Vetoomus laittoman maahanmuuton lopettamiseksi

Onko Suomessa sota, jos maamme valtaus tapahtuu aseettomasti mutta suunnitelmallisesti ja sankoin joukoin? Tätä olen joutunut pohtimaan kehitysmaalaisten turvapaikkaturistien ja haittamaahanmuuttajien virratessa usean sadan tulijan päivävauhdilla Tornion rajanylityspaikan kautta Suomeen. Näinä hybridi-, kyber- ja informaatiosodankäynnin aikoina kysymys on lähinnä teoreettinen, ja siihen voidaan vastata: totta kai kyse on sodasta, tavallista ovelammasta vain, vaikka hyväuskoisista hölmöistä koostuvien eurooppalaisten huijaamiseen ei paljon tarvita.

Ilmeisinä rintamakarkureina saapuvien 20–40-vuotiaiden jantterien alkuperä on suurimmaksi osaksi epämääräinen, mutta pakolaisiksi ja turvapaikanhakijoiksi heitä ei voi sanoa enää edes Sanoman lehtien valhemedia, joka muutoin tekee kaikkensa lietsoakseen vihaa tulijatulvaa arvostelevia suomalaisia kohtaan. Ehkä turvapaikkaturistien muotivaatteet, kalliit matkapuhelimet, matkalaukuista löytyneet seteliniput ja eau de toilette -tuoksut ovat saaneet valtamedian kukkahattutädeiltä kosteiksi jotain muutakin kuin silmät. Painotettakoon, että tätä kirjoitusta on kenenkään turha yrittää kääntää rasismiksi, fasismiksi, natsismiksi tai miksikään muuksi kuin tämä on: täysin asiallinen vetoomus ja kannanotto sen järjettömyyden lopettamiseksi, joka edelleen on käynnissä Suomeen virtaavan maahanmuuttovyöryn muodossa.

Auttaminen on kaunis asia, mutta mikään moraali ei vaadi tukemaan vieraita kansakuntia omaksi velaksi. Se on Pölhö-Kustaan politiikkaa, josta on tehtävä loppu. Ongelmaa ei voida ratkaista vastaanottamalla, sillä tulijat eivät vastaanottamalla lopu, mutta Suomen valtion ja kuntien rahat ylläpitoon ja kotouttamiseen loppuvat – ovat loppuneet jo, ja narun pää on vetäjien kädessä.

Vastaanottopolitiikan taustalla on vääristynyt tilannearvio. Se periytyy 1970- ja 1980-luvuilta, jolloin länsimaissa rakennettiin omahyväistä kuvaa meistä itsestämme muita rikkaampina ja vauraampina kansakuntina. Tosiasia on, että Suomi ei ole rikas vaan velkainen ja edelleen köyhtyvä maa, jonka kansalaisilla on suuria toimeentulo-ongelmia. On mahdotonta yrittää kalastella kansalaisilta ymmärtämystä valtiontalouden leikkauksille, jos vaivalla säästetyt varat luovutetaan toisella kädellä vieraiden kansakuntien hyväksi. Sellaiselta politiikanteolta katoaa legitimiteetti, eli laillisuus- ja oikeusperustus.

Valtio on etujärjestö, jonka tehtävä on huolehtia ensisijaisesti omien kansalaistensa eduista – ei muiden. Mikäli valtio tämän tehtävänsä kadottaa, se lakkaa olemasta. On paljastavaa, että Saudi-Arabia ei ota puheena olevia, etupäässä Afganistanin ja Irakin turvallisiksi määritellyiltä alueilta tulevia siirtolaisia vastaan ollenkaan, vaikka varaa auttamiseen olisi ja kyseessä on veljeskansa, jossa uskonto ja kulttuuri ovat jotakuinkin samanlaisia. Australia puolestaan sulki rajansa Kaukoidän pakolaisilta, jolloin ainakin merellä hukkuminen ja välitysbisnes loppuivat. Mutta ruotsalaiset syyttävät suomalaisia siitä, että Suomi ei halua maahanmuuttajia, vaikka Ruotsi otti vastaan kymmeniä tuhansia suomalaislapsia sodan aikana (jonka jälkeen heidät luonnollisesti palautettiin). Ja Ilta-Sanomat syyllistää tällä pittoreskillä tuokiokuvalla lukijoitaan.

Voidaanko kuvitella yksisilmäisempää historian vääristelyä? Ruotsalaisten kannattaisi pakolaisongelmansa kanssa tuskaillessaan muistaa oma historiansa. Suomalaiset kävivät talvi- ja jatkosotaa myös ruotsalaisten puolesta. Mikäli Suomi ei olisi pystynyt hyökkäyksiä pidättelemään, olisi Ruotsiin virrannut Tornion rajan yli kymmenien tuhansien suomalaisten lasten sijasta kymmeniä tuhansia neuvostosotilaita.

Suomi on jälleen hyökkäyksen kohteena, mutta nykysodankäynnille tyypilliseen tapaan sotaa on vaikea tunnistaa sodaksi, sillä uuden sodankäynnin muodot käyttävät yllättäviä taktiikoita. Hyökkäys tapahtuu nyt puolueettomasta ja turvallisena pidetystä Ruotsista, jota on vaikeampi tunnistaa viholliseksi, ja hyökkäyksen toteuttajina ovat pääasiassa Afganistanin ja Irakin kaukaa tulleet kansat.

Olen toki aiemminkin arvostellut maahanmuuttopolitiikan typeryyksiä, mutta tänä syksynä olen katsellut vierasmaalaisten laitonta maahanmuuttoa perin lohduttomana – pieni ihminen kun ei vyöryn pysäyttämiseksi paljoa voi. Se on kuin puhaltaisi myrskyä vastaan, varsinkin kun hallituksen enemmistö näyttää kannustavan maahanmuuttoon, vaikka pakki sekä omien että vieraiden ruokkimiseen on tyhjä. Ainoa voima, joka on pyrkinyt tulijatulvan pysäyttämiseen, on Perussuomalaiset, mutta puolueen kannatus ei yksin riitä ratkaisujen tekemiseen, eli rajan sulkemiseen. Voidaan vain vaatia Dublin II -asetuksen noudattamista ja tulijoiden rekisteröitymistä niissä turvallisissa maissa, joihin he ensinnä saapuvat.

Pakolaisongelman kasaaminen muiden Euroopan maiden riesaksi voi vaikuttaa opportunistiselta, mutta tosiasiassa vastaanottamisen lopettaminen Pohjoismaihin ohjaisi Etelä-Euroopan maita valvomaan EU:n ulkorajoja paremmin. Jos ja kun rajat eivät pidä Välimerellä eivätkä Balkanilla, niiden täytyy pitää viimeistään täällä Suomessa. On muistettava, että Dublin-asetus säädettiin nykyisen kaltaiseksi juuri siksi, että se loisi EU:n ulkorajavaltioille suuren motiivin vartioida rajojaan paremmin ja ohjaisi olemaan päästämättä rajan yli ketään hakemaan tuota himoittua turvapaikkaa. Suomi on valvonut EU:n ulkorajaa huolellisesti, ja muidenkin maiden pitäisi.

”Taakanjaon” käsite on surkuhupaisa siksi, että maahanmuuttoa lietsovassa asennemuokkauksessa vakuuteltiin muutama vuosi sitten, että tulijat ovat rikkaus. Nyt kun rikkaus on ovella, kukaan ei sitä näytä haluavan ja puhutaan taakasta. Niin se valhe kaatuu.

Toinen, mihin vedotaan, on ”vastuu”. Vastuu mistä? Vastuuta voi olla vain sillä, jolla on kausaalinen syy-yhteys tapahtumiin. Suomalaiset eivät ole aiheuttaneet Lähi-idän takapihojen kurjuutta, joten meillä ei ole kyseisten maiden ideologisista sodista, uskonnollisista kiistoista, sorrosta eikä väkivallasta kerrassaan mitään vastuuta. Annettu apu on tähänkin asti perustunut pelkkään suopeuteen ja hyväntekeväisyyteen.

Jos joitakin autamme, apu ei voisi perustua vastaanottamiseen eikä dollari- tai eurodiplomatiaan. Ainoa, mitä täältä voitaisiin viedä, on demokraattinen yhteiskuntajärjestelmä. Ihmisoikeudet kun eivät ole erillisoikeuksia, jotka tulisivat vaatimalla. Ne saadaan voimaan vain, jos koko yhteiskuntajärjestelmää muutetaan niin, että kehitysmaiden pahimmat painajaiset, eli islam ja sosialismi, saadaan kumotuiksi ja tilalle vapaa markkinatalous, demokratia ja valistusihanteisiin pohjautuva arvoperustus.

Monikaan ei ole tullut ajatelleeksi, kuka pakolaisten vastaanottamisesta hyötyy tulijoiden itsensä lisäksi. En tarkoita nyt vain niitä suomalaisia, jotka toimivat maahanmuuttobisneksessä keskusten ylläpitäjinä, palkattuina sosiaalityöntekijöinä tai pääministerinä, joka saa talonsa luovutuksesta tulijoiden käyttöön usean tuhannen euron kuukausikorvauksen. On vieläkin vahingollisempi hyötyjä.

Syyrian väkivaltaisessa hallituksessa ja ISIS-järjestössä nauretaan vatsa kippurassa, kun islam leviää sortoa pakenevien maahanmuuttajien myötä Eurooppaan. ISIS ja sitä pakenevat ovat siis aidan samalla puolella ruokkimassa islamin leviämistä. Kyse on islamin ekspansiivisesta valloituspolitiikasta, jonka motiivit ovat valtapoliittisia, lajinsäilytysstrategisia ja jopa jihadistisia. Tässä prosessissa pakolaiset ja turvapaikanhakijat ovat pelkkiä pelinappuloita, jotka saattavat olla tietoisia meneillään olevasta valloituspolitiikasta, tai sitten eivät. Yhtä kaikki, ISIS:tä pakenevat pakolaiset tulevat toimineiksi sen hyväksi siirtyessään länsimaihin ja levittäessään samalla islamia Euroopassa. Islamin levittämistä maahanmuuton avulla ja siihen liittyvää lapsitehtailua kutsutaan islamissa nimellä hijrah. Juuri tämä on terroristijärjestön piilotavoite, ja sitä virallinen Suomi tukee.

Tässä kirjoituksessa en ota kantaa siihen, mitä tämä kaikki maksaa länsimaille sekä taloudellisina että kulttuurisina tappioina. Selväksi on tullut, että Suomen valtiontalouden säästötoimet ovat pieniä maahanmuutosta koituviin kustannuksiin verrattuina. Esimerkiksi Helsingin yliopiston budjetista leikataan vuosina 2019 ja 2020 noin 106 miljoonaa euroa vuodessa, mikä merkitsee arviolta 1200 työpaikan lopettamista. Parin viime viikon aikana saapuneiden maahanmuuttajien pelkkä ylläpito tulee maksamaan yhteensä noin 450 miljoonaa vuodessa. Mitä perusteita on olettaa, että kansalaiset hyväksyisivät tämän? Ainakaan se ei ole oikeudenmukaista, mikäli verovarojen perimisen oikeutuksena pidetään sitä, että ne palaavat tavalla tai toisella maksavan kansakunnan omaksi hyväksi.

Rahaakin tärkeämpi kysymys on, haluavatko Suomen kansalaiset, tarkemmin sanoen täällä asuva kantaväestö, maahamme niin suuria väestöpoliittisia muutoksia, että ne pullistavat ratkaisevasti myös väestödiagrammeja. Haluavatko suomalaiset maahan merkittäviä etnisiä vähemmistöjä, joista voi tulla myös enemmistöjä ja jotka tavoittelevat poliittista vaikutusvaltaa omien oikeuksiemme hinnalla tai niiden vastaisesti? Professori Timo Vihavaisen ja tohtori Jussi Halla-ahon musta visio väestöjen vaihtamisesta länsimaissa on lähempänä kuin koskaan.

Professori Samuel P. Huntingtonin tutkimukset osoittavat, että maailman lähes kaikki konfliktipesäkkeet paikantuvat monikulttuurisille alueille ja että yhtenä osapuolena on useimmissa tapauksissa islam. Harvard-professori Robert D. Putnam on puolestaan väittänyt, että monikulttuurisissa yhteisöissä konflikteja ei synny vain vähemmistöjen ja enemmistöjen välille, vaan lopulta myöskään valtaväestöön kuuluvat ihmiset eivät voi luottaa toisiinsa, mikä vähentää yhteiskunnallista tehokkuutta. Näyttöä tästä on saatu myös Suomessa, kun suomalaisten omat rivit ovat menneet halki osan perätessä Suomeen entistä enemmän maahanmuuttoa – ilmeisesti saadakseen itselleen poliittista kannatuspohjaa maahanmuuttajista ja vaikeuttaakseen istuvan hallituksen asemaa.

Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan virallisesti tunnustettu tulos on, että Suomessa ei ole merkittäviä etnisiä ristiriitoja. Tästä tuloksesta täytyy jatkossakin pitää kiinni. Eri kulttuurialueilta tulevien maahanmuutosta seuraa sekä arvoristiriitoja että eturistiriitoja, kun kantaväestön ja maahanmuuttajien arvot ja edut joutuvat konflikteihin kaduilla ja kujilla, turuilla ja toreilla ja etenkin kilpailtaessa työpaikoista ja oikeuksista sosiaalietuuksiin. Jos valtiovalta asettuu oikeuttamaan vierasperäisten etua esimerkiksi kunnallisissa asuntojonoissa sillä perusteella, että varattomina heidät luokitellaan kantaväestöön kuuluvia kiireellisemmiksi asunnon tarvitsijoiksi, sitä ei kansalaisten moraalitaju kestä.

