Katsaus suomenruotsalaisuuteen

Suomessa asuvia ruotsinkielisiä sanotaan usein suomenruotsalaisiksi, vaikka täsmällisesti ottaen sana ”suomenruotsalainen” viittaakin Suomessa asuvaan Ruotsin kansalaiseen. Suurin osa Suomessa ruotsia puhuvista on kaksikielisiä suomalaisia, joiden äidinkieli vain on ruotsi. Nimitys ”suomenruotsalainen” ei ole kuitenkaan täysin harhaanjohtava, ja ruotsia äidinkielenään puhuvat pitävätkin nimitystä poliittisesti korrektina. He käyttävät sitä mielellään myös itse.

Suomenkielisten suomalaisten on usein vaikea kuvitella, millainen niin sanottujen suomenruotsalaisten asema on ja miten he näkevät Suomen ja Ruotsin väliset suhteet. Suomessa asuvat ruotsinkieliset eivät ole kovin yksiaineksinen ryhmä. Esimerkiksi Helsingissä ja muualla Uudellamaalla suurin osa ruotsinkielisistä osaa melko hyvin suomea. Etelä-Suomen ”jätte kiva” -ruotsinkieliset ovat oikeastaan sekakielisiä, jotka korvaavat osan ruotsinkielen sanoista selvällä suomella. Tällaista puhetta kuulee jopa Yleisradion X3M-kanavalla.

Sen sijaan Pohjanmaan rannikolla asuvat ruotsinkieliset ovat yleensä niin yksikielisiä, että he osaavat suomea jopa huonommin kuin suomenkieliset kouluruotsia. Pohjanmaan rannikoiden ruotsi on myös perinteikkäämpää, murteellisempaa ja vanhahtavampaa kuin Etelä-Suomessa puhuttava ruotsin kieli.

Ruotsinkielisten välillä on suuria sosiaalisia ja varallisuuseroja. Monet ruotsinkieliset eivät löydäkään paikkaansa kielipuolueeksi sanotusta Rkp:stä, jota voidaan hyvällä syyllä pitää kokoomustakin porvarillisempana puolueena sen ajaessa lähes yksinomaan ruotsinkielisen kaupunkilaisväestön ja pääomanomistajien etuja.

Silti Suomen ruotsinkielisiä yhdistää tietty kulttuuripoliittinen näkökulma. Suomenkieliset eivät yleensä huomaa, että monet ruotsinkieliset pitävät kotimaatamme edelleen jaettuna valtiona, jonka toisen puolen muodostaa Ruotsi ja toisen Suomi. Heille on olemassa Ruotsi-Suomi, joka tosin kärsii vuonna 1809 tapahtuneesta alueluovutuksesta Venäjälle. Heidän mielestään ruotsinkielisyys yhdistää Suomea pysyvästi läntiseen naapuriin, ja niinpä maassamme asuvat ruotsinkieliset samastuvat ruotsalaiseen kulttuuriin tavalla, joka oikeuttaa puhumaan heistä suomenruotsalaisina.

Esimerkiksi itse tunnen useita Pohjanmaalta muuttaneita ruotsinkielisiä yliopisto-opiskelijoita, jotka katsovat olevansa Helsingissä paljon enemmän ”ulkomailla” kuin vieraillessaan Tukholmassa. He pitävät Ruotsia isänmaanaan paljon mieluummin kuin Suomea. En tietenkään väitä, ettei niin voisi, saisi tai pitäisi olla. Sehän näyttää olevan yhteiskunnallinen tosiasia.

Mutta ilmiöllä on myös poliittisia seurauksia. Monien suomalaisten on ollut vaikea hyväksyä esimerkiksi Rkp:n ja Astrid Thorsin harjoittamaa ulkomaalaispolitiikkaa. Siinä, missä luvattomasta Pohjois-Korean rajan ylityksestä tuomitaan 12 vuodeksi vankeuteen ja Afganistanin rajan luvatta ylittäneet ammutaan, siinä Suomen rajan ilman lupaa ylittäneille annetaan turvapaikka, hotellimajoitus ja toimeentulo. Pohjoismaiden keskinäinen passi- ja liikkumisvapaus oli puolestaan maailmanluokan harvinaisuus jo 1970-luvulla, mutta Thors ja hänen kannattajansa ovat tehneet virheen olettaessaan, että se, mikä toimii Pohjoismaiden välillä, toimisi koko maailman mittakaavassa.

