27. lokakuuta 2018

Karmeat kirjamessut ja sensuurin syyt


Kävin Helsingin kirjamessuilla viimeksi neljä vuotta sitten. Tuolloin yleisöä näytti vetävän puoleensa Ville Haapasalon ja Kauko Röyhkän jutustelu, jonka lopuksi ammattinäyttelijän ja trubaduurin edessä kiemurteli parikymmenmetrinen omistuskirjoituksen metsästäjien jono.

Tämäntapainen näky on tietenkin kirjojen kustantajille mieleen. Mitään kovin älyllistä näkökulmaa Haapasalon matkat ja hänen tikka ikenessä kirjoitetut ”et muuten tätäkään usko” -kirjansa eivät ole tosin tarjonneet – enemmänkin vain uteliaisuutta puhuttelevaa tarinankerrontaa, jota Venäjällä suosioon noussut ja Putinin palkitsema näyttelijä on pystynyt televisiollistamaan myös Suomessa.

Kirjamessujen messumaisen ilmapiirin vuoksi en lainkaan ihmettele, miksi Sokrates halveksui kansanvaltaa. Messuista innostuville massoille kun voi syöttää mitä tahansa, ja ne myös järsivät kaiken, niin kuin lehmä hamuaa suuhunsa mitä vain: puuta, heinää, nahkaa... Sen sijaan älyllinen kulttuuri ja ajatuksen syvyys eivät viihdy missään sellaisessa, mikä seurailee, mielistelee tai myötäilee valtavirtoja. Totuus tulee uomien ulkopuolelta ja ”tiskin alta”.

Kirjoitin aiheesta viimeksi arvostellessani Räikkös-kirjoista nostettua mediarummutusta ja siihen liittyvää populismia. Kirjojen markkinointiin liittyvää rappiota osoittaa nyt skandaali, jolla esseisti Timo Hännikäisen Kiuas-kustantamo ja hänen Sarastus-lehtensä suljettiin pois Helsingin kirjamessuilta.

Oli häikäilemätön läimäytys sekä kirjailijoita että lukevaa yleisöä kohtaan ryhtyä sensuroimaan yhtä kirjantekijää vain siksi, että muuan äärivasemmistolainen eläinanarkisti vaati messuhalliin ”turvallista tilaa”. Sellainen tila, jossa kirjailijoita boikotoidaan tai sensuroidaan, ei ole totisesti turvallinen vaan vaarallinen yhteiskunnallisen totuuden tavoittelulle!

Aktivisti Veikka Lahtinen, joka vaati aikoinaan myös Alfred Kordelinin Säätiötä perumaan apurahan kirjailija Maria Asunnalta, kriitikko Kari Salmiselta ja muusikko Erkki Seppäseltä, osoitti jälleen kavalan nilkkimäisyytensä.

Kirjamessujen johtaja, toimittaja-juontaja Ronja Salmi puolestaan paljasti arvostelukyvyttömyytensä hyppäämällä Hännikäistä kuulematta anarkistin kelkkaan ja sulkemalla kirjailijan tapahtumasta pois. Tämä ei ollut mikään ihme, sillä Salmi on vakaumuksellinen monikulttuuristi, joka keväällä 2017 ylisti erästä rap-artistia sekä vaati Helsingin Sanomissa ”naisia ja värillisiä eturiviin, koska itse emme tajua sitä tehdä” (aiheesta täällä). – Nytkö kun hän on potkinut Hännikäistä munille, kaikki on muka hyvin?

Poliittinen vihervasemmisto pyrkii käyttämään valtaa tilan hallinnalla, lavastamalla uhkakuvia sekä muodostamalla itse uhan numero yksi. Siten nuo riidankylväjät koettavat estää ihmisten fyysisen läsnäolon voimatoimin: pitämällä eri mieltä olevat loitolla.

Mitäpä muuta se on kuin fyysistä ja henkistä väkivaltaa? Ja tämä tarkkaan harkittu ja viestinnän avainkohtiin suunnattu ilkeily on äärivasemmiston, koulukiusaajien, telaketjufeministien ja muiden rabulistien perinteinen toimintamuoto.


