Ranskan presidentinvaalien ensimmäinen kierros todisti yleiseurooppalaisesta ilmiöstä. Perinteisten puolueiden kannatus on sulamassa pois, ja poliittinen kenttä on sirpaloitunut.
Tästä kertoo Emmanuel Macronin menestys perustamansa En Marche! (Liikkeelle!) -puolueen ehdokkaana. Erittäin epäsuositun sosialistihallituksen entinen ministeri ja Rothschild & Cie -pankin investointipankkiirina toiminut kannatuskomeetta keräsi eniten ääniä vain yhdestä syystä: kansalaiset ovat epätietoisia ja hämmentyneitä.
Paras esimerkki poliittisten voimasuhteiden muutoksesta on sosialistien pääehdokkaan, Benoit Hamonin, kärsimä rökäletappio, jonka tuloksena hän sai vain 6 % äänistä ensimmäisellä kierroksella. Sosialistien istuvan presidentin François Hollanden epäonnistumista sekä talous- että turvallisuuspolitiikassa heijastelee se, että sosialistit hylännyt, Fidel Castroa ja Jasser Arafatia ihaileva äärivasemmistolainen Jean-Luc Mélenchon sai 19 % kannatuksen. Näin on siitä huolimatta tai sen vuoksi, että ennen vaaleja hän möläytti pitävänsä äärijuutalaisuutta suurempana uhkana Ranskalle kuin ääri-islamia.
Monet ranskalaiset haluaisivat pitää kiinni valistusihanteista ja äänestää perinteisiä puolueita. Mutta ne ovat taistelleet kynsin hampain EU-eliitin, islamin ja haittamaahanmuuton puolesta, siis juuri niiden tendenssien vahvistamiseksi, jotka mädättävät vapaata ja kansanvaltaista yhteiskuntaa.
Ranskassa on myös voimakkaita kansallismielisiä perinteitä de Gaullen ajoilta, ja sen merkiksi toisella kierroksella on Kansallisen rintaman Marine Le Pen. Hän onkin vaalien ainoa poliittinen ehdokas ja konkreettisen korjausohjelman tarjoava vaihtoehto.
Pariisin yliopiston professori Guy Millière pitää yhdysvaltalaisen Gateston-instituutin raportissa Macronin voittoa ensimmäisellä kierroksella ristiriitaisena, sillä hänet on mielletty pelkäksi jatkajaksi Hollanden politiikalle, jonka suosio on lähellä nollaa. Niinpä totuuden paljastuminen Macronista ja hänen politiikastaan voi kääntää kannatussuhteet Le Penin voitoksi toisella kierroksella.
Median, sosialistien ja kapitalistien ristiriitainen suosikki
Emmanuel Macron on näyttänyt politiikan ulkopuolelta tulleelta, eikä hän ole kärsinyt skandaaleissa ryvettymisestä, kuten keskustaoikeistolaisen tasavaltalaispuolueen ex-pääministeri François Fillon. Macron on siis se messias, jota kansa on kaivannut sovittamaan valtapuolueiden ja kansan syvien rivien välistä etääntymistä.
Tähän populistiseen rooliin kiltiltä ja puhtoiselta koulupojalta näyttävä Macron on sopinut hyvin. Hän on naimisissa entisen opettajattarensa kanssa ja näyttää rakastavan äiti–poika-leikkejä. Korkokengän alla viihtymistä symboloi myös hänen suitsutuksensa lepsua maahanmuuttopolitiikkaa harjoittaneelle Angela Merkelille, joka on joutunut julkisuudessa kieltämään pitävänsä Macronia ”Saksan puudelina”, vaikka juuri tällaisesta rajat ylittävästä vaaleihin vaikuttamisesta on kyse.
Tosiasiassa hymypoika Macron on susi lampaan vaatteissa. Hän on EU-eliitin sisäpiiriläinen ajaessaan väitettyä ”yleiseurooppalaista” etua (eli Eurooppaan tunkeutuvien vieraiden kansakuntien ja kansainvälisen kapitalismin asiaa) ranskalaisten omia intressejä vastaan.