Rkp:ssä ei ole ymmärretty, että ruotsinkielisten laittautuminen samaan veneeseen Afrikasta ja Lähi-idästä tulleiden maahanmuuttajien kanssa on ollut merkki samastumisesta epäadekvaatteihin ryhmiin. Etnisesti erilaisten maahanmuuttajien etujen edistäminen on ollut myös eräänlainen yhteiskunnallisen protestoimisen muoto ja yritys tuottaa itselle omanarvontuntoa ”auttajaksi” tekeytymällä. Ruotsinkielisten harjoittama suvaitseminen ja hyysääminen ovat olleet käytännössä tuomarinrooliin ja toisten yläpuolelle asettumista sekä halua kokea itsensä sitä kautta tärkeiksi.

Puolueen opportunismi ja kannattajien kalastelu näkyvät Rkp:n hyväksymässä Kasnäsin tulevaisuusmanifestissa (10.10.2009), jonka kahdeksannen kohdan mukaan ”Rkp on uussuomalaisten puolue ja se houkuttelee ja integroi maahanmuuttajat puoluetoimintaan [...] ja vaikuttaa siten, että joka neljäs maahanmuuttaja valitsee ruotsin ensimmäiseksi vieraaksi kielekseen.” Peittelemätön tavoite on, että tätä kautta ”[...] meistä tulee kymmenen prosentin puolue.” (Puolue tosin muokkasi manifestiaan myöhemmin ja sensuroi siitä pahimmat ylilyönnit saamansa kritiikin perusteella.)

Rkp:n ajama yltiöliberaali maahanmuuttopolitiikka on mysteeri niin kauan kunnes huomataan, että ruotsinkieliset pitävät itseään maahanmuuttajan asemassa olevina. He pitävät itseään maahanmuuttajina sekä Suomessa oleskellessaan että Ruotsiin emigroituessaan. Tästä syystä monet häilyviksi muuttuneilla raja-alueilla asuvat ruotsinkieliset ovat halunneet pelata ulkomaalaisten pussiin Suomessa. Kyseinen politiikka on ollut kuitenkin ristiriitaista ja ruotsinkielisille itselleen epäedullista, sillä kaukaa muuttaneiden turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten etujen edistäminen on heikentänyt ruotsinkielisen vähemmistön omaa asemaa.


Kulttuuripolitiikkaa diffuuseilla rajavyöhykkeillä

Kansanedustaja Anna-Maja Henrikssonin uhkaus Ahvenanmaan itsenäistymishankkeella, ”jos ruotsin kielen asema ei kohene”, nosti vuosi sitten ihokarvat pystyyn monilta mannersuomalaisilta. Suomenkielisten suomalaisten kannalta kyseinen politikointi onkin ollut perin epäisänmaallista.

Ilmiötä voidaan kuitenkin ymmärtää kulttuurieron valossa. Esimerkiksi Pohjanmaan ruotsinkielisissä kunnissa ja kaupungeissa luetaan tukholmalaisia iltapäivälehtiä, ja TV-antennit on suunnattu Pohjanlahden yli länteen. Kirjallisuus ja populaarikulttuuri tulevat Ruotsista. Pietarsaarelainen ja kristiinankaupunkilainen nuoriso ei juuri tunne sellaisia suomenkielisiä poppareita kuin Jenni Vartiainen tai Antti Tuisku, mikä saattaa vaikuttaa oudolta, sillä suomenkielisessä mediassa heidän näkyvyytensä ja tunnettuvuutensa on lähes sataprosenttista.

Ruotsinkieliset ummistavat silmänsä ja korvansa suomenkieliseltä kulttuurilta. Pohjanmaa, joka suomalaisten mielestä on lännessä, on Österbottenilla asuvien ruotsinkielisten mielestä idässä. Kyse on Pohjanlahden ”itäruotsalaisesta” vähemmistöstä, joka ikävöi ja kaipaa Ruotsiin mutta joutuu asumaan meren erottamana omasta kulttuuristaan.

