25. elokuuta 2014

Suomen liittymistä Natoon vauhditettava


Pääministeri Alexander Stubb kertoi Yleisradion haastattelutunnilla, että Suomi olisi pääsemässä ”erityiskategoriaan” Nato-kumppanuuden ja mahdollisen jäsenyyden suhteen. Tämä on hyvin ymmärrettävää, sillä pitkään rakennettu rauhankumppanuusohjelma, johon myös Venäjä kuuluu, horjuu. Käytännössä se on romuttunut Ukrainan kriisissä. Siksi Nato pohtii asiaa uudelleen syyskuun kokouksessaan, ja siksi myös Suomen asema väistämättä muuttuu.

Kolmen edellisen presidentin suurimpia ulko- ja sotilaspoliittisia virheitä olivat maamiinoista luopuminen ja Nato-vastaisuus. Natoon olisi kannattanut hakeutua hyvän sään aikana. Tällä hetkellä Suomessa kähistään sekä Venäjän että Naton pelossa, ja monien ihmisten Nato-vastaiset puheet tuovatkin mieleen 1970-luvun kannanotot, joiden mukaan suomalaisten on turvallisinta elää Venäjän kainalossa tai talutusnuorassa. Sen sijaan Sauli Niinistön ja kokoomuksen vetämä Nato-myönteinen linja on osoittanut vastuuntuntoa nykyisessä tilanteessa.

Koska suuri osa kansasta jarruttelee Natoon liittymistä, jonka korkeimmat upseerimme ja muut sotilasasiantuntijat puolestaan tietävät välttämättömäksi uskottavalle puolustukselle, Suomea on jouduttu reivaamaan lähemmäksi Natoa kansan selän takana. Upseeriliiton tänä vuonna julkaiseman tutkimuksen mukaan Suomen kenraaleista ja eversteistä 68 prosenttia kannattaa Natoon liittymistä ja ainoastaan 26 prosenttia vastustaa.

Vastustajistakin suuri osa on niitä, jotka pitävät Natoon kuulumista sinänsä toivottavana, mutta he ovat arvioineet asiaa pragmaattisesti peläten maanpuolustustahdon heikentymistä, jota puolustusliiton jäsenyys voisi aiheuttaa. Huomiota herättävää on, että Lissabonin sopimukseen sisältyvät turvatakuut (joiden takana ei ole sotilaallista voimaa), eivät heidänkään mielestään riitä.

Arvelen, että Suomen nykyisessä ulkopoliittisessa johdossa vallitsee syvä ymmärrys siitä, että Natoon kuulumattomuus on maallemme valtava riski, ja siksi olisi tärkeää, että Suomi olisi Naton jäsen. Tämän ajatuksen varaan puolustuspolitiikkaa on rakennettu jo pitkään.

Keskeinen kysymys on, miten saada Suomi Naton jäseneksi, kun tilanteesta tietämätön kansa sitä vastustaa. Naton jäsenyydestä ei koskaan voida järjestää kansanäänestystä, sillä olisi harmillista, jos poliittinen johto ilmaisisi Nato-myönteisyytensä pitämällä asiasta äänestyksen ja kansa sanoisikin ”ei”. Tällöin halukkuus Natoon olisi kerrottu, mutta kansa vetäisi poliitikoilta housut kinttuihin venäläisten nauraessa.

Siksi tie Natoon on kulkenut Nato-option, kumppanuusohjelman ja yhteensopivuuden lisäämisen kautta. Viimeisimpänä uutuutena Suomi on solmimassa Naton kanssa kauttakulkusopimuksen, joka parantaa Suomen valmiutta ottaa vastaan muiden maiden sotilaita sekä huoltaa laivoja ja lentokoneita. Isäntämaasopimuksena (Host Nation Support Memorandum of Understanding) tunnettu pöytäkirja ei ole kansainvälinen sopimus vaan poliittinen asiakirja, joka seuraa valtioneuvoston jo vuosituhannen vaihteessa linjaamaa päätöstä lisätä Suomen valmiutta ottaa vastaan sotilaallista apua.

Tämä käytännössä sivuutti Suomen 1992 Venäjän kanssa tekemän valtiosopimuksen, jonka mukaan Suomi ei salli aluettaan käytettävän hyökkäykseen Venäjää vastaan. Tämän sopimuksen rikkomisesta Nato-sopimuksessa ei kuitenkaan ole kyse, sillä Nato on nimenomaan puolustusliitto. Juuri siksi ulkoministeri Erkki Tuomioja tyrmäsi Putinin entisen talousneuvonantajan vihjailun siitä, että Kreml voisi vedota sopimukseen ja uhata Suomea väkivallalla. Myös Jyrki Katainen piti mahdottomana, että naapurivaltio yrittäisi vaikuttaa Suomen itsemääräämisoikeuteen.

Ongelma on, miten saada maamme Naton täysivaltaiseksi jäseneksi. Suomen Nato-viivyttelyä voidaan jatkossa käyttää koulukirjaesimerkkinä siitä, mitä merkitsee sana ”jahkailu”. Jäseneksi liittymistä edeltää yleensä Membershit Action Plan -ohjelma, mutta George W. Bush olisi ollut valmis ottamaan Ukrainan ja Georgian Naton jäseneksi jopa ilman sitä. Suomessa tämä vaihe on käyty läpi yhteensopivuutta lisäämällä, ja nykyisin Suomi on niin lähellä Natoa, että lähemmäksi ei liittymättä pääse.