Alkuvuodesta Macron julisti Le Figaron mukaan, että ”ranskalaista kulttuuria ei ole olemassa” ja että hän ”ei ole koskaan nähnyt” ranskalaista taidetta. Ranskalaiseen kulttuuriin kohdistuvan lyttäyksen jälkeen Le Monde puolestaan kirjoitti, että Macron tukee uusien moskeijoiden rakentamista Ranskaan samalla, kun viranomaiset ovat joutuneet sulkemaan niitä ennalta eliminoidakseen terroria.
Macronin saatua 2014 François Hollandelta nimityksen
talousministeriksi Helsingin Sanomien toimittaja Inka Kovanen suitsutti
häntä ”presidentin oikeaksi aivopuoliskoksi” jutussaan ”Ranskan uuden sosialismin airut”. Google-sensuuria vaativan miljardöörin, George Sorosin, tukema Macron on nyt taitavasti lavastettu ”keskustalaiseksi”, vaikka tosiasiassa hän on samanlainen internationalistisen sosialismin ja löperöliberaalin kansainvälisen kapitalismin yhteistä etua edistävä poliittinen broileri kuin Suomessa on Alexander Stubb.
Sorosiin Macronia yhdistää miljonääritausta, joka on perua hänen pankkiiriaikoinaan tekemästä yrityskaupasta. Macronia tukevat myös kaikki ne miljardöörit, joiden etua hän ajoi ministerinä toimiessaan ja edistäessään halvan työvoiman laivaamista Ranskaan. Taloudellis-teollinen eliitti maksaa nyt velkojaan Macronille tukemalla tätä sosialistihallituksen hyödyllistä hölmöään. Macron on myös vihervasemmistolaisen median lemmikki, sillä häntä tukemaan ovat asettuneet Pierre Bergé, Xavier Niel and Patrick Drahi, jotka Gateston-instituutin mukaan omistavat pääosan Ranskan ”valtavirtamediasta” (”own most France’s mainstream media”).
Median ja internationalismin yhteen liittyminen on yleismaailmallinen ilmiö, eikä se ole jäänyt huomaamatta myöskään Suomessa, jossa vihervasemmistolainen media tekee jatkuvaa propagandatyötä kansainvälisen kapitalismin etujen edistämiseksi ja oman näennäisliberaalin ideologiansa kautta. Tässä sokeudessa ideologinen vieraantuminen loistaa pahimmillaan. Valtamedia on määritelmällisesti aina valhemedia, sillä valehtelu on vallan käytön keskeinen ominaisuus ja instrumentti.
Tässä on Ranskan seuraava presidentti
Emmanuel Macron julkaisi ohjelmansa vain kuusi viikkoa ennen vaalin ensimmäistä kierrosta. Se vaikuttaa hätäisesti laaditulta, eikä hänen puheissaan ole konkretiaa vaan pelkkää hyminää ”eurooppalaisista arvoista”. Tähän viittaa pölinä ”sosiaalisen ja ekologisen liikkuvuuden” (mobilité sociale et écologique) vauhdittamisesta ja kymmenien miljardien lisäämisestä valtion ”ekologisiin transitioihin” (transition écologique), joiden tarkoitus on edistää ”planeettamme pelastamista”.
Hänen on epäilty kopioineen Hollanden vuoden 2012 kampanjapuheita, ja on arveltu, että joko hän ei ole ymmärtänyt lukemiensa lauseiden merkitystä tai ei ole lukenut hänelle kirjoitettuja puheita ennen niiden julkista esittämistä. Retoriikka on pitkälti samaa, jota on totuttu kuulemaan poliittiselta vihervasemmistolta myös muualla.
