Suomenlahdella on ollut mediaseksikästä, kun venäläiset lentokoneet ovat loukanneet Suomen ilmatilaa, ja merestä on pistänyt esiin periskooppi. On kieltämättä mukavaa, että niinkin tylsässä paikassa kuin Itämerellä tapahtuu jotakin.
Kaksi vuotta sitten Venäjän hallinto avautui, ja lehdissä kerrottiin, kuinka Vladimir Putin opasti vankeudessa kasvatettuja lumikurkia muuttomatkalle lentämällä niiden edellä moottoroidulla riippuliitimellä ja toimimalla kurkiauran ”johtokurkena”.
En tiedä onko tämäntyyppinen ”ilmatilan loukkaus” parempaa vai huonompaa kuin Monty Pythonin lentävä sirkus, mutta Suomenlahdelta KGB-agentti Putin voisi viedä kehnon komediansa muualle.
Mitään objektiivista haittaa rajaloukkauksista ei tietenkään ole, sillä Suomen ilmatilassa lentää koko ajan useita ulkomaisia koneita, joten kiusa se ei ole pienikään kiusa. Ei järvi soutamalla kulu.
Miksi rajoilla kuhisee?
 |
| Kotkan edustalla oleva Suursaari kuvattuna Helsingin Pihlajasaaresta |
Joka tapauksessa Helsingistä näkyy Venäjän maaperälle ja Venäjältä Helsinkiin, ja muutenkin maamme ei ole vain lähellä Venäjää vaan Venäjässä kiinni.
Niin sanottua pienten erojen politiikkaa hyödyntäen läheiset valtiot pyrkivät usein korostamaan erojaan identiteettinsä ja itsemäärämisoikeutensa vahvistamiseksi. Erottautumisella on perusteltu tehtävänsä, eikä läheinen kontakti suinkaan aina lisää yhteisymmärrystä Gordon W. Allportin läheisyysolettamuksen mukaisesti, vaikka kontakti olisi ”pitkäaikainen ja hallittu”, kuten teorian täydennyksissä oletetaan. Esimerkiksi Samuel P. Huntingtonin teoksen Clash of Civilizations mukaan pienetkin erimielisyydet riittävät aiheuttamaan suuria konflikteja kulttuuripiirien rajavyöhykkeillä.
Sama pätee Venäjän ja Ukrainan suhteeseen. Ukrainan sota tuo mieleen poikaleirikokeet, joita yhdysvaltalainen sosiaalipsykologi Muzafer Sherif teki 1950-luvulla. Hän pyrki selvittämään, aiheuttavatko ristiriitaiset intressit ja tavoitteet väkivaltaista käyttäytymistä ryhmien kesken.
Niinpä hän valitsi kokeeseensa 11-vuotiaita pikkupoikia, jotka hän jakoi ”Kotkat” ja ”Kalkkarokäärmeet” -nimisiin ryhmiin ja alkoi tuottaa ryhmien välille tutkijoiden toimesta ristiriitoja. Varsin pian ilmeni, että keskenään tuntemattomat leiriläiset hitsautuivat nopeasti yhteen ja alkoivat suhtautua naapurileiriläisiin vihamielisesti perimmältään hyvin keinotekoisten ja symbolisten syiden vuoksi. Jo pelkkä jako ryhmiin näytti riittävän epäluuloisuuden tuottamiseksi ja ryhmäidentiteetin vahvistamiseksi.
Tutkimuksen lopussa ryhmien välisiä suhteita pyrittiin parantamaan. Sherif järjesti leirien välille keinotekoisia ”kriisejä”, joiden ratkaiseminen edellytti osapuolilta voimien yhdistämistä. Esimerkiksi leirillä ollut kuorma-auto ei käynnistynyt, ja kaikki pojat tarvittiin sen käyntiin vetämiseen. Hän myös katkaisi vedentulon yhdestä leiristä, jolloin ilman vettä jääneet syyttivät toista leiriä tihutyöstä, kunnes vedenjuoksun katkettua molemmista leireistä leiriläiset alkoivat tehdä yhteistyötä veden kantamiseksi leireihin.
Myöhemmin on pohdittu, olisiko leirien sekoittaminen poistanut väkivaltaisuutta, mutta myöskin todettu, ettei pelkkä läheisyys tai yhteistyö johda ryhmien yhdentymiseen. Elämä voi jatkua erillään, vaikka vihamielisyys vähenisikin, ja siksi tarvitaan ulkoista vaikuttamista muutoksen aikaansaamiseksi. Ryhmäkäsitteiden, kuten monikulttuurisuuden, lisääminen ei kuitenkaan vaikuta tuottavan toivottua tulosta, mikä on nähty muun muassa entisen Jugoslavian alueella, jonne saatiin rauha vasta itsenäisten kansallisvaltioiden myötä. Toisaalta myös ulkoryhmiin eristämisestä on saatu huonoa näyttöä.
Ukrainan ja Venäjän sodasta ei selvitä ilman ulkopuolisten väliintuloa
Aikuisten suhteet muistuttavat lasten asenteita. Nyt kun Venäjä toimii ”koulukiusaajana” ja valtaa Euroopan toiseksi suurinta maata, kansainvälisen yhteisön pitäisi aiheuttaa Ukrainan hallituksen ja kapinallisten välille ja toisaalta myös Ukrainan ja Venäjän valtion välille sellaisia ylimääräisiä kriisejä, jotka taivuttaisivat osapuolet rauhaan.
Juuri siitä pakotteiden asettamisessa on kyse, mutta pelkään pahoin, että ne eivät riitä. EU tulee vain ampuneeksi itseään jalkaan, kun taas Leningradin piiritystä muistelevat venäläiset kulkevat kuin täi syvimmänkin rotkon läpi ”isäntämaan” oravaskettä ravinnokseen nauttien. Sitkeän vastarinnan vuoksi Yhdysvalloille ja Natolle ei taida jäädä muuta vaihtoehtoa kuin toimia ”Sherifinä” ja polttaa taivaallisella tulella poroksi jokin Moskovan tai Harkovan katedraaleista, niin saavat Ukrainan puolelle eksyneet pienet vihreät miehet muuta ajateltavaa...
Ukrainan sota on siis umpikuja, josta ei selvitä ilman ulkopuolista puuttumista ja voiman käyttöä. Mikään ei yhdistä niin kuin ulkoinen vihollinen, ja näin tuotetun propagandan kannatusvaikutus Putinin ”Yhtenäinen Venäjä”-puolueessa toki osataan hyödyntää. Sama pätee myös Natoon, joka harjoittelee kauttakulkua Suomessa pidettävissä sotaharjoituksissa. Mutta milloin isot pojat päättävät pitää rauhanharjoitukset?
