Suomi on kaatanut 3,1 miljardia euroa veronmaksajien varoja Ukrainan sodankäyntiin vuoden 2022 jälkeen, ja lisää näyttää virtaavan 27. apupaketin muodossa, vaikka valtiovarainministeriön kassakone huutaa Hoosiannaa.
Pelkkä Puolustusvoimien raketinheitinten päivittäminen maksaa 450 miljoonaa, mikä on enemmän kuin kansalaisten asumistukien leikkaamisella tavoiteltava säästö, joiden vuoksi suomalaiset menettävät nyt kotejaan (aiheesta täällä).
Puolustuspoliittisten investointien listaa olisi helppo jatkaa, sillä aseiden hankintaan kasataan kahmalokaupalla julkisia varoja. Kokonaisten aselajien, kuten hävittäjähankintojen ja Merivoimien laivueiden, uusimisesta koituvien laskujen itkemisestä saisi monet saunavedet.
Työväenpuolue Kokoomuksen Verkkouutiset iloitsee, että Suomeen rakennetaan 200 miljoonaa euroa maksava uusi räjähdetehdas, joka työllistää kymmeniä ihmisiä!
Vaikka räjähteet ja aseet ovatkin tätä nykyä kysyttyjä vientituotteita, olennaista ei ole, paljonko työpaikkoja niiden valmistamisessa syntyy, vaan se, että kyseinen työ ei pitkän päälle tuota mitään sellaisia arvoja, jotka edistäisivät tai parantaisivat elämän laatua.
Turvallisuustyö on pelkästään säilyttävää ja defensiivistä. Kyseessä on kitkakulu, johon kaadetut varat menevät käytännössä hukkaan.
Ne valuvat hukkaan sekä siinä tapauksessa, että aseita ei tarvita muuhun kuin pelotteluun, kuin myös siinä, että niitä tarvitaan sodankäyntiin, joka koostuu tuhoamisesta, tappamisesta ja romuttamisesta, pelkästä destruktiosta siis.
Sen vuoksi puolustukseen pitäisi aina investoida minimiperiaatteen mukaan eikä maksimiperiaatteen mukaan, kuten nyt on laita.
Varusteluhuumassa hukataan sisäinen turvallisuus
Länsimaihin levinnyt sotahulluus johtuu vain yhdestä syystä: Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan.
Tuokin sota toimii oikeastaan näyttönä sen puolesta, että lisäinvestoinnit puolustusteollisuuteen ovat tarpeettomia.
Venäjä on tehnyt omista asevoimistaan selvää jälkeä pariksi vuosikymmeneksi eteenpäin eikä varmasti avaa uutta sotaa Suomen suuntaan saatuaan opetusta Ukrainassa.
Siksi hampaisiin asti aseistautuminen on taktisesti tyhmää täällä Suomessa.
Kyseiseen vouhotukseen ovat menneet kritiikittömästi mukaan poliitikkojen lisäksi myös valtavirran mediat ja toimittajat, jotka keekoilevat ”yhteiskuntavastuun” puolesta ja odottavat ilmeisesti kunniamerkkejä isänmaallisesta viestinnästä.
Pullistella, pelotella ja liioitella kannattaa tietenkin jo vastapropagandan tekemiseksi, sillä valhe on tunnetusti hyvä ase – ja tottahan toki myös kustannustehokas, ja siksi myös valemedia on aina niin vaarallinen.
Mutta todellista isänmaallisuutta ei ole täristä pelossa Vanja-sedän vuoksi vaan kyky ymmärtää, että oman kansakuntamme rapauttaminen asehankinnoista johtuvilla sosiaaliturvan ja terveyspalvelujen leikkauksilla heikentää myös sitä paljon kerskuttua maanpuolustustahtoa ja yleensäkin kansakunnan yhtenäisyyttä.
Mitä tehdä kalliilla aseilla, jos kansakunta ei ole valtiovallan kannalla vaan kokee hallituksen pikemminkin kumoamisen kuin säilyttämisen arvoiseksi?
Varusteluhuumassa ajetaan siis vastakkain ulkoinen turvallisuus ja sisäinen turvallisuus, vaikka niiden pitäisi esiintyä yhdessä.