Ratsastaapa hän myös 1962 itsenäistyneen Algerian ammoisella siirtomaaimperialismilla ja tuomitsee ”kolonalisaation” ”ihmisoikeusrikoksena”. Poliittinen vasemmisto on tämän moraaliposeerauksen tuloksena tietysti sulaa vahaa Macronin käsissä, mutta keinot ja välineet islamistisen terrorismin ja valloituspolitiikan pysäyttämiseen puuttuvat täysin. Macron tukee islamin leviämistä ”tasavaltalaisten arvojen” (les valeurs de la République) nimissä, vaikka The Washington Postin mukaan muslimit ovat pystyneet perustamaan Ranskaan ”kasvavia islamistisia minivaltioitaan” (growing Islamist mini-states).
Talouspolitiikasta Macronilla ei ole muuta sanottavaa kuin Hollandelle ministeriaikanaan laatimansa ohjelma, jonka tuloksena yli 10 % työvoimasta on työttömänä, 14 % elää köyhyysrajan alapuolella, valtion menot ovat 57 % bruttokansantuotteesta eikä talouskasvua ole.
Terrorismi on yleistynyt ja raaistunut, ja Ranskan rajojen sisäpuolella asuu poliisin mukaan 12 000 radikalisoitunutta muslimia ja murhapaikanhakijaa, joita viranomaisvalta ei pysty pitämään silmällä. Ratkaisuksi kaikkeen Macron tarjoaa vapaan liikkuvuuden lisäämistä ja EU-liittovaltion sysimustaan syleilyyn heittäytymistä.
Epäpoliittisuuden tavoittelustaan ja retorisuudestaan huolimatta Macronia ei kuitenkaan sanota populistiksi vaan ”positiiviseksi populistiksi”, kuten Yleisradion toimittaja Petri Burtsov vaivaannuttavan puolueellisessa ja väkinäisessä jutussaan. Varsinaisen populistin arvonimi näyttää olevan varattuna Le Penille, samoin kuin muutkin vaille määrittelyä jätetyt blanco-läimäytykset (”natsi”, ”fasisti”, ”rasisti”), joiden sisältönä voi nykyään olla mitä tahansa. Macroniin verrattuna Le Pen on lammas suden vuodan alla.
Tohtori? Ei
Macron yrittää ammentaa kannatusta kansallista etua tavoittelevien keskuudesta syöttämällä heille pajunköyttä ja jakamalla patrioottien rivit kahtia. Hänen taktiikkanaan on esiintyä ”patrioottien ja isänmaanystävien puolesta nationalisteja vastaan”.
Esimerkiksi Yleisradion Sampo Vaarakallio iloitsi ensimmäisen kierroksen voittaneen Macronin puolesta ”analyysiksi” otsikoidussa kirjoituksessaan, jonka mukaan Macron ”[...] sanoi puolustavansa patriootteja, kansallismielisiä ranskalaisia nationalismin uhan edessä”. Hänen mukaansa oli jopa ”[i]hailtavan taitavaa, että Macron nappasi patriotismi -termin omiin tarkoituksiin”.
Mitä isänmaanystävyyttä sellainen on, että vastustetaan kansallismielisyyttä? Todellisuudessa tämän tapainen sanojen uudestaan määrittely merkitsee vain valheen suohon hukuttautumista.
Orwellin romaanista tunnetulla retorisella tempulla saa varmaankin paljon kannatusta, sillä se tarjoaa ihmisille mahdollisuutta hyvin omintunnoin äänestää jotakuta ”kansallisen edun edistäjäksi” sanottua ilman siihen liittyvää natsismin leimaa. Mutta käytännössä tällainen propaganda on pahinta ideologista sumutusta, juuri sellaista, jota vihreät ja vasemmisto harjoittavat kaikkialla mediassa.
 |
| Valhetta Hesarissa. |
Tosiasiassa Macron ei ole tohtori.
 |
| Väärää tietoa Wikipediassa. |
Hän opiskeli filosofiaa Nanterressa suorittaen diplôme d’études approfondies (DEA) -tutkinnon, joka rinnastetaan maisterintutkintoihin muutamista jatko-opintoihin valmentavista osioista huolimatta. Lisäksi hän suoritti ranskalaisilta virkamiehiltä vaadittavan tutkinnon Ècole nationale d’administration (ENA) -oppilaitoksessa valmistuen 2004.
