31. maaliskuuta 2009

Suomi sateenkaaren päässä


Juhannuksen jälkeen käynnistyvän gay pride -festivaaliviikon loppuhuipentuma siirtyy täksi vuodeksi Kaivopuistosta Finlandia-talon ja Oopperatalon väliseen Hesperianpuistoon, joka onkin Helsingin kauneimpia puistoja Töölönlahden rannassa kasvavine hopeapajuineen. Puistossa on hyvä tunnelma meren läheisyydestä johtuen, mutta laajenevan tilaisuuden mittasuhteisiin verrattuna se saattaa osoittautua pieneksi. Kaivari oli tarkoitukseen parempi.

Hienoa, että pride-juhlan tämän vuoden teemaksi valittiin ”suomalainen homokulttuuri”. Onkin jo aika nähdä suomalaiset homot juurillaan, sillä gay-kansan tilaisuuksiin on prestiisiä haettu turhan usein maailman turuilta ja toreilta, ikään kuin meillä ei olisi mitään omaa. Monet homoseksuaalit pitävät kuitenkin Suomea gay-kulttuurin pyhänä maana jo pelkästään Tom of Finlandin vuoksi. Tätä suomalaiset eivät ole itse koskaan ymmärtäneet – täysin syystä, sillä maamme on ilmastollisesti kurja, eikä mikään henkinen ulkona liikkuminen ole ollut täällä koskaan kovin suosittua.

Loistavaa on, että tänä vuonna ”kuvastossa ovat mukana sauna, makkara, karjalanpiirakka, haitarit ja kanteleet”, sillä ne muistuttavat, että Suomi on meidän yhtä paljon kuin muidenkin suomalaisten ja että me olemme osa Suomea. Tästä on kiittäminen niitä monia kansallismielisiä homoja ja lesboja, jotka ovat heränneet huomaamaan, kuinka tärkeä asia oma kotimaa todellakin on.

30. maaliskuuta 2009

Päivän Holmlund


Eräässä lakiasiaintoimistossa oli tapana kysellä aamukahvipöydän lehtiä lukiessa, mikä on ”päivän Puumalainen”. Juristit olivat tottuneet kollegansa, vähemmistövaltuutettu Mikko Puumalaisen, truttaamiin mokutusuutisiin siinä määrin, että melkein jokaiseen arkipäivään mahtui keskustelua siitä, kuinka ihmisoikeuksiin liittyvillä sopimuksilla rajoitettiin tai heikennettiin kansalaisten perustuslaillisia perusoikeuksia.

Samaan ovat tietenkin syyllistyneet myös ministeri Astrid Thors ja muutamat poliittiset virkamiehet, kuten nykyinen vähemmistövaltuutettu Johanna Suurpää, joka edeltäjänsä tavoin käyttää poliittista valtaa virkamiehen roolissa.

Tänään on vuorossa ”päivän Holmlund”. Sisäasiainministeri Anne Holmlund on nimittäin kertonut poliisin ulkomaalaisasioiden seminaarissa ”olevansa huolissaan nuorista maahanmuuttajista”. – Ja millä tavalla? Holmlund oli muun muassa lausunut, että ulkomaalaistaustaisten nuorten tekemät rikokset ovat lisääntyneet Suomessa.

Niin, tämähän tiedetään. Mutta entä johtopäätökset? Ministeri sanoo nyt pelkäävänsä, että ”nuorten lisääntynyt syrjäytyminen voi johtaa asenteiden kovenemiseen etnisiä vähemmistöjä kohtaan”, joten kyllä ylioppilasmerkonomi liturgian osaa. Syypääksi nähdään taas valtaväestön asenteet eikä ihmisryhmien omaa toimintaa saati huonosti hoidettua ulkomaalaispolitiikkaa, jonka tuloksena yli äyräiden paisuva maahanmuutto automaattisesti johtaa syrjäytymiseen.

Itse olisin pikemminkin huolissani siitä suomalaisnuorten syrjäytymisestä, jota tapahtuu kalliiksi käyvän maahanmuuton kustannuksella ja joka on johtamassa juuri siihen, mitä Holmlund pelkää, eli rasististen asenteiden kovenemiseen. Miksi siis jatkaa tuota pyhäksi arvoksi kohotettua maahanmuuttoa, kun siitä ei näytä tältäkään kannalta seuraavan muuta kuin riskejä suomalaiselle yhteiskunnalle? Tärkeämpää tekemistä Holmlundilla olisi (ollut) aselain uudistamisessa.

29. maaliskuuta 2009

Revansseja


Tämän viikonlopun uutissaldoon mahtuu Jussi Halla-ahoon kohdistetun painostuksen lisäksi myös paljon muita kommentoimista vaativia uutisia. Halla-aho tekee tietenkin oikein kiistäessään häneen kohdistetut syytteet ja katsoessaan, että oikeudenkäynti on poliittinen.

On syytä muistaa, mistä kirjallisten kolumnien rikoksina tutkiminen lähti liikkeelle: Vihreiden Naisten aloitteesta. Muun muassa tämän demokratiaa ja vapaata sanankäyttöä loukkaavan ajojahdin vuoksi en enää anna ääntäni vahingossakaan vihreille, ja kehotan kaikkia ystäviänikin olemaan antamatta.

Viisaat mutta hiljaiset

Mutta tekevät viranomaiset joskus järkeviäkin päätöksiä, tosin pitkällä viiveellä. Yliopistolta tätä on kohtuullista jopa odottaa. Helsingin yliopisto ilmoitti sanoutuvansa irti dosentti Johan Bäckmanin Viro-mielipiteistä, mutta se olisi voinut tehdä saman jo hänen pamflettinsa ilmestyessä eikä vasta Nashi-nuorten riehuessa Helsingissä Bäckmanin ja niin sanotun ”Antifasistisen komitean” kutsumana.

Bäckmanin irtisanomista vaatineen adressin mukaiseen dosentuurin lopettamiseen yliopisto ei sentään ryhtynyt, vaikka tapaus antoikin näyttöä siitä, millainen on muutamien dosenttina toimivien todellinen taso. Mielipiteistä irtisanoutuminen riittää, sillä kyseenalaisia näkemyksiä esittävien toimintaoikeuksia sinänsä ei ole syytä rajoittaa, vaikka toimet eivät aina kestäisikään kriittistä tarkastelua.

Venäjän epävirallinen nootti

Koska Sofi Oksasen ja Imbi Pajun kirjan julkaiseminen oli Venäjän mielestä provokaatio, tuli diplomaattisen sanasodan mukainen kostokin heti, ja duuman ulkoasiainvaliokunnan varapuheenjohtaja Juli Kvitsinski alkoi varoitella Suomea mahdollisen Nato-jäsenyyden vaaroista. Ylen haastattelussa hän sanoi, että jäsenyys johtaisi Venäjän vastatoimiin, jotka olisivat sotilaallisia, poliittisia ja taloudellisia – siis kaiken kattavia.

Neuvostoliitto oli liitto, joka neuvoi. Ja siinä se on yhä, mutta eri nimellä. Tänään Kvitsinski neuvoi suomalaisia, ettei Suomen pitäisi tärvellä hyviä välejä sotilaallisella vastakkainasettelulla. Tällaista vastakkainasettelua tuskin vallitsee muutoinkaan, sillä Venäjähän on Suomen tavoin Naton rauhankumppani.

Kuin korostaakseen, että Venäjä lukee Suomen omaan etupiiriinsä, Kvitsinski lausui lisäksi, ettei Venäjä suhtaudu yhtä epäsuopeasti Ruotsin mahdolliseen Nato-jäsenyyteen! Perusteeksi ”hajota ja hallitse” -politiikalleen hän mainitsee vain sen, ettei Ruotsi ollut kylmän sodan aikanakaan liittoutumaton, vaan ruotsalaiset tekivät yhteistyötä Naton kanssa. Tällä ilkeilyllään ryssäpolitikko viestittää, että Venäjä haluaa lukea myös nykyiset Suomen-suhteensa Neuvostoliiton kauden jatkeiksi ja että suomalaisten pitäisi olla yhtä kontallaan Venäjään päin kuin Brezhnevinkin aikana.

Koska asialle oli pantu poliitikko, joka Helsingin Sanomien uutisen mukaan tunnetaan ”yhtenä parhaiten kansainväliseen politiikkaan perehtyneistä venäläiskansanedustajista” ja joka on toiminut ”suurlähettiläänä ja Neuvostoliiton varaulkoministerinä”, Venäjä haluaa osoittaa, että kyseessä on Kremlin revanssi nashi-nuorten viime viikolla Helsingissä saamaa vastaanottoa kohtaan. Myös Venäjän eiliselle päivälle ajoittama uutinen halusta perustaa arktiset joukot pohjoisia alueitaan puolustamaan, edustaa juuri tätä samaa haamunyrkkeilyä, jota Venäjä käy lähivaltioitaan vastaan.

Sinne, minne haave lentää

Johtopäätökseni asiasta on sama, mitä olen takonut viime vuodet kuin rautaa: Suomen olisi syytä käynnistää Natoon liittymisen prosessi välittömästi, jo ennen Ruotsia, sillä Ruotsin ennättäminen edelle jättäisi Suomen pahan kerran yksin. Venäjän mielestä Suomi on aina saanut parhaan turvan sen omassa sylissä, mutta miksi suomalaisten pitäisi kuunnella sen historiallista ja potentiaalista vihollista asiassa, joka koskee Suomen omaa turvallisuutta?

Maamme on saari, jolta pääsee pois lähinnä lentokoneella. Siksi on ilahduttavaa, että Finnair esitteli tänään uuden laajarunkokoneensa A 330:n, jonka se asettaa New Yorkin reitille. Kaksimoottorisena se kuitenkin putoaa kolmimoottorisia MD-11-koneita helpommin, ja valitettavasti sata miljoonaa maksanut kone valmistuu Finnarin suurtilausten osana keskelle maailmanlaajuista lamaa.

Hyvä kuitenkin, että myös suhteita Yhdysvaltoihin pidetään ilmasillan muodossa yllä.

28. maaliskuuta 2009

Maahanmuuttokritiikin savustaminen on virhe


Perussuomalaisten puoluehallitus teki nähdäkseni epäviisaasti ollessaan hyväksymättä Jussi Halla-ahoa puolueen ehdokkaaksi europarlamenttivaaleihin. Kielteiseen päätökseen vaikutti luullakseni kaksi syytä, joista ensimmäisen muodostaa Halla-ahoa vastaan eilen nostettu syyte. Toinen on muiden puolueiden harjoittama painostus. Perussuomalaisille on todennäköisesti lupailtu aivan kaikkea alkaen Leninin kunniamerkistä ja päätyen ministerinsalkkuun seuraavasta hallituksesta, jos puoluehallitus savustaa poliittisen komeetan pois puolueen riveistä. Ongelmana on se, mitä puolue tekee pelkillä lupauksilla, jos kannatusta ei seuraavissa eduskuntavaaleissa tämän vuoksi tulekaan, vaan perussuomalaisten kannatusnousu valuu takaisin sinne mistä on tullutkin.

Perussuomalaisten lähes 10 prosentin kannatuksesta noin 70 % tulee tällä hetkellä muualta kuin puoluejohto olettaa. Kannatus koostuu suurimmaksi osaksi nuorista kaupunkilaisista ja hyvin koulutetuista miehistä ja naisista. Kannattajakunta on perin juurin erilaista kuin Smp:n aikana.

Kääntämällä selkänsä Halla-aholle perussuomalaisten puoluejohto on vaarassa tehdä itse sen, mistä se syyttää kannattajiaan, toisin sanoen vetää äänestäjien rivit halki. Kansallismielisten ja maahanmuuttokriitikoiden järjestäytyminen omaksi puolueeksi on tätä menoa vain ajan kysymys. Toivottavaa kuitenkin on, että ihmiset malttaisivat mielensä. Vaikka Halla-aholla onkin nyt puukko lapaluidensa välissä, saattaa ovi paratiisiin aueta jo lähitulevaisuudessa. Mestarin ensimmäinen valtiomiesteko olisikin estää maahanmuuttokriittisen liikkeen halkeaminen.

Myöskään Juha Mäki-Ketelän hanke Halla-ahon kannatusyhdistyksen perustamiseksi ei ole kiristystä puoluejohtoa kohtaan, vaikka muutamat niin väittivätkin. Se on vain yksi demokraattinen tapa varmistaa ehdokkuus siinä tapauksessa, että puolue ei ehdokasta hyväksy. Ensisijainen valinnan mahdollisuushan oli joka tapauksessa puolueella, joten outoa olisi, jos puolue voisi nähdä varotoimessa ”kiristystä”? Eihän se ole pelastusrenkaan vika, jos vene ajautuu karille.

Taisipa puolue itse hikoiluttaa Halla-ahoa viivyttämällä päätöksen tiedoksiantoa – varsinkin kun Soini myönsi tehneensä päätöksen omasta ehdokkaaksi asettumisestaan jo kolme viikkoa sitten. Muussa tapauksessa perussuomalaiset antoivat kai toisten puolueiden painostaa itseään.

Petossuomalaiset?

Päätöksellään perussuomalainen puolue teki valitettavasti juuri niin kuin sen kilpailijat toivoivat. Suomen puolueet tekevät yleensäkin erittäin suuren virheen pyrkiessään savustamaan kaiken maahanmuuttokritiikin pois parlamentaarisen puoluetoiminnan piiristä. Ensinnäkin se johtaa kansanvallan halveksumiseen, sillä politiikan puheenaiheista eivät voi tällöin päättää äänestäjät, vaan niistä päättävät puolueet, tiedotusvälineet ja valtionsyyttäjä. Toiseksi se on vaarassa johtaa kansallismielisyyden radikalisoitumiseen, josta on haittaa poliittiselle järjestelmälle kokonaisuudessaan. Perussuomalaisten päätös oli myös epäoikeudenmukainen temppu puolueelle suuren kannatuksen tuonutta Halla-ahoa kohtaan, kun maisterisjätkä petti tohtorin.

Suuri osa perussuomalaisten kannatuksesta on vaarassa kadota muihin poliittisiin ryhmiin. Lisäksi perussuomalaisten äänet menevät tasavahvojen ehdokkaiden kesken melko hajalleen vaaliliiton sisällä, ja pudonneella kokonaiskannatuksella ainoan heltiävän paikan saattaa viedä kristillisten ehdokas; yhtä Herraa rukoilemaan tottuneet kristilliset kun ovat taitavia keskittämään äänensä. Tässä mielessä kristillisten tämänpäiväistä iloa voi hyvin ymmärtää.

