23. elokuuta 2014

Minun räppini Cheekistä


Joukkokäyttäytymistä analysoivan sosiologian piirissä on ajateltu, ettei ihmisyksilö fanita suosikkiaan välttämättä siksi, että tähtönen olisi hänen omasta mielestään kovin hyvä, vaan siksi, että suosikin perään kiljuminen lisää hänen omaa arvostustaan suosiota osoittavassa ryhmässä.

Tämän mukaan esimerkiksi Pia ei tykkää Elviksestä siksi, että hän oikeasti pitäisi hänen musiikistaan, vaan siksi, että muutkin tekevät niin. Osoittaessaan epäsympatiaa Elvikselle hän saisi fanilauman vihat silmilleen, kun taas kannattaessaan Elvistä hän pääsee osalliseksi koko faniryhmän suosiosta.

Taustalla vaikuttaa ihmisen taipumus välttää ristiriitoja ja halu ratkaista konflikteja, mitä puolestaan selitetään psykologisilla dissonanssiteorioilla. Jos Pian kaveri Mia tykkää Elviksestä, mutta Pia itse alun perin ei, Pian ja Mian välille syntyy helposti eripuraa. Pia voi ratkaista ristiriitatilanteen panemalla välit poikki Mian kanssa, tai sitten hän voi valita helpomman tien, eli alkaa Mian tavoin tykätä Elviksestä.

Ongelman muodostaa, jos Pian ja Mian välille syntyy kilpailua Elviksen heitä kohtaan osoittamasta suosiosta. Fanilauma voi ratkaista tilanteen vaatimalla yhdenmukaista käytöstä ja sulauttamalla minuuden korostamispyrkimykset sosiaaliseen koheesioon. Samaan tapaan feministit tuomitsevat prostituution estääkseen tynnyriä vuotamasta siitä, mistä lauta on matalin, eli pidättääkseen seksiä heteromiehiltä ja nostaakseen vaikean tavoitettavuuden kautta omaa arvoaan sosiaalisen vaihdon markkinoilla.

Artisti itse puolestaan ratkaisee kilpailuongelman julistamalla tasa-arvoa ja antautumalla ”ihan tasavertaisesti” kaikkien kannatettavaksi. Juuri siksi suosiosta riippuvaiset taiteilijat vinkuvatkin kaikkialla tasa-arvon perään, sillä heidän oma roolinhallintansa on sosiodynaamisesti riippuvaista siitä, ettei heidän faneistaan kukaan nouse ylitse muiden.

Dissonanssiteorioilla voidaan, paitsi selittää pop- ja rockartistien suosiota, myös valaista poliittistenkin henkilökulttien syntyä. Huvittavinta on, mikäli suosion kohteet eivät ole objektiivisesti kovin hyviä, tai he ovat kerrassaan samantasoisia ilman, että heidän välillään olisi juuri mitään eroa.

Tällaista tilannetta valaisee diskoissa ja kaiken maailman flow-festareilla soittelevien DJ:den suosio. He pyörittelevät pääasiassa muiden tekemiä levyjä. Homman osaa periaatteessa kuka vain, mutta silti muutamia pidetään ylivoimaisesti toisia parempina ja heidän tekemiään ”settejä” ylistetään alan palstoilla ja kehutaan, kuinka juuri heidän reiveissään vallitsi mitä parhain tunnelma!

Näin on vain siksi, että niin on sovittu. Tapahtumien osallistujat itse luovat tilaisuuksiin (ainakin näennäisesti) hyvän fiiliksen sopimalla, että juuri tämän artistin konsertissa on pakko olla hyvä viilinki. Kyseisten tähtösten kautta ilmaistaan siis sosiaalista yhteenkuuluvuutta eikä musikaalista makua tai arvostelukykyä.

Kun entinen ministeri Paavo Arhinmäki haukkui rap-artisti Cheekin (oikealta nimeltään Jare Henrik Tiihonen) julkisessa puheenvuorossaan, hän otti melkoisen riskin. Hän osoitti ryhdikkyyttä ja suoraselkäisyyttä erottautumalla huippusuositun Cheekin kannattajakunnasta. Samalla hän sanoutui irti suosijoiden kuoroon liittymisen tuomasta todennäköisestä lisäkannatuksesta. Olisihan myös poliitikolle järkevää mennä jonkun itseään suositumman taakse ja suhtautua myötäsukaisesti hurmokseen, kun sitä kautta voisi välttää dissonanssia ja päästä apajille kannatusnosteesta. Älyllisyyden osoittaminen yleensä vie enemmän ääniä kuin tuo.

Arhinmäki otti riskin myös vilauttaessaan sateenkaarilippua Moskovan MM-kisoissa, vaikka lippu olikin pieni ja vain hänen avustajansa ehti ottaa siitä kuvan. Suomen media pyrki selittelemään Arhinmäen diplomaattisesti arveluttavana pidettyä tempausta parhain päin koettamalla lavastaa hänestä ”yleisesti arvostelukyvyttömän”.