Kyse on perimmältään siitä, haluaako valtiovalta tuottaa yhteiskuntaamme konflikteja ja siitä sikiävää rasismia. On väärin kuvitella, että rasismi syntyisi kansankiihottajien taikasanoista. – Ei, vaan siihen on syynsä. Kansankiihottaja ei ole rasismin syy vaan seuraus holtittomasta maahanmuuttopolitiikasta, aivan kuten itse ilmiö, rasismikin. On perin ajattelematonta lietsoa lisää maahanmuuttoa vain sen oletuksen varassa, että kyllä ihmisten suvaitsevaisuus ja monikulttuurisuuden ideologian leviäminen pitävät molemminpuolisesta sopeutumisesta huolen.

Mikä onkaan kauniimpi asia kuin se, että kansakunnat voivat ymmärtää toisiaan? Tosiasiassa suvaitsevuuden ja monikulttuurisuuden ideologian mukainen hyväntahtoisuuden oletus on pelkkä hurskas toive. Oletukset ja toiveet eivät koskaan ole tosiasioita. Niinpä niiden toteutumiseen ei pitäisi luottaa. Kyseessä on kupla.

Jo Frankfurtin koulukunnan filosofit Adorno, Horkheimer, Marcuse ja Fromm varoittivat ihmisiä luottamasta liikaa omaan suvaitsevuuteensa ja hyvyyteensä. Juuri tämän idealismin vallassa tehdyt oletukset olivat heidän mukaansa syinä fasismin kasvuun yhteiskunnassa, kun tyhjän päälle rakennettu ihanteellisuus ei kestänytkään. Jos ja kun ääriainekset hallitsemattoman maahanmuuton tuloksena jälleen lisääntyvät, tämä on seuraus ajattelemattomasta maahanmuuttopolitiikasta, jonka tuloksena ajaudutaan suuriin ristiriitoihin. Pahimmassa tapauksessa pakolaisleirit vain siirretään paikasta toiseen, ja ennen pitkää keskitysleirit savuavat taas Euroopassa. Tätäkö hyvyydessään kylpevä ja ovia sepposen selällään pitävä Euroopan unionin komissio, Juncker, Merkel ja ties kuka Perkele haluavat?

Rajojen sulkeminen ei ole rasismia vaan realismia. On parempi, että konfliktit kohdataan ja niitä hillitään valtakuntien rajoilla kuin että erimielisyyksien ja riitojen annetaan levitä keskelle kansalaisyhteiskuntia. Kun EU:n eteläiset maat eivät niin tee, meidän suomalaisten on tämä tehtävä. Perusteen antaa se, että myös Unkari on pystyttänyt rajoilleen aitaa, ja Schengenin vapaan liikkuvuuden sopimus on rikottu muuallakin. Suomen asemaa helpottaa, että EU:lta puuttuvat todelliset keinot sen enempää valvoa kuin rangaistakaan jäsenmaitaan rajojensa vartioinnista.

On oireellista, jos Euroopan unioni alkaa käyttää valtaa omien jäsenvaltioidensa etuja vastaan. Sellainen demokratia, joka edellyttää kaikilta samaa mieltä olemista, on pahasti sairas. Olin itse jo EU-jäsenyydestä äänestettäessä sitä mieltä, että kyseiseen silmukkaan ei olisi pitänyt lainkaan ripustautua, ja edelleen olen sillä kannalla, että Suomen kannattaisi pyrkiä eroon sekä Euroopan unionista että rahaunionista, joka on osoittautunut pelkäksi velkaunioniksi.

Varsinainen uni on hallituksen keskustalaisilla ja kokoomuslaisilla osapuolilla. Poliittista kokemusta ja kontakti kansalaisten elämään on vain Timo Soinilla. Muut ovat kokemattomia. Cai-Göran Alexander Stubb on kansainvälisyyskiimassaan eteenpäin hökeltävä rkp:läinen herraspoika, joka on hukannut kielipoliittiset taustansa ja etunsa niin pahasti, ettei ymmärrä maahanmuuton heikentävän suhteellisesti myös ruotsinkielisen vähemmistön asemaa Suomessa. Hänen apurinaan toimiva sisäministeri Petteri Orpo on nostanut kätensä ylös ja laskenut housunsa alas tulijatulvan edessä. Hän on orpo petturi. Valtiomiesainesta ei ole yhdessäkään.

Tämän kirjoituksen tarkoitus on omalta osaltaan saada aikaan se vaikutus, että Suomen hallitus nyt vihdoinkin ymmärtäisi laittaa rajat kiinni laittomilta maahanmuuttajilta. Heitä virtaa nimenomaan Tornion raja-aseman kautta, koska laivayhtiöt tuntevat lain eivätkä halua auttaa laittoman maahanmuuton järjestämisessä. Laittoman maahanmuuton avustaminen on Suomen lain nojalla rangaistavaa, ja lisäksi laki tuntee rikoksesta törkeän muodon. Sen sijaan Ruotsin valtio tarjoaa läpikululle ilmaisen junakyydin, samoin Itävalta, joka ei halua tulijoiden jäävän maahan vaan antaa kyydit Saksan rajalle. Se vieraskoreudesta.

Jos keskusta ja kokoomus eivät nyt taivu Perussuomalaisten eduskuntaryhmän vaatimukseen laittoman maahanmuuton lopettamiseksi ja tulijoiden pikakäännyttämiseksi, kepun ja kokoomuksen ministerit jäävät historiaan poliitikkoina, jotka aiheuttivat maallemme ennennäkemättömän ja peruuttamattoman vahingon.

Sylinsä ja lompakkonsa avaavien hölinöille työvoimapulasta ja huoltosuhteen paranemisesta maahanmuuton myötä voidaan nauraa pitkät naurut maassa, jossa on 340 000 työtöntä ja noin 750 000 ihmistä jatkuvien työpoliittisten toimenpiteiden kohteena: osa-aikaisina, vajaatyöllisinä tai joillakin kursseilla. Enää alle puolella työssä olevasta työvoimasta on vakituinen työpaikka.

Tilastojen mukaan juuri irakilaiset ja somalit ovat vaikeimmin työllistyviä, ja työttömyysprosentit hipovat 80:aa. Totuus on, että Suomessa ei ole määrällistä eikä laadullista pulaa työvoimasta vaan ainoastaan halvasta työvoimasta. Yritysten ja yhteisöjen on kuitenkin lyhytnäköistä tavoitella maahanmuuttajista edullista työvoimaa, sillä kulut kiertyvät sosiaalikustannuksina maksettaviksi, kun suomalaiset joutuvat olemaan siirtolaistyövoiman vuoksi työttöminä.

Myös tyypillisissä maahanmuuttaja-ammateissa laiva on täynnä, ja pizzojen hinta laskee katupörssissä, sillä lisämarkkinoita ei ole. Niille kaikille suomalaisille, joilla on maahanmuuttajakavereita, muistuttaisin, että ensimmäisinä maahanmuutosta joutuvat kärsimään täällä jo olevat maahanmuuttajaryhmät. Niin käy, kun pöty loppuu pöydästä ja poliitikkojen puheista.

Lietsomalla maahanmuuttoa Euroopassa ja Suomessa tehdään nyt sangen tyhmää politiikkaa. Sen seuraukset ovat ennalta-arvaamattomia sekä poliittisesti, taloudellisesti että yhteiskuntarauhan kannalta.

On syytä muistaa, että toiminnan perustana pidetty monikulttuurisuuden ideologia on sisäisesti ristiriitainen. ’Monikulttuurinen’ tarkoittaa itse asiassa samaa kuin ’moninorminen’. Moninormisuus on eri asia kuin moniarvoisuus. Moniarvoisuus on mahdollista yhdessäkin kulttuurissa, esimerkiksi tässä meidän länsimaisessa kulttuurissamme, joka perustuu liberalismiin, demokratiaan ja valistusihanteisiin. Sen sijaan monikulttuurisuudesta seuraa yleensä normatiivisia ristiriitoja, jotka johtavat vaivaannuttaviin sopeuttamisen ja mukauttamisen vaatimuksiin, kuten päällekkäisiä normeja sisältävissä organisaatioissa aina käy.

Tästä puolestaan seuraa, että erilaisista kulttuureista joudutaan hiomaan särmät pois, jolloin tuloksena onkin yksiaineksinen kulttuurimonoliitti, täsmälleen Neuvostoliiton tapaan. Monikulttuurisuus on siis käsitteellinen dilemma, jonka ihanteet syövät itsensä pois. Tämä on looginen totuus, kantilainen analyyttinen a priori -tosiasia, joka on voimassa sui generis. Suomeksi sanottuna, jo käsitteellä itsellään on sellaisia ominaisuuksia, jotka ohjaavat havaintojamme niin, että käsite määrää sen, mihin kokeellisessa tutkimisessa voidaan tulla: esimerkiksi maahanmuuton tutkimuksessa paradoksien partaalle. Kun monikulttuurisuuden käsite on ristiriitainen, on myös sen kuvaama todellisuus kielen kuvateorian nojalla ristiriitainen.

Julkinen sana on keskittynyt vaatimaan maahanmuuttokriitikoilta perusteita väitteilleen, miksi maahanmuutto ei toimisi yhteiskuntapolitiikan perustana. Kyse on todistustaakan vieritysyrityksestä. Me kriitikothan emme oikeastaan väitä mitään. Me vain kritisoimme, arvostelemme ja kyseenalaistamme. Sen sijaan vahva väite on niillä, jotka väittävät, että mullistusmaiset kumoukset Euroopan väestörakenteessa voivat toimia ja tuoda mukanaan rikkautta, arvoja tuottavia työpaikkoja ja hyvinvointia. Heidän pitäisi perustella väitteensä.

Niinpä Helsingin Sanomien, Ilta-Sanomien, Iltalehden, Aamulehden, Yleisradion, MTV3:n ja muun valtamedian kannattaisi tiedostaa yhteiskuntavastuunsa peräämällä perusteluja maahanmuuton kannattajilta, mutta sitä ne eivät tee. Eivät tee, koska eivät uskalla. Sillä näyttö puuttuu. Jos näyttöä humanitaarisen maahanmuuton sosiaalipoliittisista, työpoliittisista tai taloudellisista tuloksista on jossakin saatu ja julkaistu, se on ollut poikkeuksetta negatiivista.

Kuten jo edellä totesin, tämän kirjoituksen tarkoitus on meneillään olevan hulluuskierteen katkaiseminen, sen pakkoneuroosimaisen ja häveliäisyydellä sekä syyllistämisellä ruokitun kehän lopettaminen, joka hyödyntää poliittisen eliitin halua piehtaroida EU-kollegojensa suosiossa. Suomen ministerit ovat sandwich-tilanteessa: puun ja kuoren välissä. EU:n ministerineuvoston kokouksissa he jakelevat suullisia lupauksia vastaanoton jatkamisesta, vaikka samalla rikotaan paperilla olevaa Dublinin asetusta. Suomeen lennettyään he joutuvat toteamaan, että kansa ei tätä hyväksy, ja sitten he levittävät kätensä jälleen Brysselissä.

Itse ratkaisisin ongelman viitaten kansallisvaltioiden suvereniteettiin: EU:ta luotaessa lähdettiin ajatuksesta, että valtioiden itsenäisyys ja itsemääräämisoikeus säilyvät. Siihen sisältyy myös valta itse päättää, keitä päästämme rajojemme sisäpuolelle ja millä perusteilla. Jos ja kun EU:n ulkorajat eivät (meistä riippumattomista syistä) pidä, me suomalaiset emme voi emmekä halua olla toisten valtioiden piittaamattomuudesta johtuvien ongelmien kärsijäosapuoli.

Pelkän rajavalvonnan ja paremman rekisteröimisen käyttöönotto ei riitä, vaan Suomen on palautettava ilman laillisia matkustusasiakirjoja saapuneet tulijat takaisin Ruotsiin Dublin-asetuksen nojalla. Suomen lainsäädäntöä ja kansainvälisiä sopimuksia on muutettava nopeasti niin, että pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden tulo maahamme voidaan estää kokonaan. 

Tulijoiden kurjuutta suurtenkin määrien vastaanottaminen lievittäisi vain pieneltä osin, mutta vastaanottoon perustuva politiikka ei ratkaise itse ongelmaa, joka on liian suuri syntyvyys kehitysmaissa. Sen syynä ovat islamin seksuaalipoliittiset ja lajinsäilytysstrategiset normit, jotka ovat ekspansiivisia ja naisia alistavia. Siksi vastaanottaminen on strategiana täysin toimimaton, virheellinen ja väärä myös kehitysmaiden omaa etua ajatellen.

Laaja maahanmuutto on aiheuttamassa länsimaihin suurempia ongelmia kuin se ratkaisee ongelmapesäkkeissä, joista pakenevat nyt parhaat ja varakkaimmat voimat, aivan kuten kehitysmaista yleensäkin. Tämä syventää kurjuutta lähtömaissa. Meneillään oleva väestöjensiirto ei ole kenenkään edun mukaista. Sen tuloksena maailmassa ei ole ennen pitkää kehittyneitä maita ja kehittyviä maita vaan pelkkiä kehitysmaita.