Saksassakin sananvapaus laajempi

Helsingin kirjamessuja on jo ehditty verrata Frankfurtin vastaavaan tapahtumaan. Jopa natsikammoisessa ja julkaisutoimintaa rajoittamaan alkaneessa Saksassa sananvapaus on laajempi ja ihmisten suvaitsevaisuus korkeammalla tasolla kuin Suomessa.

”Äärioikeistolaisiksi” leimattujen kustantamojen ständeillä on tosin järjestetty mielenilmaisuja, mutta poliisi on laittanut Antifaa edustaneet äärivasemmistolaiset kuriin. On vaikea sanoa, ilmentääkö Frankfurtin kirjamessujen johdon suvaitsevaisuus vasemmistolaisten pään silittämistä, mutta joka tapauksessa johtaja Jürgen Boos on todennut, ettei pidä kieltelyä edes vaihtoehtona.

Sen sijaan hän on arvioinut (aivan oikein), että ajatukset eivät katoa pyrkimällä eroon niiden esittäjistä. Myös Deutsche Welle on pitänyt kirjamessujen avointa politisoitumista myönteisenä.

Tämä voi tarkoittaa, että Saksassa ei ole katsottu sensuurin toimivan toivotusti edes siinä tapauksessa, että jotakin pidettäisiin selvästi julkaisukelvottomana. Hullunkurista onkin, että kiristyneen nettisensuurin tuloksena myös juridinen päätösvalta on siirretty tuomioistuinlaitokselta yksityisten firmojen silakankatkuisiin takahuoneisiin, joissa nettinörtit tarkkailevat ja deletoivat kansalaisten viestintää.

Jokaisen vähänkin psykodynamiikkaa tuntevan pitäisi ymmärtää, että sensuroituja asioita alkaa leimata kielletyn hedelmän houkutus, toisin sanoen uskomus, että kielletyissä asioissa täytyy olla jotakin todenperäistä, kun ne yritetään pakkotoimin kieltää.

Ne eivät ole ehkä joidenkin ihmisten etujen mukaisia, mutta niistä voi olla joillekin toisille hyötyä. Todellisuutta ja sitä koskevan totuuden tavoittelua ei pidä kuitenkaan kieltää siksi, että maailmassa on erilaisia intressejä.


Käsitykset soveliaisuudesta ja sietokyvystä ennakkoluulojen varaisia

Filosofisesti arvioiden sensuurin harjoittaja julistaa itsensä hävinneeksi, sillä hän tulee osoittaneeksi, että näkökantansa ei kestä keskustelua tai kritiikkiä. Sensuurin kohteena oleva puolestaan voittaa retorisesti, eli riippumatta todistelunsa toimivuudesta, sillä hän saa huomiota, jota ei muuten saisi lainkaan.

Tämä ampuu alas sensuurin käyttökelpoisuuden osana propagandaa ja siihen liittyvää tukahduttamispolitiikkaa. – Siis ihan vain opiksi vihervasemmistolle.

Nähdäkseni jokaisen kirjamessuilla esiintymään merkityn kirjailijan pitäisi olla huolissaan yhden kirjoittajan julistamisesta mustaksi lampaaksi, ja boikotoida messuja. Uskon monien ajattelevan näin, mutta he eivät uskalla kapinoida, sillä he pelkäävät kustantajiensa reaktioita ja nämä puolestaan ”markkinoita”, eli kirjakauppoja ja lukijoiden mielipiteitä.

Käsitys, että ”sopimattomaksi” julistettu ei muka kiinnostaisi ihmisiä, on kuitenkin mitä ilmeisimmin väärä. Poliittinen vihervasemmisto käyttää levittämäänsä ennakko-oletusta presuppositiona, jonka se katsoo vallitsevan ”yleisenä mielipiteenä” ja vaatii sitten sensuuria jopa kustantajien ”taloudellisen edun” nimissä. Tehosteeksi se esittää uhkauksia.

Näyttönä tästä on tapa, jolla äärivasemmistolainen Varis-järjestö vaati kirjakauppoja lopettamaan Savukeidas-kustantamon kirjojen välittämisen silloin, kun se vielä julkaisi Hännikäisen esseeteokset. Samoin Varis-verkosto painosti Savukeitaan kustannuspäällikköä Ville Hytöstä, jotta se ei enää julkaisisi Hännikäisen kirjoja. Juudaksentyö johtikin kirjalijan ja kustantajan suhteen katkeamiseen.

