Olen onnistunut luomaan poliittiseen sanankäyttöön muutamia käsitteitä ja sanontoja, joita minun ei ole tarvinnut liioin toistella, sillä monet muut ovat alkaneet toisella niitä.
Esimerkkinä olkoon ”puliveivaus”, joka merkitsee Stadin slangissa glykolin tai muun lasinpesunesteen sekoittamista hienostuneella ranneliikkeellä niin, että siitä tulee juotavaksi kelpaavaa alkoholia. Sana on vanhaa perua, mutta nostin sen viitisentoista vuotta sitten diskurssiin poliittisen keinottelun vertauskuvaksi.
Muita lanseeraamiani käsitteitä ovat ’repressiivinen toleranssi’, ’kompensoiva suvaitsevuus’ ja ’ekokatastrofin intimiteetti’. Ensin mainittu viittaa länsimaalaisen suvaitsevaiston vaikerointiin siirtomaapolitiikasta valittavien nykysortajiensa tossun alla. Suvaitsevaisto osoittaa ”toleranssia” eli sietokykyä todelliset ajatuksensa salaten sekä ikuista syyllisyyttä potien.
Tämän mukaan valkoisen suomalaismiehen pitää kantaa loputonta moraalikuormaa uudella ajalla eläneiden hollantilaisten ja portugalilaisten merenkulkijoiden valloitusretkistä ja kieltäytyä suklaan syömisestä, koska se on muka rasistinen herkku.
’Kompensoiva suvaitsevuus’ puolestaan tarkoittaa vihervasemmistolaisten puolueiden tapaa maksattaa vähemmistöjen etujen edistäminen periaatteella: ’Kun puolueemme edustaa yhdessä asiassa teitä, vaadimme teidän kannattavan kaikissa asioissa meitä!’ – Huonoa kauppaa vähemmistöille itselleen.
Tällä periaatteella esimerkiksi seksuaalivähemmistöjä on viety vihreiden ja vasemmistopuolueiden liiterin taakse kuin kuoriämpäriä. Identiteettipoliittisesti nyöritetyt homot ovat asettuneet tukemaan vihervasemmistoa talouspolitiikassa, ulkopolitiikassa, turvallisuuspolitiikassa, maahanmuuttopolitiikassa ja kaikessa muussakin yleispolitiikassa maksuksi siitä, että vihervasemmisto on kiljunut edistävänsä jotakin niin tarpeetonta, halpamaista ja mekkoeinareita hameisiin pukevaa kuin kirkollisia avioliittoja.
Kolmas sanapari ’ekokatastrofin intimiteetti’ korostaa kaikkien ”vastuullisten” puolueiden tapaa vaieta luonnon tuhoutumisen juurisyystä. Se on ihmiskunnan liiallinen runsastuminen, siis väestönkasvu Aasian, Afrikan, Lähi-idän ja Etelä- sekä Väli-Amerikan kehitysmaissa. Salailua korostava sana ”intimiteetti” alleviivaa väestöräjähdykseen liittyvää häveliäisyyttä siitä, että maapallolle tuhoisan väestöpullistuman aiheuttaa heteroiden estoton ja kiimainen paneskelu kyseisissä maissa.
Omaa vastuuta tunnistamatta itketään sitten kaikkien asioiden riittämättömyyttä rääväsuumaisesti, ja yritetään heittäytyä länsimaalaisten ihmisten käsivarsille voimaantumaan. Mutta ensin pudottaudutaan hädänalaisiksi Välimereen, josta Euroopan unionin meripelastusyksiköt tuon liikaväestön työkseen onkivat vaieten samalla ekokatastrofin intimiteetin mukaisesti.
Samanaikaisesti spiraalikakkuloilla varustautuneet ilmastopastorit selittelevät neekerikurjuuden johtuvan länsimaalaisten aiheuttamasta ”kuivuudesta”, vaikka kuivahtamaan on päässyt valkoisen väestön oma lisääntyminen länsimaisten feministien harjoittaman ja ihmissuhteita raastavan seksikielteisyyden vuoksi.
Edellä tuli mainituksi myös ’juurisyy’, josta aloin puhua muutamia vuosia sitten. Suomensin silloin latinankielisen sanaparin causa prima, jolla tarkoitetaan aristoteeliseen filosofiaan liittyen ’ensimmäistä vaikuttavaa syytä’. Omaan diskurssiinsa sen onki Uuden Suomen puheenvuoropalstalta Paavo Väyrynen, joka pisti käsitteen korvansa taakse tyytyväisenä kuin leuan alta rapsutettu kissa.
Tavallaan juurisyyn käsite on turha, sillä se herättää kysymyksen, mikä onkaan enää syy, jos sen takana täytyy olla vielä vaikuttavampi juurisyy. Puhe juurisyystä johtuu siitä, että monet maahanmuuton ja EU-liittovaltiopolitiikan tueksi mainitut syyt ovat tekosyitä. Siksi on tarpeen puhua näiden ilmiöiden varjopuoliin liittyvistä varsinaisista syistä: juurisyistä.
Olen puhunut myös ”virkkuumummuista”, ”sädekehänunnista” sekä ”rukoilijasirkoista”. Viimeksi mainitut ovat kannibaalisia petohyönteisiä, joiden keskuudessa naaras yleensä syö koiraan parittelun aikana. Mikäli en ole tällöin tarkoittanut feministejä, on kohteenani ollut kristillis-konservatiivinen patavanhoillisuus, johon liittyvä moraaliturbulenssi ei poikkea paljoa ”liberaaleina” esiintyvien mimoosojen paatoksesta.