Pakolaiskriisi aasien valtakunnassa

Aasien maata, Aasilandiaa, koetteli syvä talouskriisi. Syömärehu oli loppunut, ja valtio oli pahoin velkaantunut. Samaan aikaan muulien aitauksessa, Muulilandiassa, puhkesi sisällissota, jonka tuloksena muulit alkoivat pyrkiä omasta aitauksestaan ulos. Näin Aasilandia ja sen kanssa liitossa oleva Aasien Unioni joutuivat pakolaiskriisin valtaan.

Aasien Unioni ei pystynyt pidättelemään pakolaisten tulvaa, joten Aasilandian lähimaat täyttyivät muuleista. Niinpä eteläisimmissä Aasien Unionin aitauksissa alettiin vaatia, että muuleja olisi siirrettävä muihinkin aitauksiin, myös Aasilandiaan, jolla oli paljon huolta jo omista aaseistaankin. Suuri osa Aasilandian asukkaista oli näet työttöminä, ja rehua kasvava maa oli laidunnettu loppuun.

Koska Aasien Unioni halusi siirtää riesakseen koituneet muulit pohjoisemmaksi, alettiin mylviä ”taakanjaosta”. Termi oli propagandistinen, sillä mitään taakkaa ei olisi pitänyt olla yhdenkään aasin kannettavana. Aasialandia kun ei ollut koskaan riistänyt muulien aitauksesta mitään eikä harjoittanut rehuvarkautta tai siirtomaaimperialismia vieraissa aitauksissa, ei mitään, mikä pitäisi korvata.

Toiseksi taakanjaosta puhuminen oli hieman tyhmää jopa aaseilta, sillä siihen kuului myöntää, että vielä jokin aika sitten ”rikkaudeksi” nimitetty muulien läsnäolo olikin tosiasiassa suuri rasite, jota aasien maailmassa parhaiten kuvaa juuri taakan käsite.

Rikkaus ei antanut kuitenkaan odottaa itseään, vaan oli jo Aasilandian ovella. Niinpä aasit jakaantuivat kahtia. Toiseen leiriin kuuluivat ne aasit, jotka selittivät, että syömärehun loputtua tilannetta helpottaisi, jos otettaisiin aitaukseen lisäasukkaiksi muuleja. Tällä kannalla olivat vihervasemmistolaiset aasit ja suuri osa hyvinvoivasta poliittisesta eliitistä eli porvareista, joiden kaukalossa oleva rehu oli parempaa kuin muiden.

Toiseen leiriin kuuluivat ne hieman viisaammat aasit, joiden mielestä maahanmuutto oli väärin, koska se (a) rikkoisi aasien itsemääräämisoikeutta, (b) velkaannuttaisi Aasilandiaa entisestään, (c) tuottaisi etnisiä ristiriitoja aasien ja muulien välille ja (d) koettelisi meritokraattista oikeudenmukaisuusperiaatetta, jonka mukaan sosiaaliset oikeudet pitää niiden saajien ensin tuottaa ja ansaita. Myös näillä ”maahanmuuttokriittisiksi” sanotuilla aaseilla oli edustuksensa Aasilandian hallituksessa, mutta puheensa pyörtäen hekin kääntyivät muiden aasien kannalle säilyttääkseen omat rehuannoksensa tuoreina.

Tämän merkiksi aasien pääministeri sanoi luovuttavansa oman yksityispilttuunsa pakolaisena saapuvien muulien käyttöön, vaikka aitauksessa oli paljon Aasilandian omiakin kansalaisia kodittomina.

Näin poliittinen eliitti laittoi jälleen kerran muulien edut aasien omien etujen edelle, vaikka valtiofilosofisesti ajatellen jokainen aitaus on olemassa vain ja ainoastaan sen omien asukkaiden edun edistämistä varten, ei muiden. Jos aitaus tämän tehtävänsä hylkää, se lakkaa olemasta. Sen vuoksi Aasilandiassa olisi pitänyt pohtia muulien ottamista aitaukseen vasta sitten, kun sen jokaisella omalla kansalaisella olisi ollut työpaikka ja katto pään päällä.

Uutinen pääaasin aikaansaamasta pilttuunsa luovutuksesta levisi kulovalkean tavoin Muulilandiassa, jossa alettiin pakata tavaroita Aasilandiaan lähtemiseksi luullen, että kaikki aasit ovat samanlaisia rikkaita aaseja kuin heidän pääaasinsa ja että muulit viedään Aasilandiassa suoraa päätä omakotitaloon.

Aasien kansanedustuslaitoksen nuorimpiin kuuluva kansanedustaja julkaisi kesällä oman aitauksensa tulevaisuudesta huolestuneena vihaisen manifestin, jossa hän sanoi aasien vielä voittavan. ”Voitto on meidän!”, hän hirnaisi toiveikkaasti, mutta Aasien Sanomien ja Aasiyleisradion hallitsema media yritti kääntää nuoren kansanedustajan huolen ”rasismiksi”. Häntä ei siis ymmärretty vaan kiusattiin kyselemällä pakolaisten ”muuliarvon” hintaa. Myöskään minä en tiedä moisen hintalapun pituutta, mutta ainakaan aasien ei pidä sitä maksaa. Ehkä jokaisella eläimellä onkin oma arvonsa, josta yksilö itse on ensisijaisesti vastuussa ja jota yksilö itse on velvollinen puolustamaan.

Aasien presidentti puolestaan levitteli voimattomasti kavioitaan, ja syvällisintä, mitä hän osasi sanoa, oli se, että ei meidän aasien täällä pidä alkaa keskenämme riitelemään. – Niinpä niin. Olisikin pitänyt estää riidan syy, muulien maahanmuutto, niin mitään halkeamaa aasien omassa valtakunnassa ei olisi päässyt tapahtumaan. Muulien maahanmuutto ei siis ainoastaan lisännyt eripuraa aasien ja muulien välillä, vaan nykyisessä monikulttuurisessa kolhoosissa, Aasien Unionissa, aasitkaan eivät enää luota toisiinsa, mikä heikentää yhteiskunnallista tehokkuutta – täsmälleen Harvard-professori Robert D. Putnamin teorian mukaisesti.

Muulien maahanmuuttoa kannattavat aasit järjestivät kaksi raihnaista propagandatilaisuutta, joissa vihervasemmistolaiset aasit mylvivät muulien sosiaalietuuksien puolesta ja opintotuen leikkauksia vastaan ymmärtämättä, että nimenomaan muulit heidän rehunsa tulevat syömään. ”Olemme humaaneja”, nämä aasit mölisivät vastoin omaa etuaan ja etenkin vastoin köyhimpien kanssa-aasiensa etua.

Ensimmäinen tilaisuus oli suunnattu nuorta kansanedustajaa vastaan ja korotti hänet siten korkeammalle jalustalle kuin missä hän olisi muutoin ollut. Toinen propagandatilaisuus oli nimeltään ”Aasilandia sanoo tervetuloa”, vaikka tosiasiassa suurin osa Aasilandian asukkaista olisi halunnut sanoa ”tervemenoa”, eikä propagandatilaisuudessa juuri muita ollutkaan kuin sosiaalityöntekijöitä, maahanmuuttajia ja muutamia muita, joiden oma toimeentulo riippui maahanmuuttobisneksestä ja turvapaikkashoppailusta.

Oikeusoppineet aasit puolestaan määkivät, että alennetun sosiaaliturvan jakaminen vierasperäisille on aasien perustuslain vastaista! Jos niin on, se vain osoittaa, kuinka aasimaisia lait yleensäkin ovat.

Aasimaisista aasimaisinta oli kuitenkin se, että samat vihervasemmistolaiset ituhippiaasit, joita sosiaaliturvan ja opintotuen leikkaukset koettelivat pahiten, vaativat aitaukseen lisää muuleja, jotka puolestaan lisäsivät sosiaaliturvan ja opintotuen leikkauspainetta Aasilandiassa. Samaa mieltä olivat useimmat tieteenharjoittaja-aasit. Heidänkin mielestään maahanmuuttoa olisi pitänyt lisätä ja jakaa rehua avokätisesti maahanmuuttajille sosiaaliturvan muodossa, mutta heidän omista palkoistaan ja rehuannoksistaan ei olisi saanut missään tapauksessa tinkiä, vaikka rehu oli samaa ja valtion kassa oli tyhjä. Akateeminen virka teki siis monista viisaistakin aaseista täydellisiä AIV-päitä.

No, mitä aasien ja muulien joutumisesta kanssakäymiseen seurasi? Seurasi (a) arvoristiriitoja ja (b) intressi- eli eturistiriitoja.

Aasien ja muulien arvot ajautuivat konfliktiin, sillä aasit olivat rationalisteja tai kristittyjä, mutta muulit kannattivat despoottimaista islamia, joka oli patakonservatiivista, rajoitti sananvapautta, kielsi eläimiltä esimerkiksi homoseksuaalisuuden, pakotti tammat pukeutumaan kuonokoppaan ja katkaisi kaulan toisinajattelijoilta. Silti myös homoaasien liike kiljui muulien maahanmuuton puolesta, vaikka se heikensi homoaasien asemaa entisestään. Vihervasemmistolaisen feminismin vankkureita vetämään valjastetut homoaasit yrittivät ikään kuin lunastaa tasa-arvoa kannattamalla täysin valikoimattomasti ja kritiikittömästi kaikkea erilaisuutta, vaikka juuri islamin leviäminen oli heidän oman etunsa vastaista. Tätä typeryyttä sanottiin kompensoivaksi suvaitsevuudeksi, siis sietämiseksi vastoin todellisia asenteita ja totuutta, pelkän poliittisen kaupankäynnin vuoksi.

Eturistiriitoja puolestaan seurasi siitä, että muulit veivät osan aasien työpaikoista ja söivät heidän rehuvarastostaan. Lisäksi poliittiset eliittiaasit suosivat heitä niin sanotulla positiivisella syrjinnällä, vaikka suosiminen ei voi koskaan tuottaa tasa-arvoa vaan pelkkää epäoikeudenmukaisuutta ja katkeruutta. (Eläinten valtakunnassa negatiivisia asioita sanottiin usein positiivisiksi dialektisen superplushyväkaksoispuheen vuoksi.)

Myöskään sitä ei ymmärretty, että monikulttuurisuus on eri asia kuin moniarvoisuus. Moniarvoisuus on mahdollista nimenomaan yhdessä kulttuurissa, liberaalissa ja valistusihanteista koostuvassa kulttuurissa, kun taas monikulttuurisuus tarkoittaa moninormisuutta, joka johtaa automaattisesti kaksoisstandardeihin ja ristiriitoihin. Ne puolestaan syövät monikulttuurisuuden itsensä pois, kun riitoja joudutaan sovittelemaan pyöristelyn, sievistelyn ja yhdenmukaistamisen vaatimuksilla.

Aasilandiassa löyhkäsi siis vahvasti valhe. Valhetta edisti se, että omiin oksennuksiinsa tukehtumaisillaan oleva valtamedia ja veronmaksajien rahoilla ylläpidetty sosialistinen Aasiyleisradio sulkivat kommenttipalstat maahanmuuttoa käsittelevien juttujensa lopusta. Ne tekivät kuin strutsit, jotka laittoivat päänsä pensaaseen ja vaativat sitä myös muilta.

Aasien ja muulien välistä kamppailua katsellessaan siat puolestaan osasivat nauraa omassa aitauksessaan. He röhkivät, että kyse on vain muodollisesti pakolaisuudesta, että maahanmuuttajat ovat vain teoriassa turvapaikanhakijoita, mutta todellisuudessa kyse on jättiläismäisestä muuttoliikkeestä ja väestöjen siirrosta, väestöpolitiikasta, joka ennen pitkää tuhoaisi koko Aasien Unionin ja sen aitaukset.

Tämä luonnollisesti sopi sikojen sovhoosille, sillä siat olivat jo neuvostotasavaltojensa aikana tukeneet voimakkaasti muulien maassa vallassa ollutta arabisosialistista Baath-puoluetta, jonka hirmuvalta oli edelleen pakolaisuuden keskeisin syy. Mutta oman veräjänsä sikojen tasavalta laittoi muuleilta visusti kiinni.

Samoin tehtiin lehmien valtakunnassa, jolloin muulien välitysbisnes katkesi kuin kanan lento ja muulit lakkasivat hukkumasta matkalla. Näin säästettiin eläinten henkiä, vaikka heidän täytyikin jäädä joko kärsimään omaan maahansa, taistelemaan siellä rehellisesti tai yrittää sopia riitansa päästäkseen rakentamaan omaa aitaustaan. Jokaisella eläinlajilla olkoon siis oma aitauksensa, sillä kansallisaitaus edistää parhaiten kunkin eläinlajin etua! Myös muulien veljeskansojen keskuudessa tiedetään tämä, sillä rikkaat muulimaat eivät ota yhtään pakolaisia, vaikka heidän laitumiltaan on löytynyt kallisarvoista öljyä ja varaa solidaarisuuteen olisi.