Muissa EU-maissa Suomen viivyttelyä on pidetty hidasjärkisten politiikkana. Natosta ulkona olevia EU-maita ovat Irlanti, jolla ei ole juurikaan rajanaapureita, Itävalta, jossa Nato-jäsenyyden estää Saksan-pelossa säädetty perustuslaki, Kypros, jota hiertävät Kreikan ja Turkin jäätävät suhteet, sekä liittoutumattomuuttaan varjelevat Ruotsi ja Suomi. Jopa Albania ja Kroatia ovat jäseniä! Nimenomaan Suomen kaltaiselle maalle jäsenyydestä olisi eniten hyötyä, sillä Naton rajat ovat pyhät.

Liittoutumattomuutemme johtuu vain liittymisvaiheen mahdollisesti tuottamasta epävakaasta tilanteesta. Juuri siksi Nato-hakemuksemme on luvattu ja oletettu käsiteltävän ja hyväksyttävän pikavauhtia, jos sellainen tehtäisiin.

Toinen tie olisi se, että puolueissa ymmärrettäisiin liittymisen tarpeellisuus ja asiaa alettaisiin ajaa puolueohjelmiin kirjattuna tavoitteena. Tämä edellyttäisi kansan kouluttamista ajattelemaan omaa etuaan. Lopulta eduskunta voisi tehdä asiasta päätöksen.

Sen sijaan sitovaan kansanäänestykseen alistettavaksi asia on liian tärkeä. Kansan enemmistön nimittäin kääntäisi Nato-myönteiseksi vain lupaus, jonka Stalin antoi Paasikivelle uhkauksenomaisesti: ”Tulette saamaan kaikki äänet!”

Natoon liittymistä myös siinä tilanteessa, että kansan enemmistö ei sitä sattuisi kannattamaan, puoltaa tosiasia, ettei kansan enemmistö tiedä kaikkia turvallisuuspoliittisia näkökohtia. Kansa ole yleensäkään osannut toimia omaksi parhaakseen kuin vasta ääritilanteissa.

Julkisuudessa on esitetty ripitystä, jonka mukaan Alexander Stubbin vetämä Nato-myönteisyys on ajattelematonta nyt, kun Venäjä möyrii rajanaapuriensa tonteilla. Olen toista mieltä. Ajankohta Suomen Nato-hakemukselle on aina yhtä otollinen.

Kun Venäjä on osoittanut yhteistyökyvyttömyytensä ja -haluttomuutensa EU:n ja Naton kanssa ja maa on korviaan myöten ongelmissa Ukrainan kriisissä, se ei varmasti aloita ”kahden rintaman sotaa” käymällä Suomen kimppuun, vaikka maamme jättäisi Nato-hakemuksen heti. Ja mahdolliseen noottiin voisi vastata, että Venäjä itse rikkoi turvallisuustilanteen ja teki Natoon hakeutumisen tärkeäksi aggressiivisella ulkopolitiikallaan ja itsenäisen valtion suvereniteettiin puuttumisellaan. Varmaa on, että palovakuutus kannattaa tehdä ennen kuin pirtti palaa, eikä sitä enää saisikaan sitten kun talo on tulessa.

Venäjää ei pidä pelätä siksi, että maan johdon oletetaan olevan täyttä ymmärrystä vailla, epävakaa, horjuva ja altis fataalille ja itsetuhoisellekin politiikalle. Venäjää pitää pelätä siksi, että sen tiedetään olevan täysin harkitseva ja määrätietoinen sekä valloittavan maita yksi kerrallaan. Erään analyysin asiasta antoi Ilkka Kanerva, joka totesi, ettei Putinin juna näytä pysähtyvän.

YYA-sopimusta opiskelleet voivat tietenkin jatkaa piehtaroimistaan spekulaatioissa, joiden mukaan maanpuolustusta ei pidä siirtää muiden vastuulle eikä pitäisi luottaa vieraaseen apuun. Selvää on, ettei maanpuolustusta voida ulkoistaa, mutta ei pidä myöskään luoda tilannetta, jossa vähäväkinen maamme jäisi kriisin sattuessa yksin. Se on liittoutumisen riskejä paljon pahempi vaihtoehto.

Maanpuolustustahto ja Naton tuki eivät ole toisensa pois sulkevia vastakohtia, eikä ole mitään syytä olettaa, että Naton jäsenyys heikentäisi armeijaamme, kunhan yleinen asevelvollisuus pysyy voimassa.

Pomminvarmaa on, että Suomen asema Naton jäsenenä olisi huomattavasti parempi kuin näennäisesti itsenäisenä maana, jonka puolustaminen on vain oman armeijan varassa mutta jonka Venäjä voi lukea etupiiriinsä sisältyväksi ja kuin tarjottimella olevaksi maapalaksi. Naton kautta olisi saatavissa muun muassa tiedustelutieto, joka on ratkaisevaa nykyajan sodankäynnissä.

Naton jäsenenä Suomella olisi sekä parempi sotilaallinen toimintakyky että parempi ennakolta vaikuttava pelote, joka perustuu väkivaltapotentiaaliin. – Siis mikäli maamme Natoon enää kelpaa. Onhan tärkeää myös se, mitä meistä ajatellaan lännessä, eikä aina vain se, mitä mieltä ollaan idässä.