Monet ruotsinkieliset suomalaiset kokevatkin maamme rangaistussiirtolana ja muuttavat mielellään Ruotsiin, mikäli tilaisuus tulee. Suurin osa ruotsinkielisistä ylioppilaista pitää nykyisin ensisijaisena vaihtoehtona lähteä johonkin Ruotsin parhaista yliopistoista: Tukholmaan, Uppsalaan tai Lundiin. Siirtymistä helpottaa se, ettei Ruotsissa järjestetä pääsykokeita, vaan valinta tapahtuu yksinomaan todistusten perusteella. Niinpä ruotsalainen yliopistolaitos on jo kauan naarannut pois ruotsinkielisten ylioppilaiden parhaimmiston. Åbo Akademiin ja muiden yliopistojen ruotsinkielisiin oppiaineisiin päätyy vain keskinkertainen rupuliväki.

Myös ne ruotsinkieliset, jotka kouluttautuvat Suomessa, lähtevät valmistuttuaan helposti Ruotsiin, ja tätä kautta Suomessa toimiva ruotsinkielinen koulutusjärjestelmä tulee toimineeksi Ruotsin valtion hyväksi. Syynä koulutetun ruotsinkielisen väen siirtolaisuuteen on sen yksikielisyys. Ruotsia puhuvana se ei työllisty tai ei halua työskennellä Suomessa, eikä kyse ole vain siitä, ettei ruotsinkielisiä hyysättäisi Suomessa tarpeeksi. Mikäli Suomessa asuvien ruotsinkielisten suomen kielen taidot olisivat paremmat, he voisivat jäädä maksamaan veroina myös Suomessa hankkimansa koulutuksen.

Asian voi sanoa niin, että ruotsinkielisyyden ylläpito Suomessa tukee Ruotsin valtion etuja ja merkitsee Suomen valtion subventiota ruotsalaiselle kulttuurille sekä Suomessa että Ruotsissa. Nähdäkseni Suomen ruotsinkielisten ei kannattaisi kääntää selkäänsä oikealle kotimaalleen Suomelle saati käyttää Ahvenanmaan itsenäisyyshankkeita panoksena kielipoliittisessa nappikaupassa. Ruotsissa suomenruotsalaisten asema on sosiaalipoliittisesti paljon surkeampi kuin Suomessa, vaikka kieli läntisessä naapurissamme onkin heille sama. Tosiasiassa suomenruotsalaiset ovat Ruotsissa asuessaan kansankoti-ideologiaan liittyvän väärän ystävällisyyden (den falska vänligheten) vankina ja ylenkatseellisuuden kohteena.

Olen myös eri mieltä siitä, miten ruotsinkielisten asemaa pitäisi Suomessa tukea. Rkp:n mielestä paras keino on ruotsinkielisyyteen panssaroituminen – omasta mielestäni suomenkielisyyden lisääminen ruotsinkielisten omassa keskuudessa.


Etuoikeuksia ja takapajuisuutta

Suomenruotsalaisten ja suomenkielisten suomalaisten välisen eron hahmottaminen pelkäksi kielipoliittiseksi eroksi on pelkistävää. Kielivähemmistöön kuuluminen on melko vähäpätöinen asia esimerkiksi seksuaalivähemmistön jäsenyyteen verrattuna. Seksuaali-identiteetti koskee ihmisen koko persoonaa, arvomaailmaa ja elämäntapaa. Sen sijaan kielivähemmistöön kuuluminen liittyy lähinnä siihen tekniseen kysymykseen, millä kielellä ihmiset viestivät keskenään.

Kommunikaatio voidaan tietysti käsittää laajemmaksikin ilmiöksi, mutta se on myös pakko nähdä laajemmin, jotta kielipolitiikan varjolla harjoitettua vallankäyttöä voitaisiin ymmärtää. Esimerkiksi Rkp ei ole ensisijaisesti kielipuolue vaan Ruotsin valtion etuja Suomessa edustava puolue, jonka jäsenet ja kannattajat käyttävät kielipolitiikkaa verukkeena edistääkseen omia, suomalaisten eduista poikkeavia, sosiaalisia ja taloudellisia intressejään Suomessa.

Osa ruotsinkielisistä nauttii hemmotellusta asemasta Suomessa, eikä asennoituminen ole aina vastavuoroista. Stockmannin tavaratalossa hienostorouvilla on tapana kiusata junantuomia myyjäharjoittelijoita vaihtamalla keskustelukielekseen ruotsin, jos he huomaavat, että myyjällä on suomenkielinen sukunimi rintapielessään. Monet ruotsinkieliset sulkeutuvat omaan laeilla suojattuun vähemmistöasemaansa, joka on elitistinen eikä kärsi minkäänlaisesta vähemmistösyrjinnästä vaan enintään omasta sisäänpäin lämpiävästä narsismistaan.

