28. kesäkuuta 2009

Puolueelliset vapautuspäivät


Seksuaalivähemmistöt ovat usein pohtineet, onko syytä tavoitella yhteiskuntaan kuulumista vai pyrkiäkö perustamaan omat poliittiset instituutiomme. Helsingin seudun Seta ry järjesti tämänvuotiset vapautuspäivänsä Suomi-teeman ympärille haluten korostaa yhteiskuntaan kuulumisen tärkeyttä. Yhteenkuuluvuuden korostaminen saattaa olla seuraus myös lama-ajan vaihtoehdottomuudesta.




Omassa kulttuurissa on hyvät puolensa. Jo valtiofilosofi Hegel ajatteli, että ihmisten identiteetti voi kehittyä huippuunsa vain omassa valtiossa. Erityisen tärkeä oma yhteisö on silloin, jos kulttuurien välillä on ristiriitoja. Omaleimaisuuden korostamisen lisäksi homojen piirissä on esiintynyt myös olemassa oleviin kansallisvaltioihin identifioituvaa kansallismielisyyttä. Näyttöä antoivat eilisen pride-juhlan ne osallistujat, jotka olivat vetäneet ylleen perinteiset suomalaiset kansallispuvut. Myös osanotto oli ennennäkemättömän runsasta. Senaatintorilta Hakasalmen puistoon vaeltaneeseen kulkueeseen osallistui yli 3 000 henkeä, ja paraati muistutti enemmänkin sambakarnevaalia kuin mielenosoitusta, mikä ainakin minulle kertoo myönteisestä todellisuudesta.

Poissaolevat poliitikot

Paha kyllä, seksuaalivähemmistöliike on yksipuolisesti puoluepolitisoitunut. Seksuaalivähemmistöjen asianajajaksi on julistautunut lähinnä vihervasemmisto, joka on pyrkinyt edistämään homojen ja lesbojen elämää yleisen suvaitsevaisuuden ja tasa-arvon tavoittelun kautta. Tällöin meidän asemaamme on kohenneltu ikään kuin puolivahingossa: tärkeämpinä pidettyjen naisasioiden, islamin tai maahanmuuton edistämisen sivuseurauksena. Todellisuudessa kaiken suvaitsevaisuuden pitää olla järkiperäistä ja valikoivaa, eikä seksuaalivähemmistöjen oikeuttamista pitäisi yhdistää muiden vähemmistöjen asemaan; olemmehan jo lähtökohtaisesti suomalaisia ihmisiä, ja esimerkiksi islamin suosiminen on vaarassa vain heikentää olojamme.

Vasemmiston reseptiä paremmin seksuaalivähemmistöjen tavoitteita on edistänyt liberaalin oikeiston aateperintö. Oikeistohan on aina puhunut vapauden, yksilöllisyyden ja yksilöllisten elämäntapojen puolesta. Tämän merkiksi poliittinen oikeisto käyttää nykyisinkin seksuaalisen vapautusliikkeen käsitettä, kun taas vasemmisto puhuu seksuaalisesta tasavertaisuudesta. Totuus on, että seksuaalivähemmistöt ovat ansainneet asemansa länsimaisen liberalismin kautta, kun taas sosialismin evankeliumista on ollut seksuaalivähemmistöille pelkkää haittaa. Tämä näkyy edelleen sosialismin runtelemissa Itä-Euroopan maissa, joissa homojen ja lesbojen asema on kurja.

Suomalaisen seksuaalivähemmistöliikkeen politisoituminen näkyy irtopisteiden keruuna. Seta oli kutsunut vapautuspäivien suojelijaksi Sdp:n puheenjohtajan Jutta Urpilaisen, joka oli ottanut haasteen vastaan. Ruotsissa puoluejohtajat jopa kilpailevat pääsystä gay-karnevaalien esiintymislavalle. Tukholman tilaisuus vetää vuosittain yli 50 000 henkeä, ja Setaa vastaava ruotsalainen järjestö Rsfl (Riksförbundet för sexuellt likaberättigande) ehtikin jo kutsua suojelijakseen maan kokoomuslaisen pääministerin Fredrik Reinfeldtin, joka suvereeniudessaan suostui.