On myös paljon tuoreita ja asioita oikein nimeäviä käsitteitä, joita en ole keksinyt enkä kehitellyt. Kukkahatun käsite taisi tuttu jo ollakin, kun itse siihen törmäsin, samoin nuo jo vähäsen kulahtaneet ’hyvesignalointi’, ’moraaliposeeraus’ ja ’moraalikarisma’, jotka liittyvät sosiaaliseen vaihdantatalouteen ja muihin valheellisiin taseisiin. Olen puhunut samppanjasosialisteista ja kaviaarikommunisteista. Kun käsite kuluu, se kertoo, että niiden viesti on mennyt perille. Mutta onhan kliseitäkin käytettävä, jotta ne pysyisivät elinvoimaisina.
Ominamme taas pidämme ajatuksia, joita emme tunnista muiden ajattelemiksi, kun taas toisten ajatuksina pidämme näkemyksiä, joita emme heti myönnä omiksemme. Joten älköön kukaan kiertotalouden kannattaja pahastuko tavasta, jolla saatan astua heidän tyylikkäille Crocks-jäljitelmäsandaaleilleen.
Vihervasismin tunnusmerkkejä
Tänään tahdon auttaa yhteiskunnallisen todellisuuden tiedostamisessa lataamalla poliittisen diskurssiin uuden käsitteen: vihervasismi. Käytin sitä noin vuoden ajan Jodelissa, kunnes ne koirat älähtivät, joihin kalikka kalahti, ja kiilusilmät liputtivat viestini DDR:läisen ilmiantokulttuurin mukaisesti portaalin ylläpidolle, joka katkaisi kaulani ja sensuroi kirjoitukseni. Perille meni. Koska kielto on laadun tae, aivan niin kuin peittely yleensäkin paljastaa totuuden, on kirjallinen teoskin olemassa vasta, kun se on sensuroitu ja filosofilla pää kainalossa.
Mitä sitten tarkoitan vihervasismilla? Kyseessä on eräänlainen kattokäsite, joka kuvaa useita jo edellä mainitsemiani asioita. Se on tietenkin lyhenne sanasta ”vihervasemmistolaisuus”, josta lissut käyttävät lässyttävää slangi-ilmausta ”vihervassari”. Se on vähän niin kuin mielenosoituksesta tehtiin ”miekkari”. Vertauskuvallista vihamielisyyttä siihenkin sisältyy hitusen. Leikkisyyttä korostaa vain, ettei miekkariin osallistuja saa pitää miekkaa, vaan virkavalta tuo sen väsyneesti paikalle.
No, vihervasismin käsite on tekemisissä myös – kuten arvaatte – fasismin kanssa. Fasismilla voidaan tarkoittaa italialaisen fasismin lisäksi myös muuta kiihkomielisyyttä, kuten professori Tarmo Kunnas on todennut ja tehnytkin kirjassaan Fasismin lumous (Atena 2013). Esiintyy niin sanottua punikkifasismia, jonka vallitessa kaiken maailman nulikat pyrkivät päättämään itseään isommista ympyröistä ja hukkuvat sen vuoksi saappaidensa varsiin märkiä korviaan myöten. Vihervasismin käsite tekee vihervasemmistolaisuudesta tuttavallisempaa.
Luettelin vihervasismin takana olevan vihervasemmistolaisuuden piirteitä kirjani Totuus kiihottaa luvussa 4.3. (s. 72–73). Kyseessä on ajatusklusteri, jossa tarkoitusperistä ja päämääristä ollaan varmoja. Eri mieltä olevia ei kuulla, vaan heidät tukahdutetaan, ja viisaille nostetaan nenäkkäästi nokkaa, kun ei itse olla kovin viisaita. Epävarmuus näkyy oikeassa olemisena. Näkökantoja leimaavat yliyksilöllinen ihmiskuva ja poliittista ajattelua kollektivismi.
Vihervasemmistolaisuuteen liittyy myös yhdenmukaistamiseen perustuva tasa-arvon ihanne, joka kiistää meritokraattisen oikeudenmukaisuuden, eli moraalifilosofisen ansaintaperiaatteen. Taustalla leijailevat marxismin ja leninismin sekä sosialismin ja kommunismin haamut. Vihervasistien feministinen siipi tervehtii akateemisen ajatuskurin vaatijaa tasa-arvopolitiikalla, joka osuu kuin paistinpannu lännenmiehen poskelle 1950-luvun westerneissä
Vihervasemmistolainen ajatusklusteri turvautuu usein mustamaalauskampanjoihin, joilla koetetaan pilata arvollisten tieteenharjoittajien maine. Ei-sosialistisia filosofeja yritetään vahingoittaa pyrkien vääristelemään heidän sanomaansa, ja puolueettomia tieteenharjoittajia sekä oikeistolaisia poliitikkoja pilkataan.
Helposti hyödynnettävän alustan vihervasemmistolaiselle politikoinnille on tarjonnut sosiaalinen media, jonka laareissa liikkeen aktivistit ovat keränneet joukkueita omasta mielestään sopimattomien mielipiteiden kitkemiseksi pois yleisöjen nähtäviltä. He hyödyntävät liikkeen yleistä menettelytapaa: joukkovoimaa ja massakulttuuria. Tuloksena kaikenlaisten silakkaliikeiden ja varisverkostojen toiminnasta on ollut perättömiä ilmiantoja ja kavalluksia, joiden takana kytevät vihervasemmistolaisten ennakkoluulot, ikuinen luokkakatkeruus ja poliittinen kauna.