Rkp:n harjoittamasta yksikielisyyden ylläpidosta koituu toisaalta haittaa niille ruotsinkielisille, jotka haluaisivat identifioitua suomenkielisiin. Varsinkin monet rannikkoseudun ruotsinkieliset nuoret kärsivät siitä, ettei heille ole opetettu riittävästi suomea, sillä myöhemmin elämässään useat heistä haluaisivat tulla toimeen suomenkielisen väestön kanssa.

Myös ankkalampena tunnettu ilmiö on edelleen voimissaan. Ruotsinkielisen pääoman hallitsemat yritykset eivät juuri koskaan palkkaa suomenkielisiä työntekijöitä. Sinikeltaisen pääoman linnakkeet toimivatkin lähinnä ruotsia äidinkielenään puhuvien suojatyöpaikkoina, joihin muilta kuin ruotsiksi koulunsa käyneiltä on pääsy kielletty.

Nobel-säätiötä varakkaampi suomalainen Svenska kulturfonden myöntää rahoitusta vain ruotsin kielellä tapahtuvaan työskentelyyn, kun taas Suomen Kulttuurirahasto tukee tasapuolisesti kaikkea suomalaista tiedettä, taidetta ja kulttuurielämää kieleen katsomatta. Suosiessaan ruotsinkielisiä hakijoita pelkän kielen perusteella Svenska kulturfonden käytännössä rikkoo tieteellisiä arviointiperusteita ja toimii perustuslain vastaisella syrjivällä tavalla. (Vetoomus asian korjaamiseksi löytyy tästä.)

Kulturfondenin menettely pitää yllä kielirasismia Suomessa: sitä samaa, jota edustavat myös ruotsinkielisten etuoikeudet suomalaisessa yliopistopolitiikassa. Ne turvattiin jopa uudessa yliopistolaissa, jonka mukaan Helsingin yliopiston kolmesta rehtorista yhden on oltava aina ruotsinkielisten kiintiöistä (74 §). Näin on siitä huolimatta, että ruotsinkielisten osuus yliopistojen opiskelijoista ja työntekijöistä on huomattavasti pienempi ja ruotsinkielisille on jo omat korkeakoulunsa ja professuurinsa.

Myös ruotsinkielisille ylioppilaille riittää suhteellisesti enemmän yliopistopaikkoja kuin suomenkielisille, ja Yleisradion kanavista ja ohjelmista kohtuuttoman suuri osa on ruotsinkielisiä. Stiftelsen för det tvåspråkiga Finland tukee tunnetusti vain Suomen ainoaa yksikielistä puoluetta Sfp:tä, joka ei ole suvainnut ottaa käyttöön edes virallista suomenkielistä nimeä.

Jos säätiö edustaisi kaksikielisyyttä, sen kannattaisi edistää suomen kielen leviämistä erityisesti Ahvenanmaalla ja rannikkoseudun ruotsinkielisissä kunnissa. Muussa tapauksessa Rkp ja sen taustalla oleva säätiö tulevat vain syventäneiksi suomenruotsalaisten asemaa väliinputoajina, jotka eivät pysty assimiloitumaan suomalaisiin mutta kokevat myös ruotsalaisen kansankodin ja sen pettävän ystävällisyyden itselleen vieraiksi.


Ruotsalaisen ja suomalaisen kulttuurin eroista

Entä onko ruotsalaisen ja suomalaisen kulttuurin välillä sellaisia perustavanlaatuisia eroja, jotka oikeuttaisivat vuosisatoja vallinneen kiistan tai auttaisivat selittämään ajasta aikaan jatkuvaa konfliktia? Suomalaisten ja ruotsalaisten sen enempää kuin suomenkielisten ja ruotsinkielistenkään elämäntavasta ei ole nykyisin hahmotettavissa suuria kieliryhmä- tai kansallisuuskohtaisia eroja, mutta niitä on kylläkin helppo löytää maidemme ajatteluperinteistä.