Kiinnostavaa Muulilandiasta tulevissa köyhissä ja apua tarvitsevissa pakolaisissa on se, että suuri osa heistä on 20–35-vuotiaita oreja, joilla on kädessään uudehkot älypuhelimet varustettuina Internet-liittymillä. Esimerkiksi Kirkkonummen vastaanottokeskukseen toimitetuista valtaosa oli asevelvollisuusikäisiä uroksia, mutta heidän oli täytynyt jättää tammat, varsat, vanhukset ja vammaiset kärsimään sodasta Muulilandiaan. Vastaanottokeskuksen perustajaksi paljastui muuan opportunistinen pikavippiparoni, hanke valmisteltiin kunnalta salassa, paikalta karkotettiin virolaisia rakennustyöläisiä, joille tilat oli vuokrattu, asia kiukutti alkuperäisasukkaita, ja aasien maahanmuuttomyönteinen iltapäivälehti kaunisteli asiaa kansainvälisyyskiimassaan.

Muuan aasien siitos- ja pariutumistutkija totesi sittemmin, että pakolaisuus ei olisi aivan niin suuri ongelma, mikäli tunkeilijoiden seassa olisi enemmän tammoja, sillä ulkomaalaisten orien invaasio horjuttaa pahasti eläinten astumistasapainoa. Samaa osoittivat tilastot, ja maahanmuuton motiivit olivatkin paljolti lajinsäilytysstrategisia.

Väestöräjähdys oli seuraus islamin ekspansiivisesta seksuaalipolitiikasta, joka on sangen valloituksenhaluista ja jonka tuloksena muulit ryskyvät aitojensa yli. Ja vaikka muulit ovatkin aasien ja hevosten risteytyksinä näennäisesti lisääntymiskyvyttömiä, muuliorit olivat aasintammojen keskuudessa osoittaneet olevansa kaikkea muuta.

Tätä edes aasit eivät voineet hyväksyä, vaikka he muutoin olivatkin juuri niin hyväuskoisen typeriä, että muulit vetivät heitä kuin pässiä narusta. Eräskin maahanmuuttokriittiseksi kääntynyt muuli sanoi aasien suhtautuvan maailmaan naiivisti kuin laupiaat lampaat teoksessaan Hyväuskoisten hölmöjen maa.

Kenties juuri tästä onkin kyse muulien vaelluksessa: aasien aitauksen valloituksesta pakolaisuuden verukkeella, aseettomasti ja ilman sotaa. Sillä pakolainen ei tule koskaan vain käymään vaan jäädäkseen, ja yhden ankkurimuulin mukana tulee moninkertainen määrä muita muuleja. Kun olosuhteet johtavat lopulta Aasilandiassakin täydelliseen tuhoon, myös aasien kannattaa aloittaa omassa keskuudessaan sisällissota, josta he saavat vakuuttavan tekosyyn omalle pakolaistulvalleen kohti parempia aitauksia.

Sipilän hallitus ja perustulo

Pääministeri Juha Sipilä puhui eilen Kampin Narinkkatorilla ja kuunteli kansalaisten huolia. Erityisen tärkeänä hän piti työvoiman käytön tehostamista. Onkin totta, että työelämämme toimii huonolla hyötysuhteella ja työn tuottavuus on kehno.Muiden muassa MIT-professori Bengt Holmström oli tätä mieltä viikon takaisessa kannanotossaan.

Samoin kirjoitin itse jo teoksessani Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan (3. ajantasaistettu painos 2015), että tärkeintä ei ole edes työllisyysaste vaan arvotuotanto: se, että työelämässämme ja sen ulkopuolella tuotettaisiin vaihtokelpoisia arvoja, ovatpa ne henkisiä tai materiaalisia. Resursseja kuluu nykyisin liikaa pelkän huoltavan verkoston ylläpitoon.

Pääministeri Juha Sipilä kuunteli kansalaisten huolia Kampissa. Kuva: J. Hankamäki.

Istuvan hallituksen ohjelmaan sisältyy perustulokokeilu (s. 21). Perustulo antaisi mahdollisuuden tehostaa työvoiman käyttöä. Luonnostelin edellä mainitussa teoksessani perustulojärjestelmän, joka korvaisi sosiaalietuuksien tilkkutäkin, mahdollistaisi työttömien opiskelun tai työssäkäynnin ja suorastaan velvoittaisi jompaankumpaan. Se myös leikkaisi korkeat työttömyysetuudet perustoimeentulon tasolle ja auttaisi sitä kautta rahoittamaan opiskelijoiden toimeentulon noston työttömien nykyisten sosiaalietuuksien tasolle.

Sen sijaan kansalaispalkkamalli tämä ei olisi, vaan kyseessä olisi nykyiset sosiaalietuudet korvaava malli, jonka loppusummana ei jaettaisi nykyistä enempää rahaa. Perustulon saaminen päättyisi työttömän, opiskelijan, eläkeläisen (tai muutoin pienituloisen) työllistyessä tai saavuttaessa riittävän tulotason.

Perustulomalli ei saisi tarkoittaa myöskään vain toimeentulotuen siirtämistä Kelaan, joka alkaa näillä näkymin huolehtia toimeentulotukien maksusta vuonna 2017. Tällöin perustulon keskeisin arvotuotantofunktio jäisi toteutumatta. Perustulojärjestelmän tärkein tehtävä on purkaa työllistymisen ja opiskelun esteet. Näin tapahtuu vain, jos työttömät oikeutetaan ja jopa velvoitetaan opiskelemaan tai toimimaan työelämässä perustulon vastikkeeksi.

Perustulon lähtökohtana tulee olla sosiaalipoliittinen vastikkeellisuusperiaate ja universaaliusperiaate. Vastikkeellisuusperiaatetta on nykyisin tulkittu nurinkurisesti velvoittamalla työttömyysturvan saajat olemaan pelkkänä resurssina eli tyhjän panttina ja kieltämällä heiltä opiskeleminen. Taustalla on suuri ongelma: työttömyysetuudet ovat opiskelijoiden sosiaalietuuksia paremmat.

Perustulo tulisi toteuttaa juustohöyläämällä perustoimeentuloon riittävää tasoa paremmat työttömyysetuudet ja eläkkeet pois sekä nostamalla opiskelijoiden sosiaalietuudet työttömien nykyisten minimietuuksien tasolle. Yhteiskuntamme ei selviä muutenkaan pullamössösukupolven eläkepommista heidän eläköityessään korkeasti palkatuista tehtävistään. Säästyneillä varoilla voitaisiin täyttää opiskelijoiden toimeentulovajetta ja sitä kautta toteuttaa perustuloon liittyvä universaaliusperiaate.

Poliittisesti kiinnostavaa on, että perustulomallin sisällytti hallitusohjelmaan oikeistohallitus. Vihreiden ja vasemmiston ollessa hallituksessa perustulosta ei pukahdettu hallitusohjelmissa mitään, vaikka varsinkin vihreät ja Vasemmistoliitto ovat ilmoittaneet sitä kannattavansa. Syy vasemmiston kaksinaamaisuuteen on ollut ay-poliittinen. Ammattiyhdistyksiin liitytään etupäässä työttömyysturvan saamiseksi. Mihinpä ammattiyhdistyksiä enää tarvittaisiinkaan, jos valtion takaama perustulo takaisi vahvan suojan työttömyyttä vastaan?

Myös nykyisin valtaosa ansiosidonnaisten rahoituksesta tulee verovaroista. Sosiaalikulut eivät tässä perustulomallissa kasvaisi, mutta panos/tulos-suhde paranisi. Työttömän ja opiskelijan oikeusasema paranisi, kun opiskella ja työskennellä saisi puolin ja toisin, ja vasta tuloleikkuri katkaisisi perustulon maksun (ks. tarkemmat tiedot progressiivisesta tuloleikkurista kirjastani).

Perustulon tulisi korvata pääosa muista sosiaalietuuksista, joita ovat opintotuki, työttömyysetuudet ja eläkkeet. Jo järjestelmän kansainvälisesti kuuluisin kehittäjä, Nobel-palkittu taloustieteilijä Milton Friedman, painotti teoksessaan Free to Choose (1980), että vain näin saavutetaan tarvittavat säästöt ja luodaan riittävä motivaatio sekä vapaus arvotuotantoon osallistumiseen. Tarjoan hallitukselle kaiken osaamiseni perustulokokeilun toteuttamiseksi.

Perustulomalli auttaisi hallitusta kompensoimaan paljon parjatut opintotuen leikkaukset. Ongelmallisuus osoittaa, että pikku-uudistuksilla pulmista ei selvitä, vaan sosiaaliturvan systeemi on kokonaisuudistusta vailla.

Onko euroalueen jäsenyydestä äänestäminen vaarallista?

Paavo Väyrysen kansalaisaloite kansanäänestyksen järjestämiseksi Suomen jäsenyydestä euroalueessa saavuttanee 50 000 kannattajan rajan, vaikka nimien kertyminen onkin hyytynyt noin 35 000 tasolle. Keräysaikaa on kosolti jäljellä.

On mielenkiintoista nähdä, mitä silloin tapahtuu. Kansanäänestyksellä korjattaisiin se virhe, ettei euroon liittymisestä järjestetty aikanaan kansanäänestystä. Esko Aho oli luvannut Euroopan unionin jäsenyydestä äänestettäessä, että euroon liittyminen on kokonaan toinen asia ja että asiasta pidettäisiin erillinen kansanäänestys. Paavo Lipponen puolestaan katsoi, etteivät Ahon lupaukset sido häntä, ja euroon liityttiin eduskunnan päätöksellä ilman lakialoitetta, pelkän valtioneuvoston tiedonannon perusteella.

Olihan se melkoista demokratian pilkkaa. Mikäli asiasta järjestetään lähitulevaisuudessa kansanäänestys, on hyvin mahdollista, että Suomi eroaa euroalueesta. Euron valuviat ovat tulleet niin selviksi ja myös kalliiksi.

Suomea käytettiin mallinukkena Etelä-Euroopan maille, kun maamme hyväksyttiin euroalueen jäseneksi, vaikka Maastrichtin kasvu- ja vakaussopimuksen vaatimukset valtionvelan jäämisestä alle 60 prosenttiin BKT:stä eivät täyttyneet. Valtiontalouttamme kaunisteltiin laskemalla eläkekassoissa oleva varallisuus osaksi valtion omaisuutta, jotta tuolloinen julkistalouden velka saatiin näyttämään pienemmältä. Ja Brysselin neuvottelijat hyväksyivät valheen ketunhäntä kainalossaan. Suomen avulla tasoitettiin tietä myös Kreikan liittämiseksi euroon.

Kympin kysymys on, olisiko Suomen eroamisesta nyt enemmän hyötyä kuin haittaa. Euroopan valtioiden talous olisi varmasti paremmassa kunnossa ilman euroa, joka on monetarismin ja kapitalismin välikappale: syy pääomien vaellukseen, veropakolaisuuteen sekä työvoiman siirtelyyn ja riistoon. Taloushistorian valossa Suomen jokainen lama on voitettu devalvaatioiden tai vientiä kasvuun sysäävien onnenkantamoisten kautta. Itsenäinen rahapolitiikka olisi pienelle viennistä riippuvaiselle kansantaloudellemme tärkeä instrumentti. Siksi eurosta eroaminen olisi paikallaan.

Eroaminen eurosta ei todennäköisesti kuitenkaan parantaisi Suomen asemaa nykytilanteessa. Markka revalvoituisi voimakkaasti suhteessa euroon ilman voimakkaita toimia. Ja mikäli omaa valuuttaa pidettäisiin keinotekoisesti halpana, se kallistaisi tuontihyödykkeitä huomattavasti, jolloin 40 tuuman televisio maksaisi euroissa arvioiden 2000 euroa, pjongjangilainen koppimopo 30 000 euroa ja Samsungin S6 noin 1500 euroa. Työvoimamme kyllä halpenisi, mutta muutoin on hyvin epäselvää, mistä Suomi eroaisi eurosta erotessaan. Kannattaisiko markan antaa sittenkin revalvoitua, kun euromääräinen valtionvelkamme tällöin pienenisi? Ja miten on laita Suomen Pankin target-vastuiden? Yhtälöitä taloustieteilijöiden ratkaistaviksi riittää.

Veikko Vennamo sanoi aikanaan, että oikeassa pitää olla oikeaan aikaan. Suomen erolla eurosta olisi drastiset poliittiset vaikutukset koko euroalueeseen. Malliesimerkki olisi jälleen annettu.

Suuria linjoja ajatellen voisi olla hyväksikin, että koko euroa ei olisi. Pragmaattisesti arvioiden Suomen ero eurosta voisi kuitenkin syventää sekä euromaiden että Suomen omaa talousahdinkoa. Pako uppoavasta laivasta pitäisi järjestää hallitusti ja muitakin matkustajia ajatellen. Kansanäänestys euroon kuulumisesta pitäisi järjestää kaikissa euromaissa yhtä aikaa.

Miten hukata miljardi minuutissa?

Kreikan taloustragedia ylittää eeppisyydessään Aiskhyloksen murhenäytelmät. Kohtalomaista asiassa on determinismi, jonka mukaisesti rahaunioni on vaatinut pienehkön ja euroon sopimattoman kansakunnan koko valtionvarallisuuden syöksemistä monetarismin alttarille.

Pääsyy on itsenäisen rahapolitiikan menetys, jonka vuoksi kansaa on kupattu sisäisillä devalvaatioilla ja kansallisvarallisuuden myynneillä. Ei siis pidä syyttää kreikkalaisia vaan kohdistaa arvostelu systeemin perusteisiin, joissa se valuvika on.