Sisältökannanottonaan vihervasemmistolainen klusteri on asettunut puolustamaan monikulttuurisuutta ja maahanmuuttoa, vaikka filosofisesti katsoen ne muodostavat ideologian, jolle kantaväestö ei ole antanut poliittista oikeutusta demokraattisessa prosessissa, ja näyttö onnistumisesta puuttuu. Rajat ylittävää geenivirtaa vihervasemmisto puolustaa rotukorttia avoimesti heiluttaen ja ymmärtämättä agendaansa liittyvää ristiriitaa.
Vihervasemmisto on pyrkinyt porvariston ohella pönkittämään myös Euroopan rahaliittoa ja EU:n rakentamista liittovaltioksi. Yksilöiden vapautta ja itsemääräämisoikeutta painottavan kansallismielisyyden vihervasistit pyrkivät leimaamaan ”pahaksi” ja varustamaan sähköiskun kaltaisia reaktioita tai välittömiä toimenpiteitä vaativaksi ”natsismiksi”, ”rasismiksi”, ”vihapuheeksi” tai ”ääriajatteluksi”. Äärimmäinen ajatteleminen on heidän mielestään väärin silloinkin, kun äärioikeistolaiset ovat äärimmäisen oikeassa.
Sillä tavoin vihervasistien leimakirves on osunut sen omaan nilkkaan. Omaa vihaansa edustaessaan vihervasemmisto on toiminut vapauden ja suvaitsevuuden ihanteitaan vastaan. Tilanne on tukala monille vihervasemmistolaisille itselleen, ja välkyimmät heistä ovat yrittäneet kiemurrella irti ideologisista liekanaruistaan.
Esimerkkitapauksina mainitsen oikeustieteen tohtori Jarkko Tontin äskettäisen tilityksen, jossa hän kertoo syitä eroonsa Vihreästä Liitosta, ja dosentti Mikko Paunion kirjoituksen, jossa hän kertoo, miksi palautti syntymädemarina hankkimansa SDP:n jäsenkirjan. Molemmat avautumiset kannattaa lukea.
Sarkastisinta kaikista on, että omasta idealismistaan ovat joutuneet kärsimään maahanmuuton suosijat itse. Esimerkiksi käy vaikka Vihreiden entisen puoluesihteerin Panu Laturin kohtalo, kun muuan laittomasti maassa ollut Sudanin kansalainen pahoinpiteli hänet Brysselissä niin, että hän on joutunut lehtitietojen mukaan kuntouttamaan itseään pitkään palvelutalossa Helsingin Arabiassa.
Vihervasismin teoriahistoriaa
Pahimpia vihervasistien ideologisista työvälineistä on identiteettipoliittinen sitouttaminen. Sillä tarkoitetaan yksilön vangitsemista eturyhmäpoliittisen taistelun välikappaleeksi. Menettely on vasemmistolle perinteinen.
Jo 1970-luvulla, jolloin vasemmisto pyrki näyttäytymään ”rationalismin” edistäjänä (ja sen toiminnassa oli vielä jotain järkeä), vasemmisto moitti politiikan henkilöitymistä, ikään kuin politiikkaa eivät tekisikään ensisijaisesti ihmiset vaan kasvottomat organisaatiot, toisin sanoen puolueet, joita mieluiten on vain yksi. Vasemmiston diskurssissa erotettiin ”päättäjät” ja ”kansa”, niin kuin tehtaissakin olivat pomot ja työväki, joka ainoana väitti tekevänsä työtä. Puuttui oivallus (tai haluttiin haudata tosiasia), että todellisessa demokratiassa me kaikki olemme päättäjiä.
”Kaikkien työläisyydestä” vasemmisto jaksoi toki muistuttaa myös yliopistoissa, ja juuri tuohon laumahenkisyyteen nojaa myös nykyinen identiteettipolitiikka. Identiteettipoliittinen klusteri on betonikimpale, joka on kahlittuna ilmastopolitiikalla ripitettyjen vihervasistien omaan kaulaan. Intersektionaalinen vähemmistöpolitikointi puolestaan on ideologisista velvoitteista valettu rautapallo, jota vähemmistöön tai johonkin ”erityisryhmään” kuuluva raahaa mukanaan kaikkialle.
Tämän ajattelutavan mukaan et voi olla nainen, jos et identifioidu sosiaalidemokraattiseen tasa-arvon taontaan, jonka tuloksena syntyy lisää kahleita. Et voi myöskään olla minkäänlainen kaappi-, julki- etkä avoin homo, jos et ole viherliberaali ajattelun lumihiutale, jonka tehtävänä on toimia mediaa viihteellistävänä marakattina.
Vasemmiston vielä taannoin edustamat järkiperäiset tavoitteet, kuten ilmainen koulutus ja terveydenhuolto kaikille suomalaisille, vesittyivät, kun kommunismin eräs ajatussuunta, eli leniniläinen tajunnan
heijastusteoria ja persoonallisuuspsykologia kiertyivät yleisvasemmistolaiseen ja sosiaalidemokraattiseen ajatteluun. Se pyrki naamioitumaan ”liberalismiksi” ja ”vihreydeksi” mutta muodosti totalitaarisen oppijärjestelmän.
Identiteettipolitiikka on siitä vaarallista, että se kiistää filosofian perinteisen identiteetin määritelmän, jonka mukaan se tarkoittaa yksilön hyvää itsetuntoa. Poliittinen vasemmisto vääristeli identiteetin käsitteen Pohjois-Amerikan ”edistyksellisissä” yliopistoissa ja toi sen Eurooppaan todistaen, että kommunismi ei aina uhkaa idästä vaan myös lännestä.