Ruotsi on läpikotaisin sosiaalidemokraattinen kulttuuri, jossa ei ole nimeksikään filosofista tarttumapintaa. Se on yksiaineksinen ja likilaskuinen, sillä sen korkeimpana arvona pidetään tasa-arvoa. Tasa-arvoisuus taas on kaiken arvofilosofian räikein paradoksi, sillä arvot itsessään muodostavat hierarkkisen järjestelmän. Lisäksi arvojen olemassaolosta seuraa subjektiivisia arvostuksia, joiden mukaisesti jotkin asiat mielletään arvokkaammiksi kuin toiset.

Niinpä arvojen olemassaoloon liittyy joka tapauksessa näkemys eriarvoisuudesta, eikä arvojen olemassaoloa voida tunnustaa ilman eriarvoisuuden myöntämistä. Mikäli on olemassa arvoja, niiden välillä pitää vallita eroja. Muussa tapauksessa ihmiset joutuvat elämään yksiarvoisuudessa, kuten Ruotsissa.

Ruotsalaisessa kulttuurielämässä arvojen erot on käytännössä kielletty ja latistettu uskottelemalla ihmisille, että arvot lakkaavat olemasta pelkillä poliittisilla ohjelmanjulistuksilla. Koska ruotsalaiset ovat pitkälti uskoneet tämän mielipiteidenmuokkauksen, Ruotsi on postmodernia merkityksettömyyttä heijasteleva kulttuuri. Sen kansa on simplifioitua juuri siksi, ettei se ymmärrä edes kärsiä arvojen tyhjiöstä vaan vaatii itse tuota typerryttävää tasalaatuistamista: holhousta, tarkkailua ja merkitykset nujertavaa turvallisuutta.

Ruotsalaisessa sosiaalidemokratiassa tasa-arvoa ei ymmärretä mahdollisuuksien tasa-arvoksi, josta lähtien ihmiset tavoittelisivat henkistä ja aineellista vapautta, vaan se ymmärretään päämääräksi, johon pyritään yhdenmukaistamalla. Tämä edellyttää tietenkin tasapäistämistä. Tasa-arvo mielletään Ruotsissa samanlaisuudeksi. Se taas herättää kysymyksen, miten voidaan tunnustaa tasa-arvopolitiikan päämääränä olevaa erilaisuutta, kun kaikki on tehty samanlaiseksi standardisoimalla.

Ruotsi on turvavöihin ja -kypäriin kahlittu filosofiaton kulttuuri. Pahimman esimerkin juustokuvun alla asumisesta tarjoaa ruotsalainen yliopistofilosofia, joka on (mikäli mahdollista) vielä systeemikeskeisempää ja omaan analyyttisyyteensä tukehtuvampaa kuin suomalainen. Se hakee oikeutusta professorien palkkojen maksuun kognitiotieteestä, neurologiasta ja muusta positivistisen ihmiskuvan toistamisesta aivan niin kuin lapsi, jolta on tekeminen loppunut.

Sen sijaan Suomi on traumaattinen kulttuuri omine itsenäistymiskamppailuineen ja toisen maailmansodan arpineen. Suomi on myös vahvemmin luokkayhteiskunta, jossa tosin on aina ollut intellektuaalisesti motivoitunut työväestö. Suomesta löytyy kapinallisuutta, joka on oman ajattelun ehto. Sen merkiksi Suomessa on myös menestyvää eksistenssifilosofiaa, hermeneutiikkaa ja fenomenologiaa, ja Suomessa kukoistaa anarkistisen, viranomaisvastaisen ja protestanttisen ajattelun perinne.

Ruotsissa merkittävimmät julkiset puheenaiheet rajoittuvat nykyään ruotsindemokraattien esiinnousuun ja kansallismielisyyden kauhisteluun sekä kuningashuoneen seksiskandaaleihin. Ulkomaalaisten mielestä syvällisin ruotsalaisuus kiteytyy ruotsalaisvitseissä, joista laitan esimerkiksi yhden tähän. – Kysymys: miksi Jeesus ei voinut syntyä Ruotsissa? Vastaus: koska Ruotsista ei voida löytää yhtään neitsyttä eikä kolmea viisasta miestä.


