Miksi kenenkään ei pidä pukeutua ”#Suostumus”-aloitteen punaviherburkaan?

Eduskunnan istuntosalissa pulistaan ”#Suostumus”-kansalaisaloitteesta, jonka vihervasemmistolainen hallitus on päättänyt juntata läpi. Mikroskooppisen pienten ”tasa-arvo-ongelmien” sijasta huomio kannattaisi kiinnittää esimerkiksi Oulun raiskaustapausten tosiasiallisiin syihin, niin kuin dosentti Edward Dutton erinomaisessa uudessa kirjassaan (aiheesta täällä). Ainakaan ei pitäisi toimia tavalla, joka entisestään pahentaa miesten tasa-arvo-ongelmia miessukupuolen tappioksi.

Raiskausongelma on räjähtänyt käsiin nimenomaan maahanmuuttotulvan myötä, kun turvapaikanhakijat ovat raiskanneet suuren määrän naisia ja lapsia Euroopan maissa. Espanja, Britannia, Saksa, Ruotsi ja Kypros (kaikki maahanmuutosta paljon kärsineitä maita) eivät olisi todennäköisesti koskaan säätäneet suostumusaloitteen mukaista lakia, jos vierasperäiset maahantunkeutujat eivät olisi aiheuttaneet raiskaustsunamia, jolla ilmeisesti on eräs tietty yhteys lähtömaiden kulttuuriin.

Niinpä pitäisi puhua aidasta eikä aidan seipäistä. Suomen poliittinen vihervasemmisto pitää päällään näkymätöntä henkistä punaviherburkaa ja haluaa pukea siihen muutkin. Tämä tarkoittaa, että vihervasemmiston mimosat larppaavat seksuaalisesti ”liberaaleina”, mutta toisesta suupielestään he ovat valmita takomaan seksuaalisesti aloitteellisille ihmisille ankaria tuomioita, jotka kuolettavat pois jopa feministien itsensä vaahtoamat vapaudet. Esimerkiksi Li Andersson (vas.) on mainostanut olevansa huolissaan nuorten miesten koulusyrjäytymisestä, vaikka vihervasemmiston feministit ovat itse huonontaneet miesten asemaa innosta pinkeinä kuin solttupoikien pallit.

Tosiasiassa raiskausongelma ei ole polttava muutoin kuin maahanmuuttajien tekemien väkivallantekojen vuoksi. Tavallisia suomalaisia ihmisiä kurittamalla tehdään seksuaalikäyttäytymisestä entistäkin pelonsekaisempaa, naisrauhasotilaiden korkokengillä poljetaan miesten kulkusia, ripustellaan sähköpaimenia ihmisten välille ja aiheutetaan yleisen ahdasmielisyyden leviämistä yhteiskuntaan. Sellainen aloite ei ole mikään suostumusaloite vaan kosmonautinkolea kieltäytymisaloite, ja pihtaus on pois pihtareilta itseltään.

Koska asia on ajankohtainen, julkaisen ajantasaistettuina 25 perustettani sille, miksi ”#Suostumus”-kansalaisaloitetta ei pidä edistää eikä siihen suostua.


”#Suostumus2018” -aloitteen taustaa

Vasemmistonuorten puheenjohtaja Hanna-Maria Zidan ja Vihreiden nuorten puheenjohtaja Iiris Suomela käynnistivät yhdessä kolmannen allekirjoittajan, Sini Al-Musawin, kanssa vuoden 2018 alkupuolella kansalaisaloitteen ilman selvää suostumusta tapahtuneiden sukupuoliyhdyntöjen määrittelemiseksi raiskauksiksi.

Nykyisin raiskaus on toisen pakottamista sukupuoliyhteyteen käyttämällä fyysistä väkivaltaa tai sen uhkaa. Raiskauksen määritelmää on jo aiemmin laajennettu niin, että raiskaus on kyseessä myös silloin, jos henkilö on kykenemätön puolustamaan itseään tai ilmaisemaan tahtoaan.

”#Suostumus2018” -hankkeen tavoitteena on kiristää seksuaalisen käyttäytymisen normiruuvia niin, sukupuoliyhteys ilman toisen suostumusta olisi raiskaus.