Identiteettipolitiikalla tarkoitetaan nykyään tuossa harhaisessa ajattelussa viiteryhmiin samastumista. Sanotaan esimerkiksi, että identiteettisi voi kehittyä täysin vain, jos otat niiden ihmisten asenteet suhteessa itseesi, jotka muodostavat oman viiteryhmäsi. Tämän mukaan esimerkiksi nainen ei voisi olla nainen ilman, että hän samastuu omaan viiteryhmäänsä ja asettuu tukemaan kaikkea, mitä feminismi määrää.
Identiteettipolitiikan varjolla marxilais-leniniläinen tajunnan heijastusteoria (jonka mukaan ihmistajunta ja tietoisuus kehittyvät ”ulkoa sisään”) ujutettiin vaivihkaa osaksi ”liberalismina” esiintyvää yleisvasemmistolaista ajattelua, johon myös porvaristo lipsahti mukaan. Tosiasiassa sen kautta sidottiin yksilöiden itsenäinen ajattelu kollektiivien osaksi, ja oikeasti kyseinen piilokommunismin muoto edustaakin vapauden, yksilöllisyyden ja itsemääräämisoikeuden vastakohtaa.
Identiteettipolitiikka on siis sorron nykyinen väline, joka asettaa politiikanteon yksilöiden itsensä edelle. Se on lähes samanlaista kuin akateeminen vertaisarviointi, josta olen käyttänyt nimitystä vertaisvartiointi. Vertaisarvioinnin käsite on peräisin vartiointiliikkeestä. Se uskottelee, että tutkimusten arvostelijat ja julkaisuoikeuksista päättäjät ovat vertaisasemassa, vaikka todellisuudessa he ovat poskettomassa valta-asemassa, josta he voivat läimäytellä vapaasti niin kovaa kuin tahtovat. Sen he tekevät yleensä anonymiteetin suojista: salusiinien ja rullakardiinien takaa.
Näin myös yliopistomaailmassa yksilöt sidotaan kollektiiveihin, eikä läpi voi päästä mitään todellista filosofiaa, jossa ihmiset edustavat näkemyksiään rehellisesti. Oikeutusta pakotetaan hakemaan omilta kilpailijoilta ja jopa vastustajilta, mikä johtaa automaattisesti valheellisuuteen. Tuloksena on ollut filosofian vastaista konformismia, ryhmäkoheesiota ja konsesukseen taivuttelua. Kaiken takaa lemuaa samanlainen pistävä rikkivedyn löyhkä, joka tulee hapettomassa tilassa mätänevistä strutsinmunista.
Identiteettipoliittisen läksytyksen tuloksena myöskään äänestyskopeissa eivät päätä yksilöt vaan ryhmät, aivan niin kuin työpaikoillakin päähän putoaa jäsenkirjaa ottamattomille tiili. Tällä tavoin vihervasisteille on kertynyt valtaa paljon enemmän kuin vasemmistolaisten aatteiden todellinen kannatus antaisi myöten. Oikeistolaiset äänestävät peruskatsomustensa mukaisesti yksilöinä, mutta vihervasemmisto patistelee ja sitouttaa, suostuttelee, kerää jengejä ja ojentaa.
Väitän ja tiedän, että ihmiset kärsivät siitä. Sitouttaminen on samanlaista kuin valitseminen Braunin ja Philishaven välillä. Kun ihmisestä on tehty esimerkiksi braunisti, siltä tieltä ei ole paluuta, sillä ajattelemisesta on siirrytty identiteettiin. Kyse ei ole enää siitä, mitä ihmiset ajattelevat ja sanovat, vaan siitä mitä he ovat. Näin asiasta on tehty auktoriteettikysymys.
Koska vahvistusharha (confirmation bias) on psyykkinen perusprosessi, vihervasistit pahentavat alhoaan ja vaipuvat yhä syvemmälle äänieristettyihin bunkkereihinsa. He toimivat niin kuin feministit linnoittautuessaan sukupuolen tutkimuksen yksiköihin, joissa he varjelevat omia valheitaan sukupuolesta ”sosiaalisena konstruktiona” eivätkä hyväksy näkemystä sukupuolierosta ontologisesti olemassa olevana tosiasiana: biologisena faktana, joka riippuu sukupuolielimistä, hormoneista, geeneistä ja kromosomeista.
Ajatuksen paremmuudella tai huonommuudella per se eivät vihervasistit pidä väliä, vaan asioista tehdään identiteettipoliittisella vyörytyksellä henkilökohtaisia kunniakysymyksiä, joiden mukaan perussuomalainen ei voi koskaan olla oikeassa ja ”rasistien” kanssa ei neuvotella. Tämä umpikuuroutuminen on tietenkin perin tyhmää ja filosofian olemuksen vastaista.
Huvitteluliberaalit vihervasistit hakevat aggressioilleen ja hyökkäilyilleen oikeutusta laittautumalla sorretuiksi ja syrjityksi väitettyjen ryhmien asemaan. Samalla vihervasistit itse alistavat ja orjuuttavat omiaan. Juuri se on vihervasistien kohtalossa murheellisinta.
Vihervasismia käytännössä
Helsingin Sanomat julkaisi jokin aika sitten jutun ”Mistä tunnistaa natsin?” Tämä kirjoitukseni sopii sen jatkoksi, sillä tässä kerron, mistä tunnistaa vihervasistin.
Vanha tarina kertoo, että vihervassari meni älykkyystestiin ja sai arvon 85, joka ei ole kovin hyvä. Testiraportti kädessään vihervassari selitti asiaa todeten, ettei kehno tulos johtunut hänestä itsestään, vaan testi vain oli niin vaikea.
