17. toukokuuta 2017

Seksuaalivähemmistöt ja etniset vähemmistöt sekoitetaan kirjallisuudessa


Yksi tapa pudottautua kulttuurikanojen eliittiin on kirjoittaa vähemmistöromaani. Se käy näppärästi, sillä juonesta, motiiveista ja rakenteesta ei tarvitse välittää. Sisältö voi koostua haja-ajattelusta, tuokiokuvista ja tunnelmasivistyksessä piehtaroinnista, ja rakenteelliset heikkoudet voi tyhjentää postmodernistisen taiteellisuuden tavoittelusta johtuviksi.

Kosovolaistaustaisen albaanin, Pajtim Statovcin, esikoisromaani Kissani Jugoslavia (Otava 2014) palkittiin ilmestymisvuonnaan Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnolla, jolloin sen kerrottiin olevan ”syväluotaus miehen ja naisen sekä isän ja pojan välisiin suhteisiin”. Toimituksen sisäinen tarkastaja Helena Ruuska kirjoitti arviossaan, että tekijästä ”on lupa odottaa suuria”.

QX-lehti puolestaan valisti lukijoitaan niin, että ”perheen pää on kirjassa alistaja, joka pelkää kasvojensa menettämistä. Koska isän machoidentiteetille ei ole tulevaisuutta, kirjan poika etsii paitsi uuden kansallisen identiteetin myös toisenlaisen seksuaali-identiteetin”. Ahaa.

Tämä merkitsee, että perhesuhteilla operointi, seksuaali-identiteetti ja kansallinen identiteetti päästetään teoksessa vellomaan ilman minkäänlaista aiheiden hallintaa. Kirjoittaja on johdellut omista henkilökohtaisessa elämässään kohtaamistaan vastoinkäymisistä motiivin päähenkilön seksuaali-identiteetin rakentamiselle ja projisoinut huonon isäsuhteensa tämän haluun vaihtaa myös kansallisen identiteettinsä.

Omien kompleksien paljastaminen on romaanissa täysin peittelemätöntä ja läpinäkyvää. Nuorisoseuran kirjoittajakouluttaja voisi sanoa, että eihän tämä ole mikään romaani vaan tyypillinen terapiateksti, jossa kirjoittaja käsittelee omia ahdistuksiaan.

Suuret eeppiset kertojat ja kriitikoiden sylikissat

Samaa voi sanoa myös paljon palvotun feministin Sofi Oksasen Puhdistuksesta (WSOY 2008). Sekään ei ole suuri ja yhteiskunnallisesti merkittävä proosateos, jollaisena kirjaa on markkinoitu, vaan tekijänsä omia ahdistuksia ja sielunmaisemia heijasteleva pienoisromaani, jossa käsitellään naisprostituoitujen asemaa halkopinon takana Virossa.

Menestystä selittää vain se, että suomalainen lukijakunta on tiedostamattaan siirtänyt alitajunnassaan olevaa Suomi-neidon kuvaa naapurimaassamme alistettujen naisten kohtaloihin. Teos tarjosi siis hiekkalaatikon neuvostoaikaisten traumojen ja historian vaihtoehtojen käsittelyyn (kirjallisuudentutkijat: muistakaa mainita lähde, jos hyödynnätte tätä teoriaani tutkimuksissanne).

Huvittavaa on, että Oksasen Puhdistuksen tavoin myös Statovcin kissaromaanista on nyt valmistumassa  näytelmä Kansallisteatteriin. Kaiken huipuksi hetki sitten kerrottiin, että The New York Timesin kriitikkona esiintyvä Téa Obrecht kehuu vuolaasti Statovcin ”kirjoittajan lahjoja, hänen siistejä ja tarkkoja lauseitaan ja kykyään yllättää”.

Tämä ei ole mikään yllätys, sillä pikainen faktantarkistus paljastaa, että arvostelijan valmistusmaa on Jugoslavia niin kuin kirjoittajankin. Kotiin päin vetävät kuin Euroviisuissa.

