Krimin sota ja Ahvenanmaan separatismikriisi

”Ja se Oolannin sota oli kauhia, kun kolmella sadalla laivalla seilas engelsmanni Suomemme rannoilla.”

Kansanlaulu Oolannin sodasta herättää kysymyksen, mitä tekemistä brittiläisellä laivastolla oli Ahvenanmaan vesillä, tai tuhoamassa tervavarastoja Oulun, Raahen ja Tornion tasolla. Oolannin sodan taistelut olivat osa vuosina 1853–1856 käytyä Krimin sotaa, joten monet nykyihmiset saattavat ihmetellä, miksi sitä käytiin niinkin etäällä konfliktin päänäyttämöstä kuin pohjoisella Itämerellä.

Krimin sota oli siirtomaakauden suurimpia eurooppalaisia sotia. Se sai alkusysäyksensä Venäjän ortodoksien ja Osmanien valtakunnan (eli lähinnä turkkilaisten) kiistasta, kun Venäjä oli päätynyt vaatimaan, että islaminuskoa tunnustavien osmanien pitäisi tunnustaa Venäjän keisari kaikkien Osmanien valtakunnassa asuvien kristittyjen suojelijaksi. Ortodokseja puolustaakseen Nikolai I ryhtyi painostamaan osmaneja pyrkien siten vaikuttamaan tilanteeseen ortodoksien hyväksi. Kyse oli siis poliittis-uskonnollisesta riidasta, jossa Venäjä pyrki turvaamaan tietyn vähemmistön edut toisessa maassa.

Saatuaan varmuuden Ison-Britannian ja Ranskan tuesta osmanit julistivat Venäjälle sodan loppuvuodesta 1853. Brittejä motivoi sodankäyntiin Venäjän laajenemishalu ja sen varsinkin merialueilla osoittama vaikutusvallan kasvu – ranskalaisia taas Napoleon III:n pyrkimys palauttaa maalleen Napoleon Bonaparten menettämä arvovalta. Niinpä myös Venäjälle kuulunut Suomi joutui Ison-Britannian ja Ranskan sotatoimien kohteeksi.

Krimin sodan päättyessä vuoden 1856 Pariisin rauhansopimukseen sodasta oli vaikea hahmottaa selvää voittajaa. Tulokset jäivät symbolisiksi, eikä rauhanteko vakauttanut Krimin eikä Balkanin aluetta poliittisesti.

Sodan pisimpään kestäneitä seurauksia on Ahvenanmaan demilitarisoiminen. Englantilais-ranskalainen laivasto oli onnistunut moukaroimaan tykeillään lähes käyttökelvottomiksi Ahvenanmaalla sijainneen Bomarsundin linnoituksen ja Kastelholman linnan. Varmistaakseen, ettei linnoituksia rakennettaisi uudestaan, britit ja ranskalaiset tarjosivat Ahvenanmaata ensin Ruotsille Venäjän laajentumispyrkimysten torjumiseksi, mutta lopulta päädyttiin demilitarisoimiseen, ratkaisuun, joka on pitänyt meidän päiviimme asti. Poikkeuksena on vain toisen maailmansodan aika, jolloin operaatio Kilpapurjehdus toi paikalle Suomen Armeijan joukot turvaamaan maakuntaa venäläismiehityksen varalta.


Sodan seuraukset

Mitä merkitystä Oolannin sodalla, Krimin sodalla ja sen tuloksilla on? Vaikka voitot ja tappiot jäivät laimeiksi, sota sysäsi liikkeelle suuria uudistuksia hävinneellä Venäjällä, joka muun muassa vapautti pian 55 miljoonaa maaorjaa. Aleksanteri II:n aloittama nykyaikaistamisen ja teollistamisen kausi heijastui myös Suomeen merkittävinä uudistuksina. Mutta tärkeitä ovat lisäksi sodan poliittiset opetukset.

Krimin sota osoittaa, mikä vaikutus uskonkiistoilla on poliittiseen todellisuuteen. Monet sodat ovat alkaneet kristinuskon ja islamin puskurivyöhykkeeltä Balkanilta, josta ne ovat levinneet laajemmalle Eurooppaan. Venäjä ja Turkki olivat olleet vastatusten jo suuressa Pohjan sodassa 1700-1721 ja lukuisissa sodissa sen jälkeen. Seuraava Venäjän ja Osmanien valtakunnan välinen sota käytiin runsaat 20 vuotta Krimin sodan jälkeen 1877–1878.