Hanke sai tarvittavat 50 000 allekirjoittajaa syksyllä 2018, ja lakialoitteen alullepanijat päättivät siirtää eduskunnalle antamisen vaalien yli toiveenaan, että sen kannattajat saisivat hyväksymiseen riittävän enemmistön istuntosaliin.

Mikä sitten ”#Suostumus2018”-kansalaisaloitteessa on vääristynyttä ja miksi hanketta ei pitäisi edistää eikä hyväksyä?


Oikeudelliset ja teonteoreettiset perustelut

1) Suostumuksen tai suostumattomuuden todisteleminen on jälkikäteen vaikeaa tai mahdotonta luotettavasti. Suostuminen tai suostumattomuus seksuaaliseen kanssakäymiseen ilmaistaan usein ei-kielellisesti ja ei-todisteellisesti. Seksuaaliseen kanssakäymiseen ryhtymistä ”ilman selvää suostumusta” ei voitaisi kriminalisoida luotettavan näytön hankkimisen vaikeuden vuoksi.

2) Suostumusajattelun prosessioikeudellinen puutteellisuus on ilmeistä myös toiminta-aktin intentionaalisuuden osalta. Oikeudellisessa ajattelussa tekoa tarkastellaan tekijän tarkoitusten, kuten tahallisuuden tai tahattomuuden, näkökulmasta. Tämä on tärkeää, sillä onhan tahaton kuolemantuottamuskin aivan eri asia kuin vakain aikein tehty murha. Jos huomio kiinnitettäisiin tekijän tarkoitusten sijasta uhrina pidetyn mielipiteisiin, uhrilla olisi mahdollisuus (a) muuttaa mielipidettään tuuliviirin tavoin teon jälkeen ja (b) päättää siitä, mitä tekijä ajattelee! Näin ”rikoksen” määritteleminen siirrettäisiin tekijän tarkoituksista hänen kykenemättömyyteensä lukea uhrina pidetyn ajatuksia. Tämä puolestaan olisi vastoin vuorovaikutuksen olemusta, sillä ihmiset eivät yleensäkään ole meedioita, jotka voisivat arvata toistensa tahtotiloja täydellisesti.

3) Mikäli suostumusajattelu hyväksyttäisiin, raiskauksen uhriksi laittautuneilla tai päätyneillä olisi seksuaalisen kanssakäymisen jälkeen mahdollisuus väittää sukupuoliaktin tapahtuneen tahdon vastaisesti. Näin voisi käydä esimerkiksi silloin, jos uhreina pidetyt ovat tyytymättömiä seksiin tai haluavat esimerkiksi kostaa kaunojaan kumppaneilleen. Koska tarkastelu olisi siirretty tekijän tarkoituksista uhrina pidetyn tahtotilaan, tämä antaisi kaiken vallan asioista päättämiseen uhrina pidetyn käsiin. Syyttäminen ja oikeuskäsittely tuottaisivat tuomioita automaattisesti, sillä oikeudessahan ollaan juuri siksi, että uhriksi väitetyllä on kielteinen näkemys seksuaalisesta kanssakäymisestä syytetyn kanssa. Tuomion saamiseksi voisi käytännössä riittää uhrin asemassa olevan ilmoitus oikeudelle. Oikeudellisessa ajattelussa ei todistusaineistona voida kuitenkaan pitää uhrin omaa mielipidettä, joka on kaiken lisäksi voinut muuttua mielivaltaisesti.

4) Suostumusajattelu voisi olla kielteistä myös uhrin roolissa olevan omalta kannalta. Ihminen voi suostua mihin tahansa esimerkiksi ollessaan lapsi. Suostumusaloitteen hyväksyminen heikentäisi uhrin oikeusturvaa, sillä subjektiivista suostumista voitaisiin pitää myös positiivisena näyttönä siitä, että oikeutus kanssakäymiseen joka tapauksessa on, vaikka teko ei olisikaan objektiivisiin arviointiperustein hyväksyttävä.

