Istuva hallitus tekee apilanvihreän elinkeinoministerinsä Olli Rehnin johdolla vihreämpää politiikkaa kuin vihreät itse. Helsingin Sanomat iloitsee tänään, että ”[h]allitus suunnittelee kieltävänsä kivihiilen käytön energiantuotannossa vuoden 2030 jälkeen”. On vaikea sanoa, onko kyseessä joudutus vai lykkäys, kun aikaraja häämöttää noinkin kaukana tulevaisuudessa: yli kymmenvuotisen aikahorisontin takana, jonne poliittinen vastuu ei yleensä kanna. Mutta hanketta voidaan pitää merkkinä myös asiantuntemuksen ”vihreydestä”.
Erityisen kaltoin kyseinen päätös kohtelisi Helsinkiä, sillä Helsingin Energia tuottaa energiastaan kolmanneksen kivihiilellä. Helsingin kaupungilla on myös oma itsemurhahanke, 2020-suunnitelma, jonka mukaan kaupungin pitäisi tuottaa 20 prosenttia energiastaan uusiutuvilla polttoaineilla vuosikymmenen vaihteeseen mennessä. Kustannukset nousevat, tehokkuus heikkenee ja tuloutukset kaupungille hiipuvat. Mikäli tavoite toteutuu, on myös veroäyri tuolloin vähintään 20.
Kaupungilla, jolla on noin 2 miljardia euroa velkaa, ei pitäisi olla tällaiseen varaa. Vaatimus hiilestä luopumiseksi on vaatimus veroäyrin korottamiseksi, lisävelan ottamiseksi tai peruspalvelujen leikkaamiseksi. Vaihtoehtoja siis on, mutta ne kaikki ovat huonoja tai ainakin huonompia kuin kivihiilen käyttäminen.
Hanke on myös turha, sillä Salmisaaren kivihiilivoimala on todettu Euroopan ympäristöystävällisimmäksi. Suomi on pimeä ja kylmä maa, ja siksi kivihiilestä luopumista ei pidä aloittaa täältä. Voimaloiden muuntaminen kotimaisella turpeella toimiviksi on kallista ja toisi kaupunkiin 200 kuorma-auton vuorokausirumban turvealueilta. Tekninen hyötysuhde heikkenisi. Hiiltä saadaan kätevästi Puolasta laivaten, ja sen varastointi onnistuu maan alla.
 |
| Hiililaiva Eira Helsingin Ruoholahdessa elokuussa 2016. Kuva: J. Hankamäki. |
Syyt Suomen kansallisten etujen vastaiseen toimintaan löytyvät tietenkin Euroopan unionista, sillä ”[i]lmastopolitiikan suuret linjat sovitaan EU-tasolla.” Ja: ”Jäsenmaat ovat sitoutuneet vähentämään päästöjä 40 prosenttia vuoteen 2030 mennessä”. Lisäksi Hesarin juttu kertoo, että ”[t]änä vuonna uusiutuvien tuotantotukeen on varattu valtion budjetista runsaat 230 miljoonaa euroa”.
Tiedättekö, että alkutuotannossa (kuten energiantuotannon piirissä) mikään subventoitu ei voi kannattaa taloudellisesti, koska voidakseen toimia perustana muulle tuotannolle sen pitäisi pystyä tuottamaan vähintään itsensä? Jos energiantuotantotapa ei tuota itseään ja voittoa päälle, se ei pysty toimimaan pohjana muulle tuotantoelämälle. Tämä on looginen totuus.
Sama pätee myös tuulivoimaan, biopolttoaineiden kiskomiseen pelloista ja ravinnon tuotantoon, minkä luulisi kiinnostavan etenkin Keskustaa. DDR:ssä hevosille syötettiin leipää, koska se oli rehuviljaa halvempaa valtion subventioiden vuoksi. Siksi järjestelmä romahti heti, kun piikkilanka kerättiin ihmisten ympäriltä pois.
 |
| Parasta mitä tulee Vantaalta: ekosähkö? Kuva: J. Hankamäki. |
Kiina on maailman suurin kivihiilen tuottaja ja käyttäjä, ja maa saa 75 % energiastaan hiilestä. Uusia hiilivoimaloita otetaan käyttöön viikoittain.
Kiina on nykyisin yksi maailman pääomalähteistä ja samalla päästölähteistä, ja maa voisi maksaa ympäristön parantamiseen tarvittavat toimet suoraan valtionkassastaan. Silti velkaantuva Suomi muiden EU-maiden mukana maksaa ilmastomaksuja myös Kiinalle osana ideologista ja ympäristöpoliittisesti ristiriitaista ideologiaa. Tähän ideologiaan sisältyy se, että samaan aikaan ydinvoimasta luopuva Saksa suunnittelee korvaavansa ydinvoiman – milläpäs muulla kuin kivihiilellä!
Vuoden 2015 alusta voimaan tulleen rikkidirektiivin arvioitiin tuovan Suomen teollisuudelle 600 miljoonan euron vuosilaskun, mikä vastaa 12 000 työpaikkaa. Öljyn hinnan tilapäisen laskemisen vuoksi hinta jäi ensimmäisenä vuonna 400 miljoonaan, mikä sekin on paljon. Kysymys kuuluukin, pitääkö Suomen talouselämä hirttää ympäristömääräyksiin.
Suurin yksittäinen päästölähde maailmassa ei ole näkyvin, kuten autoilu tai lentomatkustus, vaan huomaamattomin: rakennusten valaistus ja lämmitys. Tämä paljastaa, että keskeinen syy ekologisiin ongelmiin on väestönkasvu kehitysmaissa. Ympäristöliike ei kuitenkaan vastusta sitä aktiivisesti, sillä se pelkää kannatuksensa katoamista, mikäli yksilövapauteen kajoavat lisääntymisrajoitukset koettaisiin kannattajien keskuudessa poliittisesti epäkorrekteina. Olen sanonut tätä häveliäisyyden varjossa tapahtuvaa totuuden salailua ekokatastrofin intimiteetiksi.
Askel oikeudenmukaiseen energiapolitiikkaan otettaisiin, jos kasvihuonepäästöjen oikeutusta ei arvioitaisi asukaskohtaisella hiilijalanjäljellä eikä maan kokonaispäästöilläkään, vaan tuotannonalakohtaisella ominaispäästöjärjestelmällä, toisin sanoen ympäristörasituksella verrattuna tuotantotavan kautta saavutettuihin hyötyihin. Tämä hyötysuhde on teollisuusmaissa paljon parempi kuin asiasta piittaamattomissa kehitysmaissa.
Lisää energiapolitiikasta tässä.