Puistojuhlan kuluessa Setan nykyinen puheenjohtaja esitti ihmettelyn, miksi Suomen seksuaalivähemmistöjärjestöt eivät ole saaneet tukijakseen ketään oikeistolaista ministeriä. Samalla hän heitti oikeistopuolueille haasteeksi kutsun.



En tiedä, minne puheenjohtajalta on unohtunut kokoomuslaisen Alexander Stubbin toiminta Setan hyväntahdonlähettiläänä, mutta totuus oikeistopoliitikkojen paosta lienee seuraava: Seta on virittänyt oman politiikkansa niin vasemmistolaiseksi, että se ajaa piiristään kaikki oikeistolaiset poliitikot. Valittelu oikeistoedustuksen puuttumisesta on siten pelkkää piikittelyä. Ongelma on sekin, että radikaalifeministien ja sukupuolen sekoittajien siipi pakottaa kaikki järkevästi ajattelevat homomiehet yhdistyksen ulkopuolelle ja syyllistyy siten vähemmistöryhmittymän sisäiseen syrjintään. Enemmistö meistä on kuitenkin konservatiiveja, oikeistoliberaaleja tai puolueettomia. Olojaan valittava poliittinen vihervasemmisto taitaa itse olla seksuaalivähemmistöliikkeen jäsenkadon merkittävin syy.

Muutoin puistossa oli mukava istua ja käyttää perseen ja nurmikon välissä vaikka ilmaiseksi jaeltua Vihreä Lanka –lehteä. Ei-vasemmistolaisia puolueita edusti vain kokoomuksen ständi, mutta uskon että myös puuttuvat puolueet olivat ”poissaolevina paikalla”.

Outoa politiikkaa

Suomalaisministerien osallistumishalukkuuden saattaa estää myös Setan hullunkurinen lapsipolitiikka. Vaikka poliitikot muutoin kannattaisivatkin seksuaalivähemmistöjen oikeuksia, biologisten jälkeläisyyssuhteiden katkaisemiseen tähtäävät lakihankkeet voivat johtaa poliitikkoja pyörtämään myönteisyytensä. Itse en pidä siitä, että vapautuspäivät ovat muuttuneet perheiden päiväkerhoiksi, joissa lapsia käytetään protestoimisen välineinä ja näyttelyesineinä. Olen arvostellut adoptio- ja hedelmöityshankkeisiin liittyviä moraalisia sudenkuoppia tässä ja tässä.

Seksuaalivähemmistöliike väittää, ettei vanhempien sukupuolella ole muka merkitystä, mutta tämä väite on kumottu yhtä useasti kuin esitettykin. Milläpä miespari imettäisi lasta? Ja kuinka onnellinen on se pihalla leikkivä pikku Pekka, kun hänellä on lopultakin kaksi oikeaa äitiä? Ongelmana on sekin, kuinka voidaan sanoa ”rakastaviksi” sellaisia aikuisia, jotka ensi töikseen haluavat katkaista lapsen suhteet hänen toiseen biologiseen vanhempaansa. Hedelmöityshoitolaki ja adoptiolainsäädäntö syntyivät feministisen lobbauksen tuloksena. Ne polkevat lasten ja miesten asemaa ja suosivat naispareja sekä niin sanottuja itsellisiä naisia, joiden parempi suomenkielinen nimi olisi huoraäiti. Miehille tässä pelleilyssä jätetään lähinnä spermakoneen asema.

Kummallisia olivat siis eräänkin lastenvaunuja työntävän lesboparin paheksunnat, etteivät miehet voisi sen verran ”itsestään jakaa”, että luovuttaisivat sukusolujaan naisten käyttöön! Jouduin kannanoton kuulijaksi sattumalta, ja kyseessä taisi olla tyypillinen naisen lause. Nainen yleensäkin menettää tai jakaa, kun taas mies ottaa tai saa kokemuksen. Mutta auta armias, kuinka raivokkaan myrskyn kyseiseltä lesboäidiltä saisi peräänsä jokainen, joka vaatisi jakamaan hänen lastenrattaansa!

Nasta muumio iskee kuin miljoona Volttia

Seta jakaa joka vuosi niin sanotun asiallisen tiedon omenan seksuaalivähemmistöjä koskevan informaation levittämisestä. Tänä vuonna palkinto myönnettiin Finlandia-voittaja Sofi Oksaselle hänen teoksestaan Puhdistus, joka käsitteli naisten prostituutiota Virossa, sekä asiaan liittyvästä työstä. Palkitseminen noudatteli samaa feminististä kulttuuripolitiikkaa, jota olen kritisoinut aiemmin muun muassa tässä.