Halla-aho todennäköisesti menee europarlamenttiin omalta listaltaan, mikäli sellainen valmiiksi saadaan. Europarlamentissa hän istunee omalta listalta valittujen ryhmään, mikä ei ole huonompikaan positio, koska puheenvuoroa ei tällöin tarvitse jonottaa yhtä kauan kuin suuressa ryhmässä. Aika näyttää, miten käy, mutta perussuomalaiset tekivät nähdäkseni taktisen virheen jo puuhatessaan uutta ryhmää europarlamenttiin irlantilaisten ja tanskalaisten kanssa. Kansallisvaltioiden Eurooppa -ryhmän tai Itsenäisyys/Demokratia-ryhmän olisi pitänyt riittää. Tärkeää Euroopan unionissa ei ole vain puoluejohdon mainitsema laajenemisen pysäyttäminen ja perustuslain estäminen vaan myös maahanmuuttopolitiikan järkevöittäminen.

Syyte: poliittisen vyörytyksen mallikuva

Henkilökohtaiset listat voivat joskus tuoda kovankin kannatuksen. Puolueesta Halla-ahon tapaan karkotetun ja sittemmin murhatun professori Pim Fortuynin oma lista sai postuumisti 17 prosentin kannatuksen Hollannissa pakottaen sosiaalidemokraatit väistymään hallituksesta ensimmäistä kertaa toisen maailmansodan jälkeen. Belgiassa vastaavanlainen maahanmuuttoa vastustava Vlaams Blok -puolue sai 14 prosentin kannatuksen vuoden 2004 EU-vaaleissa, kunnes Belgian korkein oikeus kielsi sen demokratiaa halveksuen. Puolue perustettiin kuitenkin uudelleen Vlaams Belang -nimisenä, ja se on vuoden 2007 parlamenttivaaleissa saadulla 12 prosentin kannatuksella maan kolmanneksi suurin puolue. Myös Suomen kansallismielisten täytyy keskittyä pysymään hengissä.

Voimat, jotka kriittistä tohtoria vastaan on tässä maassa suunnattu, ovat nyt niin valtavia, että niiden takana piilee myös suunnattomia poliittisia jännitteitä. On selvää, että valtakunnansyyttäjän eilinen syyttämispäätös ottaa suoraan huomioon hallituksen kannan. En hämmästyisi, vaikka se tulisi suoraan pääministeri Matti Vanhaselta, joka on tiukkaan sävyyn huomauttanut, ettei Suomessa ole jalansijaa minkäänlaiselle rasismille - ikään kuin kaikki hallituksen maahanmuuttopolitiikasta poikkeava ajattelu olisi rasismia. Totuus on, että rasismia on vain rotusorto, johon suomalaisessa politiikassa ei ole syyllistynyt vielä kukaan.

Halla-aho kuuluu käsitykseni mukaan suomalaisen älymystön eturiviin, ja hänen järkensä leikkaa kuin partaveitsi osoittaessaan jälleen, että myös hänen ”rasistisiksi” väitetyissä kirjoituksissaan on kyse vain kaksoisstandardien osoittamisesta.

Myöskään syyttäjä ei voi olla niin tietämätön, ettei hän ymmärtäisi, mitä eroa on sillä, että jokin lause mainitaan esimerkkilauseena tietyntyyppisestä väitteestä, ja sillä, että samaa lausetta käytetään omana propositiona. Hänen syytteensä on poliittisen ajojahdin mallikuva. Maahanmuuttopolitiikka on objektiivisesti ottaen ollut puolueellista, ja Halla-aho on täysin oikeassa osoittaessaan, millä tavalla. Halla-ahoa syytetäänkin juuri sen merkiksi, mitä hän arvostelee: poliittisen korrektiuden ja puolueellisuuden vuoksi. Näin jo syyttämispäätös sinänsä todistaa Halla-ahon väitteet oikeiksi.

Kriittisen ja konventionaalisen ajattelun ero

Halla-ahon kokemat konfliktit johtuvat käytännössä vain yhdestä syystä. Ristiriita seuraa aina, kun mitä tahansa aihetta aletaan käsitellä tieteellisellä ja filosofisella lahjomattomuudella. Halla-aho on siis toiminut tyypillisen intellektuellin tavoin, ja ristiriitatilanne konventionaalisen ja kriittisen ajattelun välille on katettu. Ongelma on, että politiikassa järkevää mutta epäsovinnaista argumenttia ei ymmärretä, ja oikeudessa se ei paina.

Rasismi on tietysti kielteinen asia. Mutta rasismia arvosteltaessa täytyy muistaa sen todelliset syyt. Syy rasismiin ei ole kansallismielisyys sinänsä, vaan kansallismielisyyden nousun syy on kansallisen edun halveksunta, toisin sanoen se, että kantaväestöjen edut ovat joutuneet kyseenalaistetuiksi tai uhatuiksi. Maahanmuuton myötä niin käy varsin helposti, kun syntyy työttömyyttä ja kuluja yhteiskunnalle. Kansallista etua puolestaan ei pitäisi koskaan kiistää. Se nousee esiin sitä varmemmin, mitä tiukemmin se koetetaan kieltää. Mikäli yhteiskunnassa halutaan taistella rasismia vastaan, olisi syytä taistella kurinalaisemman maahanmuuttopolitiikan puolesta, jolloin kansakuntien edut eivät joutuisi yhtä helposti konfliktiin eivätkä riidat siirtyisi valtioiden rajoilta keskelle kansalaisyhteiskuntia.

Huoli on aiheellinen, sillä suomalaiset poliitikot antavat joka päivä huonoa näyttöä sekä maahanmuuttopolitiikallaan että Euroopan unionin laajentamispolitiikallaan. Tänään vuorossa olivat Alexander Stubb ja Olli Rehn, jotka Helsingin Sanomien mukaan katsovat, että eurovaalit voivat kärsiä ”laajentumispopulismista”. Tämän mukaan laajenemisen vastustaminen olisi muka jonkinlaista ”populismia”.

Minun mielestäni laajenemisen paneminen jäihin on vain realismia. Laajentumisesta saatiin huonoja kokemuksia, kun Romania ja muut Balkanin maat hyväksyttiin EU:n jäseniksi, vaikka jäsenyysehdot eivät täyttyneet. Koska romanialaisista peräti kolmannes elää köyhyysrajan alapuolella, jäsenyydelle ei ollut perusteita. Nyt köyhimmät väestönosat ovat lähteneet vaeltamaan rikkaammiksi koettuihin Länsi-Euroopan maihin paremman elintason toivossa. Tulos on, että kurjuus siirtyy meidän kaduillemme, ja lopulta se jakautuu ihmisten kesken tasan, kun elintasot tasoittuvat kuin nestepinnat villalangan yhdistämissä astioissa.

Juuri edellä sanotun kaltainen politiikka ylenkatsoo kansallista etua: kansalaisten – sinun ja minun – etua. Valtion tärkein tehtävä on kansallisen edun turvaaminen. Jos sitä ei tunnusteta ajoissa, se joudutaan tunnustamaan myöhemmin, mutta hinta on silloin paljon kovempi.

Miten eteenpäin?

Minua ei lainkaan harmita, että perussuomalaiset eivät hyväksyneet Jussi Halla-ahoa listalleen. Moni järkevän maahanmuuttopolitiikan kannattaja on varmasti tyytyväinen, kun ei tarvitse äänestää puoluetta, joille annettu ääni saattaakin päätyä kristillisten hyväksi vaaliliiton sisällä.

Halla-ahon valitsijayhdistyksestä saattaa tulla kansanliike, joka syntyy yhtä paljon hänen puolestaan kuin mielivaltaista viranomaistoimintaa ja sensuuria vastaan. Samanlainen nähtiin viimeksi, kun kansalaiset yhdistivät voimiaan puoluerajojen yli, jotta presidentiksi saatiin demokratiaa suoraselkäisesti puolustava Mauno Koivisto juopon ja Neuvostoliiton tukeman Ahti Karjalaisen sijaan. Tankeromaiseksi puliveivaukseksi on myös puolueissa tapahtuva pelaaminen nyt mennyt, ja kansa sen poliitikoille takaisin maksaa.

27. maaliskuuta 2009

Puolustaako Valtakunnansyyttäjänvirasto pedofiliaa?


Perussuomalaisen puolueen puoluehallitus on luvannut huomenna päättää, pääseekö Jussi Halla-aho ehdokkaaksi europarlamenttivaaleihin. Niinpä Halla-ahon julkisten vihamiesten, Jorma Kalskeen ja Mika Illmanin, isännöimä Valtakunnansyyttäjänvirasto alkoi odotetusti painostaa puoluetta antamalla tänään syytemääräyksen, jonka mukaan Halla-ahoa syytetään ”uskonrauhan rikkomisesta” ja ”kiihottamisesta kansanryhmää vastaan”.

Mutta mistä Halla-ahoa oikeastaan syytetään? Ensinnäkin siitä, että hän vertasi islamin sinänsä primitiivisiä uskonkappaleita pedofiliaan, kun Muhammedin tiedetään pitäneen aikojen aamuna lapsivaimoa. Ja toiseksi siitä, että Halla-aho oli mennyt käyttämään poliittisen sanankäytön vertailuissaan hypoteettista esimerkkilausetta, jonka mukaan ohikulkijoiden ryöstely ja verovaroilla loisiminen ovat erään kansanryhmän kansallisia tai geneettisiä erityispiirteitä.

Sisäisesti ristiriitaista on, että viranomaisvalta, joka yleensä pitää pedofiliaa kielteisenä piirteenä, kääntääkin nyt pedofiliakortin nurin ja ikään kuin puolustelee pedofiliaa. Vaikka viranomaiset yleensä taistelevat kynsin hampain pedofiliaa vastaan, ne nyt pitävät pedofiilisia ihmissuhteita uskonrauhan piiriin kuuluvina, kunhan sitä kautta voidaan vastustaa maahanmuuttokriitikkoa ja edistää islamin jaloa sanomaa. Liberaalisti ajattelevana filosofina minulla ei ole mitään myöskään pedofiileja vastaan, sillä voihan pedofiliaan sisältyä myönteisiä merkityksiä. Mutta viranomaisvallan kaksinaismoralismi on kylläkin hämmästyttävää.

Poliittisen oikeudenkäynnin perikuva

Koska yhteiskunnassamme leiskuu tällä hetkellä pedofilian vastainen viha, aika vakuuttavan retorisen kortin Halla-ahon puolustus Kalskeen syytteestä joka tapauksessa saa. Syyte osoittaa, kuinka absurdi viranomaisen arvomaailma on. Toisaalta oikeuslaitos tuomitsee pedofiliasta ankarasti, mutta toisella kädellään se on valmis lynkkaamaan myös pedofilian arvostelijat, ja asialliset keskustelijat viranomaisvalta vaientaa. Se, että oikeuslaitos ei noudata toiminnassaan järkeä, on tietenkin ymmärrettävää, sillä pakkolaitoksena se ei yleensäkään tee järkevimmällä tavalla vaan pelkästään pakottavalla ja ideologisella tavalla.

Ei ole pitkäkään aika, kun amerikkalainen Random House -kustantamo sensuroi julkaisuohjelmastaan kirjailija Sherry Jonesin romaanin The Jewel of Medina, jossa kuvattiin profeetta Muhammedin suhdetta hänen lapsivaimoonsa. Vaikka käsikirjoitus oli pelkästään historiallinen eikä sisältänyt eroottisia kuvauksia, muslimien pelättiin ryhtyvän sen ilmestyessä väkivaltaisuuksiin. Tämäkin varovaisuus osoittaa, kuinka varpaisillaan länsimaat elävät ja miten sananvapaus ja totuuden tavoittelu on jo uhrattu islamille, josta on tullut eräänlainen virtahepo olohuoneisiimme.

Jussi Halla-ahon oikeudenkäynti tulee kuumentamaan tunteita, sillä se joudutaan järjestämään täysin normatiivisessa ilmapiirissä, jossa kiistan intressisidonnaisuus tulee estämään järkiperäisen keskustelun niin maahanmuutosta kuin pedofiliastakin. Näitä asioita pitäisi tarkastella tieteellisesti, kuten olen itse pyrkinyt tekemään, eikä asenteellisesti tai normatiivisesti. On selvää, että esimerkiksi nuorten ja aikuisten välistä seksuaalisuutta voidaan yhtä hyvin puolustaa kuin vastustaakin, mutta vielä olennaisempaa olisi lukea molempien kantojen välistä esiin tulevia sananvapauden ja viranomaisdiskurssin normeja. Ne kertovat, että niin seksuaalipolitiikka kuin uskonto ja rotukorttikin on otettu viranomaisdiskurssissa pelkästään puoluepolitiikan ja sisäpoliittisen kansankiihotuksen käyttöön, josta toden jyvä ja langan pää ovat kadonneet kauan sitten.

Lähestyvät vaalit politisoivat lisäksi oikeudenkäynnin niin, että siitä muodostuu kaikkien aikojen poliittisin oikeudenkäynti, järjestäänpä se ennen vaaleja tai niiden jälkeen. Tuomiosta puolestaan tulee todellinen sotasyyllisyystuomio. Mielenkiintoista on, uhraako syyttäjä lopunkin uskottavuutensa käyttämällä Hannu Salamalle langetettua jumalanpilkkatuomiota todistelunsa ennakkotapauksena.

Tuomitsemisen teonteoreettiset ehdot

Lähtökohdan prosessille muodostaa se, että syyttäjä pitää ideologista uskonrauhaa tärkeämpänä kuin järkiperäistä ja demokraattista elämää. Rikoslain toista ideologista lainkohtaa, eli kansanryhmää vastaan kiihottamista, syyttäjä puolestaan hyödyntää tulkitsemalla Halla-ahon esittämän kansanryhmän kuvauksen aktiiviseksi teoksi, jonka mukaan tämä ihminen muka kiihottaa jotakin tahoa jotain toista kansanryhmää vastaan. Aivan kuten jo tämän blogin edeltävissä (ja kirjanakin julkaisuissa) analyyseissani osoitin, kansanryhmää vastaan kiihottamisesta syyttämiseksi pitäisi epäillyn toiminnasta osoittaa jokin sellainen aktiivinen suorite, jonka kautta epäilty on lauseimperatiivilla tai muutoin kehottanut jotain tiettyä tahoa tekemään jonkin tarkoin määritellyn teon jollekin tietylle kansanryhmälle. (Syytteen nostamisen muut tarvittavat edellytykset voi lukea kirjastani Sensuurin Suomi, s. 308.) Pelkkä kriittinen ja loukkaavaksikin koettu kuvaaminen ei saa riittää.