Turvallisuuden turboahtaminen hajottaa koneen, sillä yliviritettyillä moottoreilla on taipumus mennä palasiksi, ja juuri siihen Venäjä pyrkii omalla uhmakkuudellaan, jonka takana ei ole todellista voimaa.
Siksi puheet aina vain suurempien BKT-osuuksien käyttämisestä maanpuolustukseen ovat ylimitoitettuja.
Kyseisiin lukuihin ei kannattaisi tuijotella liikaa, sillä ”prosenttiosuus bruttokansantuotteesta” on näennäisesti yhteismitallistava mutta tosiasiassa vertailukelvoton kriteeri kuvaamaan Nato-maiden puolustuskykyä, joka on jokaisessa maassa erilainen johtuen maastosta, pinta-alasta, väestöstä ja siitä, onko maassa asevelvollisuusarmeija vai palkattu.
Maata ei puolusteta prosenteilla.
Rauhaa ei takaa kilpavarustelu vaan Venäjän riisuminen aseista
Kannanottoni ei tarkoita, että olisin jotenkin maanpuolustusvastainen. Mutta tarkoitan, että Iivanan tultua lyödyksi Ukrainassa ei kannata liioin varautua aseelliseen sotaan rajoillamme.
Ei ryssä tänne hyökkää eikä käännä kanuunoitaankaan. Kyllä Nato-pelote siitä huolen pitää jo yksin.
Venäjän hyökkäys Ukrainaan on ollut pelkkä viime hetken yritys vallata takaisin muinaisen Neuvostoliiton alueita ennen kuin Kremlissä vaaralliseksi koettu länsimainen sivistys ulottaa vaikutuksensa Venäjän rajoille.
Ei Venäjä virhettään toista, ja siksi myös varusteluhysteriaan tarvitaan malttia.
Hölmöintä on, että Venäjän suhteen puhutaan nyt sellaisen rauhan teosta, joka mahdollistaisi kilpavarustelun. Ei Venäjän kanssa pidä solmia mitään ilman, että siihen liittyy päinvastainen tendenssi: Venäjän aseistariisuminen, aserajoitukset, varustelukontrolli ja sotakorvauksiin tuomitseminen.
Aserajoituksista on sovittu, vaikka kumpikaan osapuoli ei olisi hävinnyt sotaa ja antautunut. Esimerkiksi kylmän sodan päätteeksi sovittiin ydinaseiden rajoittamisesta, ja samoin pitäisi nyt tehdä tavanomaisten aseiden suhteen.
Television ajankohtaisohjelmissa meuhkataan Euroopan Nato-maiden jälkeenjääneisyydestä puolustusinvestoinneissa. Riippuu, mihin vertaa. Yhdysvaltoihinko? Tosiasiassa Euroopan Nato-maiden asevoimat ylittävät Venäjän toimintakyvyt, ja siksi huoli tuon yhden bysanttilais-kryptisen valtion reuhaamisesta on liioiteltua.
Myöskään Yhdysvaltojen kanssa ei pidä ryhtyä kilpailemaan asehankinnoilla vain miellyttääksemme Nato-liittolaista. Euroopan maat ovat jo hankkineet kahmalokaupalla esimerkiksi kalliita F-35-hävittäjiä Atlantin takaa, ja Amerikan asekauppiaat ovat tehneet Euroopan ostoksilla tiliä.
Suurimman uhan Euroopan maille muodostaa poliitikkojen oma hätäily asevarustelun puolesta.
Se ei osoita rohkeutta vaan pelkoa, ja pelko on huono lähtökohta mille tahansa suunnittelulle. On huvittavaa havaita ja todistaa, miten EU-maiden kenraalit ja kirkkotädit kantavat juoksujalkaa varoja aseisiin, vaikka Ukrainassa käyty sota ei ole lisännyt Venäjän hyökkäyksen todennäköisyyttä länteen vaan heikentänyt sitä – ja samalla Venäjän iskukykyä.
Poliitikkojen ei pitäisi olla pieniä palohälyttimiä, jotka vain sätkivät ja reagoivat eteen tulevien tilanteiden kaavoissa. Change blindnessin sijasta pitäisi pystyä näkemään kokonaistilanne.