Variksen menettely osoittaa vasemmiston kataluutta ja menetelmien häikäilemättömyyttä. Ihmistä uhkaillaan, yhteistyökumppaneita painostetaan ja lopulta lyödään puukolla selkään. Sananvapaudesta ihmisoikeutena vasemmisto ei välitä mitään, ja lukijoiden silmille se heittää märän rätin ja nauraa päälle.

Perättömien juorujen levittelystä ja pelkkiin omiin mielipiteisiin tukeutuvasta kavaltelusta on tullut vihervasemmiston toimintamuoto myös laajemmin. Monet muistanevat, että myös tiernapoikien sensuroiminen Stockmannin tavaratalosta perustui erään kulttuuriamme ymmärtämättömän maahanmuuttajaopiskelijan Baiar Siyanin tekemään ilmiantoon, jonka takana oli Yleisradion toimittajan Päivi Puukan juttuHoo, jos minä olen musta! Tiernapoikien murjaani on osa alentavaa blackface-perinnettä”.

Kavallus oli tosiasiassa tavarataloon suunnattu ideologinen terrori-isku, jolla tuhottiin suomalaista kulttuuria, ja sen välineenä käytettiin pelkkää oletusta, että markkinat ja kuluttajien mielipiteet eivät muka sietäisi joulukuvaelman esittämistä. Totuus tässäkin asiassa on toisenlainen: ostovoimaisia ovat aivan muut kuin nuo rähjäiset anarkistit. Jopa lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila piti tavaratalon alistumista anarkistien temmellyskentäksi ”mistään mitään ymmärtämättömänä”. (Tapauksesta täällä ja täällä.) Kiintoisaa nähdä, kuinka kontalleen tavaratalo jää.


Työnantajien kautta tikaria selkään

”Soveliaisuuteen” vetoamisen ohella vihervasemmisto käyttää hyväkseen myös työelämän mielipidevankeutta. Tämä tarkoittaa, että vihervasemmiston koirat alkavat lähestyä (omasta mielestään) sopimattomia puhuneiden ihmisten työnantajia ja vaativat heitä potkaisemaan kanssaan eri mieltä olevat ihmiset palveluksestaan. Näyttöä on syntynyt Aleksi Valavuoren ja Aki Ruotsalan tapauksissa.

Jos Suomessa ei ollut homoihin kohdistuvaa vihaa ennen vasemmiston käynnistämää ja kaikkia osapuolia nöyryyttävää suvaitsevuuden kerjuuta, sitä varmaan moisen ajojahdin tuloksena on. Näitä hyväntekijöitä voisi pyytää mahdollisimman nopeasti lopettamaan vähemmistöjen puolesta puhumisen – vähemmistöjen omaksi eduksi.

Vihervasemmiston kiero ja kaunainen ilmianto- sekä kavalluskulttuuri on tunnettu reaalisosialismista. Se on sairasta, sillä se kertoo tekijöidensä narsistisesta persoonallisuushäiriöstä, jolle on ominaista ihmisten halkominen ystäviin ja vihollisiin ja siltä pohjalta kolmansien osapuolien lähestyminen uhkauksella, että jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan!

Kammottavaa on, että Suomessa myös kirjojen ja lehtien julkaisuporras sekä muu valtamedia ovat menneet kuin laupiaat lampaat poliittisen vihervasemmiston sille virittämään ansaan pystymättä säilyttämään minkäänlaista henkistä itsenäisyyttä.

Huvittavaa on, että medialle syötetty uhkaus taloudellisten etujen menetyksestä, jos ei noudata vasemmiston tahtoa, on sisältä tyhjä. Siihen harhaan ovat kuitenkin langenneet myös porvarilliset piirit, kuten Koneen Säätiö, joka näyttää olevan vasemmiston talutusnuorassa akateemisen asiantuntijainstituutionsa kautta.

Säätiön omaksumaan internatsismiin saattaa tosin olla myös yhtiön kansainväliseen liiketoimintaan liittyviä syitä, jotka ohjautuvat globalisaation hyväksymisestä ja kaiken kansallismielisyyden näkemisestä virheellisesti kielteisenä (aiheesta enemmän täällä ja täällä).


