15. elokuuta 2014

Palavatko Niinistön hihat?


Sauli Niinistön esiintyessä eilen TV-uutisissa minun silmiini pistivät presidentin otsalla karpaloiva hiki ja Mäntyniemen kulisseissa piileskelevän adjutantin poikkeuksellisen totinen ilme. Minä en luonnollisestikaan tiedä, mikä on Niinistön Venäjän-matkan todellinen syy, mutta siitä olen varma, että sitä ei kerrota medialle eikä kansalaisille kuin vasta vuosien päästä.

Oletan, että syy Putinin ja Niinistön tapaamiseen on lähtöisin Venäjän suunnalta, vaikka aloite kohtaamiseen olisikin lähtöisin Niinistöltä. Venäjä on häirinnyt Suomea viime aikoina näyttävästi muun muassa ilmatilanloukkauksilla, nettihyökkäyksillä ja epäilyillä suomalaisten osallistumisesta Ukrainan taisteluihin. Lisäksi se on uhannut vastatoimilla, jos Suomi hakeutuu Natoon, ja vihjannut, että Suomen ja Venäjän välillä 1992 solmittu valtiosopimus estäisi Naton jäsenyyden.

Niinpä en yllättyisi, jos Yhdysvaltain satelliittitiedustelu olisi paikantanut Venäjän asevoimien keskittäneen joukkoja ja kalustoja myös Suomen itärajan tuntumaan. Tähän viittaa sekin, että muut EU-maat ovat osoittaneet Suomea kohtaan ymmärtämystä ja hyväksyneet Niinistön oma-aloitteisuuden...

Muussa tapauksessa kokous osui outoon ajankohtaan, ja Niinistö on istumassa EU:n pöksyillä tuleen avatessaan oman, Euroopan unionista riippumattoman, ulkopolitiikkansa. Sotšiin sovitussa tapaamisessa myönteistä on pyrkimys neuvotteluyhteyden ylläpitoon, mutta muutoin kokous sisältää suuria riskejä.

Täydellinen tilaisuus suomettua

Niinistöllä on nyt käsissään, paitsi etevän ja taidokkaan ulkopoliittisen pelaajan ja rauhanrakentajan avaimet, myös erinomainen tilaisuus suomettaa. Katsotaanpa, miksi.

1) Heti pakotteiden asettamisen jälkeen järjestettävä tapaaminen voidaan nähdä muissa länsimaissa haluna irtautua EU-maiden riveistä. Tilanne voidaan tulkita niin, että kyse on yrityksestä parantaa kahdenvälisiä suhteita EU-maiden yhteenkuuluvuuden kustannuksella.

2) Se, että Suomi soittaisi ensiviulua Venäjän ja EU:n suhteiden ratkomisessa, ei olisi välttämättä hyväksi myöskään kahdenvälisille suhteille. On mahdollista, että Putin koettaa käyttää Suomea jonkinlaisena puolestapuhujanaan, yrittää ahmaista Niinistön tossunsa alle tai vihjaa, että Suomi on juuri sillä maantieteellisellä vyöhykkeellä, jonka Venäjä tuntee itselleen samalla tavalla omaksi kuin Ukrainankin.

3) Venäjä on pitkään koettanut hajottaa EU:n yhtenäisyyttä, ja siksi Venäjällä on tämänpäiväisessä tapaamisessa enemmän voitettavaa kuin Suomella, jolla on paljon hävittävää, mikäli maamme etääntyy EU:n pakoterintamasta ja joutuu Venäjän pelinappulaksi.

4) Suomi ei voi pukeutua puolueettoman rauhanvälittäjän rooliin, vaan Suomessakin tulisi ymmärtää, että osana pakotteita asettanutta EU:ta me olemme konfliktin eräs (tosin melko vähäpätöinen) osapuoli. Niinpä tapaaminen jää väistämättä kahdenvälisten suhteiden ratkomiseksi, eikä neuvotteluvaltuuksia muista asiakysymyksistä ole. Pakotteista ei ole syytä livetä, sillä oma asemamme Ukrainaa vastaavassa tilanteessa riippuisi EU-maiden yksimielisyydestä ja uskottavuudesta.

5) Suomi ei voi eikä sen kannattaisi esiintyä myöskään EU:n neuvottelijana, koska maamme ei ole mahdollista eikä järkevää ottaa päälleen koko sitä laskua, joka konfliktista lankeaa. Oikea muoto on vaikuttaminen EU:n riveissä ja EU:n kautta.