5) Raiskauksen yrityksenä voidaan jo nykyisen lainsäädännön ja oikeuskäytännön puitteissa pitää kanssakäymisen päättymistä toisen kieltäytymiseen, jos uhrina pidetyn ”ei”-sanaa pidetään merkkinä seksuaalisesti aloitteellisen väkivaltaisesta suhtautumisesta. Tällöin toisen osapuolen kieltäytyminen ikään kuin tuottaa toisen tekemän raiskausyrityksen, mikä on loogisesti kestämätöntä. Kiellon vahvuus ei aiheuta tai ilmennä toisen ihmisen teon voimistumista, niin kuin kieltotaulujen ripustelu ei yleensäkään aiheuta sitä, että teonakti voimistuisi.

6) Vastuuta tai päätäntävaltaa määrätä omista tekemisistä ei pitäisi muissakaan yhteyksissä ulkoistaa tai siirtää tekijältä toisille yksilöille tai yhteiskunnalle. Vastuu voi olla tekijällä vain, mikäli hänet nähdään päätäntävaltaisena asiasta. Jos päätösvalta siirrettäisiin uhrin asemassa olevalle, hänelle kuuluisi itse asiassa kaikki vastuu raiskatuksi joutumisesta mutta toisaalta myös seksuaalisen kanssakäymisen onnistumisesta. Tässä tapauksessa uhri voisi olla itse syyllinen kaikkeen ja vastuussa kaikesta.

7) Seksuaalisen kanssakäymisen kyseessä ollessa toiminnan luonne tukee vastuun ja vallan mieltämistä yhteiseksi ja jaetuksi eikä syyllistävästi: jommankumman viaksi. Todistelutaakkaa ei pidä kuitenkaan jakaa osapuolten kesken juridisesti. Mikäli suostumuksen todistelutaakka jaettaisiin niin, että myös rikoksesta epäillyn tulisi todistaa, että rikosta ei ole tapahtunut, kyse olisi seksuaalisen vallan lukitsemisesta uhriksi laittautuneen käsilaukkuun asioissa, jotka eivät alkuunkaan ole todistettavissa.

8) Suostumusajattelun ongelmallisuus koskee myös ”avioliitossa tapahtuvaa raiskausta”, joka on jo kriminalisoitu Suomessa. Asian ollessa virallisen syytteen alainen rikos, syyttäjä voi nostaa syytteen uhrin vastustuksesta huolimatta, mikäli ”julkinen etu” sitä vaatii. Tämä merkitsee julkisen vallan tunkeutumista ihmisten makuuhuoneisiin ja on vastoin avioliiton olemusta. Avioliittohan merkitsee suostumista myös seksuaaliseen kanssakäymiseen, joten ’avioliitossa tapahtuva raiskaus’ on ristiriitainen käsitekyhäelmä. ”Avioliitossa tapahtuvan raiskauksen” saattaminen rangaistavaksi oli ympyrän neliöimistä ja vastoin avioliiton ideaa, sillä suostumus seksuaaliseen kanssakäymiseen on annettu jo avioliiton solmimisen yhteydessä. Mikäli jompikumpi sittemmin peräytyy lupauksestaan eikä suostu seksiin vaan alkaa syyttää toista raiskauksesta, hän tulee itse rikkoneeksi antamansa lupauksen tai suostumuksen. Avioliiton näkökulmasta rangaistavana tai vähintään moitittavana voitaisiin pitää suostumattomuutta seksiin.

9) Suostumuksen puuttumisen ja avioliitossa tapahtuvan raiskauksen kriminalisointi ovat pahasta viedessään osapuolilta mahdollisuuden keskinäiseen sovitteluun ja anteeksiantoon. Osapuolilla pitäisi olla mahdollisuus myös katua seksuaalisen kanssakäymisen epäonnistumista, joten rikosoikeudellinen lähestymistapa muistuttaa herkkyydeltään giljotiinin terää.


Oikeussosiologiset, psykologiset ja kriminaalipoliittiset perustelut

10) Myös hankkeen sosiologinen ja psykologinen puoli on huteralla pohjalla. Suostumuksen vaatimisella pidätettäisiin seksuaalinen valta suostumattomalle osapuolelle, ja toinen (yleensä mies) ehdollistettaisiin tai taivuteltaisiin anomaan tai kerjäämään seksiä, mikä kumoaisi miehelle ominaisen valloittajan tai suorittajan roolin seksuaalisessa kanssakäymisessä. Tämä kohtelisi kaltoin miessukupuolta, joka heteroseksuaalisen kanssakäymisen olemuksen vuoksi on aina se aloitteellisempi osapuoli ja siksi alttiimpi joutumaan myös syytetyn penkille. Se entisestään pahentaisi miesten kokemia tasa-arvo-ongelmia, vähentäisi seksuaalista aloitteellisuutta ja siten todennäköisesti myös nautinnon määrää yhteiskunnassa.

