20. elokuuta 2014

Kansallinen omaisuus ja isännättömän pääoman ongelma


Isännättömän pääoman ongelma tunnetaan myös yhteismaan tragediana. Jos laidunmaa on yhteistä, jokaisella karjankasvattajalla on intressi viedä laitumelle mahdollisimman paljon karjaa. Koska ruohoa on rajallinen määrä, jokaisesta uudesta laidunnettavasta saatava lisähyöty pienenee, ja tätä sanotaan laskevan rajahyödyn laiksi. Lopulta käy niin, että ahneuden voittaessa kaikki ruoho tulee syödyksi, ja karja kuolee nälkään.

Yhteismaan tragediaa käytetään usein yhteisomistuksen arvostelemiseen. Yhteisomistusta voidaan puolustaa toteamalla, että noin traagisesti ei käy suinkaan yhteisesti omistetulla maalla vaan ei-kenenkään maalla. Yhteisesti omistetun maan haltijoillahan on suuri intressi huolehtia myös siitä, ettei karjalauma kasva liikaa, eli rajoittaa maan käyttöä. Ongelma syntyykin vasta sellaisen resurssin kanssa, jolla ei ole omistavaa subjektia lainkaan, tosin sanoen isännättömän pääoman kanssa.

Kuinka traagista onkaan, että tärkeimmät luonnonvaramme, kuten ilmakehä ja vesivarat, ovat nimenomaan tuota isännätöntä pääomaa? Ihminen tulee toimeen ilman happea vain muutamia minuutteja, ja silti juuri ilmakehä kuuluu isännättömän pääoman piiriin, samoin maailman valtameret. Ehkä sanonta ei-kenenkään maa on harhauttanut jättämään valtioiden rajojen ja talousalueiden ulkopuoliset vesialueet huomiotta. Siksi niille saa kylvää mitä tahansa.

Koko jättiläismäinen ilmastonmuutos johtuu juuri siitä, ettei ilmakehää omista kukaan, jolla olisi taloudellinen intressi sitä suojella. Toisaalta ilmakehän julistaminen jonkun tietyn tahon omaisuudeksi johtaisi ennen pitkää siihen, että hengittämisestä tulisi pankkitoimintaa: Jos hyväksyt hengitysmaksun korotuksen, sinun ei tarvitse tehdä mitään. Mikäli et hyväksy asettamiamme ehtoja, voit lakata vetämästä ilmaa keuhkoihisi...

Näin mukavaa olisi luonnonvarojen kapitalisoiminen. ”Ei-kenenkään alueeksi” julistamisen sijasta elintärkeille luonnonresursseille sopiikin juuri yhteisomistus, jonka käytöstä sovitaan poliittisesti.

Luonnonvarojen kapitalisoiminen on valitettavan pitkällä Suomessa. Vaarassa ovat muun muassa pohjavetemme ja maaperän mineraalivarat, joihin valtiolla on ollut perinteisesti privilegio. Niiden hyödyntämistä on pidetty kansantaloudellisesti tärkeänä ja samalla myös kansallisen politiikan asiana.

Siksi on vastustettava sellaista politiikkaa, jolla pohjavesivarojamme yksityistetään ja joku ulkomainen firma myy ne muovipullo kerrallaan ”Evianin” tai ”Vichyn” tuotemerkki kyljessä. Ulkomaiset yritykset tähyilevät himokkaasti myös maamme uraanivaroja. Niitä ei saa antaa ulkomaisten toimijoiden hyödynnettäviksi.

Viime päivinä on saatu osoituksia siitä, kuinka huonoa politiikkaa valtion omaisuuden yksityistäminen on ollut. Yleisradion aiemmin omistama Digita takoo rahaa nykyisille ulkomaisille omistajilleen samalla kun yhtiö kiskoo maksua jokaisesta Yleisradion lähettämästä bitistä.