Koska jälkiviisaus on parasta esittää etukäteen, analysoin asiaa jo tässä, tässä, tässä ja tässä kirjoituksessani. Mikään ei ole muuttunut, ja tilanne pahenee.

Jos laastarilapun nyppää irti kerralla, se sattuu vähemmän kuin hitaasti kiskomalla. Mikäli Kreikka eroaa eurosta, hyvää siinä on, että maa saadaan itsenäisen rahapolitiikan ja taloudellisen vastuun sekä toipumisen tielle. Eurolle se on karvas tappio ja tuottaa tuhoa eurossa oleville maille, mutta pitkällä tähtäimellä rahaunionin hajoaminen ja itsenäiseen rahapolitiikkaan paluu olisi hyväksi kaikille valtioille.

Koska olen lausunut periaatteellisen kritiikin jo aiemmin, ei mieleen taida tulla enää muuta kuin vitsejä ja arvoituksia, joista yksi laitettakoon tähän muistuttamaan Delfoissa asuneesta oraakkelista.

***

Kuvitellaanpa, että olen kaukaisen maan valtiovarainministeri, ja minun pitäisi rahoittaa menoja 97 miljardin edestä. Minun pitäisi siis ostaa tuolla summalla sosiaalipalveluja, panssarivaunuja ynnä muuta valtiolle.

No, teenkin niin, mutta kassa on tyhjä. Lainaan siis Saksalta 50 miljardia ja Ranskalta 50 miljardia, eli yhteensä 100 miljardia. Maksan palvelujen ja laitteiden myyjille yhteisarvoltaan 100 miljardin euron shekeillä ja saan vastineeksi ostamani asiat sekä 3 miljardia vaihtorahaa.

Palautan yhden yli jääneen miljardin Saksalle ja toisen Ranskalle. Yhden miljardin pidän itselläni.

Tällöin olen velkaa Saksalle enää 49 miljardia ja Ranskalle 49 miljardia.

49 miljardia + 49 miljardia = 98 miljardia. Plus yksi itselle jättämäni miljardi, eli yhteensä 99 miljardia.

Mutta missä on yksi miljardi? Rahaahan oli alun perin 100 miljardia!

Mitä jos juhannus olisi tänään?

Minusta tuntuu oudolta, että juhannusta vietetään Suomessa viikonloppulauantaina, vaikka esimerkiksi Virossa ja Norjassa juhannusjuhlan päivä on tänään. Ja niin asia on tietysti kalenterissakin.

Juhannus koetaan kultturissamme varmastikin merkittävämmäksi päiväksi kuin esimerkiksi loppiainen tai helatorstai, jotka ovat arkipyhiä. Juhannuksen siirtämistä paikoilleen, eli arkipäivänä juhlistettavaksi, on ehdotettu monta kertaa, mutta kirkko ja ammattiyhdistysliike ovat tyrmänneet hankkeen.

Juhannus oli alun perin pakanallinen juhla, vaikka kristillinen kirkko muunsikin sen Johannes Kastajan päivänä vietettäväksi. Kristillinen kirkko ripusti uskonnollisen merkityksen myös jouluun, jota roomalaisajalla vietettiin Saturnalia-juhlana. Loogis-filosofisia esteitä myös juhannuksen pyhittämiselle arkena ei siis ole.

Kirkon piirissä loppiaista ja helatorstaita pidetään näköjään juhannusta pyhempinä, joten niitä ei ole suostuttu vaihtamaan juhannuksen kanssa sunnuntaipyhiksi. Ay-liike puolestaan on vastustanut juhannuksen vaihtamista loppiaisen tai helatorstain kanssa arkipyhäksi, sillä monien ihmisten vuosiloma ajoittuu kesäkuulle, jolloin keskelle viikkoa ajoittuva ylimääräinen lomapäivä menisi päällekkäin kesäloman kanssa. Kaksinkertainen loma samana päivänä ei tietenkään tunnu kaksinkertaiselta, kun sen ajalta ei makseta töitä puskeville kaksinkertaista palkkaa.

Nyt olisi kuitenkin hyvä tilaisuus palauttaa juhannus oikealle paikalleen, kesäkuun 24. päivänä vietettäväksi. Hanke olisi linjassa hallituksen työajan pidentämisen kanssa. Jos juhannusta vietettäisiin arkipyhänä ja loppiainen sekä helatorstai siirrettäisiin viikonloppuihin, myös vuotuinen työaika pitenisi hitusen.

Ainakin minun mielestäni juhannus on merkittävämpi juhlapäivä, tapahtuma, koettelemus tai vastoinkäyminen (millaiseksi se sitten kunkin elämässä muodostuukin) kuin esimerkiksi loppiainen, joten se sopisi arkipyhänä vietettäväksi. Pyhyyden elämys puolestaan on päivästä riippumatta sama, akateeminen kun saa joka päivä saman kiinteän palkan, vaikka tekisi kahdeksankertaisen työn – mikäli sattuu vielä jotakin työtä olemaan. Myöskään säätilaan päivän siirtämisellä ei taitaisi olla vaikutusta.

Kuinka koulutuksen säästöt kannattaisi kohdentaa?

Kakkua ei voi yhtä aikaa syödä ja säästää. Samaan tapaan on mahdotonta hillitä julkistalouden velkaantumista ja pitää kulut nykytasolla, jos valtion ja kuntien tulot eivät kasva. Siksi on ymmärrettävää ja hyväksyttävää, että koulutusmenoistakin täytyy leikata.

Toisaalta myöskään sanojaan ei voi yhtä aikaa syödä ja pitää, ja sen vuoksi opiskelijoiden ja yliopistoväen närkästyksen hallituksen säästötavoitteiden johdosta voi ymmärtää.

Takana ei ole vain annetun koulutuslupauksen pettäminen vaan myös hallitusohjelman selvät ristiriidat. Ohjelman sivulla 17 asetetaan tavoitteeksi esimerkiksi seuraava: ”Koulutuksen keskeyttäneiden määrä on vähentynyt.”

Kun hallitus toisaalta leikkaa opintotukea ja toivoo opiskelijoiden siirtyvän työelämään jo kandidaatin paperit mukanaan, seuraava lause saa melko ironisen sävyn: ”Suomi on maa, jossa tekee mieli oppia koko ajan uutta.” (s. 15)

Koska ongelma – rahoituksen riittämättömyys – on kaikille yhteinen, leikkauksista pitää päästä sopuun yksissä tuumin. Siksi olen laatinut hallitukselle ehdotukseni siitä, miten koulutusleikkaukset kannattaisi kohdistaa.

1) Keskiasteen koulutuksen uudistaminen

Vanha sanonta kuuluu, että jos haluat menestyä taloudellisesti, perusta tuulivoimarahasto tai keskiasteen kuvataidekoulu. Molemmat pyörivät nimittäin valtion avustusten varassa ilman, että kumpikaan tuottaisi omia alkuehtojaan tai vastaisi markkinoiden tarpeisiin.

Suomessa on uhrattu miljoonia hienoihin lasiseinäisiin keskiasteen kuvataide-, näyttämötaide-, musiikki- ja luovan ilmaisun opistoihin, joista valmistutaan suoraan työttömyyskortistoon, eikä tasokaan ole kovin hyvä. Näistä aluepolitiikan hedelmänä luoduista koulutuslinjoista voidaan huoleti säästää ja siirtää resursseja sellaisille aloille, joilla oikeasti on työpaikkoja.

Kulttuurin ja välitöntä hyötyä tuottamattomien sekä puhtaasti intellektuaalisten alojen, kuten filosofian, sosiaalitieteiden ja taiteiden resurssit tulee keskittää korkeimmalle asteelle, eli yliopistoihin. Keskitason pönkittäminen on tällaisilla aloilla yhtä hupsua kuin tarkimman keskinopeuden tavoittelu formulakilpailuissa. Anti-intellektualisoitumista pitää välttää keskittämällä voimavarat huipulle.

2) Luopuminen tulosohjauksesta yliopistoissa

Tulosohjausmalli tuotiin yliopistoihin, kun se oli yritysmaailmassa todettu hiostavaksi ja yhteishenkeä hajottavaksi. Alun perin oli ajateltu, että tulosjohtamisella päästäisiin eroon turhista pomoista ja että työ ja tulokset ohjaisivat tekijöitä.

Palkitseminen koettiin kuitenkin kepeillä ja porkkanoilla ohjailuksi, ja kukapa ne oikeat kriteerit määrittelisi? Toisin siis kävi: yliopistojen dekaanien ja laitosjohtajien aika kuluu tulossopimusten laatimiseen ja raportoimiseen, ikään kuin oppineet mitään lapsenvahteja kaipaisivat.

Tulossopimukset laadittiin rahan kiilto silmissä turhan optimistisiksi. Tämä johti tutkintotehtailun paisumiseen ja mahdollisesti myös kriteerien heikentymiseen. Tutkintojen määrän kasvu johtuu siis tulosajattelusta, joka on myös yliopistojen kulujen kasvun syy. Koulutuksen säästötoimet antavat nyt erinomaisen tilaisuuden luopua koko tulosohjausmallista!

Kaiken yläpuolella on kysymys, miksi tieteessä pitäisi ylipäänsä tuottaa toivottuja tuloksia. Se olisi tieteellisten normien toteuttamista. Normit taas ovat ideologioiden välineitä. Tieteen idea on kyseenalaistaa normeja, mikä usein tapahtuu niitä rikkomalla. Niinpä tieteen omalta kannalta valaisevinta olisi tutkimus, josta ei ole mitään hyötyä ja joka on ideologisesti määriteltyihin tavoitteisiin verrattuna täysin tehotonta!

3) Kolmas lukukausi

Kolmannen lukukauden käyttöönotto yliopistoissa on tervetullut uudistus, sillä se lyhentää valmistumisaikoja ja tiivistää sekä jäntevöittää opiskelua. Opetus päättyy vanhan perinteen mukaan jo Flooran päivänä toukokuun puolivälissä ja alkaa vasta syyskuun ensimmäisillä viikoilla, ”jotta ylioppilaat ehtivät maataloustöihin tai puintitöistä takaisin kaupunkeihin”. On hyvä, että pitkä kesätauko täytetään opiskelulla ja ero nykymaailmaan kurotaan umpeen.

4) Lukukausimaksut EU- ja ETA-maiden ulkopuolelta tuleville

Mediassa on annettu kuva, että ”koko yliopistomaailma” vastustaa lukukausimaksujen käyttöönottoa ulkomaalaisille opiskelijoille. Tämä ei pidä paikkaansa.

Olisi oikein, että lukukausimaksut määriteltäisiin kaikille, jotka eivät ole Suomen kansalaisia. Veronkannon oikeutus perustuu siihen, että varat palautuvat tavalla tai toisella maksajien hyväksi – vuotavalla sangolla, mutta kuitenkin. Tämä on meritokraattisen, eli ansioon perustuvan, oikeudenmukaisuuskäsityksen idea.

Me elämme edelleen pääosin valtion rahoittamissa yliopistoissa, joten olisi oikein, että myös koulutuksen resurssit kohdistuisivat niiden maksajille, eli suomalaisille itselleen.

Shanghain listan sadan parhaan yliopiston joukossa ei ole montakaan lukukausimaksutonta yliopistoa. Myös useimmat eurooppalaiset yliopistot perivät maksua ulkomaalaisilta opiskelijoiltaan. Esimerkiksi suomalaiset joutuvat maksamaan opinnoistaan lukukausimaksua parhaissa brittiläisissä yliopistoissa, vaikka EU:n jäseniä ollaankin.

Todellisuudessa nämäkin kannettavat maksut ovat pitkälti symbolisia eivätkä vastaa kuluja. Mutta ne ohjaavat olemaan hyväksikäyttämättä yliopistojen resursseja tavalla, jolla Suomen yliopistoissa käydään nyt kouluttautumassa vailla mitään yhteiskunnallista vastiketta.

Sitä paitsi opiskelijoiden vaihtosuhde on meille alijäämäinen. Suomessa on paljon enemmän ulkomaalaisia opiskelemassa kuin Suomesta on ulkomailla. Olisi osa itsearvostustamme, että perisimme laadukkaasta koulutuksestamme lukukausimaksua muualta tulevilta. Lukukausimaksuja vastustavien suomalaisten opiskelijoiden ja muun yliopistoväen pitäisi ymmärtää, että ulkomaalaisille suunnatut resurssit ovat pois heidän omista opintotuistaan ja tutkimusresursseistaan.

5) Digitalisointi ja uudet oppimisen ja opetuksen metodit

”Oppimisympäristöjen modernisointi ja digitalisointi” on hallitusohjelman mystisimpiä osia. Ottamalla käyttöön esimerkiksi e-kirjoja voitaneen kuitenkin säästää oppimateriaalikuluissa. Toisaalta tämä on pelkkä oletus eikä tosiasia, aivan kuten myös Juha Sipilän viittaus, että lopputulos pysyy, vaikka resursseja leikataankin. Näin voi käydä vain, jos toiminta sinänsä tehostuu.

Tietokoneistumisen vaatimukset ovat myös kuluttaneet koulujen voimavaroja, aivan kuten valtion tietohallintohankkeet yleensäkin, esimerkiksi e-reseptin käyttöönotto, johon Suomessa saatiin humahtamaan 400–500 miljoonaa, kun Viro hoiti asian 11 miljoonalla!