11) Seksuaalisesta aloitteellisuudesta arvosteleminen on psykologisesti epäviisasta, sillä jatkuvan kurinpidon vuoksi aloitteet sammuvat helposti pois. Seksuaalisten aloitteiden tekijä ottaa suuren riskin altistaessaan itsensä torjutuksi tulemiselle. Torjuminen puolestaan vaikuttaa tuhoisasti, kun kieltely ja rangaistusfetisismi ovat muodostumassa yleisasenteiksi ”#Metoo”- ja ”Suostumus2018”-tyyppisten hankkeiden kautta. Seksuaalisten aloitteiden kohteena olevat voisivat tuntea itsensä imarrelluiksi ja kiittää aloitekykyisiä ihmisiä siitä, että heitäkin vielä on.

12) Rikollisuus lisääntyy kriminalisoimalla, kun ihmisten luonnollinen käyttäytyminen saatetaan vähä vähältä rangaistavaksi. Rikollisuus ei ole kuitenkaan vähentynyt niissä maissa, joissa langetetaan ankaria rangaistuksia, vaan juuri niissä rikollisuus laajimmin kukoistaa. Ankarat rangaistukset ovat tietenkin seuraus rikollisuudesta, mutta niillä ei ole onnistuttu kitkemään rikollisuutta pois. Myös rikollisuus voi seurata, lisääntyä tai pahentua ankarasta rangaistavuudesta. Kovien rangaistusten vuoksi yhteiskunnan oikeusperustus voidaan kokea vääräksi, jolloin rikollisuus koetaan oikeudenmukaisena ja kasvaa siksi.

13) Lähes kaikissa intohimorikoksissa rangaistusasteikon kiristäminen on väärä keino myös toivottujen käyttäytymisvaikutusten aikaansaamiseksi. Osoitettu on, että rangaistavuuden laajentamisella ja rangaistusasteikon kiristämisellä ei ole käyttäytymistä ohjaavaa pelotevaikutusta. Ihmisethän eivät tee intohimorikoksia vapaan harkintansa perusteella vaan siksi, että he kokevat ne välttämättömiksi. Oikeusministeriön vuonna 2018 julkaisemassa arviomuistiossa todetaan (s. 32):

”Kriminaalipoliittiseen tutkimustietoon perustuva vakiintunut käsitys on, että rangaistustason muutoksilla ei voida merkittävästi ohjailla rikollisuuden määrää. Suurtenkin rangaistustasoon tehtyjen muutosten vaikutukset jäävät yleensä hyvin vähäisiksi, eikä niiden vaikutusta rikollisuuteen kyetä välttämättä käytännössä havaitsemaan jälkikäteen.” Näin ollen ei voida puoltaa rangaistavuuden lisäämistä.

14) Koska intohimorikoksissa ihmiset toimivat halujensa ja tarpeidensa ohjaamina, ei myöskään rankaiseminen ole oikeudenmukaista. Kiinniotetut, pidätetyt, feministien läksytyksessä piestyt ja rangaistuksiin tuomitut miehet eivät voi ehkä alun alkaenkaan toimia täysin harkitusti, analyyttisesti ja suunnitelmallisesti, kuten omaisuus- ja talousrikolliset, joilla on vaihtoehtoja ja jotka siten ovat vastuussa teoistaan. Sen sijaan seksuaalisesti aktiiviset ihmiset voidaan nähdä myös itse omien intohimojensa uhreina, ja rangaistusten preventiivinen eli ennakolta eliminoiva pelotefunktio jää vähäiseksi.