Perussuomalaisia muilutetaan, vasemmistoa marttyyrisoidaan

Kirjalliset kavallukset ovat arkipäiväistyneet niin, että uskon päivä päivältä enemmän Timo Hännikäisen analyysiin, jonka hän esitti Arto Luukkasen Dosentti-ohjelmassa: totalitaristisiksi haukutuilla 1920- ja 1930-luvuilla Suomeen mahtui enemmän moniäänisyyttä kuin nykyisin.

Selvästi vasemmistolaisten, kuten Elvi Sinervon, Arvo Turtiaisen ja Katri Valan, lisäksi oli oikeistokonservatiiveina pidettyjä, kuten Mika Waltari ja V. A. Koskenniemi, sekä kaikenlaisia tulen ja vedenkantajia, ja kaikki keskustelivat keskenään ilman, että ketään olisi pyritty vaientamaan tai sensuroimaan.

Nykyään lähes kaikki sensurointiyritykset ovat vihervasemmistolaisten, feministien sekä muiden ”liberaaleina” itseään pitävien tekemiä tai vaatimia. Sen sijaan en ole havainnut yhdenkään perussuomalaisen pyytävän jotain äärivasemmistolaista rähinöitsijää hiljennettäväksi.

Jos jossain on niin käynyt, ovat anelut olleet vaikutuksettomia. Pahimmassa tapauksessa kunniaansa puolustamaan antautunutta perussuomalaista vastaan on aloitettu mudanheitto, ja vasemmistolaista vandalismia on puolustettu ”lehdistönvapaudella” tai ”sananvapaudella.

Monet varmaan muistavat myös sen, kuinka naamioituneet mielenosoittajat keskeyttivät Suomen Uutisten päätoimittajan Matias Turkkilan luennon Turun yliopistossa kaksi vuotta sitten. Turun ylioppilaslehden vasemmistolainen toimitus ja Helsingin Sanomiin kirjoittava Riku Rantala menivät silloin innosta kiehuen häiriköiden puolelle, haukkuivat Turkkilaa rasistiseksi ja pitivät vääränä, että kutsuttu luennoitsija oli päästetty yliopiston ovesta sisään (aiheesta täällä).

Samaan aikaan yliopistot kaikkialla Suomessa ovat jakaneet esiintymislavoja avokätisesti vihervasemmiston poliitikoille ja jäsenkirjaprofessoreille sosialismin ilosanomassa piehtarointia varten. Kutsuipa Turun yliopisto viime keväänä luennoimaan pommi-iskuihin 1960- ja 1970-luvilla syyllistyneitä terroristijohtajia!

Viimeisimmän näytön perussuomalaisten ihmisten hiillostamisesta antoi tapa, jolla eräs pienkustantamo ilmoitti dosentti Arto Luukkaselle, että hänenkään ei tarvitse tulla Helsingin kirjamessuille uutta kirjaansa esittelemään.

Myös Luukkasen eräältä kirjoittamisfoorumilta, Uuden Suomen puheenvuoropalstalta, on sensuroitu lähes kaikki kiinnostavat kirjoittajat, ja laariin ovat voineet jäädä kinastelemaan lähinnä vihreiden ja vasemmistopuolueiden riidankylväjät, kavaltajat ja trollit.

Esimerkkinä voin mainita tavan, jolla Luukkasen blogikirjoituksen kommenttiosaston täyttivät heti vasemmiston päivystäjät, jotka pitivät messuilta sulkemista oikeana ja pyrkivät viittaamaan Luukkasen yliopistotyönantajaan toivoen akateemisen stauksen rajoittavan hänen näkemyksiään. Sensuurin vaatijat eivät näköjään ymmärrä, että dosentuuri tarkoittaa oikeutta antaa itsenäisesti opetusta yliopistolla. Myös tohtorintutkinto on ajokortti, jolla vahvistetaan tieteenharjoittajan mahdollisuus sanoa sitä, minkä hän katsoo hyväksi.

Vahinko vain, että yliopiston humanistiset ja yhteiskuntatieteelliset tieteenalat ovat niin pahoin vihervasemmistolaisen värisuoran hallussa, että myös dosentti-instituutiosta on sulanut sen alkuperäinen idea pois.


Miksi tyhmät sensuroivat viisaita?