Tämä pitää yhtä sen kanssa, että vihervasistien mielestä syyt ovat aina yhteiskunnan, kun taas ansiot ovat hänen itsensä, usein myös toisten ihmisten ansiot, joita vihervasistit pistelevät mielellään omiin taskuihinsa. Ajatteluperinteen tukena on sosiaalinen konstruktionismi, jonka mukaan tämän jos tuonkin vääryyden syynä on alistava tai sortava ”sosiaalinen rakenne”, ei ihmisen oma toiminta, toimimattomuus tai tahdonmuodostus.
Kaikki yllä sanottu on tietenkin vain rahisevan kuivaa ideologiakriittistä teoriointia. Käytännössä saatte tietää, mitä vihervasismi merkitsee, kun tunnette vihervasismin tulokset selkänahassanne ja vihervasismi toimii.
Saatte tietää, mitä vihervasismi on, kun Suomi yrittää olla maailman johtava maa ilmastonsuojelun alalla, ja Suomesta ”tehdään” hiilineutraali hyvinvointivaltio, joka ”haluaa” olla kaikessa maailman paras.
Tämä tapahtuu vihervasistien päätöksellä lopettaa Euroopan ympäristöystävällisimmäksi todetut hiilivoimalat nimenomaan Suomesta, joka on kylmä ja pimeä maa. Tunnette asian asiantuntijoitakin paremmin, kun avaatte lämpöpatterinne samalla, kun vihreä direktiivi ilmoittaa, että huoneistolämpötilaa alennetaan 17 asteeseen, sillä lämpö ”otetaan talteen merivedestä”.
Ymmärrätte, mistä on kyse, kun Ullanlinnassa asuvat vihervasistit kurittavat haja-asutusalueiden omakotiasukkaita lopettamaan paikkakunnan ainoana valopilkkuna paukkuvassa pakkasessa loimottava öljylämmittimensä ja pystyttämään tuulettomaan pakkasyöhön tuulivoimala sekä kapuamaan katolle luomaan lunta aurinkopaneeleista, sillä onhan Kuu aurinkokuntamme valaisevin kiertolainen, kun taas pelkkä maalämmityksen asentaminen ylittäisi koko asumuksen arvon.
Vihervasistit kannattavat EU:n tukipakettipolitiikkaa, tilapäisten rahastojen toistuvaa keruuta ja tulojensiirtounionia, koska ne johtavat Neuvostoliiton kaltaiseen liittovaltioon, jossa varat ja velat katsotaan yhteisiksi, kansallisvaltiot on tapettu, ja EU:sta muodostuu sosialistisen internationaalin mukainen fiskaaliunioni.
Vihervasistit vaativat EU:lta entistäkin radikaalimpia ympäristötoimia, sillä taksonomia-asetuksilla, metsiensuojeluvelvoitteilla, energiamääräyksillä ja ”luontokadosta” muistuttavilla ripityksillä voidaan kätevästi pahentaa kansalaisten ja jäsenvaltioiden talousahdinkoa sekä edistää viherkommunismia, jonka varjolla kansalaisten yksityistä varallisuutta päästään ekososialisoimaan julkisen vallan hallintaan. Kansallisvaltioilta riistetään niiden itsemääräämisoikeus ja suvereniteetti.
Vihervasistinen politiikka on suureksi osaksi pelkkää tulojen siirtoa vailla mitään lisäarvoja tuottavaa toimintaa tai keinoja, joilla idealistit voisivat toteuttaa huikeat ekologiset päämääränsä. Ylimitoitetun ympäristöpolitiikan mallina on universaalisosialistinen metafysiikka, eli yleismaailmallinen sosialistinen ideologia.
Voidaan kysyä, mitä suomalaiset saavat palkkioksi siitä, että vihervasemmisto ”pelastaa maailman” mutta tuhoaa samalla suomalaisten ihmisten ja valtiomme talouden. Mitalinko? Vai kukkakimpun? Myöskään maailma ei pelastu, vaikka vihervasistit pakottaisivat kansalaisiamme lopettamaan hengittämisen, jotta päästökauppa ja hiilinielut tasapainottuisivat. Vihervasemmistolaiset pissikset joutuisivat kuitenkin polttamaan kylmentämänsä ruumiit hiilipäästöjä aiheuttavissa krematorioissa.
Vihervasistit suorittavat tulojen uusjakoa vuotavalla sangolla: laittaen suuren osan avustajakaartinsa taskuihin, täsmälleen kommunistimaiden eliitiltä saamiensa esimerkkien mukaan. He ostavat kannatusta omille äänestäjilleen toisten puolueiden äänestäjiltä verottamillaan tai muutoin kiskomillaan varoilla, kuten ruuhkamaksuilla, jotka ovat keskustojen kauppakuolioiden ja autioitumisten keskeisiä syitä.
Tiedätte, mitä vihervasistit tarkoittavat, kun panette merkille heidän intomielisen halunsa
viedä polttomoottoriajoneuvot kaikilta, aivan niin kuin lapsilta otetaan
heidän lelunsa ja miehiltä kahlitaan kalunsa.
Lopulta keskustojen asukkaat ovat yhtä pahasti motissa kuin heidän maalla asuvat serkkunsa, jotka tietävätkin jo, että liikkumisvapauden rajoittaminen on olennainen osa reaalisosialismia. Se on tapa hallita väestöjä ja rajoittaa heidän kanssakäymistään. Tämän vihervasemmisto tekee kaikkialla, paitsi kun on kyse laittomien maahan tulijoiden pyrkimyksestä asettua Suomeen asumaan. Sen he mielihyvin sallivat ja sitä edistävät ”tasa-arvon” ja ”yhdenvertaisuuden” verukkeilla.