Balkanin sotaisa historia on syytä pitää mielessä, kun Turkkia puuhataan Euroopan unioniin. Mikäli uskonkiistat siirtyvät rajakonflikteista EU:n parlamenttiin, se vaikuttaa unioniin hajottavasti eikä rakentavasti. Tämä taas tarjoaa pelimerkkejä muiden muassa Venäjän käsiin. Jos taas Suomi joutuu Euroopan unionin jäsenenä esimerkiksi Venäjän ja sen eteläisten rajanaapureiden välisiin konflikteihin, tämä saattaa tuoda maamme rajoille vaikka minkä maiden sotalaivoja. Myös maahanmuuton myötä kertyvät kansalliset vähemmistöt ovat juuri sellaisia ”Osmanien valtakunnan ortodoksien” tapaisia ryhmiä, joiden eduista kiisteleminen voi johtaa valtioiden välisiin sotiin.


Ahvenanmaan demilitarisointi: maakunta tarjottimella

Krimin sodasta on hyötynyt eniten Ahvenanmaan demilitarisointi ja sitä perua oleva itsehallinto: siis ruotsinlaivojen verovapaa kauppa. Ahvenanmaan hallinnasta käydään tosin nykyäänkin piirileikkiä. Eräällä tavalla sitä ilmentävät puheet Ahvenanmaan mahdollisesta itsenäisyydestä. Ahvenanmaalaiset ovat aika ajoin rimpuilleet napanuoraansa poikki, aivan kuten myös Rkp:n pietarsaarelainen kansanedustaja Anna-Maja Henriksson, joka meni uhkailemaan Ahvenanmaan irtautumisella, jos ruotsin kielen asema Suomessa ei parannu.

Todellisuudessa kenkä puristi Lissabonin sopimukseen liittymisestä, jota maakunta ei lopultakaan pystynyt välttämään. Lilliputtipuolueen protestin voi kuitata harmittomaksi symboliikaksi, ja Ahvenanmaa on vahvistettu pysyväksi osaksi Suomea vuonna 1922 annetulla Kansainliiton päätöksellä, johon myös nykyinen demilitarisointi muodollisesti perustuu. Separatismin väläyttämisessä on kuitenkin aina kansainvälisen kriisin mahdollisuus, jos joku naapurivaltio kiinnostuu konfliktin avaamista tilaisuuksista.

Toisella tavoin itsehallinnon labiili luonne tulee näkyviin Ahvenanmaan demilitarisoidussa asemassa, joka muodollisesti perustuu edellä mainittuun Kansainliiton päätökseen. Ahvenanmaa on vyöhyke, jolle Suomi ei saa rakentaa kiinteitä puolustuslaitteita, sotilaslentokenttiä tai muita sotilaallisiin tarkoituksiin suunniteltuja varusteita, ja sopimusta täydentää Suomen ja Neuvostoliiton välille 1940 solmittu sopimus (SopS 24/1940).

Se puolestaan antaa Venäjälle Neuvostoliiton seuraajavaltiona oikeuden pitää Maarianhaminassa konsulaattia, jonka tehtävänä on tavanomaisen konsulipalvelutoiminnan lisäksi valvoa alueen demilitarisointia. Mahdolliset sen havaitsemat sopimusrikkomukset toimitetaan Ahvenanmaan lääninhallitukselle, minkä jälkeen asian tutkii suomalais-venäläinen tutkimuskomissio. Tämä on nähdäkseni sellainen jäänne Neuvostoliiton ajoilta, joka olisi syytä kumota, ja itsenäiseen Suomeen kuuluvan alueen – onpa se miten itsehallinnollinen tai demilitarisoitu tahansa – pitäminen ”valvontakomission” tossun alla tulisi lopettaa.

Toisaalta kumpikaan voimassa oleva sopimus ei estä sitä, että ahvenanmaalaiset ottaisivat itse vastuuta alueensa puolustamisesta ja rakentaisivat sinne tukikohtia. Tällä ehdotuksella en tosin tähtää Ahvenanmaan itsenäistymiseen vaan kiinteämpään liittämiseen osaksi Suomen valtiota. Valitettavasti muutoksen suunta on nyt päinvastainen, ja varuskuntien sulkemisten myötä myös manner-Suomi alkaa muistuttaa demilitarisoitua Ahvenanmaata.

Ahvenanmaan demilitarisointiin vedoten Venäjä pitää maakuntaa pihdeissään. Muutoin alueella olisi varmasti suomalaisia varuskuntia tai Puolustusvoimien muuta toimintaa. Se, että näin ei ole, osoittaa että itäinen naapurimme tuntee jatkuvaa kiinnostusta myös läntistä saaristoamme kohtaan. Suomen turvallisuusaseman parantamiseksi Ahvenanmaa tulisikin liittää kiinteämmin osaksi manner-Suomea myös sotilaallisesti. Marginaalisena pidetystä maakunnasta kohiseminen voidaan kokea deluusion merkkinä, mutta kokemukset talvi- ja jatkosodasta osoittavat, että Suomelle oli elintärkeää pitää Ahvenanmaa hallussaan, jotta Suomeen ei voitu hyökätä länsisaaristoa ponnahduslautana käyttäen.