Obrecht toteaa Kissani Jugoslavian olevan ”ihmeellinen ja merkittävä saavutus ja omaa luokkaansa vasta alussa olevan kirjavuoden tarjonnassa”.

Mitä ihmeellistä on siinä, että identiteettiongelmista kärsivä homopoika haukkuu huonoa isäsuhdettaan, kieltää sen merkiksi isänmaansa ja kääntää myös seksuaalisuutensa näyttämään pelkältä protesti- ja kapinahankkeelta klassisesta oidipuskompleksista muistuttaen?

Kirja ohjaa ajattelemaan, että ollakseen uskottavalla tavalla homo täytyy vihata isäänsä, kieltää maansa ja kansakuntansa ja rypeä kansallismielisyyden vastaisuudessa. Tosiasiassa näillä asioilla ei ole mitään sellaista yhteyttä, joiden vuoksi lukevaa yleisöä pitäisi opettaa näkemään homot yhteen niputettuina vihervasemmistolaisen monikulttuurisuusideologian mannekiineina.

Väittämällä, että ”machoidentiteetille ei ole tulevaisuutta”, ja tuomitsemalla miehinen kulttuuri homoseksuaalisuuden olemuksen vastaisena tai ”sovinistisena” ei huomata, että Kosovon albaaneista suurin osa on muslimeja, joiden keskuudessa kulttuurin miehisyyttä on pidetty suuressa arvossa, niin kuin Balkanilla yleensäkin.

Niinpä ”miestapaisuutta” vastaan suunnatun arvostelun oikea kohde olisi islam, mutta tästä ei sen enempää romaanissa kuin arvosteluissakaan puhuta mitään. Machoilua vastaan suunnattu kritiikki osuu väärin, kun se käännetään lehtien arvioissa arvosteluksi länsimaista miesihannetta vastaan eikä muslimien kulttuuria kohtaan. Kysyttävä olisi toki sitäkin, mitä pahaa länsimaisissa miesihanteissa loppujen lopuksi on.

En näe Statovcin toiminnassa kerta kaikkiaan mitään taidokasta vaan Antti Holman tapaisen vinkulelun, joka projisoi omat turhautumisen kokemuksensa ja kulttuuriristiriitansa synnyinmaataan koskevaksi arvosteluksi. On klisee haukkua omaa kotimaataan piirteistä, joita löytyy kaikkialta, asuupa sitten Jugoslaviassa tai Suomessa.

Ei juonta, kertomusta eikä tarinaa

Media ei ole yltynyt aivan vastaavanlaiseen suitsutukseen joensuulaistaustaisen Otto Lehtisen romaanin Wurlitzer (Gummerus 2016) kohdalla, vaikka myös hänen esikoisteoksessaan seikkaillaan sikin sokin monikulttuuristen lakanoiden väleissä. Tämä osoittaa, että pelkkä homous ei riitä paikkaan auringossa, vaan tekijän pitää nykyisin olla maahanmuuttajataustainen ansaitakseen aseman suomalaisena kirjailijana.

Lehtisen teoksella on toki sama ansio kuin Statovcinkin kirjalla: se on kuin päivitetty versio Thomas Mannin teoksesta Kuolema Venetsiassa, tosin ilman juonta. Arvostelijoiden palstoilla hajanaisuus ja tarinattomuus on selitetty ”episodimaisuuden” käsitteellä joko ”sateenkaaren kirjavuudeksi” tai ”ihastuttavaksi säröksi” taikka käännetty kokonaan vastakohdakseen, eli ”näkökulmatekniikan hallitsemiseksi”, aivan niin kuin Helsingin Sanomien korjailevassa arviossa.

