Kun 43 numeron jalka ei mene 39 numeron kenkään – Ajatuksia ammattipätevyyksistä

Sosiaalidemokraattien entinen kansanedustaja Mikko Elo on nostanut Uuden Suomen blogissaan esille väitteen, että puoluetoverillaan Krista Kiurulla ei ole opettajan pätevyyttä, vaikka hän on ilmoittanut ammatikseen opettaja. Pari vuotta sitten osapuolet kiistelivät kysymyksestä, onko Kiurulla oikeus ilmoittaa olevansa opinto-ohjaaja. Asiaa tiedusteltiin tuolloin oikeuskanslerilta, joka totesi, ettei opinto-ohjaajan titteli ole suojattu ja sitä saa käyttää. Koulutukseltaan Kiuru on valtiotieteiden maisteri, ja molempia ammattitehtäviään hän on toki hoitanut.

Krista Kiuru oli varsin pidetty asuntoministeri, ja nykyisessä opetusministerin toimessaankin hän on nauttinut kansalaisten suosiota. Jankuttelu samasta asiasta herättääkin kysymyksen, onko Elolla jotakin henkilökohtaista Kiurua vastaan, kun hän jaksaa kaivella mitätöntä asiaa, tai onko hän hävinnyt jonkin järjestösodan ja vanha suola janottaa.

En pitäisi asiaa kommentoimisen arvoisena, paitsi yhdestä syystä. Sen kautta tulee näkyville laajempikin ongelma: muotoseikkojen taakse vetäytyminen pätevyyksiä arvioitaessa.


Pätevyyksiä varjellaan lähinnä ay-poliittisista syistä

Puheena oleva opettajan pätevyys ei ole mitään sellaista, joka voitaisiin saavuttaa vain tietyt opinnot suorittamalla. Kyse on aivan samasta, kuin katsottaisiin, että uimaan oppii pelkästään kirjoista lukemalla. Luettuaan kaikki maailman uintia käsittelevät kirjat ja väiteltyään liikuntatieteen tohtoriksi uimataidon alueelta, olisi siis pätevä olympiauimari menemättä koskaan veteen.

On vaarallista, jos opettajan pätevyyden kriteerinä pidetään vain tiettyjen opintojen suorittamista. Se ei riitä, vaan vaaditaan muitakin ominaisuuksia. Pohjan koulutus voi antaa, muttei mitään muuta. Toisaalta on mahdollista, että sopiva ihminen on pätevä opettajaksi ilman opettajan nimenomaista koulutusta jonkin lähialan koulutuksen perusteella. Sama pätee opinto-ohjaajan tehtävään.

Puolueetonta lausuntoa ei kannata kysyä ammattijärjestöiltä, koska ne varjelevat mustasukkaisesti ay-diskursiivisia ja ay-retorisia etujaan. Sama pätee moneen muuhunkin ammattinimikkeeseen ja ammatissa toimimiseen.

Esimerkiksi psykologin ammatissa saa toimia vain psykologian koulutusohjelmasta valmistunut – ei esimerkiksi sosiaalipsykologian koulutusohjelmasta valmistunut, vaikka tosiasiallinen pätevyys ja opintojen sisällötkin ovat lähes samat. Sosiaalityöntekijänä puolestaan saa toimia vain sosiaalityön koulutusohjelmasta valmistunut – ei esimerkiksi sosiologiasta valmistunut, joka puolestaan saa toimia esimerkiksi sosiaalitoimiston johtajana. Tosiasiassa suuri osa sosiaalialalla toimivista on muodollisesti epäpäteviä työvoimapulan vuoksi.

On selvää, että lääkärillä pitää olla lääkärin koulutus, tai muuten joku kuolee. Tuomarin täytyy tuntea laki. Mutta on paljon ammatteja, joissa pätevyyttä ja sopivuutta ei tuota joidenkin teknisluonteisten ja muodollisten kelpoisuusvaatimusten täyttäminen.

Esimerkiksi opettajana toimiminen ei ole sellaista rakettitiedettä, että vain opettajan koulutus tai aineenopettajan pedagogisen opintokokonaisuuden suorittaminen antaisi siihen pätevyyden. Olen toki itsekin toiminut opettajana (yliopistossa) ilman minkäänlaisten kasvatustieteellisten opintojen suorittamista, eikä yliopistojen opettajilta niitä vaaditakaan. Sitä paitsi historiallisesti kasvatustiede on velkaa filosofialle, jota itse edustan.

On vaarallista, jos lasten kanssa toimimista pidetään sellaisena salatieteenä, että vain muodollisesti kelpoinen opettaja voi sitä harjoittaa. Miksi psykologin tehtävässä ei voisi toimia myös sosiaalipsykologi, kun kerran ihmiset antavat toisilleen vertaisapua ihan arkielämässäkin, ja juuri se pitää toisemme hengissä? Silti psykologinvirkoihin on muilta kuin psykologin virkatutkinnon suorittaneilta pääsy kielletty, vaikka psykologin ammattikäytäntöä voisi hoitaa ja hoitaakin jokainen myötäelämiseen sekä elämäntilanteiden ymmärtämiseen kykenevä ihminen.