Pelkkä kuvaaminen ei saa riittää tuomioon sen vuoksi, että kuvauksista tuomitseminen tekisi mahdottomaksi yhteiskuntakritiikin ja kansanryhmien arvostelemisen silloin, kun niihin on syytä. Ne pitää sallia demokraattisen, liberaalin ja yhteiskunnallisia totuuksia tavoittelevan toiminnan nimissä. Arvostelu pitää sallia siinäkin tapauksessa, että se on virheellistä tai väärää, sillä myös tieteellinen tieto on aina todistettavuudeltaan suhteellista ja tulkinnanvaraista. Näin ollen mikään tieteellinenkään todistelu ei voi olla koskaan juridiselta kannalta sataprosenttisen tyydyttävää, ja täydellisen rikosoikeudellisen tyydyttävyyden vaatiminen poliittiselta kirjoitukselta johtaisi orwellilaiseen yhteiskuntaan.

Jos väitteiden tueksi voidaan osoittaa tilastollisia faktoja, myös poliittisen argumentaation asema paranee, mutta Halla-ahon väitteet tulee nähdäkseni sallia jo pelkän mielipiteenvapauden vuoksi. Siinäkin tapauksessa, ettei hänen väitteidensä tueksi voitaisi esittää sellaisia perusteita, joita hän on tosin esittänyt, hänen näkemyksensä pitää sallia henkilökohtaisina mielipiteinä ilman vähäisintäkään rangaistuksen uhkaa.

Syyttämisen motiivien ymmärtämiseksi kannattaa lukea Halla-ahon kirjoitus ”Muutama täky Illmanin Mikalle”. Hänhän arvostelee siinä oikeuslaitoksen toimintaa ja sen kaksoisstandardeja. Kansanryhmiä koskevat väitteet ovat vain vertailujen vuoksi esille tuotujen esimerkkilauseiden asemassa. Kalske ei voi olla tätä ymmärtämättä, joten hänen nostamassaan syytteessä täytyy olla kyse poliittisesta painostuksesta tai siitä, että syyttäjälaitos kostaa itseensä kohdistetun arvostelun.

Syyte Halla-ahoa kohtaan on rikos sananvapautta vastaan, sillä jo pelkkä syyte toimii pelotteena ja ohjaa ihmisiä itsesensuuriin. On syytä muistaa, että laki kieltää myös poliittiset vainot, mihin liittyen rikoslain 11 luvun 3 § sanoo asiasta näin:

”Joka osana siviiliväestöön kohdistuvaa laajamittaista tai järjestelmällistä hyökkäystä [...] vainoaa tunnistettavissa olevaa ryhmää tai yhteisöä poliittisen mielipiteen, rodun, kansallisuuden, etnisen alkuperän, kulttuurin, uskonnon tai sukupuolen perusteella taikka niihin rinnastettavilla muilla perusteilla, on tuomittava rikoksesta ihmisyyttä vastaan vankeuteen vähintään yhdeksi vuodeksi tai elinkaudeksi. Yritys on rangaistava.”

Olennaista on, että Halla-aholle luettu syytemääräys ei vastaa ollenkaan hänen toimintaansa, mutta Kalskeen oma toiminta täyttää edellä siteeratussa lainkohdassa kuvatun rikoksen tunnusmerkit: siis vankeutta apulaisvaltakunnansyyttäjälle ”elinkaudeksi”.

Sananvapauden synkkä päivä

Suomessa ”sananvapauden asiantuntijoina” on valitettavasti 1960- ja 1970-luvulta lähtien pidetty Taisto Sinisalon kämmenellä kujertelevia kyyhkyläisiä, joiden lähdeteoksina toimivat Leninin kootut kirjoitukset. Nykyään sananvapauden esitaistelijat ovat heidän vastakohtiaan. Todellisuudessa politiikan kipupisteet, kuten maahanmuuttoa koskevat erimielisyydet, pitäisi keskustella selviksi, eikä haudata aiheita lain voimalla.

Suomessa viranomaisvalta nakertaa nyt pala kerrallaan sananvapautta ja oman virkatoimintansa nauttimaa luottamusta. Asia, jota viranomaiset eivät näytä ymmärtävän lainkaan, on se, että kansalaisyhteiskunnan pitäisi perustua luottamukseen: siihen, että hallitsijat eivät käyttäydy epäoikeudenmukaisesti tai säädä mielivaltaisia ja kansan oikeustajun vastaisia lakeja. Mikäli tämä luottamus rikkoutuu, samalla rikkoutuu myös kansalaisten luottamus oikeuslaitosta kohtaan, ja voimaan astuu vahvemman oikeus. Tavallaan näin on nyt käynyt, ja oikeudenkäyttö perustuu pelkkään voimankäyttöön sekä kansan mielipiteiden tukahduttamiseen pakkovallalla. Tähän viittaa esimerkiksi se, että Suomi on saanut väestöönsä suhteutettuna ennätysmäisen määrän tuomioita Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelta.

Ymmärrän kyllä, että syyttäjä halusi aloittaa Earth Hour -tunnin jo tänään ja sammutti sananvapauden valot hetkeksi. Mutta suomalaiset rakastavat totuutta ja vihaavat valheellisuutta niin, että Suomen kansa ei tule antamaan sensuurille periksi koskaan. Siinä on lyönyt valtionsyyttäjä Illmankin Fiskarsinsa monta kertaa kiveen.

Vertailun vuoksi

Filosofisesti katsoen sananvapauden pitää koskea kaikkia mielipiteitä riippumatta siitä, kokeeko joku ne loukkaaviksi vai ei. Sen sijaan rajoittamisessa on kyse siitä, että joku pyrkii päättämään, mikä on sopivaa. Tällaisia sopivuuden normeja ei pitäisi poliittiseen eikä tieteelliseen keskusteluun asettaa, sillä sopivuuden kriteeriksi voi tällöin kohota vain valtapolitiikka. Se puolestaan avaa tien mielivaltaiseen sananvapauden rajoittamiseen.

Merkille pantavaa on, että myös meitä homoja sallittiin arvosteltavan kovin sanoin esimerkiksi eduskunnassa, mutta kukaan ei puuttunut mitenkään siihen. Miksi vain ulkomaalaiset tai yleensäkin vierasperäiset ihmiset olisivat nyt sellainen kansanryhmä, jolla on etuoikeus nauttia viranomaisvallan erityistä suojelua? Todellisuudessa puolusteleminen nolaa myös puolusteltavia saadessaan heidät näyttämään ihmisiltä, jotka eivät osaa puolustaa itseään.

Vertailun vuoksi me homot emme pahastuneet arvostelusta, eikä meitä puolustanut kukaan. Toisaalta emme esittäneet itsekään sensuurin vaatimuksia vaan sallimme avoimen keskustelun ja vaadimmekin sitä. Kyllä me lyönnit kestimme. Asiasta käytiin avoin tieteellinen, poliittinen ja yhteiskunnallinen keskustelu, ja kantamme voitti, koska nojasimme vain järkeen. Uskonnolliset dogmit kaatuivat. Niiden soisi kaatuvan myös tässä kysymyksessä. Myös muslimeille tekisi hyvää vapautua oman konservatiivisuutensa pakkopaidasta. Viranomaisvalta, joka ei suojele muslimeja heidän oman uskontonsa kielteisiltä vaikutuksilta, kuten naisten sortamiselta, ei tiedä, mitä tekee. Ilmeisesti islamissa itsessään on jotakin sellaista, joka ei salli tieteellistä eikä järkiperäistä keskustelua.

Ja vielä toinen vertailuesimerkki: kun Halla-aholle luetaan syyte hänen itse keksimästään ja esimerkkilauseenaan esittämästään väitteestä, jonka mukaan ohikulkijoiden ryöstely ja verovaroilla loisiminen on erään kansanryhmän kansallinen tai geneettinen erityispiirre, niin vastaava syyte pitäisi kai lukea myös Kaleva-lehdelle, joka kirjoitti pääkirjoituksessaan 20.5.2008 täsmälleen seuraavasti:

”Kiistatonta on, että Suomi on Länsi-Euroopan väkivaltaisimpia maita ja että se kytkeytyy erottamattomasti viinankäyttöön. Päissään surmaaminen on kansallinen, ehkä suorastaan geneettinen erityispiirre.”

Jos tämän sinänsä todistamattoman ja lähdeviitteillä perustelemattoman väitteen saa sanoa suomalaisista, miksi vastaavaa ei saisi sanoa muunmaalaisista? Tässä epäjohdonmukaisuudessa on näyttöä kaksoisstandardeista tarpeeksi. Myös huono huumorintaju on mädän hallinnon tunnusmerkki.

25. maaliskuuta 2009

Perusoikeuksiin kohdistuvaa uhkailua


Ilta-Sanomien tämänpäiväisen jutun mukaan Perussuomalaisten Raimo Vistbacka paheksuu muutamien aktivistien halua kerätä 2 000 henkilön kannattajayhdistys Jussi Halla-ahon ehdokkuuden varmistamiseksi europarlamenttivaaleissa. Puuhamies Juha Mäki-Ketelän mukaan kyseessä on pelkkä varotoimi, jonka tehtävänä on pitää ovea auki ehdokkuudelle siltä varalta, että Perussuomalainen puolue ei Halla-ahoa listalleen hyväksy. Tätä Vistbacka pitää lehden mukaan ”uhkailuna”.

Kyseinen uhkailu taitaakin olla samanlaista kuin se, jos minä ostaessani lähikaupasta Kefiiriä uhkailen kassaneitiä, että maksettuani piimän otan purkin varmasti mukaani! Ja siihen ei ole kenelläkään sanomista!

Totuushan asiassa on, että puolue on itse jahkaillut päätöksentekoa. Kun tamperelainen Mäki-Ketelä on tästä harmistunut niin, että hän on ryhtynyt keräämään listaa kannatusyhdistyksen perustamiseksi, kyse on reaktiosta puolueen viivyttelyyn. Ensisijainen päätöksentekomahdollisuushan on edelleen puolueella. Vaikuttaakin siltä, että puolue uhkailee Halla-ahoa ja hänen kannattajiaan, sillä puolueellahan tilanteessa on kaikki valta.

Kummallista muuten, että Vistbacka kehtaa arvostella Halla-ahoa ”kielenkäytöstä”, vaikka hän itse morkkasi homoja eduskunnassa vuonna 2001 ja koko 1990-luvun ajan. Ja mitä on se ”Halla-ahon liepeillä olevaksi porukaksi” sanottu ”marginaaliväki”, josta puolueen johto on puhunut? Kannatus näköjään kelpaa mutta eivät kannattajat.

Kun kaikki kortit ovat puolueen käsissä, nähtäväksi jää, miten monilla korteilla se lopulta antautuu itse pelaamaan. Ilta-Sanomien uutisesta paistaakin läpi etupäässä se, että Perussuomalaista puoluetta uhkaillaan muiden poliittisten ryhmien taholta eduskuntatalon lämpimissä sisätiloissa. Halla-ahon viholliset ovat varmasti valmiita lupaamaan niin hallituspaikan kuin uhkaamaan siltojen polttamisellakin, kunhan saavat kansallismielisten rivit revityiksi ja tohtorin pidettyä loitolla.

Kuilun kaivamisessa on nyt pääasiassa kunnostautunut jutun kirjoittanut Ilta-Sanomien toimittaja Sanna Ukkola, mutta työtä tapaus tulee tarjoamaan myös Rkp:n Ulla Achrénille. Joka tapauksessa työtä tapaus tulee tarjoamaan myös Rkp:n Ulla Achrénille. Mikä olisikaan kätevämpi keino estää jonkun tietyn ihmisen ehdokkuus kuin Achrénin kaavailema ”rasismin vastainen julkilausuma”? Kyseinen sitoumus vastaa eurooppalaisten puolueiden jo vuonna 1998 allekirjoittamaa rasismin vastaista peruskirjaa ja on sikäli turha. Yhä tiukemman vakuuttelun tarkoituksena olisi sulkea kaikki maahanmuuttokritiikki pois parlamentaarisen toiminnan piiristä.

Sitä, mitä rasismi on, julkilausuman penääjät eivät ole lainkaan pohtineet. Rasismi on rotusortoa, ja siihen ei ole suomalaisessa politiikassa syyllistynyt juuri kukaan. Pelkkä oman maan ja kansallisen edun puolustaminen eivät saa riittää sananvapauden kieltämiseen ja demokraattisten oikeuksien kiertoon. Achrénin kaavaileman paperin yksiselitteinen tehtävä on pyrkiä estämään Halla-ahon valinta, Perussuomalaisten vaalivoitto ja Rkp:n paikanmenetys europarlamentista.

24. maaliskuuta 2009

Uskosta ja järjestä ilmojen teillä


Uskonnonvapautta puolustellaan usein liberalismilla ja valistusihanteilla eli yksilöiden oikeudella ajatella ja uskoa vapaasti, mitä haluavat. Näin on siitä huolimatta, että liberalismi ja valistus syntyivät rationalismin tuloksena ja uskontokritiikin merkiksi. Valistuneen käsityksen mukaan sivistyneiden ihmisten tulee suvaita myös rationalismista poikkeavia uskonnollisia katsomuksia, vaikka monet uskovaiset eivät suvaitsekaan rationalisteja.

Todellisuudessa tämä on huono kauppa, sillä järjen tuella tapahtuva järkevyyden kiistäminen on perimmältään järjetöntä. Rationalismi, joka kannattaa irrationalismia pelkän suvaitsevuuden vuoksi, muuttuu helposti itsekin irrationalismiksi.

Käytännön esimerkin siitä, miksi uskonnon harjoittamista ei voida kohottaa järjen rinnalle eikä ohi, tarjoaa tämänpäiväinen uutinen, jonka mukaan tunisialainen lentäjä tuomittiin Italiassa 20 vuodeksi vankeuteen ”rukoilemisesta lentokoneen turmahetkellä”.