15) Oikeussosiologisen ja kriminologisen tutkimuksen valossa rangaistavuus kasvattaa ihmisille rikollisen identiteetin ja siten lisää rikollisuutta. Tämä näkyy kasvatuksessa, kun pojille manipuloidaan kielteinen minäkuva seksuaalisuudesta syyllistämällä ja aloittellisuutta paheksumalla. Myös rangaistusten retributiivinen eli tilejä tasoittava sovitusvaikutus voi kääntyä yhteiskunnan vahingoksi, kun oikeus koetaan kostoksi, johon vastataan uudella kostolla. Myöskään eristäminen ei tue yhteiskuntakelpoisuutta vaan vähentää sitä.

16) Tuomiomielen ja moralismin leiskuessa ei pitäisi luoda järjestelmää, joka vain tuntuu siltä, että se vähentää rikollisuutta, vaikka se tosiasiassa lisääkin sitä. Parempi olisi pysyä järjestelmässä, joka vähentää tai rajoittaa rikollisuutta, vaikka se ei vaikuttaisi tekevän niin. Tärkeimmässä asemassa on seksuaalinormien säilyminen länsimaisina ja perusteiltaan vapaamielisinä.


Filosofiset ja vuorovaikutusteoreettiset perustelut

17) Seksuaalisessa kanssakäymisessä voi luonnollisesti tapahtua väärinkäsityksiä, tulkinnat ovat erilaisia, tahtotilat voivat muuttua ja osapuolten kokemat merkitykset vaihtelevat. Erimielisyyden mahdollisuuden poissulkeminen ja väärinkäsityksistä tai epävarmuudesta rankaiseminen eivät edistä ymmärtämistä vaan syventävät väärinkäsityksiä.

18) Seksissä on kyse kontaktin luomisesta, jonka alkuehtoja ei voida palauttaa pelkkään kieleen eikä johdella suostumusta tai epäsuostumusta yksiselitteisesti kuvaavista lauseista. Kontakteja luodaan tanssilavojen todellisuudessa esimerkiksi koskettelemalla, mikä olisi hyväksyttävä eikä paheksua asiaa iltapäivälehtien ja muiden moraalialarmnistien kannanotoilla, jotka ovatkin alkaneet muistuttaa kirkkotätien käsityksiä. Myös ”sopivuuden” rajaa on etukäteen mahdotonta määritellä, sillä kyse on joka tapauksessa kokeilemisesta ja tunteiden testaamisesta. Näin ollen myös väärinkäsitykset ovat mahdollisia, eikä niitä pidä alistaa rangaistusten uhalle. Seksiin päädytään, jos päädytään. ”Selvän suostumuksen” tiedustelu vaikuttaisi tökeröltä lähestymistavalta ja varmalta tavalta olla päätymättä mihinkään kanssakäymiseen.

19) Kontaktin luomisen ehdot, tilanteet ja rajat eivät ole yksiselitteisesti eivätkä kielellisesti määriteltävissä niin, että aihe voitaisiin ylipäänsä sisällyttää juridiseen keskustelukehykseen. Kyse olisi silloin ”elämismaailman kolonisaatiosta”, eli julkisen vallan tunkeutumisesta ihmisten yksityiselämään.

20) Filosofisesti katsoen ”suostumus” kuuluu aivan muuhun kuin seksuaaliseen, romanttiseen tai eroottiseen sanastoon. Se kytkee seksuaalisuuden normatiiviseen diskurssiin. Se liittyy aseksuaalisuuden, pidättäytymisen, torjunnan ja itse itsensä tai toinen toisensa rankaisemisen rekisteriin, jossa ei tunneta intohimoja.

21) Seksi kuitenkin on halua ja intohimoa, ja vaarana on, että ”#Suostumus2018”-hankkeen mukainen pyytelemään ja anelemaan taivutteleminen vaikuttaisi seksiin kahlitsevasti ja kuolettavasti. Kriminalisointi jatkaisi seksuaalisen kanssakäymisen siirtämistä intohimon, tarpeiden ja halujen maailmasta normatiiviseen viitekehykseen ja edistäisi siten seksuaalista ahdasmielisyyttä ja seksuaalisuuden vaarallistamista. Vaarassa on tietenkin myös halukkuus pariutumiseen, perheiden perustamiseen ja lisääntymiseen, ja tuloksena on yksinäisyyttä, happamuutta ja kurjuuden kokemuksia.