Suomessa autoilu ei ole enää liikennemuoto ollenkaan, vaan se on tapa rahoittaa vihervasistien tukijoukkoja. Autoilun kiinteisiin veroluonteisiin kuluihin uppoaa niin paljon rahaa, että polttoainetta ei ole varaa ostaa ja matkaan ei pääse.
Silloin kun autoiluun on varaa, nuo varat valuvat tulojensiirtoina ”hyvinvoinnin ytimessä” nautiskelevien sosiaaliviranomaisten palkkoihin, sofistikoituneille pultsareille ja muille urbaaneille ovelille, joilla varattomiksi laittauduttuaan on oikeus vihervasemmiston köyhyysihanteiden mukaiseen toimeentulotukeen. Tämä sossutuen muoto onkin koko yhteiskunnallisen kurjuuden ja vääryyden primus motor, sillä se suorastaan ohjaa ihmisiä hankkiutumaan täysin varattomiksi vain turvatakseen tulot jokapäiväisiin menoihinsa.
Rihkama- ja räsykauppiaiden
ruohonjuuripoliittisilla vankkureilla ajetaan sitten kantaväestöjen ohitse niin asuntojonoissa kuin terveydenhuollossakin. Maahanmuuttajien luksusautojen blingivanteet, älypuhelimet ja kultakorut kimaltavat identiteettiä vahvistaen samalla, kun penkka pöllyää ja suomalaisten asunnottomien silmät ja korvat ovat
täynnä monikulttuuri-ideologian ihanuudesta muistuttavaa mutaa.
Samanaikaisesti raideliikennettä kehitetään kai ihmisten kesämökeille.
Myös suomalaisilta veronmaksajilta riistetyt tulojensiirrot Afrikan ja Kaukoidän teknis-taloudellisiin hyvinvointimaihin sekä Euroopan unionin älyllisesti rappeutuneisiin kehitysmaihin ovat reaalisosialismin ilmentymiä 2000-luvulla. Ne toteuttavat rajattoman maailman ihannetta, jossa kansallisvaltioiden rooli hyvinvointiyhteiskunnan ylläpitäjänä on totaalisesti mitätöity ja kyky moraaliseen resistenssiin on rapautettu täysin.
Vihervasemmiston edisonit eivät ymmärrä edes sitä, että heidän politiikkansa nimenomaisesti tuhoaa luontoa. Tämä johtuu siitä, että he eivät ymmärrä mitään taloudesta.
Talouteen perehtyminen valaisisi, että investointeja ympäristönsuojeluun kannattaisi tehdä siellä, missä ne ovat halvimpia, eli kehitysmaissa, eikä suinkaan Suomessa, jossa ne ovat kalleimpia ja siksi tehottomimpia. Tätä vihervasistien kognitiivisesti heikko ymmärryskyky ei suostu ottamaan vastaan, sillä heidän aivonsa ovat lähtökohtaisesti järkipuheen ehdottomasti torjuvassa asennossa. He kieltävät itseltään järjen samalla periksiantamattomuudella kuin alkoholisti, joka ehdottomasti kieltää juovansa.
Näin he eivät pysty sulattamaan edes sitä, että päästöjä pitäisi ylipäänsä hillitä siellä, missä niitä eniten tuotetaan, eikä kiristellä normiruuveja täällä, jossa ympäristötehokkuus on jo muutenkin korkealla tasolla, kun hyödykettä kohti tuotetut päästöt ovat vähäiset. Sen sijaan nuo Louis Vuittonin kanta-asiakkaat pohtivat päästöjen määrää suhteessa asukaslukuun ylikansoitetuissa kehitysmaissa, joissa ekokatastrofi on päässyt etenemään jo täysin pysäyttämättömään tilaan väestöräjähdyksen vuoksi.
Talousasioista lumiukkojen tavoin pihalla olevat vihervasistit eivät ymmärrä sitäkään, että Suomessa kaikki menestyneet luonnonsuojelutoimet ovat tehdyt vain siksi, että ne ovat olleet taloudellisesti mahdollisia ja omistajien taloudellisten etujen mukaisia. Metsiä on hoidettu Suomessa hyvin vain ja ainoastaan omistajien toimesta ja siksi, että se on kannattanut heille taloudellisesti. Sen sijaan ainoa, mitä vihervasistit itse ovat tehneet metsien hyväksi, on itsensä kahliminen harvestereihin.
Kumisaapasjalkaisten takkutukkien ja kiilusilmäisten risupartojen Koijärvi-politiikalla on johdettu Karjalan menetettyjä alueita, jotka kuuluvat maailman suurimpaan kansallispuistoon ja joka muodostaa yhteismaan tragediasta muistuttavan katastrofaalisen kaatopaikan.
Vihervasismi, internatsismi, sanankahleet ja seksi
Vihervasisti on usein myös kansainvälisyydestä ohjautuva internatsi, sillä hän haluaa avata maahanmuuton tulvaportit sen sijasta, että hän pyrkisi lopettamaan väestöräjähdyksen ja katkaisemaan väestöpullistumasta johtuvan diasporan länsimaihin.
Vihervasistit eivät ilmeisesti tiedä, kuinka lapsia tehdään ja että syntyvyyttä voi myös rajoittaa. Yhden lapsen politiikkaa paheksutaan ja taivastellaan vihervasismin pää-äänenkannattajan Helsingin Sanomien ylitsevuotavan runsaissa kannanotoissa itsemääräämisoikeutta muka loukkaavina ihmisoikeusrikoksina.