Koska jälkiviisaus on parasta esittää etukäteen, vastustin Digitan myyntiä jo silloin kun hallitus laittoi sen lihoiksi. Perusteeni oli tuolloin se, että lähetysverkko on turvallisuusstrategisesti tärkeää omaisuutta. Nyt valtionyhtiön ostaneella firmalla on ”yksityisomistettu monopoli markkinataloudessa”, toisin sanoen hinnoittelun yksinvalta, ja kaikki tämä oikotietä: ilman kapitalismiin liittyvää pääoman keskittymistä! Arvaapa, kuka maksaa.

Suomessa on vaadittu infrastruktuurin kansallistamista myös laajemmin. On poliittisesti etevää vaatia sellaista, mikä on jo saavutettu, sillä onnistuminen ei jää tällöin tuloksista kiinni. Maantiet, rautatiet, katuverkosto ja lentokentäthän ovat valtion, kuntien tai niiden omistamien yritysten omaisuutta, samoin suuri osa sähkön runkoverkosta. Omasta mielestäni kansallinen omaisuus on suurta rikkautta, ja Euroopassa kannattaisi kansallistaa eritoten pankit, joille valtiot ovat antaneet rahanluontioikeuden, sekä palauttaa täten rahanluonti-instituutio julkisen vallan kontrolliin talousdemokraattien idean mukaisesti.

Palkansaajien tutkimuslaitoksen entinen johtaja Jaakko Kiander ja taloustoimittaja Seppo Konttinen laskivat muutama vuosi sitten, että valtiolla ei olisi ollut nettovelkaa 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puolivälissä juuri lainkaan, jos valtio ei olisi myynyt omistamiaan yhtiöitä. Niin hyvin firmojen arvo on noussut ja niin anteliaasti ne ovat voineet jakaa osinkoja (Seppo Konttinen teoksessaan Kansallisomaisuuden ryöstö).

Myös Britanniassa on saatu huonoa näyttöä siitä, että Thatcherin aikana suurin osa saaren lentokentistäkin yksityistettiin, ja esimerkiksi Heathrown omistus on karannut Espanjaan, Qatariin, Québeciin ja Singaporeen. Lontoon satamat on omistanut perinteisesti kaksi yksityistä yliopistoa, jotka saavat suuren osan tuloistaan niistä, ja silti ne kantavat tuhansien eurojen lukukausimaksuja. Parempi olisi kansallistaa myös yliopistot, niin että saataisiin aitoa kilpailua tieteeseen, kun kaikki olisivat samalla viivalla. Britanniassa yksityistäminen on ollut paradoksi siksi, että siellä monarkki yksityisomistaa monimutkaisten järjestelyjen kautta valtion koko omaisuuden.

Julkiseen omistukseen on suhtauduttu Suomessa ikään kuin kyseessä olisi yhteismaan tragedia. Myös yksityisen omaisuuden pitää nauttia hyvää suojaa, mutta oman käsitykseni mukaan julkinen omaisuus on sellaista varallisuutta, joka vahvistaa kansakunnan toimintakykyä.

Operationaalisen toiminnan yksityistämistä kannatan kyllä. Esimerkiksi junalippujen hinnat voisivat laskea (silmälasien ja lentohintojen tavoin), jos alalle tulisi kilpailua. Toisaalta yksityistäminen on suuri ongelma silloin kun omistajuus päätyy ulkomaille ja verovaroin rahoitetut julkiset palvelut on ulkoistettu niin, että liikevoitot niiden pyörittämisestä kulkeutuvat ulkomaisten sijoittajien taskuihin. Kaupungin köyhtymis- ja velkaantumiskierre pääsisi kunnolla vauhtiin, jos kaupunki yksityistäisi ja myisi voittoa tuottavat energialaitoksensa ja asuntonsa, kuten se on myynyt tappiollisen liikennelaitoksensa, ja tuloutukset tätä kautta vähenisivät drastisesti.

Ehkä yhteismaan tragedian sijasta kannattaisi alkaa puhua yksityistämisen tragediasta. Infrastruktuurin kansallinen omistus on perusteltua jo turvallisuuspoliittisista syistä.