Rukoileminen voi tietysti tuntua lohdulliselta, jos koneen propellit pysähtyvät kesken matkan ja tarvittaisiin siivet selkään. Tunisair-yhtiön ATR-72-konetta ohjannut pilotti meni kuitenkin paniikkiin huomattuaan polttoaineen olevan loppumassa ja turvatoimiin ryhtymisen sijasta alkoi rukoilla kovaäänisesti eikä noudattanut hätätilanteita varten annettuja ohjeita. Sisilialaisen tuomioistuimen mielestä lentäjä teki lisäksi väärän päätöksen laskeutuessaan mereen, kun hänen olisi pitänyt koettaa liukua lähimmälle kentälle.

Kun koneen 39 matkustajasta 13 kuoli, tuli jälleen osoitetuksi, kuinka uskonto tappaa. Varsin pahasti oli kyseisen pilotin koulutus mennyt pieleen, sillä harvoinpa ammattitaitoiset lentäjät, joita tämänkin tyyppisen koneen ohjaamossa pitää olla kaksi, menettävät tilanteen hallinnan niin pahoin, että he luopuvat kaikista pelastusyrityksistä ja alkavat mellastaa henkivoimia apuun.

Olisi mielenkiintoista tietää, mitä jumalia pilotti apuun kutsui. Koska kyseessä oli tunisialainen lentäjä, todennäköisesti Allahia. Niinpä kysymys kuuluu, eivätkö ihmiset voi rukoilla hiljaa mielessään. Lauseen ”Allah, auta!” lausumiseen ei paljon aikaa kulu. Ehtiväthän New Yorkin terrori-iskun koneita ohjanneet pilotitkin lausua ”Allah on suurin!”, vaikka myös heillä oli törmäyshetkellä kädet täynnä työtä. Ja samassa kaupungissa onnistui juuri moottorivaurion saaneen koneen pakkolasku jokeen ilman, että kukaan menetti henkeään – ammattitaitoisen amerikkalaispilotin ansiosta.

Teologiselta kannalta olennaista rukouksessa on spiritualiteetti eli henkinen tila, jossa uskon akti suoritetaan – ei aktiivinen toiminta pelkän rukouksen itsensä vuoksi. Sitä sanottaisiin kristillisissä länsimaissa ulkokultaisuudeksi. Esimerkiksi Martti Luther opettaa, että rukoilemisen ohella tarvitaan aktiivista työtä rukouksen päämäärien edistämiseksi, eikä rukous saa estää asioihin tarttumista. Herra auttaa sitä, joka auttaa itseään. Rationalisoidussa kristinuskossa järki ja usko ovatkin sopusoinnussa, aivan niin kuin buddhalaisuudessa ja hindulaisuudessakin. Kristinusko opettaa ”valitse”, kun taas kun taas islamin käsky on omaa nimeään myöten ”alistu” (sana ”islam” merkitsee alun perin ’alistumista’). Juuri tämä katsomusero selittää sitten myös eri uskontokuntiin kuuluvien erilaista toimintaa esimerkiksi hädän hetkellä.

23. maaliskuuta 2009

Viro, fasismi ja nashit


Venäläisten mielestä oikeudenmukaisuus on aina ollut ”fasismia”. Se oli sitä kommunismin aikana, jolloin muun muassa Berliinin muuria nimitettiin itäblokissa ”fasismin vastaiseksi suojavalliksi”. Vapaus ja oikeus näyttävät olevan heille fasismia nytkin, kun ”Suomen antifasistiseksi komiteaksi” itseään tituleeraava porukka järjesti mielenosoituksen Sofi Oksasen ja Imbi Pajun Viro-kirjan pohjalta järjestetyssä keskustelutilaisuudessa.

Johan Bäckmanin ja ”antifasistisen komitean” paikalle kutsumia venäläisiä Nashi-järjestön edustajia oli koolla tosin vain seitsemän, joten suhteettoman suuren mainoksen Sanoma-yhtiö tekaisi tilojensa liepeillä järjestetystä mielenosoituksesta WSOY:n kustantamalle kirjalle. Ilman Helsingin Sanomien ja muun Sanoma-median hehkutusta noiden resupetterien tempaus olisi jäänyt täysin vaille huomiota eikä olisi ollut kommenttien arvoinen.

Mitä fasismiin ja rasismiin tulee, nashien väitteet voisivat olla tosia, jos ne käännettäisiin vastakohdikseen. Trollikone Johan Bäckmanin ja Leena Hietasen viimevuotisissa Viro-pamfleteissa esitettiin jo kaikki ne historian valheet, joilla Viron kansaa on alistettu: väitteet itsenäisen kansan venäläisiä kohtaan harjoittamasta muka-apartheideista ja venäläisvähemmistön polkemisesta. Peruslähtökohta, josta asiaa pitäisi tarkastella, on seuraava: Virossa ollessaan venäläiset ovat alun alkaen väärässä maassa. He eivät ole omassa valtakunnassaan vaan vieraalla maaperällä, jonne ei pitäisi tulla esittämään vaatimuksia. Syynä tähän epäoikeudenmukaiseen tilanteeseen on puolen vuosisadan ajan jatkunut neuvostomiehitys ja venäläisten Viroa kohtaan harjoittama sorto.

Kun virolaiset haluavat nyt palauttaa itsemääräämisoikeutensa täysimittaisesti voimaan ja sen vuoksi pyrkivät eroon B-luokan kansalaisina pitämistään venäläisistä, he tekevät oikein. Sen sijaan Putin-nuoriksi sanotut Nashi-järjestön jäsenet tuovat etsimättä mieleen natsinuoret ja Hitlerjugendin. Toissa keväiset Tallinnan patsasmellakat velloivat käytännössä Putinin ja Venäjän ulkopoliittisen johdon siunauksella. Tapaukset antavat varoittavan esimerkin siitä, kuinka vieraan valtion hallitus saa maassa olevasta vähemmistöstä painostuskeinon toista valtiota kohtaan ja miksi maahanmuutto ja siihen liittyvä kansallisuuksien sekoittaminen ovat kielteisiä asioita. Rasismia ei esiinny pelkän nationalismin vallitessa, kunhan kansakunnat pysyvät omissa maissaan, vaan rasismi on seuraus ajattelemattomasta ulkopolitiikasta, jonka tuloksena kansakuntien yhtenäisyyttä revitään.

Suomen ulkopolitiikan keskeinen tulos on, ettei maassamme ole suuria etnisiä ristiriitoja. Tästä tuloksesta kannattaa pitää kiinni. Siksi myös Suomen venäläistäminen on lopetettava. Venäläisten kiinteistöjenostot Suomesta on pantava jäihin, ja maassa perusteetta olevat venäläiset on palautettava kotikonnuilleen. Suomessa on tätä nykyä lähes 50 000 venäläistä, ja määrän on ennustettu kasvavan ensi vuosikymmenellä sataan tuhanteen. Alexander Stubbin hölinät viisumipakon poistamisesta maiden väliltä ovat sellaista älyllistä piereskelyä, joka todistaa Suomen nuoren ulkoministerin olevan Lavrovin talutusnuorassa. Onhan Stubbilla Georgian sodan junailijan ”puhelinnumerokin pikavalinnassa” läheisen yhteistyön merkiksi. Rajoja ei ole kuitenkaan näissä oloissa syytä madaltaa vaan korottaa, sillä Venäjällä on 143 miljoonaa mahdollista turistia, joista 3 miljoonaa on ammattimaisia rikollisia ja 4 miljoonaa prostituoituja, ja maa itse elää sellaisen hallinnon alaisuudessa, jolla ei ole länsimaisesta demokratiasta tietoakaan.

Venäläisillä on tietenkin oikeus kehittää omaa maataan niin paljon kuin haluavat, mutta jostain syystä he eivät niin tee vaan tulevat myös naapureihinsa mellakoimaan. Vieraisilla ollessaan heidän pitäisi noudattaa samoja lakeja ja demokraattisia käytäntöjä kuin muidenkin. Esimerkiksi suomalaisilla on täysi oikeus julkaista kirjansa meillä voimassa olevan sananvapauden puitteissa sekä sanoa niissä täsmälleen, mitä haluavat, joutumatta toisen valtion painostuksen kohteeksi.

Niinpä ”antifasistien” toiminnassa haisee sama mätä koira kuin ennenkin. En ole vielä ehtinyt lukea Oksasen ja Pajun toimittamaa kirjaa, mutta uutisten perusteella he ovat oikealla asialla yhdessä koko kirjan tekemiseen osallistuneen kirjoittajakaartin kanssa. On hyvä, että Viron historiasta tehdään selko. Teos Kaiken takana oli pelko pyrkii purkamaan sitä ahdistusta, jota venäläisten sortotoimet Baltian maissa herättivät. Tämä osoittaa, kuinka pitkälle nykypäivään historian verivanat ulottuvat. Minusta on häpeällistä, että jotkut suomalaiset panevat oman nimensä likoon venäläisten tekemien rikosten puolustelemiseksi pyrkiessään vastustamaan kirjan julkaisemista ja tukiessaan häikäilemättömän valloituspolitiikan mukaista sortoa. Todellista fasismihan on se, ettei mielipiteitään saisi sanoa vaan avoin ja vapaa keskustelu pyritään leimaamaan ”fasismiksi”.

Mielenosoituksen perusteettomuudesta kertoo omaa kieltään se, että nashien taakse ovat Suomessa asettuneet vain arvostelukykynsä julkisesti menettäneet lakana-Lasset, Johan Bäckmanin lisäksi esimerkiksi islamilaisen puolueen Abdullah Tammi, eli tilaisuus on kuitattavissa hörhöjen haahuiluksi. Mutta tietynlaisen uhan tuon tapainen toiminta muodostaa myös ulkopoliittisille suhteille, jos käy ilmi, että Suomessa on jalansijaa venäläisten harjoittamalle mellakoinnille. Se saattaa innostaa Venäjän hallitusta sortotoimiin Suomea kohtaan, sillä Nashi-nuorilla on virallisesti Kremlin tuki. Tämäntapaisten kiistojen tiimoilta havaitaan, ketkä ovat tulevaisuuden konfliktien mahdollisia lietsojia Suomessa.

Lisäksi tapauksesta selviää, että Sofi Oksanen ja hänen kirjoittajakollegansa osaavat mediapelin hyvin. Julkisuuden saamisessa auttaa, että kirjoittaja on ”nuori nainen”. Se tasoittaa tietä kustantamojen ohjelmiin. Minua itseäni puolestaan imartelee, että Oksasen ja Pajun kirja kohosi tällä Suomalaisen Kirjakaupan myydyimpien teosten listalla ainoastaan neljänneksi, kun taas oma niin ikään viime viikolla ilmestynyt kirjani Sensuurin Suomi killuttelee edelleen ykkösenä – ja täysin ilman Sanoma-konsernin tykitystä.

22. maaliskuuta 2009

Kiitokset!


Parhaat kiitokset kaikille uusien kirjojeni tilaajille. Sensuurin Suomi meni listaykköseksi viikko ilmestymisensä jälkeen tällä Suomalaisen kirjakaupan listalla ja näillä Burning Booksin sivuilla.

Tämä kertoo minulle, että sananvapaudesta huolestuneita on lisäkseni muitakin ja että kannanottoja tarvitaan. Jatketaan.

19. maaliskuuta 2009

Median ja viranomaisten ajatusmaailmasta


Median ja viranomaisvallan ajatusmaailma on synkkä, ja niiden puheenaiheet ja asenteet vaeltavat sameissa vesissä. Tämän viikon lehdistä esille pomppaa ainakin kolme uutista, jotka antavat aihetta jatkaa tätä metatason mediakriittistä blogiani.

Ensinnäkin Helsingin Sanomat valistaa jälleen, että turkulainen kaupunginvaltuutettu Olavi Mäenpää tuomittiin Helsingin käräjäoikeudessa sakkoon ”kiihottamisesta kansanryhmää vastaan”, kun oikeus katsoi, että Mäenpään eräässä TV-ohjelmassa esittämät näkemykset olivat halventaneet ja solvanneet maahanmuuttajia. Tuomio oli jo kolmas Mäenpäälle kansanryhmää vastaan kiihottamisesta langetettu rangaistus, ja maksettavaa hänelle kertyy nyt 50 päiväsakkoa, mikä mielipiteen lausumisen loppuhinnassa tekee 600 euroa.

Tapauksessa oli kyse pari vuotta sitten televisioidusta Yleisradion vaalitentistä, jossa Mäenpää esitti näkemyksiään muun muassa maahanmuuttajista, romaneista ja pakolaisista. Syytteen mukaan Mäenpää syyllistyi keskustelussa rikokseen esimerkiksi yleistämällä kokonaisia ihmisryhmiä rikollisiksi, sosiaaliturvan väärinkäyttäjiksi ja alempiarvoisiksi kuin syntyperäiset suomalaiset.

Mäenpää itse kiisti syyllistyneensä rikokseen. Hänen mukaansa ohjelmassa ei ollut tarkoitus panetella tai solvata ketään, vaan kyse oli poliittisen keskustelun käymisestä ja sananvapauden käyttämisestä. Helsingin käräjäoikeus päätyi tuomiossaan kuitenkin sille kannalle, että ”vaikka kriittinen suhtautuminen maahanmuuttoasioihin on hyväksyttävää, Mäenpään puheet ylittivät sananvapauden rajat.”

Mäenpään kannanotot ovat kenties rumia, mutta mielestäni niiden tuomitseminen oikeudessa toimii huonosti viranomaisten omien tarkoitusperien kannalta. Silleen jättäminen olisi parempi. Tuomiot vain lisäävät kielletyksi koetun hedelmän houkuttelevuutta, ja on viranomaisten taholta suuri erehdys luulla, että he voivat jotenkin estää sen, mitä ihmiset lopulta ajattelevat ja sanovat. Jos vaikutusta on, se on toivottuun nähden päinvastainen.

Suhteellisuudentajua sen sijaan osoittaa, että Helsingin käräjäoikeus jätti rankaisematta erästä Suomen Sisun palstalla mielipiteitään esittänyttä 53-vuotiasta akateemista miestä. Koska oikeus ei langettanut syytetylle rangaistusta, on kysyttävä, millä perusteella Ilta-Sanomat saa leimata hänet ”nettirasistisksi” juttunsa otsikossa. Siitähän voisi nostaa vaikka kunnianloukkaussyytteen oikeudessa.