Suomen yksikielisyys kaikkien etu

Suomessa ruotsalaisuuden vaikutukset tunnetaan selvimmin ruotsin kielen pakollisesta kouluopetuksesta. Suomalaisille paukutetaan edelleen päähän ruotsin kieltä, vaikka ruotsinkielisyys ei olekaan Suomessa muuta kuin muistomerkki imperialismin ajalta ja jäänne vieraan kansakunnan harjoittamasta pakottamisesta. Pakkoruotsin asema kuitenkin horjuu. Siitä saatiin näyttöä Yleisradion Pakkoruotsi-illassa, jonka voi katsoa Ylen Areenasta. Pakkoruotsin aseman onkin syytä horjua, sillä ruotsinkielisyyden keinotekoinen ylläpito Suomessa ei merkitse muuta kuin Ruotsin valtion etujen toteuttamista ja suomalaisten omaa tappiota.

Kaikki tietävät, että pakkoruotsi on simputusta. Parhaiten sen ymmärtävät suomen kieltä osaavat ruotsinkieliset itse. Ruotsin kielen ensisijaiseksi kielekseen ilmoittaa Suomessa vain 5,4 prosenttia väestöstä, ja heistäkin suurin osa on suomen kielen taitoisia.

Pelkästään ruotsia puhuvia suomalaisia alkaa olla yhtä vähän kuin somalin kieltä tai venäjää puhuvia. Niinpä Rkp:n edustama löysä maahanmuuttopolitiikka on merkinnyt vain sen oman haudan kaivamista, kun ruotsin kieltä vaaditaan nyt väistymään kansainvälisempien kielien tieltä.

Ja syystä. Kaikilta suomalaisilta pitäisi nähdäkseni edellyttää vain yhden kielen, eli suomen kielen, taitoa. Suomen kieli toimisi tällöin juuri sellaisena ihmisiä yhdistävänä tekijänä, joka takaisi kommunikaation onnistumisen käytännön yhteyksissä. Ymmärtämistä ei edistä se, että yhdet jos toisetkin osaavat kahta tai useampaa kieltä, vaan se, että kaikki osaisivat ainakin yhtä kieltä.

On tietysti mukavaa, että osataan monia kieliä. Nähdäkseni kansalaisten tulisi kuitenkin voida vapaasti valita, mitä kieliä he opiskelevat suomen kielen lisäksi. Jos vieraiden kielten opetuksessa pääkielen (yleensä englannin) rinnalle voisi valita kaksi muuta kieltä, olisi järkevintä keskittyä maailmalla laajasti puhuttaviin kieliin.


Suomenkielisten asema Ruotsissa

Ruotsin kielen asemaa koskevat valittelut Suomessa osoittautuvat aiheettomiksi, jos tilannetta verrataan Suomen kielen asemaan Ruotsissa. Ruotsin valtio tunnusti suomen kielen viralliseksi vähemmistökieleksi vasta vuonna 2000. Esimerkiksi Tukholmassa toimii kuitenkin edelleen vain muutama suomenkielinen esikoulu ja yksi peruskoulu, vaikka samana vuonna kaupungissa asui ruotsinsuomalaisia peräti 46 927, eli yhden keskikokoisen kaupungin verran.

Runsaat 200 000 Ruotsissa asuvaa Ruotsin kansalaista on syntynyt Suomessa, ja noin 100 000 Suomen kansalaista asuu Ruotsissa. Osa heistä on tietenkin ruotsia osaavia suomenruotsalaisia, mutta myös suomen kielen taitoisia on Ruotsissa suhteellisesti enemmän kuin ruotsinkielisiä on Suomessa. Tutkimusten mukaan suomen kieltä osaa 4,7 prosenttia ja Tornionjokilaaksossa puhuttavaa suomen kielen murretta, meankieltä, 1,7 prosenttia Ruotsin väestöstä.

Ruotsin valtio ei kuitenkaan ylläpidä suomenkielisiä yliopistoja eikä kulttuurilaitoksia, vaikka suomea osaa Ruotsissa yhteensä 6,4 prosenttia väestöstä. Tätä vääryyttä korostaa se, että suuri osa Ruotsissa suomea puhuvista ei ole siirtolaisia eivätkä heidän jälkeläisiään vaan Ruotsissa syntyneitä ja Pohjois-Ruotsin suomenkielisistä polveutuvia, joilla pitäisi olla perustuslaillinen oikeus suomen kielen käyttämiseen. (Tilastotietoja tässä.)