Englanninkielisessä ja ranskankielisessä Wikipedia-hakusanassa virheellistä mainintaa Macronin tohtoriksi väittelystä ei ole, ja virhe voi johtua ’tutkielmaa’ merkitsevän sanan ”dissertation” virheellisestä kääntämisestä ”väitöskirjaksi” esimerkiksi tästä lähteenä mainitusta The Guardianin lehtijutusta, joka väittää, että ”[w]hile studying philosophy he wrote a dissertation on Machiavelli and Hegel [...]”.
Pitää kyllä paikkaansa, että Macron toimi historianfilosofi Paul Ricœurin assistenttina vuosina 1999–2001 tutkien Hegelin Oikeusfilosofiaa ja valistusfilosofista yhteishyvän käsitettä. Hän kuitenkin keskittyi niin vahvasti Hegelin kansallismielisyyden murjomiseen, ettei hän ymmärtänyt aiheestaan mitään.
Hegelin mukaan itsenäiset kansallisvaltiot ovat järjen instrumentteja ja hyvinvointiyhteiskuntien välttämättömiä edellytyksiä. Tälle on helppo löytää havainnollinen todistus nykyisestä Euroopasta, joka vaikeroi kurjuudessa kansallisvaltioiden alennustilan ja itsemäärämisoikeuksien menetysten vuoksi.
Macronin penseä suhtautuminen kansallismielisyyteen ei ole sinänsä yllättävää, sillä ranskalaisten on yleensäkin ollut vaikea ymmärtää Hegeliä. Hänen filosofiansa yhdistetään automaattisesti natsismiin, eikä myöskään snellmanilainen ajattelu saisi Ranskassa kovin korkeaa kannatusta. Samoista syistä Ranskassa vältellään jopa Sibeliuksen musiikkia; sitäkään ei ymmärretä ”luonnon” tai ”yleisinhimillisten tuntemusten” romanttissävyiseksi kuvailuksi, kuten Britanniassa ja Yhdysvalloissa, vaan ”natsismin” välineeksi. Sen uskon kyllä, että gradunsa Macron teki Niccòlo Machiavellistä, sillä niin opportunistista ja mafiamaista on hänen politiikkansa.
Ranskassa äänestetään EU:n menneisyydestä ja Euroopan tulevaisuudesta
Ranskassa on kuningasvallan ja imperialismin ajalta perinne, jonka mukaan ei ole väliä, vaikka kansa eläisi kurjuudessa, kunhan eliitti voi jatkaa huoletta oloissaan. Esimerkiksi talvella vuonna 1709 Versaillesissa juhlittiin loisteliasta hovielämää
samaan aikaan, kun muualla maassa kuoli 630 000 ihmistä nälkään ja
kylmyyteen. Osittain tästä syystä giljotiinille tuli myöhemmin töitä.
Myös nykyisin ihmiset juhlivat Ranskan hyvinvointialueilla, Pariisin katukahviloissa ja Élysée-palatsissa samalla, kun siirtolaishäiriköt ovat polttaneet toistuvasti noin tuhat autoa tavallisten ranskalaisten asuinalueilla joka uudenvuodenyö. Macron on luvannut jatkaa ”rajat auki” -politiikkaa ja edistää etenkin maahanmuuttajien asioita luoden heille työpaikkoja ranskalaisten omaksi tappioksi.
Käsittääkseni Macronin äänestäjät tulevat vain varmistaneiksi ranskalaisen yhteiskunnan tuhon. Hänen kaudellaan näemme ranskalaisen yhteiskunnan muuttumisen täydelliseksi roskaläjäksi, sellaiseksi punaisten lyhtyjen aluetta muistuttavaksi bordelliksi, jonka kaduilla pauhaa ghettoblaster ja jollainen Pariisin Pompidou-keskus jo on haittamaahanmuuton ja monikulttuurisuuden vuoksi.