Juuri siksi tiedotusvälineissä korostettiin hieman myöhemmin, miten ministeri erehtyi myös juopottelemaan Sotšin antigay-olympialaisten pronssimitalijulhissa! Kun tätä huudettaisiin niin, että se varmasti kuuluisi Tehtaankadulle asti, Venäjän suurlähetystössä voitaisiin päätellä miehen olevan turvallisesti hullu. Venäjän hienovaraista, lähes huomaamatonta ja medialle niin tyypillistä lepyttelypolitiikkaa yhtä kaikki; tosin myöhempi historia on osoittanut sen tehottomaksi.

Mutta ei Arhinmäki hullu ollut vaan hyvin järkevä. Kunpa mies saataisiin vielä kannattamaan Natoa ja ydinvoimaakin.

Entä sitten Cheek, joka keräsi kaksi stadionillista yleisöä? Hänen suosiotaan voidaan selittää toki muillakin tekijöillä kuin dissonanssiteorian johdelmilla. Keski- ja työväenluokkainen nuoriso kantaa rahansa tälle hyvinvointihamsterille, jonka ”bling-bling”-rapista Arhinmäki ei pidä, sillä antaahan se kurjuudessa eläville nuorille toivoa, kun näkee edes yhden menestyvän! Tällöin suosikkimaskotti toimii projektion kohteena.

”Oi kaunis Johanna, älä usko marsuihin, mairesiin omahyväisiin”, sanaili jo Ismo Alanko Pornografiaa-laulussaan, mutta silti muutamat uskovat.

Cheekin puheet huonoista ajoista ja paremmasta tulevaisuudestaan vetoavat nimenomaan niihin nuoriin, joilla menee keskimääräistä kehnommin, koska hän tarjoaa samastumisen kohteen teiniangstista kärsiville. Cheek on ottanut käyttöön kovat aseet, sillä hän myös tuhoaa omaisuutta vallan ja vaikutuksen osoittamiseksi, aivan kuten potlatch-intiaanit aikoinaan. Tuhlaahan hän teineiltä keräämiään varoja loistoautoihin, ja malliksi hän romutti yhden ajaessaan Bentleynsä päin Hakaniemen siltaa matkalla työväenluokan asuinalueelle Helsingissä.

Siloposkinen Cheek herätti Paavo Arhinmäessä ristiriitaisia tunteita kenties siksi, että hän muistuttaa saunapuhdasta kokoomusnuorta, vaikka rap on alun perin mustan väestön hikistä protestimusiikkia, joka on kotoisin slummien takapihoilta. Itse en sanoisi rappia musiikiksi ollenkaan, sillä siitä puuttuu kontrapunkti, ja enemmän se muistuttaakin puhuttua valitusta. (Tämä ei silti poista operettien musiikkiluonnetta, vaikka myös niissä on puhuttuja osioita, sillä musiikki on sentään ylivertaisen melodista, vaivatonta ja lennokasta.)

Cheek vetoaa suomalaisiin nuoriin samasta syystä kuin Eminem amerikkalaisiin. Suomen amisteineillä on ryhmäpaineesta johtuva tarve identifioitua sellaiseen porukkaan, jossa heidät hyväksytään ja he voivat luoda fanittamiseen perustuvaa arvonnousua itselleen. Musta rappari olisi kuitenkin samastumisen kohteena vaikea, mutta valkoiseksi kalkittuna sama kelpaa. Kun rappari on vielä hyvätapainen ja maineeltaan (toistaiseksi) moitteeton mutta yhteiskunnallisesti kritiikitön ja mitäänsanomaton, se kelpaa tämän kaiken kustantajille, eli lasten ja nuorten vanhemmille. Murkkuprotestien purkaminen on juuri sopivasti hallitulla tasolla.

Niinpä Cheek pukeutuu valkoisiin vaatteisiin osoittaakseen olevansa puhtaampi kuin puhtaus itse ja muistuttaa sikäli Elvistä. Lisäksi hän on alkanut hakea esityksiinsä näennäistranssendentaalisia sävyjä ja toi lavalle Katri ”Katson sineen taivaan” Helenan, joka saattaa tyydyttää vanhempia ja isovanhempia. Kun konsertin yhdessä vaiheessa tehosteista satoi jopa rahaa, siinä näkyi peittelemätön suhtautuminen kaiken motiiviin – ja samalla myös rikastumiselle annettu tunnustus. Sikäli Cheek on juppi-stubbilaisuuden täydellinen projektio yhteiskunnassamme.

Stadionkonsertti on luonnollisesti myös sellainen (filosofi Marc Augén termiä käyttääkseni) epäpaikka, jossa yleisö voi kokea depersonalisaation ja hukuttaa identiteettinsä massakulttuuriin. Niinpä se tarjoaa oivallisen tilaisuuden nuoruusiän emansipaatiokriiseistä kärsiville pojille ja tytöille, jotka voivat edes hetkeksi unohtaa kurjat kotiolonsa sekä kehnon taloudellisen tilanteensa ja palata tyhjää täynnä olevasta tilaisuudesta alipalkattuihin hampurilaistyöpaikkoihinsa tällä tavoin tyydytettyinä ja tyytyväisinä pidettyinä.

Mitä enemmän suuria konsertteja, sitä tyhmempiä ja epä-älyllisempiä ovat nuoret (ja vanhemmatkin) ihmiset. Mikäli he hakeutuisivat yhtä sankoin joukoin kriittisen yhteiskuntateorian seminaareihin, heidän asiansa voisivat olla paremmin. – Siis sanon vaan.