Valppaan lukijan mielessä voisi herätä kysymys, missä määrin itsemääräämisoikeudella saa paisuttaa väestöä ja polkea maailman muiden asukkaiden ekologisia elinoloja. Jo Aristoteles ajatteli, että omaa etua ei pidä edistää toisten tappioksi. Tämän pitäisi päteä myös Kiinassa, joka toimii nyt ympäristöpolitiikan vapaamatkustajana monien muiden kehitysmaiden tavoin. Maa avaa uuden hiilivoimalan lähes joka toinen viikko, kun Pariisin ilmastosopimuksessa maalle myönnettiin mahdollisuus lisätä päästöjään vuoteen 2030 asti, ja EU:n huvitteluliberaali virkamiesaateli laittoi nimensä kiltisti paperiin. Mutta tätä vihervasemmiston tyhmyrit eivät huomaa eivätkä tunnusta.
Sen sijaan vihervasistit haluavat lopettaa väestön uusintamisen länsimaissa. Sen takaa jääkarhuystävällinen seksintappolaki, jota haudotaan eduskunnassa ”turvapaikanhakijoiden” toimeenpanemien raiskausten vuoksi. Laista kuitenkin kärsii tavallinen kalapuikkoviiksekäs sinisen pillerin purija, kun seksuaalisuus vaarallistetaan ”Suostumus2018”-aloitteen sanktioilla, ja jäätävä polaaripyörre alkaa pyöriä heidän muijiensa pimpsan ympärillä vetäen häpykarvat huurteeseen.
Vihervasemmiston kellokkaat kahlitsevat itsensä valaanpyyntialuksiin ja kaivinkoneisiin, mutta he eivät tee sitä Malmin lentoasemalla, jossa uhattuina ovat kaupunkiympäristö, kuntopolku ja perhosniitty. Kulttuurihistoriallisesti ja toiminnallisesti arvokkaan alueen vihervasemmisto aikoo tuhota ihan vain lentäviä ihmisiä kohtaan tuntemansa luokkastrategisen kaunan vuoksi. Verukkeena käytetään tonttipulaa, vaikka Helsingin yleiskaavaan on varattu alueet satojen tuhansien ihmisten väestönlisäystä varten vuosikymmeniksi eteenpäin.
Tässä suon ja
kuokan päkäpäisyydessä näkyy suomalaisen vihervasismin sinnikkyys ja sen
periksi antamaton tyhmyys, jolle muut kansakunnat ovat nauraneet pitäen
kaikkia suomalaisia koivuhalolla päähän lyötyinä typeryksinä. Kaikki tietävät, ettei asuntopula johdu tonttien riittämättömyydestä, vaan siitä, että rakennusliikkeet eivät rakenna kaupallisista syistä: jotta kysyntä pysyisi yllä ja hinnat eivät putoaisi. Kaikki tietävät myös, että sulfiittisaven siirtäminen ja suon betonipaalutus tulevat häikäilemättömän kalliiksi, ja ne on osoitettu myös epäekologisiksi.
Kärsivällisellä uuvutus- ja väsytystaktiikallaan vihervasistit ovat saaneet hivutetuksi Demla-juristeina tunnettuja etäispäätteitään oikeuslaitokseen ja hallintoon, joka yleensä on heikkotasoisten juristien sijoittumispaikka, sillä mikään yksityinen taho ei palkkaa sosialisteja, ja juristien parhaimmisto hakeutuu hallintovirkojen sijasta leveämpiin leipiin.
Näin oikeuslaitos ja julkinen hallinto on vähitellen politisoitu vihervasistien hyväksi. He eivät taatusti ole valtionvastaisia saati valtion vihollisia, vaan tuomio- ja viranomaisvaltaa käyttäessään he ovat valtio.
Oikeasti he ovatkin
yhteiskunnanvastaisia, sillä he ovat jatkuvassa konfliktissa
kansalaisyhteiskunnan kanssa, mikä näkyy heidän tavassaan rangaista omasta mielestään vääristä mielipiteistä ja
yhteiskuntatulkinnoista. Vihervasistiset viranomaiset kurittavat kansalaisia, joilta heidän valtansa pitäisi olla lähtöisin ja joita heidän pitäisi palvella, mutta he ovat ymmärtäneet asemansa brezhneviläisesti.
Heidän mielivaltansa on ääretöntä, sillä jo pelkkä rangaistuksen uhka saa yhteiskunnallisen totuuden pakenemaan seinänrakoihin, eikä mikään tiede ole mahdollista tilanteissa, joita etäisestikin varjostaa sanktioiden mahdollisuus. Juridisten normien ja tieteen ihanteiden eroa ja suoranaista vastakohtaisuutta vihervasistit eivät ole koskaan ymmärtäneet, ja filosofiaa sekä politiikkaa kyseiset pässinpäät arvioivat pohtien, ”onko se laillista”.
Todellisuudessa poliittisen tahdonmuodostuksen tulee kulkea normien kirjailun edellä, niin kuin filosofia on lainsäädännön yläpuolella analysoidessaan sitä, mikä on moraalisesti oikein tai eettisesti hyväksi. Sen sijaan vihervasistien ajatusmaailmaa leimaa infantiili ja pienimielinen normatiivisuus, jonka mukaisesti 5-vuotias neuvoo 3-vuotiasta, kuinka potalla istutaan ja miksi se on maailman puhtain ja korkein onni.