22) Moraalifilosofisesti tuomittavina voidaan pitää vain sellaisia tekoja, jotka ovat haitallisia tai jotka ovat sinänsä pahoja. Nykyisenä hyvän ja pahan tuolle puolen päätyneenä aikana katsotaan, että moraalista oikeutusta pitää arvioida vain haitallisuuden tai hyödyllisyyden perusteella. Jos teosta ei ole osoitettavissa selvää haittaa, se ei ole moraalisesti tuomittava. Ja vaikka haittaa olisikin, sekään ei vielä riitä tuomittavuuden perustaksi, sillä lähes kaikista teoista, joista on iloa tai hyötyä, voi olla jotakin haittaa. Eihän autoiluakaan kielletä siksi, että siitä voi olla suurta haittaa kuolonkolarien ja ilmansaasteiden vuoksi. Sama pätee seksuaalisuuteen. Myös seksuaalisuuden kriminalisoimisessa pitäisi olla maltillinen, sillä seksi on nautinnon lähde ja olennainen osa ihmisten itsetuntoa. Itsetunnon ongelmia ei pitäisi pyrkiä lääkitsemään toisiin ihmisiin kohdistuvalla uusmoralismilla, joka karkottaa kalat vedestä, eikä lohen loimutukseen päästä.

23) Seksin kahlitseminen ilmaisee uustaistolaista yleisnäkemystä, jonka mukaan sosialismi ajattelee yksilöiden puolesta ja valtion pitää päättää myös yksityisten kansalaisten petipuuhista. Sen sijaan poliittisessa oikeistossa katsotaan perinteisesti, että yksilöt ovat kykeneviä päättämään asioistaan itse, ilman valtion holhousta ja väliintuloa. Vihervasemmistossa vallitsee näkemys, että valtion täytyy ohjata yksilöiden elämää, kun taas oikeistossa ajatellaan, että valtio pitää alistaa yksilöiden palvelijaksi eikä yksilöitä valtioiden kontrolloitaviksi. Sukupuolielämän alueelle levitessään vasemmistolainen yleisasenne johtaa elämänalueista intiimeimmän ja yksilöllisimmän eli seksuaalisuuden huomaamattomaan ja vähäeleiseen sosialisointiin.

24) ”Metoo”- ja ”Suostumus2018”-hankkeet näyttävät pitävän tavoitteenaan rankaisemista eivätkä ymmärtämistä ja oikeudenmukaisuutta. Yltiölegalismi on seksin kyseessä ollessa yhtä turhaa ja haitallista kuin viisarin värähdyksiä tarkkaileva oikeuspositivismi on nopeusrajoitusten ylitysten kyttäilyssä kesäisillä, tyhjillä ja aurinkoisilla teillä. Yleensäkään ei pitäisi kriminalisoida asioita, joita ei voida valvoa eikä selvien määritelmien puuttuessa myöskään noudattaa vaan joista voidaan ainoastaan kurittaa ja rangaista. Tällainen on tietysti myös vihervasemmiston ajatuspajoissa taottu käsite ’vihapuhe’.

25) Seksuaalisuus ei tarvitse kuluttajansuojalakia, sillä kanssakäyminen on ”kahden kauppaa”, jossa kummallakaan henkisesti kypsällä ihmisellä ei ole moraalista oikeutta moittia eikä kiittää vain toista osapuolta aloitteellisuudesta, erehdyksestä tai yhteisestä epäonnistumisesta. On toivottavaa, että seksuaalinen kanssakäyminen perustuisi molemminpuoliseen, tai mikäli kumppaneita on useita, kaikinpuoliseen yhteisymmärrykseen. Se, että vihervasemmiston neidit eivät osaa harjoittaa seksiä ilman juridista sääntökirjaa, ei saa merkitä, että heidät pitäisi päästää päättämään siitä, kuinka muiden ihmisten pitää elää.

Edellä lausutusta seuraa, että ”#Suostumus2018”-aloitetta ei pidä edistää eikä hyväksyä. Mikäli lakialoite etenee, se on hylättävä.


Jukka Hankamäki

FT, VTT
Filosofi, sosiaalipsykologi