Paremmin kuin luomalla kallista uutta, voidaan koulutuksesta säästää purkamalla vanhaa kouluhallintoa, joka on Suomessa rakentamismääräysten kaltainen ehtymätön luonnonvara. Esimerkiksi Opetushallitus on täynnä bysanttilais-kryptistä byrokratiaa ja ylitarkastajan tarkastajaa, vaikka opetus- ja kasvatusala ei hyödy tästä oppimateriaaleihin eikä opetustoimeen kohdistuvasta kyttäysmielialasta mitään.

Tieto kulkee maailmassa muutenkin vapaasti, ja opettajaksi kelpaa melkein kuka tahansa sivistynyt ihminen. Siksi pelkkiin ay-poliittisiin etuihin perustuvista muodollisista pätevyyskriteereistä pitäisi joustaa kasvatusalalla avautuneiden tehtävien täyttämiseksi.

6) Yliopistojen piilevien resurssien käyttöönotto

Samalla kun toivotaan kesälukukautta ja opintojen tehostumista, on muistettava, että professorien ja yliopistonlehtorien kelloista on loppunut aika. Professoreilla ei ole virkaehtosopimuksen mukaan kesälomaa koskaan ollutkaan, vaan professorien on ehkä ajateltu olevan niitä sosiologi Max Weberin teoksessaan Tiede kutsumuksena (1917) viittaamia vapaita toimijoita, joiden katsotaan itse suvereenisti järjestävän työnsä ja tehtävänsä.

Näistä kuningasajoista on kuitenkin kulunut sata vuotta, ja vakinaisen opetus- ja tutkimushenkilökunnan eli professorien ja lehtorien päivät kuluvat opetuksen antamiseen, tutkimusten ohjaamiseen, lausuntojen laatimiseen apurahoja, projekteja ja virantäyttöjä varten, tutkielmien tarkastamiseen, vastaanottojen pitämiseen, rahasta kiistelemiseen sekä raporttien laatimiseen ja tekemistensä selvittelyyn. Kirjojen kirjoittamisesta olemme vastanneet me virka-asemaa vailla olevat tutkijat. Myös me olisimme ansainneet palkkamme.

Ehdotan, että yliopistojen toimintaa tehostettaisiin ottamalla dosenttilaitos ja toimettomat tohtorit parempaan käyttöön ja siirtämällä ”hallitusta tukevaan” hanketutkimukseen aiotut 100 miljoonaa euroa suoraan yliopistojen perusopetukseen ja -tutkimukseen.

Ongelmaksi yliopistoissa on koettu juuri se, että hallinnosta osoitetaan huomattavasti rahaa jollekin muodikkaaksi koetulle alalle samanaikaisesti, kun yliopistojen perusrahoituksesta tingitään. Näin on, vaikka yliopistoissa itse tiedettäisiin paremmin, mihin rahaa kannattaisi suunnata. Sitten tutkijat on pantu kilpailemaan tiedehallinnon rahoista.

Esitän, että hallitus perääntyisi edellisen hallituksen esityksestä, että valtioneuvosto suuntaisi 100 miljoonaa euroa hallitusta tukevaan tutkimukseen. Lapsikin ymmärtää, ettei mikään puolueeton tutkimus voi olla mitään hallitusta tukevaa, ja näin on riippumatta hallituksen väreistä. Koko ajatus pitäisi hylätä tieteen vastaisena.

Sen sijaan esitän, että rahoitusta suunnattaisiin suoraan yliopistoille niiden itse päättämään ja tieteellisin arviointiperustein valitsemaan tutkimukseen. Vuoropuhelun lisäämistä tieteen ja poliitikkojen välillä kannatan lämpimästi kyllä, mutta sen ei pidä olla taloudellisesti ehdollistettua.

Filosofikollegani Tere Vadén kirjoitti Niin & Näin -aikakauslehdessä 1/2015 (s. 133), että opetusministeri Krista Kiurun (sd.) mukaan OKM:n opetus- ja tutkimusneuvosto on aikeissa palkita yliopistoja myös siitä, kuinka tehokkaasti ne vähentävät tutkijoita palkkalistoiltaan! Tällainen sormienkatkomismentaliteetti perustunee virheelliseen oletukseen, että määrän väheneminen johtaa väistämättä laadun paranemiseen. Toivon, että ainakin tällaiselta pakottamisen politiikalta voitaisiin välttyä.

Miten hallitusohjelmaan päädyttiin – Ja mitä siitä seuraa?

Entinen pääministeripuolue kokoomus asetti hallitusneuvottelujen lähtökohdaksi sen, että työskentelyn pohjaksi valitaan ”valtiovarainministeriön virkamiesten arvio talouden tilasta”.

Tämä johtui siitä, että valtiovarainministeriön kansliapäällikkönä toimiva Martti Hetemäki on kokoomuslainen. Vaatimalla pohjaksi VVM:n linjauksia kokoomus vaati siis oman ohjelmansa noudattamista.

Muutoin virkamiesten näkemysten kunnioittaminen olisikin ollut poliitikoilta perin kummallista, sillä Nato-kysymyksessä poliitikot tukkivat virkamiesten suut heidän möläytettyään viime syksynä, että ”Nato-jäsenyys selkeyttäisi Suomen asemaa”.

Yhtä kaikki, nyt aikaan saatu Juha Sipilän hallituksen ohjelma tyydyttänee etenkin kokoomusta. Juuri tästä syystä toiseksi suurimmalle puolueelle kuuluva valtiovarainministerin salkku poltteli perussuomalaisten näppejä niin pahasti, että vastuu kipeistä leikkauksista täytyi antaa kokoomukselle, ja perussuomalaiset pidettiin hallituksessa mukana nimittämällä Timo Soini huomattavasti helppohoitoisempaan virkaan: ulkoministeriksi. Paine oli huomattava, sillä tähän suostuttiin siitä huolimatta, että Soinin sukset ovat olleet koko ajan menossa ristiin nimenomaan EU-politiikassa.

Muutoin ulkoministerin salkku olisi sopinut Alexander Stubbin mittapukuun paremmin. Nyt hän joutuu laskemaan valtionkassan varoja lyhyen matematiiikan approbaturilla. Riman alta mahtuu vielä, sillä Jyrki Katainen johti valtiovarainministeriötä lyhyen matikan lubenterilla.

Stubidoa tai ei, mutta minussa ja Soinissa on yhteistä juuri ylioppilastodistusten arvosanat. Tänä keväänä 30 vuotta täyttävistä pahveistani löytyy nimittäin täsmälleen samaa latinaa: äidinkielestä ja reaalista laudatur, kielistä magnat ja pitkästä matikasta C.

Into, jolla ihmiset odottivat Sipilän hallituksen leikkauslistaa nähtäväkseen, kaatoi eilen valtioneuvoston nettisivut. Koska kansalaisten kumoushalu on ollut näin malttamatonta, luodaanpa katsaus myös siihen, mitä ohjelma pitää sisällään.

Jupeille paremmat lelut

Juha Sipilän hallituksen keskeisiä linjauksia on, että säästää pitää, mutta tieverkostoon ja liikenteeseen syydetään sadoin miljoonin lisää! Tämä on tyypillistä kepulaista aluepolitiikkaa. Tieverkkoon investoiminen on täysin tuottamatonta toimintaa. Kymmeniä miljoonia maksavat betoniset liittymät ja asfaltoidut tiet eivät luo velkaantumisen katkaisevaa talouskasvua.

Pahinta on, että infraan tuhlattavat rahat ovat pois sellaisista kohteista, joissa ne tuottaisivat. Niitä ovat teollisuuteen ja yrittäjyyteen investoiminen sekä sijoittaminen koulutukseen.

Autoveron alentaminen taas on pelkkä silmänkääntötemppu. Käyttömaksuja korottamalla valtio ottaa tuonkin veronalennuksen pois.

Autoveron alennukset merkitsevät veronkevennyksiä hyvätuloisille, joilla ylipäänsä on varaa autoon. Erityisesti autoveron kevennykset suosivat uusien autojen ostajia. Sen sijaan käyttömaksujen korottaminen kohtelee tasaveromaisesti kaikkia, myös halvoilla kotteroilla ajajia. Niinpä autoveron alentaminen on osa samaa politiikkaa, jolla progression sisältävästä terveyspalvelujen rahoittamisesta verovaroin on siirrytty tasaveromaiseen maksullistamiseen.

Liikenne on yleensäkin sellainen immanentti, merkityksetön ja mitäänsanomaton toimintayhteys, jossa valtion pitäisi taata pelkkä välttämättömyystoiminnot turvaava minimitaso. Veronalennukset taitavatkin nyt päätyä avokonttoreissa parveilevien juppien citymaastureihin ja perhesportteihin, joissa ne eivät tuota mitään (paitsi ilmansaasteita) ja merkitsevät pääomien karkaamista kalliisiin tuontihyödykkeisiin.

Valtio roiskii sadoin miljoonin rahaa tuottamattomiin liikenneympyröihin siksi, että se voisi säästää tuottavista kohteista, kuten yritystuista ja koulutuksesta. Kuva Helsinki-Vantaan lentoaseman lähettyviltä.

Pyöräillessäni kehäkolmosen liepeillä olen havainnut eritasoliittymien laajenevan jo aiemmallakin hallituskaudella. Olisi kiintoisaa tietää, mitä esimerkiksi Helsinki-Vantaan kupeeseen rakennetulla infrastruktuurilla tehdään sitten, kun lentäminen loppuu öljyn ehtyessä. Samoin käynee ennen pitkää myös massa-autoiluille. Jo Portugali käytti miljardeja tieverkkoon, ja tuloksen näette tässä.

Älkää juosko saksien kanssa

Sdp:n virkaa hallitusneuvotteluissa toimittanut Perussuomalaiset ei ole pystynyt pitämään kovin ponnekkaasti kiinni vähävaraisen ja pienituloisen kansanosan asioista, sillä sopetustoimet hoidetaan pääasiassa leikkauksin eikä verotuksellisin keinoin.

Monille voi tulla myös vasemmistoa ikävä, sillä hallitus on aikeissa leikata perusturvasta. Tutkimukset kuitenkin osoittavat, että perusturvaan sijoitettavat rahat suuntautuisivat kotimaiseen kulutukseen ja elvyttäisivät kotimaista kysyntää ja taloutta. Sosiaaliturvaan investoiminen siis loisi sitä kaivattua talouskasvua.

Nyt aikaansaatu hallitusohjelma ei taidakaan tulla avokonttorista vaan hiekkalaatikolta. Lapsille suunnattu vanha viisaus sanoo, että ei saa juosta saksien kanssa. Nyt on juostu ensi töiksi saksien kanssa.

Jos asioihin suhtauduttaisiin filosofisesti, olisi pitänyt ja pitäisi edelleenkin miettiä, miksi valtion ja kuntien verokassa ei kilise, vaikka bruttokansantuotteemme on nykyisin paljon parempi kuin 1980-luvulla, jolloin valtion ja kuntien ei tarvinnut tehdä velkaa juuri lainkaan.

Eräänä syynä alijäämiin ovat suuret työttömyysmenot. Mutta ne johtuvat suureksi osaksi globalisaatiosta ja työpaikkojen katoamisesta kolmanteen maailmaan sekä EU-maiden ajautumisesta verokilpailuun.

Jo Jyrki Kataisen hallitus antoi yrityksille 800 miljoonan veroedun alentamalla yhteisöveroprosenttia 20:een. Jopa Virossa ja Saksassa yhteisövero on korkeampi. Mitään näyttöä yritystoiminnan jäämisestä tai päätymisestä Suomeen Kataisen loihtiman veroedun vuoksi ei ole ollut. Vain valtion tulot ovat jääneet saamatta. Nyt valtio säästää sosiaalietuuksista, opintotuesta ja lääkekorvauksista täsmälleen saman summan, eli 800 miljoonaa.

TV1:n MOT-ohjelma todisteli tänä keväänä, että yritykset eivät pidä yhteisöverotusta keskeisenä kriteerinä päättäessään toimintapaikastaan. Tämä on ymmärrettävää, sillä yhteisövero kannetaan yritysten tuloksesta, jota firmat pystyvät muutenkin säätelemään esimerkiksi tekemällä investointeja ja hankkimalla sitä kautta poistoja. Tärkeämmäksi koetaan esimerkiksi energian hinta.

Valtion olisi siis kannattanut pitää kiinni korkeammasta yhteisöverotuksesta eikä hirttää itseään verokilpailuun. Nyt tulos on, että firmat pääsevät vähillä veroilla, mutta Sinä, hyvä kansalainen, maksat: maksat korkeaa tuloveroa, maksat tasaveromaista arvonlisäveroa ja kärsit vielä perintöverostakin. Helsingin pörssi puolestaan kasvatti osinkojen jakoa viime vuonna juuri tuon valtion budjetista puuttumaan jääneen 800 miljoonan euron verran.

On luonnollisesti oikein, että tuloista kannetaan kohtuullisesti veroa – siis jos ylipäänsä saa sellaista tuloa, jonka tuottamisessa valtio on osallisena. Perintövero on suomalaisten eniten vihaama vero, ja sen kohteet on kertaalleen verotettu. Siksi se olisi pitänyt kokonaan poistaa. Siinä olisi ollut hyvä alentamiskohde ja vaihtoehto autoveron viilaamiselle, sillä perintövero koskee useampia, ja sen tuotto on valtiolle samaa luokkaa kuin autoveronkin tuotto.