Pahinta mielivaltaa vihervasismissa edustaa sananvapauden syöminen ja kirjojen sekä muiden julkaisujen polttamispolitiikka, joka tekee keskiajan historian tutuksi. Erich Honeckerin hyvä kollega Kalevi Sorsa puhui jo 1980-luvun alussa ”infokratiasta” antaen merkin siitä, että vasemmisto koki sivistyksen ja tiedonvälityksen uhaksi omalle ihmisten hallinnalleen. Toimilupaa ei annettu kaupallisille radioasemille eikä TV-kanaville, jotta läpi ei pääsisi ulkopoliittisesti arveluttavaa ainesta. Kansalaisilta pakko-otettiin valtiollisen Yleisradion kuluja kattamaan tarkoitettu TV-maksu, ja TV-lupatarkastajaa täytyi karttaa kuin Stasia. Tätä ei nykynuoriso voi käsittää.
TV-lupatarkastajan tilalla ovat nykyään kaikille pakollinen Yle-vero, vihervasistien harjoittama ”faktantarkistus” ja Internetiin kohdistama korvennus. Vihervasistien toteuttamasta sensuroimispolitiikasta on tullut hullua, ja se on levittäytynyt hallitsemattoman syöpäkasvaimen tavoin valtavirtamedian harjoittamasta sensuurista sosiaaliseen mediaan. Internet tarjosi vaihtoehtoiselle viestinnälle jonkinlaisen räppänän, kunnes vihervasistit saivat viranomaisvallan ja EU:n katakombeissa piileskelevät sananvapauden myyrät asiansa taakse. Myös oikeistolaisina pidetyistä valtavirtamedioista vihervasemmisto teki hyödyllisiä idioottejaan.
Oikeiston ja vasemmiston vispilänkauppa on ymmärrettävää, sillä porvarillisen suurkapitalismin ja sosialistisen internatsismin ideologiat sopivat universalistisen harmonian havinassa yhteen. Vahinko vain, että kansalaiset jäävät tässä kytköksessä kärsijöiksi, ja voiton korjaa yksipuoluejärjestelmäksi liittoutunut vihervasemmiston ja liberaalin porvariston klusteri.
Vihervasismin lyhyt historia
Vihreä Liitto syntyi sellaisten kaupunkilaisnuorten luontoharrastuksesta, jotka eivät olleet koskaan käyneet navetassa. He olisivat olleet kauhuissaan tai pyörtyneet, mikäli olisivat tienneet, kuinka pahalta siellä haisee. Virtsan, lannan ja AIV:n lemu sekoittuu olkien, pahnojen ja heinän katkuun pistävän piinallisella tavalla, joka saa lissujen aurallisen migreenin laukeamaan, ja aivan pian he makaavat olkien seassa koivet oikoisinaan säkenöivä valokehä päänsä päällä.
Muuan Maria vain halusi hoitaa heppaa ja Pekka silittää minkkiä. Erehtyivätpä jotkut heistä puhumaan ”eläinten oikeuksistakin”, vaikka tietoisuutta vailla olevana olentona eläin ei voi olla oikeussubjekti. Subjektiviteetin tunnusmerkkinä pidetään kykyä tehdä valintoja ja kantaa tuota vihervasistien peräänkuuluttamaa ”vastuuta”, joka aina sisältää myös aiheetonta syyllistämistä. Oikeuksien sijaan olisi pitänyt puhua vain eläinten humaanista kohtelusta.
Naturalistisen filosofian näkökulmasta luonto ei ole ihmisille vain resurssi, josta olemme riippuvaisia, vaan maanjäristyksineen ja viruksineen luonto muodostaa ihmiskunnalle myös ikuisen haasteen, vastustajan ja vihollisen. Sen sijaan vihervasemmiston lahkolaiset pitävät luontoa palvonnan kohteena, kun taas ihminen on heille – etenkin sen valkoisessa ja sukupuoleltaan miestä muistuttavassa ominaisuudessa – lähes arvoton white trash, jota vihervasistit eivät taatusti kohtele humaanisti.
En puutu vihervasismin syntyhistoriaan, paitsi että se syntyi – kuten edellä kuvasin – useista väärinkäsityksistä. Historioita on kirjoitettu Michel Foucault’n hullaannuttamana tarpeeksi. On sairaanhoidon historioita, kaakaon historioita, suklaan historioita, kahvin historioita, mausteiden historioita ja nautintojen historioita, joissa valitetaan kaiken hyvän ja nautinnollisen olevan kristillistä metafysiikkaa muistuttavalla tavalla ”synnillistä”. Historioita riittää yllin kyllin juuri siksi, että näillä asioilla ei katsota olevan tulevaisuutta nostalgisesti vaikeroivien vihervasemmiston sissien pidellessä purtemme peräsintä ja ohjatessa tuonen venettä.
Vihreä Liitto on nykypäivän puolueista ideologisimpia ja ristiriitaisimpia. Vihervasistien jatkuva ja kauhtuneeksi kulunut protestointi ei ole mitään muuta kuin henkisesti murrosikäisiksi jääneiden jatkuvaa itkupotkuraivaria elämän tosiasioita vastaan.
Aiheeseen liittyvää
Vihreillä välähtää – Maahanmuutto- ja ilmastopolitiikka ristiriidassa
Vihervasemmisto – Sitä vie mitä lupaa
Malmin lentoasema pelastettava barbarismilta
Suomalaista ei saa tehdä ilmastopolitiikan sijaiskärsijöitä
Miksi vihreät suojelevat villihanhien sätkäpaskoja?
Pormestarimalli ei ole kansanvaltaisin
Hirtetäänkö Suomen talous hiilikieltoon?
Vihreiden ydinenergiapolitiikan järjettömyys
Uusi ideologinen jako: liharuoka vs. kasviskiusaus
Ilmaisia vinkkejä kunnallispolitiikkaan (2012)