Kolmannen kummallisen uutisen luin bussia odottaessani maahan pudonneen Metro-lehden kannesta nostamatta kuitenkaan kadulla makaavaa ja kuraantunutta ilmaisjakeluaviisia käsiini. Jutun mukaan muuan 13-vuotias koulupoika oli syyllistynyt ”tyttöjen seksuaaliseen ahdisteluun” Espoon Kilossa. Uutinen löytyi tietenkin myös ”pedofilian” leviämistä siunailevien Ilta-Sanomien sivuilta.

Se, että 13-vuotias kähmii muita, ei ole mielestäni mikään uutinen. Sen sijaan huolestuttavaa on, miksi uutisena ei pidetä sitä, että viranomaiset ahdistelevat nyt tuota 13-vuotiasta koulupoikaa hänen suhteellisen normaalista käyttäytymisestään ja ”saattoivat asian sosiaaliviranomaisten tietoon”?

Mikä helpotus tällaisten uutisaiheiden olemassaolo voikaan olla oman elämänsä mitättömyydestä ja tarkoituksettomuudesta kärsiville toimittajille! Mieheksi varttuvan nuoren seksuaalisuus on käsitykseni mukaan hyvä asia. Erinomaista tasa-arvon päivää kaikille!

18. maaliskuuta 2009

Sosiaalityöntekijät kaapista ulos


Työelämä on yksi maailman ideologisimmista asioista. Työnteon katsotaan riittävän perusteeksi melkein mihin tahansa, ja ahkeruuden taakse luikerrellaan piiloon, jos toiminta alkaa näyttää päivänvaloa kestämättömältä. Aina kun joku tekee jotakin moraalitonta tai eettisesti kyseenalaista – esimerkiksi kiinteistövälittäjä myy vuokra-asuntosi tai huora myy itsensä – he levittävät kätensä (tai muut raajansa) ja sanovat silmät kirkkaina: ”Työtähän me vain teemme.”

Työ myös sitoo tekijöitään. Sen katsotaan velvoittavan ideologisesti, ja usein työntekijöitä houkutellaan tai varoitellaan muistuttamalla työn vaativan erityistä vihkiytymistä. Käytännössä tämä ”työnantajan direktio-oikeudeksi” sanottu oikeus työn johtamiseen tarkoittaa eräänlaista mielipidevankeuteen asettamista. Sen mukaan ihminen ei saisi olla tiettyä mieltä, edustaa itseään rehellisesti, sanoa mielipiteitään ja ajatella johdonmukaisesti, jos hän on tietyn työyhteisön jäsen.

Tällaisia työpaikkoja ovat tietysti yritykset. Niillä on kaupallinen intressi vaatia työntekijöiltään edustavuutta ja mainosmaisuutta. Ammattisotilailta taas on edellytetty poliittisesta toiminnasta pidättäytymistä tiettyihin puolueettomuusihanteisiin vedoten. Mutta myös muissa julkisissa viroissa toimivia on alettu viime aikoina ripittää poliittisen korrektiuden vaatimuksilla. Tällöin ihmisten vapaata poliittista toimintaa on koetettu estää esimerkiksi syrjintäargumentteihin viitaten, vaikka politikointikielto sinänsä on voinut olla syrjivää. ”Ihmisoikeuksiin” vetoamalla on siis kavennettu ihmisten perustuslaillisia perusoikeuksia.

Huumoria työpaikoille, juu

Konkreettista näyttöä työelämän piirissä tapahtuvasta poliittisen korrektiuden varjelusta ja työsyrjinnästä saatiin tänään, kun Helsingin kaupungin sosiaalivirasto ilmoitti aloittaneensa työpäällikkönä toimivaa Harri Eerikäistä vastaan varoitusmenettelyn. Syyksi ilmoitetaan, että Eerikäisen on väitetty ohjanneen työpaikkansa sähköpostista ”rasistisena” pidetyn viestin omaan sähköpostiosoitteeseensa ja jakaneen sitä ehkä laajemmallekin. Syytöksen kohteena oleva asia on mitättömän vähäpätöinen. Sen sijaan sosiaaliviraston Eerikäiselle osoittamassa selvityspyynnössä on kyse vakavasta uhkauksesta, sillä viraston mukaan ”työntekijän henkilöön liittyvien työntekoedellytysten heikkeneminen on irtisanomisperuste”. Ihminen voi siis menettää työnsä poliittisen mielipiteen perusteella, mikä kertoo diktatuureille ominaisesta laitosvalta-ajattelusta.

Mitä Eerikäinen oli tarkalleen ottaen sanonut, ja mistä työnantaja oli saanut hänen sähköpostiviestinsä sisällön tietoonsa? Eerikäinen itse kiistää sekä lähettämänsä viestin rasistisuuden että sen jakamisen työkoneelta ja kertoo sen sijaan lähettäneensä viestin entiselle alaiselleen omasta kotisähköpostiosoitteestaan. Viestin sisältö oli vuonna 2007 kirjoitettu blogiteksti ”Ohjeita Suomeen muuttaville”, jossa Eerikäinen kertoo humoristisesti, kuinka Suomessa tulisi elää ja millaisia ovat suomalaisten elämäntavat. Helsingin Sanomien mukaan Eerikäinen myöntää, että ”siinä on somalivitsiä, vaikkei siinä käytetä sanaa ’somali’”, mutta ”se ei tee siitä kuitenkaan rasistista”. Kirjoittaja vertaakin lähettämäänsä viestiä ruotsalais-, norjalais- ja lappalaisvitseihin ja kysyy, ”onko joku ryhmä erityisasemassa niin, että heistä ei saa vitsailla?”

Sarkastista on, että parin päivän takainen Yleisradion uutinen vaati juuri ”huumoria mukaan työpaikoille”. Juttua varten haastatellun professori Liisa Välikankaan mielestä ”huumorin mukana kotiin unohtuvat myös luovat ajatukset ja ideat”.

Huumorintajuttomuus on tyrannian tunnusmerkki. Sen kaltaiseen tyranniaan Suomi on yhdessä muiden länsimaiden kanssa suistunut omassa poliittisen korrektiuden tavoittelussaan ja monikulttuurisuuden lietsonnassaan. Kyky sietää vitsejä kertoisi luottamuksesta eri kansanryhmien kesken. Esimerkiksi itse kuuntelen mielelläni homovitsit loppuun, sillä minua kiinnostaa, pääsenkö niihin mukaan ja mitä minusta ajatellaan. Pidän vitsien kertomista luottamuksen osoituksena. Nyt viranomaistaho rikkoo tätä kansanryhmien välistä luottamusta hysterisoimalla viattomien vitsien vuoksi, vaikka mikään kansanryhmä ei itse tällaista ajojahtia haluaisi. Merkille pantavaa onkin, että tieto tapauksesta on tullut sosiaalivirastoon – mistäpä muualta kuin – virkaintoisen vähemmistövaltuutetun kautta.

Työpaikan menetyksillä uhkaavien ajojahtien tuloksena vähemmistövaltuutettu tekee itsestään Suomen vihatuimman viranomaisen ja kylvää eripuraa myös kansanryhmien välille. Koska työnantajalla ei ainakaan toistaiseksi ole oikeutta lukea työntekijöidensä sähköposteja Lex Nokian odottaessa vielä voimaantuloaan, on kysyttävä, miten viranomainen on ylipäänsä saanut tietoonsa Eerikäisen vuodelta 2007 peräisin olevan sähköpostiviestin. Onkin ehkä epäiltävä viranomaisen toimineen laittomasti urkkiessaan yksityisyydensuojan piiriin kuuluvia sähköposteja. Hommaforum-keskustelupalstalla julkaisemassaan tiedotteessa Eerikäinen katsoo, että varoitusmenettelyllä uhkaamisen taustalla on vain muutama poliittinen tosiasia: hän on toiminut julkisesti Jussi Halla-ahon taustaryhmässä, osallistunut maahanmuuttokriittiseen nettikeskusteluun omalla nimellään ja on sekä Perussuomalaisten että Suomen Sisun jäsen. En epäile yhtään. Viranomaisen toimenpiteessä on poliittisen ajojahdin maku.

Ja kuinka siitä kerrottiin?

Myös valtaviestinten tapa uutisoida asiasta on puolueellinen. Esimerkiksi Helsingin Sanomien lyhyessä jutussa mainitaan neljä kertaa sana ”rasismi”, vaikka rasismi tarkoittaa rotusortoa, eikä diakoni Eerikäisen yhdessäkään mielipiteessä ole rasistisia aineksia, vaan ne koostuvat lähinnä kulttuurien eroja hyödyntävistä parodioista, joiden kohteena voidaan nähdä ensisijaisesti suomalaisten oma kulttuuri.

Rotusyrjintää tämä ei ole, eikä myöskään kiihottamista kansanryhmää vastaan, mutta mitä tämä on? – Vastaus: työsyrjintää, jonka vaikutukset kääntyvät myös maahanmuuttajia ja muita vähemmistöjä vastaan. Kun viisitoista vuotta nuhteettomasti palvellutta suomalaista uhataan potkuilla, siitä kantautuva uhka leviää kuin renkaat vedessä ja luo epäluottamusta yhteiskuntaan. Seuraus voi olla, että työpaikoilla aletaan vältellä ulkomaalaisia peläten heidän tekevän kanteluja ja valittavan syrjinnästä, jolloin ulkomaalaisten omakin työnsaanti vaikeutuu.

Jos aina huutaa ”susi siellä ja susi täällä!” täysin aiheetta, kukaan ei kohota korvaansa silloin, kun on todellinen hukka paikalla. Hyvää tai huonoa voi nähdä siinä, että tällä menolla niin sanottu rasismikortti menettää ennen pitkää merkityksensä. Mutta aikaa myöten myös aidosti haitallisen rasismin vastustaminen kärsii käsitteen merkityksen laimentumisesta. Vähemmistövaltuutetun keinot toimivat siis todellisen rasismin vastustamista vastaan, eikä nykyistä pienemmästä päästä olisi myöskään aktiivisuuttaan tuhlailevalle vähemmistövaltuutettu Suurpäälle mitään haittaa.

Merkitys työelämän normeille

Entä mitä Eerikäisen tapaus merkitsee työelämää ajatellen? Hänen kohdallaan ei ole nähdäkseni kyse muodollisten normien rikkomisesta saati rikoksesta vaan enintään viranhoitoon liittyvistä sopivuussäännöistä. Poliittisesti korrekteina pidettyjen normien kyseenalaistamisesta on yritetty johdella käsitys, että luottamus työpaikalla on muka huonontunut niin paljon, että se antaa aiheen työntekijän irtisanomiseen. Tällä tavoin rehellinen ja ilmeisen vastuullinen mies yritetään savustaa työpaikaltaan tai uhkailla hänet hiljaiseksi.

Eerikäisen tapaus sopii opetukseksi virkamiesurasta haaveileville kevään ylioppilaille. Lynkkaamalla Eerikäinen koetetaan luoda varoittava esimerkki sosiaaliviraston sisälle. Sosiaalityöntekijät näkevät maahanmuuttopolitiikan ongelmat tunnetusti läheltä. He myös oivaltavat helposti kaiken epäoikeudenmukaisuuden, joka liittyy esimerkiksi siihen, että sosiaaliturvajärjestelmäämme ylläpitävä perheenäiti tai -isä ei voi saada toimeentulotukea, jos hänellä on vähänkin varallisuutta, mutta samanaikaisesti toimentulotukiviranomaiset joutuvat maksamaan turvapaikanhakijoille kaiken, sillä nämä ovat yleensä kokonaan vailla omaisuutta.

Koska sosiaaliturvajärjestelmämme rikkoo meritokraattiseen ansaitsemisperiaatteeseen liittyvää oikeudenmukaisuutta, monet sosiaalityöntekijät ovat alkaneet kannattaa kireämpää maahanmuuttopolitiikkaa. Heidän kriittisyytensä paljastuu esimerkiksi juuri Eerikäisen kertomina vitseinä. He ovat kokeneet asian kritisoimisen jopa niin tärkeäksi, että he sanovat mielipiteensä epäsuosioon joutumisen uhalla tai työpaikan menettämisen hinnalla, vaikka ovat myös itse tuon sosiaalibyrokratian toiminnasta riippuvaisia.

Koska suuri osa kuntien sosiaalityöntekijöistä ei usko enää sosialismin opinkappaleisiin, vaan he ovat heränneet yhteiskunnalliseen todellisuuteen, heitä paimentavat valtion viranomaistahot koettavat kieltää epäsuotavina pitämänsä puheet, jotta työntekijöiden ajatukset eivät nuivahtaisi avoimesti. Tämän paimennuksen tuloksena ylempi viranomainen toivoo, että sitten kun jokainen sossutäti tuntisi olevansa yksin taivastellessaan monikulttuurisuuden ihmeitä käsi poskella virkahuoneessaan, hän luulisi olevansa jollakin tavoin poikkeus eikä uskaltaisi sanoa omia näkemyksiään avoimesti.

Merkitys yksilön kannalta

Mitä vaikutusta ajojahdilla on Eerikäiselle itselleen ja kuinka hänen kannattaisi toimia kohtaamansa uhkauksen perusteella? Toistaiseksi hänet on kutsuttu vain kuultavaksi, mikä on tavanomainen viranomaiskäytäntö missä tahansa asiassa. Hänen pomonaan toimiva Leena Palviainen olikin Helsingin Sanomien mukaan korostanut Eerikäiselle, että kyse on vain ”epäillyn oikeuksien takaamisesta”. Muotoseikka eli kuuleminen voidaan tietenkin nähdä oikeusturvakeinona, vaikka itse epäily ja syytös loukkaavatkin varmasti Eerikäistä. Niinpä tämä tuo helposti mieleen Josif Stalinin sanat, ettei maailmassa ole ensinkään syyttömiä ihmisiä vaan ainoastaan huonosti kuulusteltuja.

Kun vähemmistöführer on tällä tavoin käynyt väärinajattelijan kimppuun työnantajan kautta, yksi mahdollisuus olisi tietysti harkita oma-aloitteista eroa sellaisen työnantajan palveluksesta, joka ei hyväksy maahanmuuttokriittisiä mielipiteitä, ja siirtyä sellaisen työnantajan palvelukseen, joka varmasti ottaisi rehellisen ihmisen suojelukseensa. Kyse olisi siis turvapaikan hakemisesta.