Myös pariisilaisprofessori Guy Millièren mielestä Macron olisi ”katastrofi Ranskalle”, ja oman käsitykseni mukaan katkolla on nyt Euroopan unionin tulevaisuus.
Macronin kokemattomuus ja puoliksi oppineisuus näkyy hänen EU-federalismissaan. Tämä messias vaatii ankarampia rangaistuksia maille, jotka eivät tottele EU:n määräyksiä ja ota vastaan EU:n tuputtamia siirtolaisia muista Euroopan maista.
Hän ei ole ymmärtänyt, että Britannia lähti Euroopan unionista juuri siksi, että EU on puuttunut liiaksi valtioiden sisäisiin asioihin ja väestöpolitiikkaan. Jos EU:n halutaan pysyvän koossa, olisi yhteistuumin peräännyttävä muun muassa Schengenin sopimuksesta ja eurosta, mutta kuristamalla valtioita pakolla yhteen EU:sta lähtee henki.
Niinpä Macronin vastustamiseksi ei tarvitse tehdä mitään. Riittää, kun päästää hänet ja hänen kaltaisensa irti Euroopassa. Paljon vaikeampi olisi menestyä omalla vaihtoehtoisella agendalla, niin kuin Le Penin täytyy.
Mikäli Macron valitaan presidentiksi, niin käy kahdesta syystä. Ensinnäkin kansalaiset pelkäävät sitä suurta ja ajan myötä välttämättömäksi käyvää muutosta, jonka Le Penin esittämän EU-kritiikin todesta ottaminen toisi politiikkaan.
Toinen syy Macronin valintaan on sama, jonka vuoksi Trump päätyi Yhdysvaltain presidentinvirkaan: hänen vastaehdokkaansa ei kykene tarjoamaan mitään todellista vaihtoehtoa. Le Penin kampanja ja hänen lähipiirinsä on keskittynyt jatkamaan Ranskan vallankumoushistoriaa lupaamalla kumota samaa sukupuolta olevien avioliittolait.
Ranskan oma arjatar on tässä asiassa täysin eri linjoilla kuin Hollannin Geert Wilders, joka ymmärtää, mitä liberalismin puolustaminen Euroopassa merkitsee. Le Penin argumentaatio homoja vastaan on retorisesti yhtä huonoa kuin se, että professoripuolueena tunnettu Vaihtoehto Saksalle (Alternativ für Deutschland) julistaisi avaavansa Buchenwaldin uudestaan. Sen asemasta puolue nimittikin toiseksi pääehdokkaakseen lesbon.
Keljua on, että kansallismielisyyteen liitetään usein arvokonservatismi tilanteessa, jossa Euroopan kansallismielisiltä odotetaan kykyä uudistaa Euroopan unionia. Kolmas susi, joka vaanii tilaisuuttaan Ranskan vaaleissa, on nimittäin Vladimir Putin, jonka tuki Le Penille on todellinen avuliaan Aatun kädenojennus ja jota jokainen järkevä kampanjapäällikkö voisi pyytää lopettamaan tukemisen.
Paradoksaalista on, että ihmiset äänestävät Macronia
pitääkseen EU:ta koossa, vaikka tosiasiassa EU tuhoutuu hänen
kaltaistensa politikointiin. Macronin tyypillinen äänestäjä on sellainen, joka vakuuttaa pelottomuuttaan terrorismin edessä mutta pelkää sisällään asuvaa toivetta päästää todelliset ajatuksensa irti ja äänestää loppu Euroopassa jatkuville maahanmuuttopolitiikan hulluille päiville.
Poliittisen kentän hajoamisen vuoksi Ranskan vaaleissa ei näytä olevan yhtäkään todellista johtajaa, joka voisi saattaa EU:n
takaisin oikealle tielle ja pitää yhteisön elinkelpoiset osat
hengissä. Ohjelmaan perustuvan johtajuuden puuttuessa EU:n politiikanteko on täysin hukassa, ja nähdään tähdenlentoja.