Suurin osa perinnöistä on pieniä ja keskisuuria perintöjä, jotka muodostuvat asuntovarallisuudesta. Olisi tärkeää, että kukaan ei joutuisi myymään asuntoaan pelkästään saadakseen perintöveron maksetuksi. Sellaiset tilanteet ovat kuitenkin yleisiä, ja perintövero onkin kohdellut rankimmin nimenomaan pienten ja keskisuurien perintöjen saajia. Suurten perintöjen saajien varallisuus on puolestaan useasti kiinni tuottavassa pääomassa, jota ei voida realisoida tappamatta lypsävää lehmää. Perintöveron korvaamista vasta realisoitaessa maksuun pantavalla lähdeverolla en kuitenkaan kannata, sillä se merkitsisi perintöveron nostamista. Siksi olen edelleenkin sitä mieltä, että koko veron olisi voinut poistaa autoveron alentamisen sijasta.

Sosiaaliturvan leikkaukset hyydyttävät kotimaista kysyntää ja talouskasvua

Muodostettavan hallituksen ohjelmassa on myös paljon myönteisiä asiakohtia. Yksi on, ettei hallitus sulje itseään Nato-jäsenyyden ulkopuolelle. Toinen on tupakka-, alkoholi- ja makeisverojen nostaminen, jolla on kansanterveyttä edistävää merkitystä. Ja kolmas myönteinen piirre on kehitysavun leikkaaminen. Muiden maiden auttaminen on kaunista, mutta mikään moraali ei vaadi tekemään lahjoituksia vieraille kansakunnille omaksi velaksi.

Hallitusohjelman suurin riski piilee oletuksessa, että valtion velkaantuminen vähenee menoja leikkaamalla. Suomessa valtio on merkittävä taloudellinen toimija, ja siksi valtiontalouden menoleikkaukset ovat vaarassa hyydyttää kansantaloutta, vähentää kasvua ja syventää lamaa.

Taloushistoriallisten tutkimusten valossa Suomen jokainen lama on voitettu devalvaatioiden kautta. Valtion olisi nytkin annettava taloudelle jonkinlainen kasvuruiske.

Aikana, jona itsenäinen rahapolitiikka on menetetty, devalvaatioetua ei enää ole, ja puhutaan sisäisestä devalvaatiosta, eli palkkojen alennuksista tai vähintäänkin korotusten jäädytyksistä. Juuri tämä on vaarassa johtaa sille kokoomuksen mainonnassaan pelottelemalle Kreikan tielle, jota puolue on leikkauspolitiikallaan toisaalta vaatinut.

Mikäli palkkoja alennetaan, on vaara, että kysyntä hiipuu ja talous sakkaa entistä pahemmin. Tämä näkyy jo nyt luottojen kysynnän heikentymisessä ja pankkien anteliaissa lainatarjouksissa sekä lyhennysvapaissa vuosissa.

Suomen BKT ei ole kasvanut vuoden 2008 jälkeen. Talouskasvua ei siis ilmaantunut pelastamaan myöskään Jyrki Kataisen eikä Alexander Stubbin hallituksia. Vuoden 2020 tienoilla maksuun menee suuri osa Suomen valtion kymmenvuotisista kertalyhenteisistä bullet-luotoista. Samaan aikaan Suomen huoltosuhde on heikoimmillaan. Hallituskauden lopulla Suomen talous on todennäköisesti entistä pahemmassa jamassa, samoin yksityishenkilöiden talous, ellei sitten vienti ala onnenkantamoisen tavoin vetää.

Tällä menolla Suomea odottaa Kreikan, Portugalin, Italian ja Espanjan kohtalo. Valtion velkapuskuri on jo käytetty. Valtion omaisuuspuskuri puolestaan on lähes kokonaan myyty kansainvälisen kapitalismin ja globalisaation tyydyttämiseksi, verokilpailun takaamiseksi sekä etujen myöntämiseksi kansainvälisille suuryrityksille.

Kansallinen omaisuus ja valtion varallisuus on monissa maissa saatettu kansainvälisten pankkien hallintaan, ja Euroopan valtiot ovat kaiken kaikkiaankin velkaantuneet niin, että pankit pystyvät kontrolloimaan kussakin maassa harjoitettavaa politiikkaa sekä kytkemään kansalaiset ja heidän poliittisen tahtonsa omaan talutusnuoraansa.

Valtioiden velkojen höylääminen on pelkkää kosmetiikkaa

Politiikassa pitäisi puhua enemmän filosofisista periaatteista, joille koko järjestelmä rakentuu. Asetetaanko ensisijaiseksi sopeutuminen kansainvälisesti annettuina oleviin periaatteisiin, vai kulkevatko kansakunnat itse valitsemiaan teitä?

On vaara, että ”sopeuttamista” ohjaa sopeutumisen politiikka, jota hallitsee pelkkä tilintarkastaja-kamreerien nippelilogiikka. Myöskään Suomessa valtion velkaantumiseen ei pitäisi suhtautua liioittelevan pelokkaasti.

Euroopan valtiot ovat hiljaisesti sopineet, mihin valtioiden velkaantuminen johtaa. Todennäköisesti se johtaa akordeihin, EKP:n jatkamaan velkakirjojen ostopolitiikkaan (myös suoraan liikkeellelaskuista) ja sitä kautta inflaatioon, joka syö aikaa myöten velat pois (ja sivuseurauksenaan leikkaa tietysti saman prosenttiosuuden kaikkien ihmisten tuloista).

Juuri tästä syystä Euroopan valtiot ovat ketunhäntä kainalossaan kilpailleet velanotossa ja ahmineet lainoja kuin täytekakkua. Ne nimittäin tietävät, ettei valtioiden velkoja ole koskaan tarkoituskaan maksaa pois. Juuri ne leikataan lopulta saksilla.

Tässä suhteessa suomalaiset ovat olleet turhan kuuliaisia, ja EU puolestaan alkoi ripittää Suomen taloudenpitäjiä velkaantumisesta ja budjettialijäämästä heti, kun Brysselissä ja Frankfurtissa oivallettiin, että kansallisen edun edistäjäksi ilmoittautunut Perussuomalaiset on päätymässä hallitukseen. Syy Suomen kurmottamiseen ei siis ollut taloudellinen vaan poliittinen, kun EU:ssa alettiin pelätä kansallismielisen poliittisen tahdon ilmaisuja ja Suomen nousemista sitä kautta jaloilleen.

Menetetty oman tuvan ja luvan identiteetti
 
Nyt muodostettavan hallituksen linja todennäköisesti puhkaisee myös Suomessa pitkään jatkuneen asuntojen hintakuplan. Sitä nopeuttaa asuntolainojen korkovähennysoikeuksien leikkaamisen jatkaminen.

Ei ole mahdollista, että ihmisten elinikänään hankkimat yhteenlasketut tulot eivät riittäisi tavanomaisten asuntojen maksamiseen. Asuntolainojen, asuntojen hintojen ja ihmisten tulojen välille on muodostunut karsea epäsuhta. Tasehäiriö korjaantuu, kun ylivelkaantuneet huomaavat taas roikkuvansa velkahirressä.

Joko asuntojen hinnat laskevat, mistä on jo merkkejä, tai siirrytään sen tyyppiseen asuntopolitiikkaan, jota kokoomuksen Juhana Vartiainen on pitkään ajanut. Hänen toiveidensa mukaan ihmiset eivät koskaan pystykään maksamaan asuntojaan, vaan heistä tulee ikuisia vuokraorjia, jotka saavat maksuun korkeintaan 15–30 prosenttia omistusasuntojen hinnasta. Mutta muutoin he maksavat pankeille korkoa lainassa olevasta pääomasta aina kuolemaansa asti. Pahimmillaan tämä merkitsee juurevan talonpoikaisen identiteetin tuhoa ja siirtymistä takaisin torppariuden aikaan. Niin sanottujen välimallin ara-asuntojen vapauttaminen myyntiin jo 10 vuoden kuluttua rakentamisesta merkitsee puolestaan vuokra-asukkaiden aseman heikentämistä.

Politiikassa pitäisi puhua sentinvenytyksen sijasta enemmän niistä periaatteista, joille haluamme todellisuutemme rakentuvan. Jos keskustelu toimii, kansallinen katastrofi voidaan välttää. Onhan toki mahdollista, että kansalaiset vielä innostuvat hallituksen säästötoimista. Mutta se edellyttää, että he voivat nähdä säästämisen tulokset konkreettisina edessään. Tämä tarkoittaa, ettei vaivalla säästettyjä lantteja pitäisi hassata kasvaviin EU-jäsenkustannuksiin, toisten maiden pelastamiseen, ilmastotukiin, maahanmuutosta johtuviin sosiaalimenoihin tai muuhun internatsistiseen hömpötykseen.

Heikkoa muodostettavassa hallituksessa on, että perussuomalaisten paperikonemies Jari Lindström voi oikeusministerinä jämäyttää sukupuolineutraalin avioliittolain jäihin. Myönteistä taas on, ettei Erkki Tuomioja enää liihota maailmalla Vladimir Putinin lähettiläänä.

Lisää ajatuksiani voitte lukea kirjojeni Kansallisfilosofinen manifesti – Tie tulevaisuuden Suomeen ja Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan uudistetuista ja ajantasaistetuista laitoksista (2015).

Britannian ero EU:sta pilaisi paljon

Britannian vaaleissa suurimman puolueen asemansa säilyttävä konservatiivipuolue lupasi järjestää kansanäänestyksen EU:hun kuulumisesta vuonna 2017, mikäli voittaa parlamenttivaalit. James Cameron halusi siis tehdä parlamenttivaaleista EU-äänestyksen eräänlaisen esivaalin. Pyrkimys on kummallinen, sillä Cameron vastusti Skotlannin itsenäistymistä, mutta nyt hän haluaisi koko Britannian irti EU:sta!

Koska Skotlannin kansallismielinen SNP saa haltuunsa lähes kaikki Skotlannin paikat Britannian parlamentissa, se voisi yhdessä konservatiivipuolueen kanssa muodostaa enemmistöhallituksen. SNP:lle aatteellisesti luonteva vaihtoehto löytyisikin konservatiiveista, mutta Cameron jatkanee yhteistyötä liberaalidemokraattien kanssa.

Cameronin ajama politiikka on joka tapauksessa lyhytnäköistä. Sen enempää EU kuin Britanniakaan eivät kaipaa totaalieroa, vaan asumusero riittäisi. Sekä Britannian että EU:n asemaa vahingoittaa, jos brittimonarkia alkaa eristäytyä omalle saarelleen.

Totaaliero EU:sta on huono vaihtoehto, jota perussuomalaisetkaan eivät kannata. On tärkeää, että Euroopan unionissa tiivistettäisiin turvallisuusyhteistyötä sekä tasa-arvon ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden hankkeita, mutta purettaisiin taloudellista integraatiota. Eri maiden verotusta ja velkoja ei pidä saattaa saman katon alle. Sosiaalinen ja taloudellinen integraatio osataan varmasti pitää käsitteellisesti ja tosiasiallisesti erillään myös Britanniassa.

Euroopan unionia pitäisi hajottamisen asemasta kehittää, ja parasta kehittämistä ovat luopuminen yhteisen verotuksen hankkeista, velkojen ja taloudellisten vastuiden jakamisesta tasan sekä maahanmuuttoon liittyvästä taakanjaosta jäsenmaiden kesken. Näissä asioissa kansallisvaltioiden itsenäisyyttä, itsemääräämisoikeutta ja itsenäistä päätöksentekoa tulisi vahvistaa. Tämä tarkoittaa kääntymistä pois federalismiin johtavalta tieltä ja yhteistyön painottamista siihen, miten jäsenvaltioiden itsenäisyyttä voitaisiin lisätä.

Kannatettavia ovat myöskin tietyt talouden instrumentit, kuten Euroopan vakautusmekanismin (EVM) kaltaiset puskurirahastot ja pyrkimykset veronkierron hillitsemiseen veroparatiiseja suitsimalla. Näiden toimien pitäisi riittää myös Britannialle, joka ei osallistu nykyisin edes sen vertaa, että maksaisi jäsenmaksunsa. Sikäli Britanniaa ei jäisi moni valtio kaipaamaan.

Olisi kuitenkin tyly isku muita jäsenvaltioita kohtaan, jos Britannia kääntäisi selkänsä eurooppalaiselle yhteistyölle. Sillä olisi vaikutusta Euroopan unionin uskottavuuteen erityisesti turvallisuuspolitiikassa. EU:ta pitää nykyisin koossa lähinnä Venäjän uhka. Mikäli Britannia irrottautuisi EU:sta ja Venäjän vastaisesta pakoterintamasta, osattaisiin Moskovassa varmasti nauraa.

Todelliset työväenpuolueet hallitukseen – Porvari-idealistit oppositioon

Ennusteita on tunnetusti kahdenlaisia: itseään toteuttavia ja itseään kumoavia. Koska tiedän, että monetkin ihmiset haluavat tahallaan osoittaa ennusteeni vääriksi, ennustin Suomeen toisenlaista hallitusta kuin tosiasiassa odotin. Tällä tavoin sain edes hiukkasen itseäni miellyttävämmän kokoonpanon aikaan.