Mikäli kaikki ne, jotka eivät hyväksy vähemmistövaltuutetun työnantajaan kohdistamaa painostusta, sanoutuisivat myötätunnon osoitukseksi irti tehtävistään, saattaisi sosiaali-ala kärsiä pian todellisesta työvoimapulasta. Ehkä koko sosiaalialan ämmävirastoille pitäisi laittaa julkisen vallan toimesta lappu luukulle ja ulkoistaa kuntien sosiaalitoimi yksityisille yrityksille, jotka eivät harjoita ideologisia ajojahteja vaan tekevät työnsä palvelusetelejä vastaan.

Mikäli itse olisin Eerikäisen asemassa, vaatisin nähtäväkseni sen paperin, jolla vähemmistövaltuutettu on ilmiantonsa tehnyt ja julkaisin sen. Sitten tekisin tutkintapyynnön poliisille kunnianloukkauksesta tai törkeästä kunnianloukkauksesta sekä syrjinnästä poliittisen mielipiteen johdosta, sähköpostia koskevasta yksityisyydensuojan loukkauksesta ja virka-aseman väärinkäytöstä. Myös työsyrjintään syyllistyneistä esimiehistä kannattaisi tehdä tutkintapyyntö.

Tutkintapyynnön ja rikosilmoituksen välinen tärkein ero on, että jostakin syystä aiheettomaksi osoittautuva tutkintapyyntö ei ole rikos, eikä siitä voi seurata vahingonkorvausvaatimuksia. Molemmissa tapauksissa, mikäli syyttäjä katsoo syytteen tarpeelliseksi, syyttäjä ajaa itse syytettään, eikä tutkintapyynnön tekijän tarvitse tulla oikeuteen kuin kutsuttaessa todistajaksi. Tutkintapyyntöjä kannattaisi tehdä mahdollisimman monista rikosnimikkeistä samaan tapaan kuin asettelisi verkkoja vesille, sillä näinhän viranomaisetkin menettelevät yksityisiä kansalaisia kohtaan.

Kunnianloukkaussyyte on täysin mahdollinen, sillä vähemmistövaltuutetun kantelukirje ja Eerikäiselle esitetty selvityspyyntö ovat julkisia asiakirjoja, ja niissä esitetään tosiasiana väite, jonka mukaan Eerikäinen on levittänyt rasistista sähköpostiviestiä. Suomesta tunnetaan oikeustapaus, jossa muuan tummaihoinen henkilö tuomittiin kunnianloukkaukseen hänen haukuttuaan poliisia aiheettomasti rasistiksi julkisella paikalla, eli ennakkotapaus asiaa varten löytyy.

Poliisitutkinnan ei puolestaan pitäisi lainkaan rikkoa Eerikäisen ja hänen esimiestensä välejä, vaan kuulusteluja voisi pitää tärkeinä nimenomaan esimiehen oman oikeusturvan kannalta. Työnantaja tämän varmasti ymmärtää, sillä tuntuuhan juuri viranomaisen oma oikeusturva olevan hänelle se ykkösprioriteetti. Paras tapa osoittaa, ettei itse ole rasisti vaan rasismin vastustaja, on näyttää, kuinka yksilö käytännössä taistelee muun muassa työsyrjintää vastaan.

Työsyrjintää sisältävä rasismirikos on rikoksena sellainen, että tulisi harkita, pitäisikö vähemmistövaltuutettu hyllyttää virastaan asian selvittelyn ajaksi. Tätä voi vaatia esimerkiksi oikeuskanslerinvirastolta, joka valvoo vähemmistövaltuutetun toimintaa. Koska apulaisoikeuskansleriksi on istutettu viran entinen hoitaja Mikko Puumalainen, vastaus olisi todennäköisesti se, ettei asiaan voida ottaa kantaa. Näin käsi pesee kättä, ja päätökset tulevat kuin hedelmäpeleistä viranomaisten tutkiessa itse itseään ja toisiaan. Vieläkö muuten ihmettelette, miksi viranomaisvallalta murenee legitimiteetti?

Kari Suomalainen kysyi kerran erään pilapiirroshahmonsa suulla, että ”jos olisi valta niin kuin on mieli, niin olisiko se mielivaltaa?” Hieno on tosiaan virkamiehen asenne isäntäänsä ja palkkansa maksajaa kohtaan, kun väärinä pidetyt mielipiteet ja niiden esittäjät murskataan suvaitsevaisuuden rautakouralla. Oma mielipiteeni on, että vähemmistövaltuutettu on antanut Eerikäistä kohtaan laittoman uhkauksen, ja hänen toimintansa laaja kyseenalaistaminen lehtien sivuilla on pelkästään vähemmistövaltuutetun omaa syytä.

Lain ja oikeuden vastainen hallintomenettely ei voi koskaan olla oikeudenmukaista, vaikka se olisi miten virallista. Sellainen lainmukaisuus ei nauti todellista, oikeusjärjestelmän päämäärien kannalta välttämätöntä legitimiteettiä, vaan on pelkästään näennäistä pseudolaillisuutta: juuri sitä, josta pääsi nauttimaan Neuvostoliitossa.

Väärien vitsien kertojat

Suomessa on usein ihmetelty, miksi ihmiset esiintyvät internetissä anonyymisti eivätkä omalla nimellään, vaikka useat viranomaiset ja puolibyrokraatit, kuten Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja Pekka Hyvärinen, ovat vaatineet omalla nimellä esiintymistä. Omalla nimellä esiintymistä vaaditaan kahdesta syystä. Ensinnäkin siksi, että omalla nimellä esiintymisen oletetaan kohottavan itsesensuuria. Oletus on, että ihmiset eivät sanoisi omalla nimellään sellaista, minkä he sanovat nimimerkin takaa. Toiseksi, viranomaisvallan vastaisten mielipiteiden esittäjät halutaan satimeen, ja heitä halutaan rangaista joko muodollisilla rangaistuksilla tai suurilla taloudellisilla ja sosiaalisilla sanktioilla, kuten työpaikan menetyksillä. Juuri tästä omalla nimellään esiintymään antautuneen Eerikäisen lynkkausyrityksessä on kyse. Ei siis ihme, että ihmisiä on yhtä vaikea saada kirjoittamaan omalla nimellään kuin on työntää sikaa teurasautoon.

Samalla kun väärien vitsien kertojat halutaan jalkapuuhun, professori Liisa Välikangas puolestaan tilittää ajatuksiaan Ylen jutussa seuraavin sanoin:

”Toivoisin, että huumoria tuotaisiin työelämään. Suomalaiset ovat hyvin huumoripitoista kansaa.”

Lisäksi hän jatkaa, että ”johtamistyyli, jossa pomo yksin hoitaa kaiken ajattelun, on mennyttä maailmaa. Parempaan tulokseen päästäisiin, jos kaikki saisivat esittää ajatuksiaan tasavertaisesti.” Välikankaan mukaan ”työpaikoilla huumori kukkii vertaisryhmissä. Se kuitenkin katoaa, kun istutaan virallisessa kokouksessa isojen johtajien kanssa. Silloin ei uskalleta esittää omia ideoita eikä nimetä mahdollisia ongelmia. [...] Ei uskalleta nauraa sille valkoiselle elefantille, joka on siinä pöydällä, vaikka kaikki tietävät, että se on siinä. Sitä ei voi sanoa, koska se ehkä kyseenalaistaa, olenko todella sitoutunut tämän yrityksen tavoitteeseen.”

Ja lopuksi: ”Huumorilla on myös tärkeä rooli vaikeiden asioiden käsittelemisessä. Huumorin avulla voi sanoa asioita, jotka muuten torjuttaisiin uhkaavina tai epäkunnioittavina.”

Mitä tästä opimme? Ainakin sen, että Välikankaan oma argumentaatio on poliittisesti korrektia, sillä hänen kielikuvassaan elefantti on valkoinen. Kauppakorkeakoulun professorina toimivan naishenkilön johtajuuskritiikissä voi nähdä myös aineksia feminismistä, joka arvostelee maskuliinisina pidettyjä toimintatapoja.

Jos huumorilla on todellakin noin tärkeä rooli vaikeiden asioiden käsittelemisessä ja mikäli ”huumorin avulla voi sanoa asioita, jotka muuten torjuttaisiin uhkaavina tai epäkunnioittavina”, niin miksi huumoria ei saa viljellä maahanmuuttopolitiikan umpisolmujen avaamisessa? Seksuaaliseen tai rodulliseen erilaisuuteen viittaaminen ja erojen hyödyntäminen työpaikkakeskusteluissa voivat olla paitsi huumorin, myös sympatian osoittamisen merkkejä.

17. maaliskuuta 2009

Sensuurin Suomi


Päivän kysymys: ”Jaksaisitko lukea Jukka Hankamäen kirjoituksia 666 sivun verran?”

Kirjani Sensuurin Suomi – Filosofisesti korrekteja kolumneja arkipäivän ajatusrikoksista on valmis ja myynnissä.



















Teille, joita asia mahdollisesti kiinnostaa: opusta voi tilata kaikista Suomessa toimivista kirjakaupoista. Teoksen esite löytyy tästä, ja samalta sivulta teosta voi tilata myös suoraan.

Kirja koostuu tässä blogissa aiemmin julkaisemistani verkkokolumneista. Päätöstäni julkaisemiseen olen perustellut muun muassa täällä ja täällä. Huomattakoon, että noin kolmannes kirjan jutuista on aiemmin julkaisemattomia. Niitä ei ole siis julkaistu sen enempää netissä kuin missään muuallakaan. Tietyistä syistä olen säästänyt ne tähän kirjaani.

Aiheeni vaihtelevat maahanmuutosta feminismiin sekä seksuaalisuutta koskeviin ajojahteihin, mutta kirjoitusten yhteisenä nimittäjänä on sensuurin arvosteleminen. Seuraavassa otteita aihepiireistä:

1) Miksi sananvapaudesta on tullut suomalaisen yhteiskunnan kipukohta?
2) Miksi poliittinen korrektius on uhka tieteelle ja demokratialle?
3) Kuinka ihmisoikeuksiin vetoamalla kavennetaan perusoikeuksia?
4) Miksi ministerit valehtelevat ja missä asioissa?
5) Minkälaisista teoista ”kansanryhmää vastaan kiihottaminen” voi teonteoreettisesti koostua?
6) Miten ajatus ihmisrotujen olemassaolosta poikkeaa rasismista eli rotusorrosta?
7) Miksi kunnianloukkauksista tehtiin peräti 3600 rikosilmoitusta viime vuonna?
8) Miten julkaisukynnyksen aleneminen internetissä edistää totuuden esille pääsyä?
9) Miksi väärät ja virheellisetkin näkemykset pitää voida sanoa ilman rangaistuksen uhkaa?
10) Mitä tarkoitetaan Karl R. Popperin fallibilismilla?
11) Miksi Noam Chomsky puolusti holokaustin kiistäjän oikeutta sanoa asiansa?
12) Miksi sensuroiduista asioista tulee ”kiellettyjä totuuksia”?
13) Miksi vaiennettujen asioiden kannatus lähtee lentoon?
14) Millä tavoin jälkikäteissensuuri muuttuu ennakkosensuuriksi?
15) Miksi rangaistuksen uhka ohjaa ihmisiä itsesensuroimaan ajatuksiaan?
16) Kuinka lapsipornografian estämiseen tähtäävää lakia käytetään keppihevosena ennakkosensuurijärjestelmän luomisessa?
17) Miksi ennakkosensuuria on ehdotettu laajennettavaksi rasismiin, väkivaltaan, tekijänoikeuteen ja uhkapeleihin?
18) Miksi kaiken saa sanoa, kunhan on samaa mieltä viranomaisen kanssa?
19) Miksi yhteiskunnassamme ovat entistä useammin vastakkain kansalaisten ja viranomaisten napit?
20) Miksi julkiselta vallalta murenee legitimiteetti?
21) Miksi viranomaisten pitäisi käyttää ensisijaisesti muita kuin juridisia keinoja kritiikkiin vastaamiseen?
22) Millä tavoin vähemmistövaltuutettu on puolueellinen ja tuottaa epäluottamusta kansanryhmien välille?
23) Miksi vähemmistövaltuutetun toimiston alaan ei lueta seksuaalivähemmistöjen asioita lainkaan?
24) Mitä tarkoitetaan syrjintähierarkioilla?
25) Miksi yksilöiden väliset erot ovat merkittävämpiä kuin etnisten ryhmien erot?
26) Miksi ihmisiä pitäisi arvioida heidän yksilöllisten ominaisuuksiensa eikä heidän oletettujen ryhmäominaisuuksiensa mukaan?
27) Miksi ryhmäkohtainen arviointi on modernin rasismin muoto?
28) Kuinka puolusteleminen nöyryyttää?
29) Miksi rasismiin on syynä ajattelematon maahanmuuttopolitiikka eikä kansallismielisiksi väitettyjen ryhmien toiminta?
30) Miksi sananvapaus toteutuu nimenomaan ikäviksi koettujen asioiden lausumisessa?
31) Miksi ongelmattomien asioiden sanomiseen ei tarvita mitään vapautta?
32) Miksi vähäisetkin sananvapauden rajoitukset avaavat tien laajemmille sananvapauden loukkauksille?
33) Miksi sananvapaus ei ole toissijainen oikeus vaan tärkeä perusoikeus, josta muiden perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutuminen riippuu?
34) Miksi ihmisarvo punnitaan sananvapaudessa (eli mielipiteen- ja ilmaisunvapaudessa)?
35) Miksi lehdistönvapaus (eli median vapaus toimia hallitusvallasta riippumatta) ei toteudu Suomessa?
36) Minkälaista vispilänkauppaa toimittajien ja poliitikkojen välillä vallitsee?
37) Miksi välittävää mediaa ei enää tarvita internetin aikakaudella?
38) Miksi Julkisen sanan neuvosto ei arvostele tiedotusvälineitä, vaan se arvostelee niitä ihmisiä, jotka arvostelevat tiedotusvälineitä?
39) Miksi Suomen Kustannusyhdistys ei ole kirjailijoiden eikä lukijoiden asianajaja vaan kustantajien käsikassara?
39) Kuinka kustantamoissa harjoitetaan sensuuria?
40) Miksi sananvapauden ei pidä olla median oikeutta päättää, mitä julkaistaan, vaan sen pitää olla lähettäjien oikeutta sanoa sekä vastaanottajien oikeutta tietää?
41) Miksi Helsingin Sanomat aliarvioi lukijoitaan tarkoitushakuisella kirjoittelulla?
42) Miksi Yleisradiossa vallitsee edelleen Repo-radion perinne?
43) Miksi Petri Peltonen ja Mikko Ellilä ovat sananvapauden marttyyreita – ja mitä he olisivat ilman sensuuria?
44) Millä tavoin Jussi Halla-ahon ajattelu ja toiminta poikkeavat tai eivät poikkea tavanomaisesta tieteellisestä toiminnasta?
45) Mitä eroa on kriittisellä intellektuaalisella ajattelulla ja sovinnaisella ideologialla?
46) Miksi filosofinen ajattelu ja poliittinen korrektius voivat ajautua vain konfliktiin?
47) Miksi Suomessa ei suvaita intellektuelleja?
48) Miksi valtionhallinnon ja tieteen virkamiehet ovat yleensä pölvästejä?
49) Minkälaista on intellektuelliksi tulemisen sosiodynamiikka?
50) Mikä velvoittaa suomalaisia virkamiehiä haastamaan toisia suomalaisia ihmisiä oikeuteen ajatusrikoksista?
51) Miksi poliittiset näytösoikeudenkäynnit ovat lisääntyneet?
52) Miksi Euroopan unionin jäsenmaihin on säädetty ideologisia lakeja?
53) Mitä vikaa on valtionsyyttäjän toiminnassa?
54) Miksi tietoyhteiskuntapuolueet sekä sähköisiä oikeuksia ja sananvapautta puolustavat järjestöt ovat tulleet elintärkeiksi?
55) Miksi perinteisissä puolueissa ei ymmärretä eikä haluta ymmärtää nykyaikaisesta viestintätekniikasta mitään?
56) Kuinka massamedian aikakausi tuotti yhteisen kansalaisuuskokemuksen, jolla ihmisiä hallittiin?
57) Miksi mahdollisuudet ihmisten manipulointiin joukkotiedotuksen keinoin ovat vähentyneet?
58) Miksi kansanvalta toteutuu nykyään internetissä: vapaassa viestinnässä, mielipiteenmuodostuksessa ja kokoontumisessa?
59) Millä tavoin kansalaisuuden kokemukset, poliittisen osallistumisen mahdollisuudet ja ihmisten subjektiviteetti ovat kehittyneet netissä tapahtuvan vapaan viestinnän ansiosta?
60) Miksi julkinen valta toimii epäviisaasti koettaessaan rajoittaa suoran kansanvallan ja poliittisen osallistumisen muotoja?
61) Miksi demokraattinen poliittinen valta = internetissä tapahtuva viestintä?
62) Kuinka Eurostoliiton viranomaiset saavat sananvapauden katoamaan omilla sosialisminpunaisilla sukkapuikoillaan?
63) Miksi mies sanoo asiat eri tavalla kuin nainen?
64) Kuinka tiedeyhteisö valehtelee itselleen?
65) Mitä on akateeminen sensuuri?
66) Miksi sananvapaudesta kannattaa pitää kiinni?

