Alankomaiden tuho suomeksi

Kesäsateella on mukava lukea hyvää kirjaa. Orwellilaisten sensuuriviranomaisten kuohiessa eurooppalaista kirjallisuutta muutamat teokset ovat saaneet jopa enemmän julkisuutta kuin mihin ne olisivat yltäneet ilman sensuurin ilmapiiriä. Pakistanilaisen muslimin, Zoka Fatahin, salanimellä Mohammed Rasoel julkaisema De Ondergang van Nederland (suom. Alankomaiden tuho) on juuri tällainen teos.

Sen kirjoittaja tuomittiin joulukuun 16. päivänä vuonna 1992 maksamaan 2 000 guldenia sakkoa, sillä tuomari piti teosta ”rasistisena” ja arvioi, että kirjan tehtävä oli ”pelkästään lietsoa vihaa”. Tuomiota seurasi massiivinen poliittisen korrektiuden näytös, jonka aikana kirja vedettiin myynnistä ja unohdettiin tarkoituksellisesti kokonaan.

Kirja olikin paha pala hollantilaisille monikulttuuristeille, sillä kirjoittaja itse oli muslimi, joka kritisoi kantaväestön hyväuskoisuutta maan avatessa porttejaan islamille. Kirjoittajan mukaan kyseinen politiikka johtaa ennen pitkää kantaväestön syrjäytymiseen ja käänteiseen rasismiin. Tästä onkin saatu näyttöä, kun islamilainen despotia on johtanut sananvapauden ja kansalaisvapauksien takavarikoimiseen aiemmin liberaaleissa Euroopan maissa.

Hollannissa käännekohdiksi muodostuivat sosiologian professori Pim Fortuynin ja elokuvaohjaaja Theo van Goghin murhat. Terrorilla kahlitaan ihmisiä ja organisaatioita, ja vastatoimet johtavat tarkkailuun ja valvontaan sekä yksityisyydensuojan loukkauksiin. Brysselin kaupungin on ennustettu muuttuvan muslimienemmistöiseksi 2020-luvulla, ja seksuaalivähemmistöjä ahdistellaan jälleen uskonnolla. Niinpä kansallismieliset ja EU-kriitikot keräsivät voittoja keväisissä europarlamenttivaaleissa.

Nyt, kun monikulttuurisuuden ideologia on alettu tunnustaa kaikkialla virheeksi, on maahanmuuttokriittisen kirjallisuuden arvo nousussa. Silti suurin osa tästä mielenkiintoisesta kirjallisuudenlajista kärsii edelleen sensuurista, ja esimerkiksi Pim Fortuynin laaja tuotanto on kokonaan suomentamatta.

Parasta ja uskottavinta monikulttuurisuuden kritiikkiä on sellainen, joka tulee maahanmuuttajien omalta taholta, vaikka se onkin länsimaisen suvaitsevaiston vaikeinta hyväksyä. Esimerkiksi Ayaan Hirsi Alin kirjoituksia on saatu jo lukea suomen kielellä. Näin on ilmeisesti siksi, että naishenkilönä hän on ollut kustantamoja hallitsevien feministien mieleen.

Mohammed Rasoelin Alankomaiden tuho – Hyväuskoisten hölmöjen maa tarjoaa asiaan miesnäkökulman. Suomennos, jonka voi lukea ja ladata tästä on varsin kelvollinen. Kirjoittajan omakohtaiset kokemukset yhdistyvät teoksessa yleispoliittisiin analyyseihin ja johtopäätöksiin. Se myös ennakoi vastaväitteet taitavasti ja suhtautuu natsikammosta kärsiviin kliseisiin rauhallisen ironisesti. Kirjoittaja päättää teoksensa ”Anne Frankin päiväkirjoja lukeneiden hollantilaisten lapsellisuutta” arvosteleviin sanoihin:

”Raukkaparat eivät opi ymmärtämään, että valintaa ei ole välttämätöntä tehdä natsien ja juutalaisten välillä, saalistajan ja saaliin välillä, sortajan ja sorretun välillä, vaan että on olemassa vaihtoehto, kolmas tie, joka on itsensä pelastaminen, ja oman kulttuurin ja kansakunnan jatkuvuuden varmistaminen. Pelkästään tämän yhden pienen väärinkäsityksen vuoksi hollantilaiset tulevat menemään historiaan kansana, joka ajatteli menneisyyden painajaista niin syvästi, että se päätyi elämään tuota painajaista.”

On hyvä, että ihmiset ilmaisevat mielipiteitään vapaasti. Myös itsesensuuri on kirjoittajille suurempi ongelma kuin omien näkemysten avoin kertominen, vaikka avoimuudesta väitetäänkin ”seuraavan ongelmia”. Itsesensuurin harjoittajahan kieltää itsensä kokonaan, kun taas ulkopuolisten harjoittamat sananvapauden näpistelyt kertovat vain siitä, että joku toinen on eri mieltä. Eikö tässä sensuurissa ja länsimaisen vapauden pois riistämisessä ole fasismia aivan tarpeeksi?