Mikäli et ymmärrä postmodernia nykyromaania, vika ei ole välttämättä päässäsi, sillä niistä on usein juoni täysin poikki. Eikä tällä ole mitään tekemistä kenenkään seksuaalisen suuntautumisen kanssa. Tahdon vain sanoa, että jos teoksessa ei ole juonta eikä siinä kerrota tarinaa, tekijän intentiot jäävät tahattomalla tavoin epäselviksi. Lukija ei voi ymmärtää, mitä tekijä haluaa sanoa.

Suuren kirjailijan maineen saa liian helposti 

Koska ”vieraantuneisuudessa”, ”ulkopuolisuudessa” ja ”marginalisoitumisessa” piehtaroivien teosten erinomaisuus ei näy myyntiluvuissa eikä lukijoiden valinnoissa, on pääteltävä, että niiden suosiminen johtuu kriitikoiden tuesta. Taloudellista tukea virtaa apurahojen ja valtiollisten instituutioiden, kuten Kansallisteatterin, kautta yhtä avokätisesti kuin arkkifeministien teoksille.

Toinen, mitä haluan väittää on, että suuren kirjailijan maineen saa nykyisin aivan liian helposti: tyydyttämällä tiettyjä poliittisia ja yhteiskunnallisia tarkoitusperiä. Niitä ovat feminismi, monikulttuurisuus, maahanmuuton suosiminen ja se pohjaton vaateliaisuus, jolla seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt peräävät ”oikeuksia”, ikään kuin jokaisella ei olisi jo nyt oikeus hypätä tasajalkaa vaikka kuuhun.

Syitä julkaisupolitiikan ja kirjallisuuskritiikin ”monipuolistumisesta” näitä kyseisiä tendenssejä edistäviksi, lujittaviksi ja vahvistaviksi voi löytää julkaisuportaasta ja kriitikoiden riveistä: täysnaiseutetuista kustantamoista ja lehtien toimituksista. Myyntitykkien harjoittama tuputus tehostaa vaikutusta, aivan niin kuin Jörn Donnerin hinaaminen jälleen Ruotsalaisen Kirjakaupan TV-mainokseen juuri ennen kuntavaaleja.

Vähemmistöjen itsemarginalisaatio uusintaa traagisuutta

Viihdyttäjä-kirjailija Jari Tervo haastatteli viime viikonloppuna Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaaleilla esikoiskirjailija Garth Greenwellia, jolta on ilmestynyt teos Kaikki mikä sinulle kuuluu (Nemo 2017). Kirjaa on ylistetty mediassa, koska sekin koostuu ulkopuolisuuden ja marginalisaation väristyksistä onnistuen ”luotaamaan kattavasti monen etenkin homomiehen tunnistamia kipupisteitä”.

Tosiasiassa teos on naurettavuuteen asti täynnä homoille (valitettavasti edelleenkin) tyypiteltyjä kliseitä, kuten prostituutiota, isäsuhteen märehdintää, suuren mulkun palvontaa ja ”häpeän ja seksin välistä yhteyttä”. Puuttuu vain, että käsiteltäisiin aidsia. Tautisessa menneisyydessä Jonas Gardell puolestaan ehtikin jo kylpeä kokonaisen romaanitrilogian verran, ja sitäkin kiitettiin Helsingin Sanomissa, vaikka kyseessä oli lähinnä 1980-luvun ahdistusten retrospektiivinen kuvaus.

Ei – en ole sitä mieltä, että kirjallisuutemme pitäisi näyttää Heikki Hietamiehen juontamilta Lauantaitansseilta. En myöskään tarkoita, että homogenren valtavirtaistumisessa olisi jotakin vikaa. Mutta tarkoitan, että kiitettävää Greenwellin kirjassa on vain sen avoin seksuaalisuus, järjestöpoliittisen kverulatorian välttäminen ja kriittisyys kaikenlaisia pr-kuvia kohtaan.