Olisi tietenkin väärin siirtää valtioiden välisiä kielikonflikteja yksittäisten kansalaisten riesaksi, eikä kansanryhmien välisten eroavuuksien kärjistäminen ole oikein. Sen asemasta voitaisiinkin etsiä suomenkielisten ja ruotsinkielisten yhteistä etua Suomessa. Yhteisen edun mukaista olisi se, että ruotsinkieliset luopuisivat vapaaehtoisesti ruotsista ja omaksuisivat suomen kielen. Yhtenäiskulttuuri vahvistaa kansakuntaa ja tekee siitä entistä rikkaamman. Ehkä myös Ruotsissa asuvien suomenkielisten kannattaisi muuttaa Suomeen helpottamaan meillä vallitsevaa työvoimapulaa.


Kohti suomenkielisten ja ruotsinkielisten yhteisiä etuja

Ruotsia pakko-opetetaan kouluissa ja virkamiehiltä vaaditaan ruotsin kielen taitoa vain siksi, että näin halutaan todistella vuosisatoja vanhan kielipoliittisen valtasuhteen jatkumisesta. Tätä suomenkielisen kulttuurin syrjintää on turha edes yrittää ymmärtää minkään logiikan vaan ainoastaan historian pohjalta. Puhe pakkoruotsista on symbolista jankutusta aidanseipäästä, kun pitäisi puhua itse aidasta.

Esimerkiksi Rkp ei ole ensisijaisesti kielipuolue vaan ruotsinkielisten erikoisetuja suojeleva intressiryhmä, jonka tehtävänä on edistää ruotsinkieltä puhuvan taloudellisen eliitin etuja Suomessa. Aiemman analyysini Rkp:n olemuksesta ja nykytilasta voi lukea tästä.

Suomalaiset ovat voineet saada oikeutta suomen kielellä vasta vuodesta 1863, jolloin kansallisfilosofimme J. V. Snellman kävi hakemassa keisari Aleksanteri II:lta niin sanotun kielistatuutin. Asetuksella sallittiin suomen kielen käyttö virallisissa yhteyksissä, tosin ruotsin ja venäjän rinnalla ja 20 vuoden siirtymäajalla.

Siirtymäajasta on tosiasiassa tullut 150 vuoden pituinen, aivan niin kuin ”tilapäisestä autoverostakin” vuodelta 1958 lipsahti valtionhallinnossa yli 50 vuoden mittainen. Simputus olisi nyt aika kääntää nurin, ja hanhenmaksapalleroita Café Kafkassa popsivat helmikanat voisi lopultakin pakottaa puhumaan Suomessa suomea aivan niin kuin suomalaisetkin pakotetaan puhumaan Ruotsissa vieraillessaan valtakunnan virallista kieltä: ruotsia.

Parasta suomenruotsalaisissa on heidän huumorintajunsa, joka perustuu vähemmistöasemaan. Kun katselee kulttuuria vähemmistön jäsenenä, valtakulttuurin piirteet valottuvat kenties selvemmin. Yksi tapa kompensoida vähemmistöasemasta johtuvaa stressiä onkin juuri huumori, jolla voidaan laukaista yhteiskunnallisia konflikteja; vastaavia esimerkkejä tarjoavat muiden muassa homojen ja juutalaisten harjoittama itseironia sekä valtakulttuureita kohtaan osoittama kyynisyys. Tämän johdosta Suomen ruotsinkieliset televisio- ja radiokanavat tuottavat yleensä välkympää ohjelmaa kuin suomenkieliset. Ja sanovathan ruotsinkieliset itsekin olevansa monin tavoin parempaa kansaa.

Ruotsinkielisten ja suomenkielisten konfliktit Suomessa johtuvat suureksi osaksi siitä, että suomenkieliset eivät ymmärrä ruotsinkielisten kannanotoissa olevan kyse alun alkaen pelkästä huumorista. Esimerkiksi Astrid Thorsin maahanmuuttopolitiikkaa ei olisi alun alkaen pitänyt ottaa vakavasti, vaan se olisi pitänyt ymmärtää vitsiksi, jolle olisi pitänyt nauraa myös ministeriöissä. Virkamiehet kuitenkin päätyivät ottamaan asiat todesta pelkän virkahierarkiaan liittyvän pelon vuoksi, vaikka Thors itse oli kannanotoissaan niin epälooginen, että hänen johtopäätöksensä olivat suorastaan loogisella tavalla epäloogisia.