Feministinen media on suosinut Oksasta hänen niin sanotun biseksuaalisuutensa vuoksi. Sen sijaan kirjailijan kokonaisansiot ja hänen teoksensa eivät ole mitenkään erityisiä. Palkintopöytien puhdistaminen osoittaa vain sen, että kuka tahansa voi saada huomiota, kunhan on nainen, feministi ja sopii tiettyjen kustantajien tarkoitusperiin.

Myös seksuaalivähemmistöliikkeen palkinnon myöntäminen Oksaselle oli mielestäni virhe. Oksasen teoksella ei ollut tekemistä seksuaalivähemmistöjen kanssa, vaan se käsitteli heteroseksuaalisia pariutumismarkkinoita Virossa. Miten esimerkiksi minua, suomalaista homomiestä, koskee naisten itsensä kaupittelu toisessa maassa? Se voi olla joidenkin mielestä kurja juttu mutta ei riitä seksuaalivähemmistöjä koskevan tiedonjaon palkitsemisperusteeksi.

Puolueellisen kirjallisuus-, kulttuuri- ja julkaisupolitiikan tuloksena myös Setan entisen pää-äänenkannattajan, nykyisen Voltti-lehden, taru alkaa olla lopussa. Ounastelin asiaa jo lehden vaihtaessa nimeään ja omistajaa. Puheet siitä, että järjestöltä puuttuu kymmeniä tuhansia jäseniä ja että lehtikin tarvitsisi pari tuhatta tilaajaa lisää, eivät vaikuta, kun lehden linja on väärä. Suurin osa seksuaalivähemmistöjen viestinnästä on sitä paitsi siirtynyt nettiin, joten paperijulkaisujen aika alkaa olla tässäkin mielessä ohi.

Homoseksuaalisuus ei ole ilmeisesti enää tarpeeksi yhdistävä tekijä, jotta se riittäisi aikakauslehden konseptiksi, vaikka aikakauslehtiä tehdään esimerkiksi alle kaksivuotiaiden lasten äideille ja ylipäänsä hyvin pienille kohderyhmille. Myös Voltti-lehdellä voisi olla 10 000 tilaajaa, mutta kun ei niin ei. Lehti on ollut toista kymmentä vuotta naispäätoimittajan käsissä, ja homomiehet eivät naistenlehtiin koske. Tämä on totuus. Lehteen eivät saa kirjoittaa muut kuin feministit ja queer-teoreetikot.

Vielä Jukka Nurmen, Kalle-Ville Lahtisen ja Jaakko Kangosjärven päätoimittajakaudella lehdessä kukki hurtti huumori. Nykyisin kirjoittamisnormatiivina on Helsingin Sanomille tyypillinen poliittinen korrektius. Älyllisyys ja kyseenalaistaminen on kuoletettu pois. Jos lehteä olisivat tehneet miespuoliset homot toisille homomiehille miesten makumieltymysten mukaan, menekkiä olisi varmasti ollut.

Voltti-lehden tarina antaa näytön siitä, miksi jokin hanke ei menesty, paitsi keinotekoisesti hehkutettuna: sitä tehdään akkojen logiikalla ja ehdoilla. Niinpä Suomen aikakauslehtien liitto palkitsi Voltti-lehden oman solidaarisuutensa merkiksi, ja Helsingin Sanomat julistaa uusien tilaajien toivossa, että Voltti saattaa lopettaa syksyllä...

Mutta Johanna Korhoselle kiitos siitä, että maahan saatiin julkinen työsyrjintätapaus. Kaikki aiemmat ja suurin osa nykyisistähän ovat edelleen piilossa, ja vaikuttavinta on sellainen väkivalta, josta vain syylliset ja uhrit ovat tietoisia. Mitäpä Matti Vanhanenkaan olisi ilman Korhosen poliittista puskuria, jonka takaa voi käydä oikeutta entistä heilaansa vastaan? Jotakin vapauspäiviltä jäi puuttumaan: paikalla eivät olleet jeesusbussilaiset, kun pysäköintitila ei riittänyt.