Aina kun Suomessa on eletty löysän taloudenpidon vuoksi yli varojen, valtaan astuu hallitus, jonka kontolle jää virheiden korjaaminen. Näin oli viimeksi vuonna 1991, jolloin maa sukelsi lamaan, ja Esko Ahon oikeistohallitus joutui taistelemaan maan talouden pelastamiseksi.

Nyt muodostettavaa keskustan, kokoomuksen ja perussuomalaisten yhteishallitusta on sanottu mediassa porvarihallitukseksi, mutta nimitys on harhaanjohtava. Se on sitä jo siksi, että sana ”porvari” tarkoittaa kaupunkilaista kauppiassäädyn jäsentä, ja marxilaisessa retoriikassa sillä viitataan omistavaan luokkaan. Sipilän, Soinin ja Stubbin hallituksessa on maaseutu vahvasti edustettuna, samoin työtä tekevä väestö, aivan kuten lukeneistokin.

Maaseudun Tulevaisuuden teettämän gallup-tutkimuksen mukaan Suomen puolueista selvimmin työväenpuolue on Perussuomalaiset. Myös keskustalle pienituloisten asema on ollut tärkeä. Ja kokoomus on jo pitkään markkinoinut itseään todellisena työläisten asianajajana – yrittäjyyden puolesta puhumisen ja työpaikkojen luomisen kautta.

Muodostettava hallitus ei ole – vastoin yleistä väitettä – konservatiivinenkaan, vaan hyvin nykyaikainen, uudistusmielinen ja edistyksellinen. Ajateltakoonpa vaikka Juha Sipilän halua viedä Sote-uudistus loppuun, tai perussuomalaisten pyrkimystä tervehdyttää EU-politiikkaa.

Koska Tupu, Hupu ja Lupu ovat identtisiä kolmosia, Aku-setä olisi voinut valita kokoomuksesta, demareista ja perussuomalaisista hallitukseen aivan mitkä tahansa kaksi. Lakkia vaihtamalla eroa ei olisi huomattu. Käytännön politiikassa erot eivät tulekaan juuri näkymään, sillä politiikantekoa ei ohjaa enää mikään ideologia vaan talouden paine.

Hallitus joutuu tekemään yhtä kaikki säästeliästä politiikkaa. Oikeistolle vastuun kantajan rooli sopii kuitenkin paremmin kuin populistiselle vasemmistolle. Luullakseni Sdp taktikoi itsensä tahallaan oppositioon korkoa kasvamaan.

Monet tiedotus- ja toitotusvälineet ovat jo julistaneet hallituksen hyväksi tai huonoksi. Meillä tieteen piirissä on tapana ennen arvostelua odottaa tuloksia ja tulkita niitä tilanteiden valossa.

Niinpä minäkään en kiitä enkä moiti etukäteen. Hyvältä kuitenkin näyttää. Niin sanottujen takiaispuolueiden poissaolo hallituksesta on tervetullut asia.

Kun hallituksessa ovat keskusta, kokoomus ja perussuomalaiset, on toivoa, että

– tehdään myönteisiä päätöksiä uusien ydinvoimaloiden rakentamisesta, kun vihreät eivät jarruta,
– saadaan maahanmuuttoa vähennettyä suomalaisten oman työllisyyden eduksi,
– voidaan luopua pakkoruotsista laajemman kielikoulutuksen hyväksi, koska Rkp on oppositiossa,
– tehdään myönteinen päätös Hornet-koneiden korvaamisen aloittamisesta,
– voidaan purkaa työllistymisen esteitä säädösviidakosta,
– ei aloiteta homoavioliittolain kumoamista, kun kristilliset ovat oppositiossa,
– voidaan leikata kehitysapua (samasta syystä),
– turvataan kotimainen yrittäjyys ja työn tuottavuus,
– vähennetään EU:hun ja ilmastotukiin kaadettavan rahan määrää,
– voidaan vähentää ympäristönormeista johtuvia toiminnan ja työnteon esteitä,
– panostetaan korkeakoulutukseen ja osaamiseen sekä
– voidaan aloittaa toimenpiteet Suomen liittämiseksi Natoon.

Negatiivisena voidaan pitää, että (lähinnä kokoomuksen ja kepun vaatimuksesta) valtiontalouden sopeutustoimet hoidetaan leikkauksin eikä verotuksen suhteita ja painopisteitä muuntelemalla, ja julkisen talouden leikkauksilla on talouskasvua hyydyttävä vaikutus.

Hallituksella on edessään paljon työtä, ja siksi siellä istuvatkin kaikki todelliset työväenpuolueet. Hienostelemaan tottuneet idealistipuolueet, yhden asian liikkeet ja irrationalisti- sekä populistiryhmittymät saavat nyt muodostaa valtakuntamme porvarillisen opposition. Hyviä kahvihetkiä oppositioaitioon, vaikka ihan varma tämäkään kokoonpano ei vielä ole – eikä varmasti lopullinen.

Kaikki 13 kirjaani saatavissa nyt yhtenäisenä sarjana

Tänään, kirjan ja ruusun päivänä, julkistan aiemmista teoksistani uudistetut laitokset. Mukaan on sisällytetty kaksi Liken aikoinaan julkaisemaa ja loppuunmyytyä teosta, kolme Yliopistopainon kustannusyksikön julkaisemaa kirjaa ja kaksi Feenixin kautta ensijulkaistua teosta – ja tietenkin kaikki ne kirjat, jotka olen tuottanut Books on Demandin kautta. Yksi kirjoista on kokonaan uusi.

Sarja koostuu kymmenestä filosofisesta teoksesta ja kolmesta verkkokolumnien kokoelmasta.

Jokainen kirjoista on (blogikirjoja lukuun ottamatta) uudistettu laitos, ja sen merkiksi niillä on uudet ISBN-tunnukset. Esimerkiksi Dialogisesta filosofiasta ilmestyy jo kolmas, ajantasaistettu painos (1. p. 2003, 2. p. 2008), samoin Työttömän kuolemasta (1. p. 2005, 2. p. 2010).

Ja mikä nettiaikaa kuvaavinta, teoksiani voi nyt hankkia myös tietokoneilla ja tableteilla luettavina e-kirjoina! 

Painetut kirjani ovat kovakantisia (kestävät kriittistäkin käyttöä). Teoksissani on yhteensä 5348 sivua ja 6216 viitettä. Koko kirjalistan esittelyineen näkee tästä. Suosittelen verkkokauppa Adlibristä, joka myy kirjojani kohtuulliseen hintaan. Toimituskulutkin ovat sivuston mukaan 0 euroa!

Kuvia klikkailemalla pääset kirjakauppaan.

Pelataan hallitus-Nintendoa!

Vaalituloksesta päätellen Suomi saa Aku-sedän näköisen pääministerin. Se, minkä väristä lippalakkia muut käyttävät, ratkeaa jälleen vaikeissa neuvotteluissa. Hallitusvakio Iineksellä on kabinetissa luonnollisesti paikka, ja Rkp onkin eräänlainen hallituksen alkuehto, jonka ohjelmaan muiden on sopeuduttava.

Mutta entä muut puolueet? Pelitehdas Nintendo voisi kehittää Suomen eduskuntavaaleista uudenlaisen konsolipelin, sillä Suomen pirstaleisessa monipuoluejärjestelmässä vaalitulos ei koskaan kerro hallituksen kokoonpanoa. Pelkkä poliittinen voima, eli eduskuntaryhmien paikkaluku, ei kerro kombinaatiota, vaan se ratkeaa vain ja ainoastaan ohjelman perusteella.

Poliittisen voiman viisari näyttäisi vahvasti oikeistohallituksen suuntaan. Juha Sipilän rinnalle nousisivat ministereiksi sellaiset uudet kansanedustajat, kuten Matti Vanhanen, Kauko Juhantalo ja Paavo Väyrynen, ja vanhoina tuttuina ehkä Seppo Kääriäinen ja Mauri Pekkarinen. Kyllä kansalaisten poliittinen muisti on hyvä eikä huono, sillä kansa muisti nämä herrat vaalirahasotkuista ja valtakunnanoikeuksista huolimatta! Perussuomalaisista ministeriksi päätynee vähintäänkin Teuvo Hakkarainen ja tueksi muutama kokoomuslainen poliisikansanedustaja. Ja apupuolueeksi kristillisdemarit homoavioliittolakia kumoamaan.

Tämä oli tietenkin ironiaa. Sanon asian kuitenkin ääneen, sillä nykyisessä parodiahorisonttia koettelevassa mediatodellisuudessa ironian, parodian ja sarkasmin olemus on kyseenalaistunut radikaalisti. Oikeistohallituksen toimintakyky jää riippumaan myös vasemmistosta, sillä ideologisesti yhtenäinen oikeistohallitus voi johtaa eripuraan yhteiskunnassa.

[Ironia alkaa.] ”Mikäli Suomeen tulee oikeistohallitus, on vaarana, että valtion menoja vähennetään, ja tärkeää olisi saada aikaan yleislakko maamme talouden pelastamiseksi!”

”Nämä olivatkin todelliset Nato-vaalit, ja nyt tarvitaan äänekästä feministis-vasemmistolaista vastarintaa tuonkin pahan torjumiseksi!”

”Jos oikeisto ja vasemmisto ajautuvat sisällissotaan talouden sopeuttamisesta tai Nato-kysymyksestä, vain Venäjä, Nato ja maahanmuutto yhdessä voivat pelastaa meidät täydelliseltä tuholta. Sua kohti, Herrani!” [Ironia päättyy.]

Vaikka oikeistohallitus näyttääkin vaalinumeroiden valossa todennäköiseltä, en usko sen toteutumiseen. Puolueiden yhteenkuuluvuus koskee vain muodollista kylkinaapuruutta eduskunnassa. Muutoin puolueiden väliltä löytyy kiistoja.

Perussuomalaisten näkemykset poikkeavat niin paljon Alexander Stubbin johtamien kokoomuslaisten maahanmuuttointoisesta ja EU-vetoisesta politiikasta, että kokoomus ja perussuomalaiset sopivat samaan hallitukseen huonommin kuin kokoomus ja demarit.

Sosiaalipolitiikassa yhteinen asialista voisi helpoiten löytyä kepun, perussuomalaisten ja demarien väliltä. Mutta se ei suinkaan riitä. Yhtä mieltä pitäisi olla myös Kreikan tukipaketista, jonka käsittely osuu jälleen Suomen hallitusneuvottelujen ajankohtaan.

[Ironia alkaa.] ”Suomen on kannettava vastuu myös muiden maiden taloudesta, globaalista ilmastonmuutoksesta ja Syyrian sekä Pohjois-Afrikan siirtolaisuudesta, ja niillehän myöskään perussuomalaiset eivät voi mitään!” [Ironia päättyy.]

Niinpä uskon, että perussuomalaisten tie hallitukseen kariutuu jälleen, ja kepun ympärille syntyy kokoomuksen ja demarien yhteishallitus. Antti Rinne voi viedä puolueensa hallitukseen pitäen vasemmiston edustusta hallitusvastuussa tärkeänä. Samoin oikeisto tarvitsee sopeutustoimilleen vasemmiston hyväksynnän ja tuen. Mikäli molemmat vasemmistopuolueet ovat oppositiossa, ne aloittavat yhteiskunnassa sellaisen rähinöinnin, että valtiontalouden leikkaukset eivät kerta kaikkiaan onnistu.

Sdp voi olla hallituksessa, jos se ei aseta ehdoksi Vasemmistoliiton osallistumista, kuten viime kerralla. Vasemmistolla olisi tällöin hallituksessa vähemmistö mutta edustus kuitenkin. Viime hallituksessa eniten epäsopua aiheuttivat juuri Vasemmistoliitto ja vihreät, jotka pudottautuivatkin kesken hallitusvastuun pois.

Tilanne on joka tapauksessa tämä:

Mikäli Suomeen muodostetaan entisenlainen laajapohjainen oikeiston ja vasemmiston yhteishallitus, Suomen taloudesta ovat sen jälkeen jäljellä vain savuavat rauniot. Ja mikäli tulee vihreillä ja Rkp:llä täydennetty oikeistohallitus, on vaarana, että hyvinvointiyhteiskunnasta ja sosiaaliturvasta ovat hallituksen päätettyä työnsä jäljellä vain savuavat rauniot.

Tuloksia siis varmasti nähdään.

Toivon uuden hallituksen hoitavan tehtävänsä niin, että vuonna 2019 valittava eduskunta pääsisi kokoontumaan jälleen eduskuntatalossa eikä esimerkiksi Venäjän duumassa. Tällä hetkellä eduskuntatalossa työskenteleekin oikea korjausliike.

Nyt siis alkaa ”hallitus”-nimisen kusiaispesän rakentaminen, ja onnekkaina voivat itseään pitää ne kansanedustajat, jotka eivät tule valituiksi hallitukseen, sillä edessä on pelkkiä pulmia. Puheissa esiintynyt hyväntekeväisyys saa kernaasti aineellistua teoissa.

Onnittelen jo myös vuoden 2019 eduskuntavaalien voittajia, sillä nykyisessä laidasta laitaan aaltoilevassa lupausten ja pettymysten vellonnassa tulevat voittajat ovat todennäköisesti nyt valittavan hallituksen oppositiopuolueita. Tähän on tultu, koska vaikeina aikoina on yhtä aikaa mahdotonta säilyttää kannatus ja tehdä vastuullisia tekoja.