Olen myös sitä mieltä, että taannoinen Queer as Folk -televisiosarja on edelleenkin ainoa koskaan valmistunut homoseksuaalisuuden myönteinen ja elämäniloinen representaatio, mutta muutoin kaikki näyttää olevan pelkkää Brokeback Mountainia.

Lisäksi tarkoitan, että koko skene maalataan yleisön eteen tarpeettoman mustavalkoisilla väreillä: juuri sillä todellisella rujon kauniilla ja vahvasti rasteroidulla tavalla, jonka eräänä kulissina toimivat Greenwellin tapauksessa sosialismin esiripun takaa avautuvat betonisen Bulgarian maisemat. Paha sanoa, mutta tämä menneisyydessä roikkuminen ei ilmennä henkistä vapautuneisuutta vaan sitä, millaisessa epävapaudessa gay-kirjallisuuden rääpäleet jatkuvasti rämpivät.

En voi välttää vaikutelmaa, että he ovat oman neuvottomuutensa traagisia uhreja Thomas Mannin, Hermann Hessen ja monen muun kaappihomon tavoin. Nykykirjailijoiden aseman pelastaa vain se, jos todellakin on niin, että ihmisten sisäiset Angstin aiheet eivät ole todellakaan muuttuneet vaan ovat edelleenkin samat, vaikka yhteiskunta pintapuolisesti arvioiden muuttunut onkin. Tätä todellista peruskysymystä käsittelen teoksessani Enkelirakkaus – Filosofia ja uskonto homoseksuaalisuutena, joka luonnollisesti meni banalisoituun järjestöretoriikkaan tottuneilta yli lipan. 

Etninen vieraantuneisuus on heterofeminismin panic room

Kliseitä on luonnollisesti käytettävä, jotta ne pysyisivät elinvoimaisina. Heterokontekstissa kulttuurisella sillisalaatilla operointia edustaa Riikka Pulkkisen teos Paras mahdollinen maailma (Otava 2016), jossa podetaan nostalgiaa Berliinin murenemassa olevalla muurilla ja käsitellään vuonna 1989 alkanutta Itä-Euroopan pakolaisuutta.

Tapahtumien siirtämistekniikkaan perustuva teos ikään kuin vihjaa, että pakolaisuus on läsnä ”meissä kaikissa”. Ei siis ihme, että Helsingin Sanomien toimittaja Helena Ruuska kiitti Pulkkisen teosta arviossaan, jonka mukaan teos on ”hyvin ajankohtainen”, kun ”brexit rakentanee jälleen muurin Eurooppaan”.

Lukijoita ohjataan ajattelemaan, että Euroopan kansat hyväksyisivät kehitysmaista tulvivan maahanmuuton, mikäli ne löytäisivät pakolaisuuden itsestään ja oivaltaisivat, että ahaa toiseus, vieraus ja erilaisuushan ovat meissä itsessämme tavalla, jonka vuoksi meidän tulee heittäytyä kontallemme muiden kansakuntien edessä. Näin voidaan oikeuttaa ja pohjustaa tietä muslimien etnonationalistiselle Euroopan-valloitukselle, josta islaminuskon poliittisessa ohjelmassa (din wa-dawlah) käytetään nimitystä hijrah.

Homeros ja Vergilius kuvasivat tätä Troijan puuhevosta tosin jo tyydyttävästi niin, että ei tarvita Milo Yiannopoulosta selvittämään, miksi Berliinin muuri edusti väkivaltaa jakaessaan kansakunnan kahtia, mutta rakenteilla olevat muurit vähentävät väkivaltaa kulkiessaan kansakuntien välissä.

Marginalisoituminen on selvää rahaa

Erikoista tässä kaikessa on se, että kun ”etabloituneena” pidetty kulttuurielämän maskotti Pirkko Saisio, jota Harald Birger Olausen kutsuu ”kyltymättömyyden abbedissaksi” mainiossa teoksessaan Egyptin prinssi ja muita homonovelleja, puhkaisee oman punavihreän kuplansa ja tulee ulos umpiostaan tunnustaen maahanmuuttopolitiikan järjettömyyden, Helsingin Sanomat myöntää hänelle poseerauspaikan Kuukausiliitteessään, ikään kuin kyse olisi jostakin Edisonin oivalluksesta.