Pohditaanpa lopuksi, miksi ihmiset ylipäänsä ryhtyvät sensurointiin, joka on kaikella tavalla halpamaista, ala-arvoista ja halveksuttavaa sekä vahingollista viestinnälle ja yhteisymmärrykselle. Julkaisutoiminnassa vallitsevan sensuurin ja pimittämisen motiiveja on nähdäkseni neljä.

1) Älyn heikkous. Sensuurin vaatijat ovat älyltään heikkoja tai keskinkertaisia. He eivät pysty sietämään eivätkä käsittelemään älyllistä ponnistelua vaativia ristiriitatilanteita asioiden vaatimalla moniselitteisellä tavalla vaan turvautuvat helppoihin ratkaisuihin, kuten normatiiviseen rajoittamiseen. Normittava eetos on ohut, sillä sen selitysvoima on heikko, eikä sillä ole mitään filosofista arvoa.

Jo keskivertomielipiteisiin, poliittiseen korrektiuteen ja sovinnaisuuteen rajoittumista sinänsä voidaan pitää merkkinä epävarmuudesta, joka puolestaan ilmentää kyvyttömyyttä tehdä analyyseja. Sen vuoksi tukeudutaan totuttuihin ja massakulttuurissa vallitseviin näkemyksiin. Koska vihervasemmisto ei pysty käsittelemään eikä ratkaisemaan konflikteja eikä kognitiivisia dissonanssitilanteita älyllisesti, se turvautuu keinoista alkukantaisimpaan, eli tukahduttamiseen valtapolitiikalla. Takana voi olla myös vihervasemmiston idelismista johtuvaa itsepetosta ja valheellisuutta.

2) Moraalikarisman tavoittelu. Kun poliittinen vihervasemmisto puolustaa sosiaalietuusperäistä haittamaahanmuuttoa omien taloudellisten etujensa vastaisesti, on kyseessä yritys tuottaa itselle sosiaalista arvostusta ”heikompiosaisten auttajana”. Tähän liittyy sekä masokistista pyrkimystä samastua kurjalistoon että halua samastaa kurjalisto itseensä. Päämotiivina on pyrkimys osoittaa omaa ylemmyyttä ”suopeana hyväntekijänä”, jolla on vihdoinkin varaa osoittaa paremmuuttaan, kun maahan saadaan joitakin, joilla menee vielä huonommin. Tarvittava etäisyyden pito suhteessa avustettaviin onnistuu kuitenkin vain rahalla, jonka vihervasemmisto ammentaa nettoveronmaksajien kukkarosta.

Erityisesti toimittajien moraaliposeeraus selittyy halulla laittautua sankaritoimittajiksi. Tämä on helppoa, sillä asioiden kirjoittaminen vasemmistoidealisteille parhain päin on aina helpompaa kuin todellisuudessa olevien ongelmien ratkaiseminen. Pöyristyttävää on, että älymystönä itseään pitävä kustantaja- ja toimittajakunta vieläpä ylpeilee sensuurillaan.

3) Kirjankustantajien ja toimittajien marxilainen perinne. Kaikki alkavat tietää, että sähköisessä mediassa ja lehdissä työskentelevät toimittajat ovat enimmäkseen joko vihervasemmistolaisia tai oikeistolaisia huvitteluliberaaleja. Tämä juontaa juurensa toimittajien koulutuksesta, jolla vallitsee kulttuurimarxilainen perinne. Sama pätee kirjankustantamiseen. Vasemmistolaiset asenteet on paukutettu kustannustoimittajien päähän yliopistojen laitoksilla, joilla vihervasemmistolaisuus ja feminismi ovat hallitsevia ideologioita ja oikeauskoisuus korkeassa kurssissa.

4) Julkaisualan naisvaltaisuus. Maassamme ei vallitsisi nykyisenlaista sensuurin, kavaltamisen ja ilmiantamisen käytäntöä, mikäli valtaa lehdissä, kustantamoissa ja sähköisessä mediassa eivät käyttäisi naiset. Kun kokeneet, maltilliset ja arvostelukykyiset miehet on sivuutettu ja toimitukset on täytetty halvoilla nuorilla neideillä, on myös kirjankustantaminen ajautunut hysteeriseen tilaan. Kun päätöksiä tekevät rippikoulusta juuri päässeet ja henkisesti epäkypsät lapsinerot, on pöytä katettu pähkähullulle sensuurille.