6) Kokoontumispaikka Sotši sijaitsee Venäjän konfliktipesäkkeiden Krimin ja Georgian välimaastossa, joten matkustamalla juuri sinne Niinistö tulee helposti antaneeksi tahattoman viestin, että Suomi hyväksyy Venäjän toimet, muun muassa Krimin miehityksen. Tällaista viestiä kannattaisi välttää, koska sen seuraukset kohtelisivat huonosti oman maamme turvallisuutta.

7) Vaakalaudalla ovat myös Suomen ja Ukrainan väliset suhteet, jos Suomi mielistelee Venäjää ja kääntää opportunistisesti selkänsä olemassaolostaan taistelevalle maalle. On oman identiteettimme ja itsearvostuksemme kannalta parempi, että puolustamme oikeamielisyyttä vääryyttä vastaan, kuin että välttelisimme haittoja ja hyväksyisimme sen, mikä näyttää poliittisessa pelissä hyödylliseltä.

Vaikka EU-maat ovatkin osoittaneet ymmärtämystä Niinistöä kohtaan, myös minä osoitan ymmärtämystä niitä EU-maita kohtaan, jotka ovat viime maaliskuusta asti hoitaneet suhteita Venäjään puhelimitse.

Entä voiko tapaamisella olla mitään myönteisiä tuloksia?

Niinistö yrittää luullakseni välttää ne suuret vahingot, jotka syntyisivät, mikäli Venäjä laittaisi ilmatilansa kiinni. Tämä merkitsisi katastrofia kansalliselle lentoyhtiöllemme, jonka pätäkkä tulee pääasiassa Aasian kaukolennoista. Keskusteluhalun ilmaisemisella voidaan siis toivoa tai esittää kohtuullisuutta ja malttia. Samalla voidaan purkaa vainoharhaisuutta.

On syytä muistaa, että Krimin miehitys ei ole kuitenkaan mitään sellaista, minkä EU voisi hyväksyä neuvottelupöytään tapahtuneena tosiasiana, jota Venäjä saa käyttää korttinaan. Venäjä on yksiselitteisesti rikkonut kansainvälistä lakia ja ETYJ-asiakirjoja, ja siksi sen on peräännyttävä suvereenin valtion alueelta ehdoitta.

Venäjän keinot ja keinottelu

Monet näyttävät myös Suomessa ajattelevan, että Venäjän tukemien separatistien toimet Ukrainassa olisivat hyväksyttäviä, yhdenvertaisia ja ainoastaan ”vaihtoehtoisia” ajattelutapoja konfliktissa. Juuri tällä tavoin venäläispropaganda on aina menetellyt: se esittää omat historiaa vääristelevät tapahtumakulkunsa muka tasavertaisina ja yhdenveroisina näkökulmina, joita leimaa vain mielipiteenvarainen tulkintaero.

Tosiasiat ovat kuitenkin toisenlaisia. Nythän ei ole kyse vain siitä, että asiassa olisivat vastakkain keskenään samanarvoiset lähtökohdat ja että niiden välinen ero olisi pelkkä muotoseikka. Kyse on siitä, minkälaista yhteiskuntajärjestelmää kumpikin osapuoli on ajanut ja puolustanut.
 
Venäjä on rikkonut YK:n ihmisoikeusperiaatteita jo oman kansansakin keskuudessa polkemalla vähemmistöjään. Ja nyt se tekee samaa Ukrainassa, jossa yli tuhat ihmistä on kuollut Venäjän tukemissa taisteluissa. YK on selvästi tuominnut Krimin miehityksen, ja kansainvälisen oikeuden kannalta valloituksella ei ole mitään legitimiteettiä. Venäjän Krimillä masinoimat vaalit ovat kuin Venäjä järjestäisi Ahvenanmaalla vaalit maakunnan kuulumisesta itselleen.

Monet ovat ihmetelleet, miksi Venäjä pelaa itsensä jatkuvasti paitsioon poikkeamalla länsimaisista ihmisoikeuskäsityksistä ja menettelytavoista. Totuus on, että Venäjä ei piittaa eikä välitä mainetekijöistä vaan uskoo sotilaalliseen voimaansa. Sotilaallinen vastavoima on myös ainoa, jota Venäjä uskoo ja joka tekee Venäjästä harkitsevaisen.