Mutta kun minä tai joku muu jo alun perin järjissään ollut on hokenut tätä samaa vuosien ajan, media on pyrkinyt vaikenemaan näkemyksistämme. Joko toimittajat eivät ole saaneet minusta tukea valmiiksi kirjoittamilleen jutuille, tai sitten on niin, että he ovat joutuneet informaatioshokkiin, heidän masiinansa on mennyt sekaisin, ja kognitiivisen moniselitteisyyden edessä he ovat vaienneet myöntymisen merkiksi. Ainakin olen saanut nauraa.

Ihanteellisin kirjailija olisi kustantamoiden ja kriitikoiden kannalta sellainen, joka on yhtä aikaa neekeri, muslimi, suomenruotsalainen juutalainen, Vasemmistoliiton tiedostava feministi, lesbolainen sukupuolenkorjaaja ja Amerikan reservaatti-intiaani.

Ennen tällaisen otuksen ilmestymistä kulttuurielämäämme rikastuttamaan on tyytyminen apurahoilla voideltuun ja Helsingin Sanomien ylistämään Koko Hubaraan, jota lehti kiitti kaiken selittävässä otsikossaan. Sen tarkoitus ei ole jättää mitään kenellekään epäselväksi: ”Ruskeat tytöt ovat tottuneet elokuviin, joissa heiltä näyttävät ihmiset ovat terroristeja Koko Hubara kirjoitti siitä kirjan, johon espoolaisteinit samastuvat”.

Mitä tämä löyhäsuinen kulttuurien mädätys on muuta kuin asenteiden muokkausta, mielipiteiden manipulaatiota ja selvää propagandaa? Kirjalliset arvot ja kriittisyys ovat kustantajien, rahoittajien ja niin sanottujen kriitikoiden toiminnasta kaukana. Vähemmistökirjailijat ovat nykyajan karmeliittamunkkeja ja -nunnia, itse itseään itkunsekaisesti marginalisoivia kärsimysmystikoita, jotka kulkevat islamilaisen miekkalähetyksen varjossa kengättömästi Karmeliin.


Kirjallisuus

Gardell, Jonas, Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin 13, suom. Otto Lappalainen, alkut. Torka aldrig tårar utan handskar 13, 20122013. Helsinki: Johnny Kniga, 20132014.
Greenwell, Garth, Kaikki mikä sinulle kuuluu. Helsinki: Nemo, 2017.
Lehtinen, Otto, Wurlitzer. Helsinki: Otava, 2016.
Mann, Thomas, Kuolema Venetsiassa ja muita kertomuksia, suom. Oili Suominen, Eeva-Liisa Manner ja Aarno Peromies, alkut, Der Tod in Venedig, 1911. Helsinki: Tammi, 1985.
Oksanen, Sofi, Puhdistus. Helsinki: WSOY, 2008.
Olausen, Harald Birger, Egyptin prinssi ja muita homonovelleja – Kertomus siitä miksi rannetta vispaavat sutturat ei nappaa. Kotka: Kulttuuriklubi, 2012.
Pulkkinen, Riikka, Paras mahdollinen maailma. Helsinki: Otava, 2016.
Statvoci, Pajtim, Kissani Jugoslavia. Helsinki: Otava, 2014.


Aiheesta lisää

Islam ja homot kuin tuli ja vesi
Sateenkaarilippu on punavihreä
Miksi erosin Setasta?
Suvaitse ja kärsi 
Gay-gaala jakaa homot pyhiin ja pahoihin
Tom of Finlandin uusrenessanssi – Suosion selityksenä miesten kapina