Teos sisältää blogini 300 ensimmäistä kirjoitusta, ja siinä on 800 lähdeviitettä. Jutut ovat vuosilta 2006–2009.

Mikäli joku tämän kirjan haluaa, se kannattanee hommata kohtalaisen pian. Pahoittelen korkeahkoa hintaa (ovh 52,80), mutta se johtuu sivumäärästä ja siitä, että teos julkaistiin kovakantisena. Jos lama on jo vienyt rahat, voi aina tehdä hankintapyynnön paikalliseen kirjastoon. Siten myös julkiset varat tulevat käytetyiksi kulttuurisen monipuolisuuden rikastuttamiseen.

Kirjaa voi tilata esimerkiksi tästä. (Joissakin tiedoissa sanotaan virheellisesti, että kirja on pehmeäkantinen, mutta kyllä se on kovakantinen, sidottu ja varustettu suojapaperilla ja kirjanmerkkinauhalla.)

Sarjaan kuuluvat myös pääteokseni Enkelirakkaus (2008) ja tieteenfilosofinen kirjani Dialoginen filosofia (2008) sekä edellä esitelty Suomalaisen nykyfilosofian historia (2009).

11. maaliskuuta 2009

Julkisen Sanan Neuvostoliitto loogikkona


Kielitieteilijä ja antropologi Kai Donner kertoo tutkimuksessaan Siperian samojedikansojen keskuudessa (1919), kuinka hän Venäjälle suuntautuneella matkallaan kohtasi alkuasukkaan, jonka oli kerrassaan mahdotonta suostua muodostamaan kielitieteilijän häneltä pyytämää lausetta. Tutkija oli kehottanut muuan samojedimiestä antamaan esimerkin siitä, kuinka tämä omalla kielellään lausuisi ’minun jokeni’, mutta saanut vastaukseksi äkäisen tiuskaisun, että ”joki ei ollut minun ja ainoastaan samojedit saivat siinä kalastaa”.

Kun asukas ei suostunut tuota väitettä lausumaan edes esimerkkinä oman kielensä lauseesta, kielitieteilijän johtopäätös saattoi olla vain se, että kyseinen ihminen ei pystynyt tekemään eroa sen välillä, milloin lausetta käytetään oman väitelauseen osana ja milloin lause ainoastaan mainitaan. Alkukantaiselle ajattelulle ominaisesti kyseinen kansanheimo eli – Marcel Maussin Essai sur le don -teoksen (1925) termiä lainatakseni – ”totaalisen sosiaalisen faktan” sisällä, jossa ei kyetty ymmärtämään vaihtoehtoja: ei kuvitelmia, ei utopioita, ei konditionaaleja, ei päämääriä, ei haaveita eikä mitään, mikä ei mahtunut heidän ajattelunsa umpioon ja tuohon muutoinkin niin kapoiseen totaliteettiin.

Hieman samanlainen kuva minulle tulee Julkisen sanan neuvostosta, joka antoi viime viikolla ratkaisun Jussi Halla-ahon asiassa. Halla-aho oli valittanut JSN:lle tavasta, jonka mukaisesti eräs hänen kirjoituksensa oli leimattu Yleisradion jutussa ”rasistiseksi”. Leimaus johtui siitä, että kirjoittaja oli käyttänyt rasistisensävyistä puheenpartta eräänä esimerkkilauseenaan vertaillessaan syrjintähierarkioihin liittyviä kaksoisstandardeja sekä tehdessään viranomaisten ja tiedotusvälineiden sanankäytöstä eräänlaista diskurssianalyysia.

Todellisuudessa kirjoittaja oli esittänyt lauseensa havaintoesimerkkinä sellaisesta väitteestä, jota hän itsekin piti rasistisena sitoutumatta sen väitesisältöön. Ja kuitenkin Halla-ahon käyttämä esimerkkilause ”ohikulkijoiden ryöstely ja verovaroilla loisiminen on somalien kansallinen, ehkä suorastaan geneettinen erityispiirre” esitettiin A-talkin ohjelmassa, ikään kuin se olisi hänen oma väitelauseensa. Lisäksi Halla-ahoa sanottiin Yleisradion uutisissa aiemmin ”rotutohtoriksi”. Koska uutisointi on ollut halventavaa, ylenkatsovaa ja akateemista statusta kompromettoivaa sekä työnsaantimahdollisuuksia vahingoittavaa, on tohtorille tuotettu sellaista haittaa, joka täyttää törkeän kunnianloukkauksen tunnusmerkit. Mielestäni Yleisradion toimittajien harjoittamassa nimittelyssä olisi ollut peruste oikeudenkäynteihin, rangaistuksiin ja Halla-aholle myönnettäviin vahingonkorvauksiin.

Ja mitä teki Julkisen sanan neuvosto? Istuttuaan tiipiissään hetken nämä intiaanit antoivat ratkaisun, jonka mukaan Yleisradio oli menetellyt oikein ja kielitieteen tohtori väärin! Miten tämä on mahdollista?

Ovatko JSN:n jäsenet todellakin niin tyhmiä, että he eivät ymmärrä eroa sen välillä, milloin lausetta käytetään ja milloin se mainitaan? Eivät varmasti, sillä heidät on päästetty todistukset kädessä yliopistoista pois. Osa heistä on jäänyt myös sinne sisään. Kyse täytyy olla poliittisen korrektiuden tavoittelusta. JSN asettaakin näköjään vaakalaudalle jopa oman maineensa, kunhan se sitä kautta saa maahanmuuttokriitikot tuomituiksi ja monikulttuurisuuden ideologiaa edistetyksi.

De dicto ja de re

Kiistan toinen osa koskee luonnollisesti jatkokysymystä, milloin ihmistä voidaan syyttää ”rasismista” tai ”kansaryhmää vastaan kiihottamisesta”, jos hän antautuu arvostelemaan tiettyä vähemmistöön tai enemmistöön tai ylipäänsä johonkin ryhmään kuuluvaa tahoa. Jos mikä tahansa mihin tahansa vähemmistöön kuuluvaan ihmiseen kohdistuva arvostelu leimataan aina ”rasismiksi” tai ”kansanryhmää vastaan kiihottamiseksi”, laiminlyödään ero de dicto ja de re puhetapojen välillä.

De dicto -puhetapa tarkoittaa sitä, että ihminen tunnetaan hänen ominaisuuksiensa perusteella, ja de re -puhetapa sitä, että ihminen tunnetaan henkilökohtaisesti: hänestä itsestään. Esimerkiksi jos minua arvostellaan, voi arvostelu kohdistua minuun ominaisuuksieni perusteella: ammattitaitooni, sukupuoleeni, seksuaalisuuteeni tai pituuteeni, jolloin kyseessä on de dicto -puhetapa. Minut tunnetaan tällöin ominaisuuksieni perusteella. Mutta arvostelu voi kohdistua minuun myös henkilönä. Tällöin minut tunnetaan henkilökohtaisesti ja arvostelu on persoonallista.

Ongelmalliseksi asia muodostuu seuraavanlaisessa esimerkissä. Oletetaan, että Matti tuntee Pekan. Lisäksi Pekka on maailman lyhin koripalloilija, mutta Matti ei tiedä sitä. Voidaanko sanoa, että Matti tuntee Pekan tuntiessaan maailman lyhimmän koripalloilijan? Mattihan tuntee Pekan henkilökohtaisesti (de re), mutta hän ei tiedä, mitä Matti on ominaisuuksiensa perusteella (de dicto): toisin sanoen maailman lyhin koripalloilija. Voidaanko siis yksiselitteisesti sanoa, että kaikki, mitä Matti sanoo Pekasta, kohdistuu joka tapauksessa maailman lyhimpään koripalloilijaan?

Erään vastauksen tarjoaa kausaalinen tietoteoria. Sen mukaan emme voisi tulkita Matin käsityksiä Pekan ominaisuuksiin viittaaviksi, sillä Pekan ominaisuudet eivät aiheuta Matin uskomuksia Pekasta tai johdu niistä. Näin ollen Matin väitteet Pekasta eivät häntä kokonaisuutenakaan koskiessaan kohdistu hänen kaikkiin ominaisuuksiinsa välttämättä eivätkä käytännössä edes useimpiin niistä vaan yleensä vain tiettyihin yksityiskohtiin.

Tapauksen opetusta voidaan soveltaa myös ”kansanryhmää vastaan esitettävää kiihotusta” koskevaan argumentaatioon. Jos esimerkiksi joku muslimi kokee itsensä arvostelluksi jonkin ominaisuutensa, kuten uskonnon perusteella, ei arvostelijaa voida syyttää sen enempää henkilökohtaisesta loukkaamisesta kuin kansanryhmää vastaan kiihottamisestakaan, sillä arvostelijan mielipiteet eivät välttämättä johdu kyseisestä ominaisuudesta. Arvostelu ei ole välttämättä uskonnollisperäistä. Ja jos se on sitä, se voi olla oikeutettua. Ominaisuuteen kohdistuva de dicto -arvostelu on tällöin yhtä perusteltua kuin henkilökohtainen de re -argumentaatiokin. Toiseksi: uskonnolliset tai muut henkilökohtaiset valinnat ja ominaisuudet eivät ole minkään kansanryhmän välttämättömiä ja myötäsyntyisiä ominaisuuksia, jotka koskisivat kaikkia kansanryhmän jäseniä. Niinpä myöskään yleispoliittista uskontokritiikkiä ei voida tuomita sellaiseksi kansanryhmän arvostelemiseksi, joka olisi etnistä ja rasistista josta pitäisi rangaista.

Jos taas arvostelu sisältää pelkkiä yleistyksiä, arvosteleminen ei ole tällöin ainakaan henkilökohtaista eikä anna aihetta henkilökohtaiseen loukkaantumiseen. Kummatkin arvostelun lajit pitää siis sallia sillä perusteella, että henkilö voidaan erottaa sekä faktuaalisesti että käsitteellisesti hänen ominaisuuksistaan, ja sillä, että yksilöiden erot ovat suuremmat kuin ryhmien erot eivätkä ryhmille oletetut yhteisetkään tekijät kata kaikkia ryhmän oletettuja jäseniä. Kaikki arvostelu on tämän mukaan yksittäistapauksellista, eikä asia voisi muutoin ollakaan, jos arvostelulla ylipäänsä on jokin määritelty kohde. Lisäksi aina, kun arvostelua esitetään, siihen voi olla perusteltu syy, joka oikeuttaa arvostelun. Näin ollen myös kansanryhmien arvosteleminen on tavanomaista poliittista toimintaa ja sellaisena hyväksyttävää.

JSN on tiedotusvälineiden käsikassara

Mutta palataan tuomioiden arkipäiväiseen maailmaan. Miten lehdet ottivat vastaan uutisen Halla-ahon valituksen kariutumisesta? Halla-ahon kimppuun jo useasti muulloinkin hyökkäilleet Helsingin Sanomat ja Ilta-Sanomat ottivat JSN:n päätöksen tietysti vastaan kiitollisina. Esimerkiksi Helsingin Sanomat luonnehti sitä ”vapauttavaksi”. Ilta-Sanomat puolestaan ilakoi, että ”Halla-aho hävisi”. Tämäkin olisi ehkä totta: käänteisessä muodossa. Pääasia on, että nimi kirjoitettiin oikein, niin ihmiset tietävät, kenelle antavat tulevissa vaaleissa äänensä.