Vaikuttaa siltä, että ay-retorinen hiusten halkominen ja ammatissa toimimisen muodollinen rajoittaminen on sitä raivokkaampaa, mitä selvemmin kyseessä on ala, jota voisi useammallakin eri koulutuksella hoitaa. Mistä loppujen lopuksi on kysymys?


Roolijäykkyydestä

Keinotekoista rooliin linnoittautumista sanotaan roolijäykkyydeksi, ja sen motiiveina ovat pyrkimykset suojella oman ammattikunnan taloudellista toimeentuloa. Siihen liittyvää roolin rajaamista alaspäin edustaa esimerkiksi aineenopettajan kasvatustieteellisten opintojen vaatiminen kaikilta lukioissa ja peruskoulujen yläasteilla opettavilta. Tämän mukaan kasvatustieteiden professori ei ole kelpoinen toimimaan lukioiden tai yläasteiden opettajana, jos hän ei ole suorittanut mainittua opintokokonaisuutta tai ryömi takaisin yliopiston pulpettiin lukemaan itse kirjoittamiaan pedagogisia kurssikirjoja loppuun.

Tällainen roolin rajaaminen ei tosin suuntaudu enää hierarkkisesti alaspäin, eikä sillä varjella alikvalifioituneiden tai epäpätevien rekrytoitumista virkoihin, vaan kyseinen kiusanteko on roolin rajaamista ylöspäin, jolloin virkaan nähden yliansioituneilta henkilöiltä vaaditaan suoriutumistasonsa alittavia näyttöjä. Rimaa madalletaan tällöin niin, että muutoin sen ylittävät hakijat eivät enää mahdu sen alta, eikä 43 numeron jalka mene 39 numeron kenkään.

Ammatillisia ja vallan käyttöön liittyviä etupyrkimyksiä pönkitetään usein vastuukysymyksillä ja uhkauksilla siitä, mitä voi tapahtua tai ketä syytetään, jos esimerkiksi psyyken potilas tekeekin itsemurhan tai joku ahdistuneisuudesta kärsivä oppilas syyllistyy kouluväkivaltaan. Niinpä rooli, eli ihmiseltä odotettu käyttäytyminen, ja hänen asemansa pyritään lukkimaan toisiinsa symmetrisesti, jolloin ihmiset helposti panssaroituvat rooleihinsa.

Lopputuloksena koulujen rehtorit ja opetuslautakunnat palkkaavat vain muodollisesti päteviä opettajia, vaikka he olisivat kuinka huonoja, koska muotoseikkojen taakse suojautuminen vapauttaa omasta vastuusta! Tällainen juridinen ja ennakoltavaikuttavuuden ajatussuhteeseen perustuva varautuneisuus ei ole kaikkein luovuutta herättävimpiä ja kannustavimpia, sillä se perustuu pelkoihin ja siten pikemminkin halvaannuttaa kuin aktivoi luottamusta ja vastuunottoa.


Ei se tee ketään hyväksi, että sanoo muita huonoksi

Suomi on kelpoisuusvaatimusten luvattu maa. Silti viranomaisvaltaa ei näyttänyt kiinnostavan, että hallitus nimitti vähemmistövaltuutetuksi kelpoisuusehtoja täyttämättömän hakijan, vaikka kolmisenkymmentä muodollisesti ja tosiasiallisesti pätevää oli tarjolla.

Itse kannatan joustamista muotoseikoista, kunhan tosiasiallinen pätevyys löytyisi ja jokin tutkinto olisi esittää (mutta vähemmistövaltuutetun tapauksessa sitä ei ollut). Liian usein virkoihin päätyy pelkkiä asiakirjaihmisiä, jotka nimitetään ainoastaan paperien perusteella, edes tapaamatta hakijaa. Näin on puolestaan yliopistoissa, joissa hakijoiden julkaisut lähetetään arvioitaviksi toiselle puolelle maapalloa, ja niin sanonut asiantuntijat märehtivät niitä lähettäen päätöksensä vihdoin tiedekunnille. Tämä on kaikkien rekrytointialaa tuntevien kauhu.

Demokratia on siitä mukavaa, että vaaleissa kansalaisten arvostelukyky on ylimmän auktoriteetin asemassa. Sikäli Krista Kiuru lienee päätynyt oikeaan paikkaan. Sosiaalidemokratiaa puolestaan voi arvostella siitä, että juuri ammattijärjestöjen ylläpitämä kiistely leivästä on suurin syy työelämän sadistis-masokistiseen roolijäykkyyteen, kun ruuvin saa vääntää auki vain muodollisesti kelpoinen ammattimies eikä kirjastoneitinäkään voi palvella muu kuin nimenomaisen informaatioalan koulutuksen saanut henkilö.

Lapsellista, mutta pikkumaisuudessaan inhimillisesti ymmärrettävää.

Jokaisen koulutuksia, kelpoisuuksia, pätevyyksiä ja muita muotoseikkoja penäävän kannattaakin kysyä itseltään, mikä hänen oma pätevyytensä oikeastaan on, ja pitäisikö itsekin suorittaa jotkin opinnot loppuun. Muodollisten seikkojen taakse suojautuminen kun herättää sen kysymyksen, eikö ihmisellä ole muuta keinoa osoittaa pätevyyttään.