tuloksena presidentti junaili hallitukseen oman puolueensa Sdp:n tilanteessa, jossa maahan olisi muutoin perustettu oikeistohallitus keskustan, kokoomuksen ja Rkp:n kesken.

Ulkopolitiikan kaukopartiomies
 
Ulkopolitiikassa Koivisto oli suuntautunut länteen, vaikkakin tietty varovaisuus varjosti länsimaille ominaisten normaalien suhteiden luomista itään. Koiviston toisella kaudella irtisanottiin YYA-sopimus ja purettiin Pariisin rauhansopimuksen aserajoitukset, ja Suomesta tuli EFTA:n täysjäsen sekä Euroopan neuvoston jäsen.

Myös jäsenhakemus Euroopan unioniin jätettiin Koiviston presidenttikaudella. Yhtäkään näistä ulkopolitiikan muutoksista ei tosin voida kirjata sen enempää presidentin nimenomaiseksi ansioksi kuin dismeriitiksikään, sillä asioihin vaikuttivat enemmän maailmanpoliittiset tapahtumat kuin niin sanottu ”manuaalinen ohjaus”.

Neuvostoliiton romahdettua Koivistoa arvosteltiin siitä, että hän ei tarttunut Boris Jeltsinin tarjoukseen luovuttaa sodassa menetetty Karjala takaisin Suomelle. Häntä kritisoitiin myös viivyttelystä Viron itsenäisyyden tunnustamisessa. Viimeksi mainittua on usein selitetty pois sillä, että Suomi ei ole koskaan Viron itsenäisyyttä kieltänytkään, vaikka Neuvostoliitto miehitti maan vuosikymmeniksi. Pidättyvyys Karjalan takaisin tavoittelussa puolestaan saattoi olla viisasta Venäjän horjuvan tilanteen vuoksi, ja myöhempinä nykyaikoina alueen liittäminen takaisin Suomeen olisi voinut osoittautua jälleen hyvin ongelmalliseksi.

Koivisto menetteli kaiken kaikkiaan neuvokkaasti suhteessa meitä useasti neuvoneeseen liittoon, Neuvostoliittoon. Häntä pidettiin Yhdysvalloissa yhtenä Neuvostoliiton ja Venäjän oloja parhaiten tuntevana läntisenä valtionpäämiehenä. George H. W. Bushin ja Mihail Gorbatšovin vieraillessa tasavallan presidentin linnassa 1990 Koivisto ilmaisi heille huolensa ydintuhon mahdollisuudesta ja ihmiskunnan tulevaisuudesta, vaikka tuolloin elettiinkin jo glasnostin aikakautta.

Minkä sortin sosialisti?

Mauno Koivisto oli toistaiseksi viimeisin tieteellisen tutkijankoulutuksen hankkinut presidentti. Hän väitteli tohtoriksi Turun sataman sosiaalisia suhteita käsittelevällä väitöskirjalla 1956. On vertauskuvallista, että hänen virkakaudellaan sosiaalinen edistys täydellistyi, ja suomalainen hyvinvointiyhteiskunta kehittyi kukoistukseensa, jollaista tulevaisuudessa ei taida enää olla tarjolla. Hän oli suurten myönteisten mullistusten ja onnellisten aikojen presidentti.

Winston Churchillilta tunnetaan lause, että jos nuorena ei ole idealisti, ei ole sydäntä, ja jos ei vanhana ole realisti, ei ole järkeä. Sodan karaisema Koivisto oli sellainen järkevä sosiaalidemokraatti, joka olisi katsonut myöhempien sukupolvien kitinöitä karsaasti. Toiminta sodassa oli karsinut hänestä tarpeettoman idealismin. 

En ole koskaan innostunut sosialistisiin tai kommunistisiin ajatussuuntiin liittyvästä rabulismista sen enempää kuin yltiöpäisestä ihanteellisuudestakaan, jotka usein vievät aatteita harhaan. Ilmoittaessaan edustavansa sosiaalidemokraattisen liikkeen ”bernsteinilaista” suuntausta Koivisto oli luullakseni samoilla linjoilla.

Saksalainen Eduard Bernstein (18501932) oli uudistusmielinen sosiaalidemokraatti, jolta tunnetaan lause ”päämäärä ei merkitse minulle mitään vaan liike [das Endziel ist mir nichts, die Bewegung ist mir alles]”. Tämä ajatus on usein ymmärretty väärin niin, että sen on katsottu edustavan jonkinlaista kulttuuri- tai talousrelativismia ja harhailua vailla poliittisia tavoitteita.

Tosiasiassa lause viittaa luopumiseen vallankumouksen ja sosialismin päämääristä sekä deterministisestä kurjistumis- ja luhistumisteoriasta. Myös omistuksen keskittymisen sijasta oli tapahtunut hajautumista. Koiviston kohdalla hänen bernsteinilaisuudessaan oli kyse enemmänkin luottamisesta sosiaaliliberalismin tavoitteisiin ja pyrkimisestä ihmisten vapauden alan laajentamiseen, kuin sosiaalidemokraattisesta puolueideologiasta.

Väärää politiikkaa?

Koivisto tunnettiin myös asioita fundeeraavana intellektuellina, joka poliitikkojen kaaderissa muodostaa usein poikkeuksen. Sen merkiksi hänellä oli kirjallinen tuotanto. Muistan lukeneeni kouluaikoinani hänen teoksensa Väärää politiikkaa, jonka mukaan kaikki politiikka on väärää, ja siksi pitää tehdä sitä politiikkaa, joka on vähiten väärää.

Tämä sopisi ohjenuoraksi myös nykyisessä tilanteessa, jossa vaihtoehdot ovat vähissä, ja voi olla tyytyväinen, jos ylipäänsä on vaihtoehtoja. Mahdollista on sekin, että ei ole vaihtoehtoja lainkaan.

Koiviston persoonaa varjostivat synkkyys ja pessimismi. Hänen mielestään Suomen kaikki merkittävät valinnat olivat tehdyt jo 1980-luvulla. Harva intellektuelli yleensä on optimistinen, mutta Koivisto tuskin osasi arvata, kuinka paljon valintoja vielä oli tekemättä, osa niistä täysin virheellisiä, kuten liittyminen Euroopan rahaunioniin. Olisi mielenkiintoista tietää, mitä pankkimiehenäkin toiminut Koivisto lopulta ajatteli siitä.

Koivistonkin käyttämä työpöytä tasavallan presidentin linnassa. Valokuva © Jukka Hankamäki.

Kuolema keskellä kevättä on diametriaalinen tapahtuma, sillä se ikään kuin vastustaa luonnon heräämistä ja puhkeamista kukkaan. Samalla elämä tuntuu jatkuvan kaikessa olevaisessa. Ehkä parasta Koivistossa oli tietty vaatimattomuus, kansanomaisuus ja nöyryys, jolla tullaan lähtökohtia suuremmaksi.