Venäläiset tietävät, että heitä pidetään joka tapauksessa brutaaleina, joten ei ole merkitystä sillä, kuinka brutaaleina heitä pidetään: Vihatkoot, kunhan pelkäävät! Venäjä jopa toivoo ja järjestää konflikteja, koska niiden kautta se saa tilaisuuden voimannäyttöihin ja sotilaallisiin voittoihin, joita lännen heikkouden ja sivistyneisyyden vuoksi helposti syntyy.

Juuri niin Putin sai tahtonsa läpi Georgiassa, ja Suomen separatisti Paavo Väyrynen kirjoitti blogissaan, että Georgia hyökkäsi Venäjälle! Ei tarvinne muistuttaa, että YK:n ja muun maailman tulkinta asiasta on päinvastainen kuin tuon ikuisen idänkortilla pelaajan ja suomettumisen mestarin. Tosiasiassahan Georgia hyökkäsi Etelä-Ossetiaan, mistä Venäjä puolestaan sai tekosyyn valloittaa alueita Georgialta ja osoittaa sitä kautta laajenemisenhaluaan. Vielä vuonna 2003 Vladimir Putin vaati, ettei sotilaallista voimaa saa käyttää toista valtiota vastaan kuin YK:n turvallisuusneuvoston tuella, mutta nyt se on marssittamassa sotilaitaan Ukrainaan joko koolle kutsumansa turvallisuusneuvoston luvalla tai tarvittaessa ilman lupaa.

Venäjän taktiikkaan kuuluvat historian vääristely ja asioiden kääntäminen kuin pirunpeilissä päälaelleen. Slaavilaista melankoliaa ilmentäen Venäjä marttyyrisoi itsensä ja lavastaa itsensä uhriksi. Toiseksi se pitää omia aggressioitaan vastauksina provokaatioihin, joita länsi muka esittää. Lisäksi se syyttää Yhdysvaltoja ja EU:ta sotkeutumisesta Ukrainan sisäisiin asioihin, joihin se itse on sekaantunut.

Venäjä on leimannut seksuaalivähemmistöjen julkisen elämän homopropagandaksi, koska se itse sensuroi vähemmistöjään ja harjoittaa todellista heteropropagandaa. Venäjä on tukenut Syyrian vallassa olevaa arabisosialistista Baath-puoluetta lainoilla, koulutuksella ja aseistuksella niin, että hirmuhallinto silläkin maailmankolkalla jatkuu ja pakolaistulva ulottuu Suomeen asti. Juuri nyt Venäjä tukee separatistien harjoittamaa terrorismia Itä-Ukrainassa ja arvostelee Yhdysvaltoja, CIA:ta ja Natoa terrorismista.

Mitä eroa on siis Yhdysvalloilla ja Venäjällä meidän suomalaisten kannalta? On eri asia olla demokraattisen ja liberaalin länsivallan kaveri kuin elää totalitaristisen diktatuurin naapurissa ja sen autoritaarisen komentelun alla.

Siksi myöskään Venäjän esittämät tilanteiden vääristelyt eivät ole tasavertaisia tai yhdenveroisia vaihtoehtoja, eikä lännen ja idän välillä valitseminen ole pelkkä muotoseikka kahden erilaisen tulkinnan välillä. Venäjän toimia puolustelevien pitäisi ymmärtää, että Yhdysvaltojen voimankäyttö ei ole sama asia kuin Venäjän voimankäyttö eikä Ukrainan laillisen hallituksen suvereenius ole sama asia kuin separatistien suvereenius. Keskeistä on juurikin se, millaista niiden harjoittama politiikka on sisällöltään. Lännen politiikalla on moraalinen oikeutus, Venäjän ei.

Tällaisen naapurin kanssa neuvottelemaan Niinistö on lähtenyt. Voitettavaa on vähän mutta hävittävää paljon. Minulle tulee samanlainen olo kuin useimmille suomalaisille tuli Paasikiven lähtiessä Moskovaan. Toivottavasti Niinistö saa aikaan parempaa ja reilumpaa jälkeä kuin ne suomettumisen ajasta muistuttavat vanhan koulun poliitikot, jotka ovat nousseet puolustamaan Venäjän aggressiivisia toimia.