Julkaisualan naisvaltaistuminen on seuraus siitä, että yliopistojen feministiset professorit eivät päästä kirjallisuustieteen laitoksilta läpi miesopiskelijoita, jos he eivät ole sisäistäneet monikulttuurisuuden ideologiaa ja kaksiarvoisen sukupuolieron kieltävää queer-teoriaa. Vasta kun mies on ruoskittu mehiläiskuningattarina esiintyvien valtiaiden korkokengän alle, miehestä on kuohittu esiin aidosti humaani cuck-mies ja mekkoeinari. Lopputuloksena suuretkin kustannusyhtiöt antavat käännytellä tuuliviirejään sen mukaan, mikä miellyttää tai ei miellytä jonkin mimosan mielipiteitä.

Naisten hallitseva asema kulttuurin kentällä liittyy myös älymystön kuolemaan. Maailma ei tunne juurikaan huipputason naisfyysikoita, naismatemaatikoita eikä naispuolisia poliittisen älymystön kirjallisia edustajia, sillä älykkyyden keskihajonta on naisten keskuudessa suppeampi kuin miesten keskuudessa. Miesten joukossa on enemmän sekä älyn huippuja että rappiota, kun taas naisten keskuudessa älykkyys on keskittynyt tiiviimmin keskiarvon ympärille, eikä huippuja esiinny.

Tästä johtuu myös naisten havaittu sopeutumis- ja mukautumiskyky, konsensushakuisuus sekä pyrkimys kompromisseihin, joihin ei älyllisen rehellisyyden nimissä pitäisi mennä mukaan, varsinkaan ilman syytä. Sukupuolierolla on siis vaikutusta siihen, mitä ja miten sanomme, ja älyllisen tinkimättömyyden nimissä maskuliinisten ilmaisutapojen ja julkaisukanavien edustus pitäisi turvata sekä tieteissä että mediassa.


Mitä pitäisi tehdä?

Kirjankustantamoihin ja lehtiin pitäisi vaihtaa henkilökunta. Mikään muu ei auttaisi, sillä älyllistä ja henkistä vapautta ei voida kenenkään päähän kasvattaa hetkessä. Mediassa nyt vaikuttavien vihervasemmistolainen kleroosi ei lähde missään pesussa.

Eräs keino on vastata vihervasemmiston omilla aseilla ja lopettaa sensuuria harjoittavien kustantamojen julkaisujen ostaminen sekä lehtien tilaaminen, boikotoida vihervasemmiston kirjakauppoja ja mediaa sekä lopettaa heidän itselleen omimissaan tapahtumissa käyminen. Pelkkä passiivinen vastarinta ei tosin tuota tulosta, sillä vihervasemmiston hallussa oleva media saa taloudellista tukea poliittiselta vallalta, ja kärjessä on Yleisradio.

Muutamat amatöörikirjoittajat ovat lähestyneet minua kysyen, miten saada käsikirjoituksensa julkaistuksi. Vastaukseni on: vain olemalla omatoiminen. Mikään muu ei auta, ja myös minua on joskus pyritty sensuroimaan lehdissä ja kustantamoissa. Hyvä puoli asiassa on, että tuotokseni eivät halpene niin kuin rekkalavoilta myytävät populaariteokset, vaan harvinaistuessaan niiden arvo nousee.

Samalla tavoin ajattelevilta toivotaankin aina muutamia tukiostoja. Esimerkiksi Hännikäisen Kiuas-kustantamossa ja Sarastus-lehdessä kannattaa käydä, samoin kuin vaikkapa Tapio Holopaisen Tapionkirjassa (kiitokset teosten näytekappaleista!). Myös professori Timo Vihavainen sanoo kantavansa mukanaan Helsingin yliopiston kirjastosta ostamaansa kassia, jossa on teksti: ”Luen kiellettyjä kirjoja.”



Aiempia kirjoituksiani aihepiiristä

Vasemmistolaisten vihapuhetta yliopistoissa ja kulttuurin kentillä
Miten narsismi taiotaan rahaksi tiedepolitiikassa?
Seksuaalivähemmistöt ja etniset vähemmistöt sekoitetaan kirjallisuudessa  
”Vastuullisesta” journalismista ja tieteestä
Pötypuheen vuodatuksella Vuoden Tiedekynäksi
Populismilla taiteilijaksi
Dialektiikan pimeä ydin: sananvapaudella vankilaan