Venäläisten aseellisista rajanylityksistä on kyllä oltu huolissaan, mutta yksikään Keski- ja Etelä-Euroopan maista ei ole pannut hanttiin, kun vieraat kansakunnat ovat tulleet EU-rajojen yli aseettomasti turvapaikkahakemus kädessään.
Mihin Suomessa kannattaisi varautua?
Jokaiselle uudelle sodalle on tyypillistä, että sitä ei aluksi tunnisteta sodaksi. Siksi sodat alkavat usein yllättäen.
Yllätys puolestaan on sodassa kuin sodassa mahtava etu. Niinpä Venäjäkin on soveltanut sodankäynnissä hybriditoiminnan ja informaatiovaikuttamisen menetelmiä.
Juuri niihin kannattaisi varautua, mahdollisesti myös tekoälyn käyttämiseen tietomurroissa ja deep fakeissa. Sen sijaan investoinnit kalliisiin perinteisen sodankäynnin asejärjestelmiin valuvat todennäköisesti kuin kehitysapu Saharan hiekkaan. Aseet ovat hyödyllisiä vain, jos on olemassa vastaava vihollinen, mutta jos vihollinen puuttuu, sota jää käymättä.
Sekin on toki hyvä tulos, mutta siihen voidaan päätyä muillakin keinoilla kuin hampaisiin asti varustautumalla. Hopealuotivarustelu on huonoa, ja se nähtiin jo 1930-luvulla, kun lähes koko puolustusbudjetti hukattiin kahteen melko tehottomaan taistelulaivaan, joista toinen päätyi merenpohjaan ja toinen jouduttiin luovuttamaan sotakorvauksena Neuvostoliittoon.
Sitten on kysymys, mitä ajatella Venäjästä lähes ainoana Suomea mahdollisesti uhkaavana maana.
Paasikivi sanoi sotien jälkeen, että ”puheet perivihollisesta olisi kerta kaikkiaan lopetettava”. Tosin perivihollinen ei lakannut olemasta olemassa, kuten hyökkäyksestä Ukrainaan havaitaan.
Kyllä Venäjä aina vaarallisena ja pelottavana pysyy, mutta myöskään vainoharhaisuus molemmin puolin ei elämää edistä.
Myös Donald Trump on arvaamaton katkaistessaan keskinäisriippuvuuteen perustuvat tuotantoketjut ja järkiperäisen globaalin työnjaon tuontitulleilla. Mitäpä muuta se on kuin Venäjän toimien peilailua tu quo que -periaatteella (”sinä myös”), joka on aina ollut myös Venäjän modus operandi? Idea on: ”Kun te valtasitte lähialueita, me teemme samoin.”
Tämä tarkoittaa luopumista paljon puhutusta sääntöpohjaisesta maailmanjärjestyksestä, jossa kunnioitetaan valtioiden itsenäisyyttä, alueellista koskemattomuutta ja suvereniteettia, eli itsemääräämisoikeutta.
Vain oikeus määrätä itseään (ja samalla muita) näyttää kiinnostavan nyt suurvaltoja ja sellaisiksi pyrkiviä, Kiina mukaan lukien.
Tuloksena myös Naton liittolaismaat saattavat olla lopulta toistensa tukassa ja kurkussa kiinni, ja poliitikot juoksevat kuin hiiret koloihinsa ja tulittavat sieltä toisiaan.
Ehkä kolmas maailmansota on todellakin jo alkanut, mutta sitä ei vain tunnisteta sodaksi.
Nyt olisi korkea aika edetä toiseen suuntaan ja pitää pää kylmänä Ukrainan sodan ja muiden pienten palojen sammuttamiseksi.
Hyvinvointiyhteiskuntaa ei pitäisi romuttaa kilpavarustelulla ja sisältä päin tapahtuvalla luottamuksen nakertamisella, sillä juuri siihen miinaan Venäjä toivoo länsimaiden kävelevän, kun muita keinoja ei ole.
Tämä tarkoittaa, että Nato-maana Suomen pitäisi saada liittolaisiltaan subventioita puolustuksemme hoitamiseen eikä vaatimuksia aina vain suuremmista panostuksista. Peruste on, että Suomi on Naton etuvartio ja tähänkin asti turvallisuuden tuottaja eikä kuluttaja Pohjolan alueella.