Sanoma-konsernin viestimet polkevat kansalaisten sananvapautta niin kauan kuin niiden oma sananvapaus ei ole vaarassa. Lisäksi tapaus osoittaa, että Julkisen sanan neuvosto on tiedotusvälineiden asianajaja. Se ei arvostele tiedotusvälineitä, vaan se arvostelee niitä ihmisiä, jotka arvostelevat tiedotusvälineitä. Tämän puolueellisuuden vuoksi on väärin, että tuomioistuimet kelpuuttavat JSN:n ratkaisut todistelun aineistoksi.

Halla-ahon esseissä on paljon hypoteettista ja esimerkinomaista ainesta, jota kirjoittaja käyttää havaintomateriaalinaan. Hän siis kuvittelee, spekuloi ja testaa paljastaakseen valheita. Minä taas filosofina sanon asiat suoraan paljastaakseni totuuden. Julkisen sanan neuvosto puolestaan ei saisi tekeytyä niin asiantuntemattomaksi, ettei se muka kykene ymmärtämään, milloin on kyse väitteinä lausutuista propositioista ja milloin esimerkkilauseista.

Demokratiassa kansa ei saisi pelätä hallitusta eikä sen viranomaistahoja, vaan hallituksen pitäisi pelätä kansaa. Nyky-Suomessa sanankäytön instituutiot ovat täydellisesti hallituksen talutusnuorassa, ja päätöksellään JSN rakentaa tahallisesti tuomiota Jussi Halla-aholle, jotta hänet voitaisiin tulevaisuudessa tuomita sopimattomista sanoista oikeudessa. Halla-ahon kirjoitukset eivät ole rasistisia, eivätkä ne sisällä kansanryhmää vastaan kiihottamista, vaan ne ovat älyllisiä ja terävästi argumentoituja mutta samalla tietysti myös epäsovinnaisia. Kun vallankäyttäjät ummistavat silmänsä ja korvansa tältä, kyse on viranomaisten mielivallasta. – Big Brother’s bull shit!


4. maaliskuuta 2009

Vastuun välttelyä


”Jaa, ei, tyhmiä, kahvilassa.” Harvainvalta oli tänään poikkeuksellisen harvojen kansanedustajien käsissä. Eduskunnassa hyväksytty Lex Nokia olisi voinut mennä nurin, jos kaikki erimieliset olisivat vaivautuneet paikalle: tulos 96-56. Äänestysjakauman voi tarkistaa tästä.

Peräti 47 edustajaa kehtasi olla poissa, mikä osoittaa samanlaista vastuun välttelyä sekä hallitukselta että oppositiolta. Helsingin Sanomat puolestaan kirjasi vastustuksen vihreiden ansioksi, sillä kaksi vihreiden edustajaa poikkesi rivistä. Toisaalta lehti ei mainitse, että kaikki paikalla olleet perussuomalaiset äänestivät yksimielisesti lakia vastaan.

Eduskunnalta ja hallitukselta on näköjään karannut mopo käsistä, sillä ne ovat hyväksyneet lakiesityksiä, jotka kaikki asiantuntijatahot ovat todenneet torsoiksi. Osalla edustajista oli kai tärkeämpää tekemistä, kuten Alexander Stubbilla, joka aamuhölkkäsi Haile Gebrselassien kanssa Keniassa: yrittää kai päihittää Erkki Tuomiojan maratoonarina.

Stubbin ei mielestäni kannattaisi leuhkia (kuten nyt lehtijutun pintaan nostamalla toteamuksella), että hänellä on ”Sergei Lavrovin kännykkänumero pikavalinnassa ja hänellä omansa”. Puolen vuoden takaisen Georgian sodan aikana Lavrov yritti vetää Suomen mukaan omaan hyökkäyskampanjaansa esittämällä, että Suomi olisi jollakin tavoin tukenut Venäjää hyökkäyksessä. Samanaikaisesti georgialaiset katsoivat maansa kärsineen samanlaisesta hyökkäyksestä kuin Suomi talvisodassa. Nuorta juppiministeriä siinä vedetään kuin pässiä narusta, ja vastaavista syistä niin sanotut ”hyvät suhteet” Venäjään ovat aina olleet arvaamattomia.

Kokoomuslaisten urheilunharrastus on joka tapauksessa sellainen klisee, ettei sillä paljon mainetta kartu. Se luo kuvan reippaasta toimijasta, mutta ei kovin älyllisestä. Urheilun entisiä ammattilaisia politiikassa toimii runsaasti jo, ja samanlaista populismia on myös amatööriurheilu aina, kun siitä tulee Kekkosen ajoilta tunnettua UKK-hiihtoa.

Poliittisen urheilun mestarinäytteen tarjoaa tunnetusti Kiinan puhemies Mao, jonka uintiretkestä annettiin julkisuuteen mahtavia tietoja. Mikäli niihin on uskomista, eräskin laskutoimitus osoittaa Maon uineen useiden kilometrien matkan Jangtse-joessa suuremmalla keskinopeudella kuin tuon ajan olympiavoittaja pikamatkoilla kilpailuissa. Vuonna 1893 syntyneen Mao Zedongin kerrotaan pulikoineen vuonna 1966 peräti 15 kilometriä 65 minuutissa, jolloin ”suuren ruorimiehen” uintia juhlittiin kaikkialla Kiinassa ”lauluin, tanssein, rummuin ja sähikäisin”. Vertailun vuoksi Meksikon vuoden 1968 olympialaisten uinnin 1500 metrin voittajan aika oli 16.38.9, joten Maon olisi pitänyt kuluttaa viiteentoista kilometriin kaksi tuntia ja neljäkymmentäkuusi minuuttia siinäkin epäuskottavassa tapauksessa, että hän olisi pystynyt uimaan koko matkan olympiavoittajan vauhtia.

Mutta takaisin Suomeen. Myös Sauli Niinistön eilinen esitys seuraavan hallituksen kokoonpanoksi oli eräänlainen hätäkakka. Eduskunnan puhemies nimittäin kaipasi Uuden Suomen juhlapaneelissa sellaista uutta laajapohjaista hallitusta, joka istui Lipposen aikana, toisin sanoen sateenkaarta.

Sateenkaarella menikin melko hyvin, ja toiminnassa oli järkeä. Kokoomuksen ja demarien aseveliakseli toimii, sillä molemmat kaupunkilaispuolueet ovat vähemmän ideologisia kuin kepu. Ongelmalliseksi puolueeksi on monessa asiakysymyksessä osoittautunut keskusta. Vasemmiston ja oikeiston sinipunainen yhteistyö on tuottanut paljon parempaa jälkeä kun punamulta (eli Vanhanen I) tai pelkästä oikeistosta koostuva Vanhanen II - tai muinainen Esko Ahon hallitus.

Todellisuudessa Niinistön kannanotossa ei liene kyse muusta kuin yrityksestä lievitellä työmarkkinajärjestöjen suuttumusta, joka johtuu äskeisestä eläkeiän korotusesityksestä. Ja sekin oli Uuden Suomen jutun mukaan lähtöisin Matti Vanhasen taholta.

3. maaliskuuta 2009

Suomalaisen nykyfilosofian historia


Filosofisen Niin & Näin -lehden numerossa 4/2008 käsiteltiin suomalaisen filosofian historiaa erään äskettäin tarkastetun väitöskirjan pohjalta. Kailalais-vonwrightiläisen ja ahlmanilais-salomaalaisen filosofian vastakkainasettelu näyttää pätevän yhä. Omasta mielestäni kiista ei heijastele ainoastaan systeemifilosofian ja elävän filosofian välistä eroa, vaan se kertoo myös erosta, joka vallitsee akateemisen kunnianhimon ja omana elämänkatsomuksena eletyn filosofian välillä.

Turhaan te kuitenkin noita vanhoja syntejä räknäätte, kun uusissakin on katumista. Ahlmanista, Kailasta, Salomaasta ja von Wrightistä vääntäessänne te täytätte ruumiita.

Muutoinkin Niin & Näin -lehti on viime vuosina köyhtynyt, eikä siinä ole kuin rahisevan kuvia juttuja parempien kirjoittajien kaikottua eri teille. Lehdessä julkaistaan lähinnä käännöksiä kommunistifilosofien kirjoituksista ja vastapainoksi analyyttisten systeemifilosofien esitelmiä, aivan kuten Tiede & Edistyksessäkin. Tämän numeron välissä tuli Adorno, joka vaikuttaa nimenäkin niin surisevalta, että sen voisi patentoida tavaramerkiksi partakoneelle.

Reunahuomautuksena todettakoon, että julkaisin äskettäin oman yleisesitykseni kotimaisen nykyfilosofian tilasta ja lähimenneisyydestä: Suomalaisen nykyfilosofian historian, jossa kerron, millaista filosofia ja siihen liittyvä tiedepolitiikka ovat olleet viimeksi kuluneen neljännesvuosisadan aikana. Kovin terävää ajattelua nykyfilosofiassa ei esiinny, mutta partaveitsellä Suomessa on kyllä tehty filosofiaa, kun kaikki elävä ajattelu on karsittu pois niin sanotun ”tieteellisen filosofian” tieltä. Yleensä tuo ”tieteellisyys” ei ole kuitenkaan ollut muuta kuin nimi rajoittuneelle ja ahdasmieliselle uskomukselle, että filosofia voi olla tai että sen pitää olla puolueetonta ja epäsubjektiivista. Samalla analyyttisesta systeemifilosofiasta on tullut eräänlainen dekadentin ajattelun muoto.

Tiedekritiikin lisäksi kirjani sisältää elämäkerrallista, henkilökohtaista ja arkaluonteistakin tietoa, joka ei ehkä miellytä kaikkia. Pitkään harkittuani minulla ei ole kuitenkaan ollut muuta vaihtoehtoa kuin tuoda nämäkin kiusalliset tosiasiat julki.




















Kirjassa on 500 sivua ja 555 lähdeviitettä. Olen koettanut dokumentoida sen huolellisesti, ja teoksen toimitus ja graafinen toteutus ovat ammattimaisia, aivan kuten muissakin kirjoissani. Teoksen esite ja tilaussivu löytyy tästä.

Käsittelen kirjassani muiden muassa seuraavia aiheita:

1) Miten Juha Varto ja hänen tutkimusryhmänsä karkotettiin Tampereen yliopiston filosofian laitokselta?
2) Kuinka Esa Saarinen ja hänen oppilaansa savustettiin Helsingin yliopistosta?
3) Millä keinoin poliittinen vihervasemmisto pyrkii estämään toisella tavoin ajattelevien filosofien nimittämisen yliopistovirkoihin?
4) Miksi analyyttinen systeemifilosofia on vihervasemmistolaisen ajattelun vastakohta mutta samalla myös sen leimaama?
5) Mitä yhteistä on naturalistisella ja heteroseksuaalisella ihmiskuvalla?
6) Miksi poikarakkaus ja filosofia ovat pohjimmiltaan sama asia?
7) Miksi feminismiä pidetään tieteellisenä ansiona mutta sovinismia ei?
8) Millä tavoin sukupuolten tasa-arvoa käytetään tiedepoliittisena keppihevosena Suomen Akatemiassa?
9) Miksi Jukka Hankamäelle ei koskaan myönnetty apurahoja eikä virkoja?
10) Kuinka filosofien virat on täytetty professorien omilla oppilailla tai sukulaisilla?
11) Miksi kansainvälisyyden ihanne kuolettaa kotimaisen filosofian ja julkaisutoiminnan?
12) Miksi suomenkielisiä julkaisuja aliarvostetaan?
13) Kuinka kansainvälisen julkaisutoiminnan suosiminen kieltää poliittisista, taloudellisista ja kulttuurifilosofisista aiheista puhumisen suomalaisen filosofian piirissä?
14) Miksi suomalaisen yliopistolaitoksen virkanimityksistä päätetään ulkomaisten tahojen lausunnoilla, joissa ei tunnusteta kotimaisen filosofian merkityksellisyyttä lainkaan?
15) Miksi akateeminen referée-järjestelmä on eräs ennakkosensuurin muoto?
16) Miksi ”vertaisarvioiksi” väitetyt menettelyt eivät perustu vertaisasemaan vaan anonyymiin valta-asemaan?
17) Miksi tieteellisyyden käsitettä ja ihanteita ei vaivauduta pohtimaan eikä määrittelemään silloin, kun virkanimitysasioissa vedotaan ”tieteelliseen pätevyyteen” tai sen puuttumiseen?
18) Miksi asiantuntijavalta ei ole yhteiskuntatieteellisissä, humanistisissa ja filosofisissa yhteyksissä muuta kuin mielipidevaltaa?
19) Miksi tiede on pelkkää politiikkaa?
20) Mitä filosofia on?
21) Millaista suomalainen filosofia on ollut viimeksi kuluneen satavuotiskvartaalin aikana?
22) Millä tavoin niin sanotut tieteelliset kustantamot harjoittavat sensuuria?
23) Miksi niin sanottujen tieteellisten aikakauslehtien lukijakunta pienenee kuin pyy maailmanlopun edellä?
24) Miksi niin sanotut suuret kustantamot julkaisevat vain kuningatarten elämäkertoja ja Minttu-kirjoja mutta eivät esseitä eivätkä filosofiaa?
25) Miksi julkaisupäätökset tehdään Martta-kerhoissa?
26) Miksi yliopistoissa on naistutkimuksen laitoksia ja virkoja mutta ei miestutkimuksen laitoksia eikä virkoja, sukupuolijärjestelmien tutkimisesta puhumattakaan?
27) Miksi filosofinvirkoihin nimitetään pikkutyttöjä ja nulikkapoikia?
28) Kuinka yliopistojen viranhaltijat käyttävät valtaansa puolueellisesti ja laittomasti?
29) Miten olen jäänyt henkiin?
30) Mitä eroa on elävillä ja kuolleilla?

Keskityn kirjassani akateemiseen filosofiaan, mutta arvioin samalla myös maamme filosofista ilmapiiriä laajemmin.

Teos on julkaistu ja saatavilla kaikista suomalaista kirjakaupoista, esimerkiksi Akateemisesta, Suomalaisesta ja Bookplussasta.