Suomalaisista ei saa tehdä ilmastopolitiikan sijaiskärsijöitä

Jos muistaa jotakin 1970- ja 1980-luvuista, tietää, mitä olivat happosateet. Tuolloin kasvoi tiedostava punk-sukupolvi, jonka maailmankatsomus oli musta, sillä jo alakouluissa lasten ja nuorten päähän taottiin, että Saksasta – tarkemmin sanoen Ruhrin teollisuusalueelta Länsi-Saksasta – tulee pahoja happosateita, jotka tuhoavat kaikki Suomen metsät.

Sen jälkeen paha Ronald Reagan räjäyttää päämme yläpuolella ydinpommin, ja kaikki ihmiset kuolevat, ja koko maailma tuhoutuu. Koska tuohon aikaan koetut uhat olivat absoluuttisia, eräänlaisia lekalla päähän taottuja totaaliuhkia, myös nuorisosta kasvoi hyvin periaatteellista.

Päiväkerhojen koleissa eteishalleissa lastentarhanopettajat rämpyttivät epävireistä pianoa ja lauloivat euforiseen tilaan antautuen, että ”harakalla kolme suurta munaa on”. Ja mikä pahinta, vaarilla on (kapitalismin merkiksi) saari. Kommarien mielestä se oli huolestuttavaa, sillä: ”Ai, ai, vaaria, kaikilla ei ole saaria, mutta meidän vaarilla oma saari on.”

Kasvavien aikuisten mielipiteet eivät nykyisin poikkea kovin paljon noiden aikojen ajatuksista, sillä nykyäänkin ihmisiä ahdistellaan erilaisilla globaaleilla uhilla, joita tosin on aina ollut olemassa. Yleensä ne katoavat muutamassa vuodessa jälkiä jättämättä.

Omasta mielestäni nykyisten suvaitsevaisten asenteissa on paljon samaa kuin 1970-luvun kiilusilmäisten kommunistien näkemyksissä. Vain he kykenevät kilpailemaan hyvyydessä nykyisten maailmanparantajien kanssa, ja ovat usein samoja henkilöitäkin.

Tämän päivän megatrendi on käyttää sanaa megatrendi. Sellainen on myös ilmastonmuutoksesta vouhottaminen ja vihreällä anekaupalla ratsastaminen.

Jokaisena historiallisena ajanjaksona ihmiset kanavoivat eksistentiaalista olemassaolon Angstiaan erilaisten poliittisten huolten kautta. Ajassa taaksepäin katsellen ne näyttävät usein koomisilta, mitä ne eivät ole tietenkään olleet sisältä päin nähtyinä. Onhan menneisyys jo turvallisesti eletty, ja jokaista mennyttä nykyaikaa leimanneet epävarmuustekijät eivät enää varjosta nykyisyyttä. Sen sijaan nykyisyyteen liittyy aina omia uhkia.

Niinpä on paikallaan suhtautua tyynen rauhallisesti, kun joku tieteen ja politiikan rajapinnalla operoiva mittarimato tuo ihmeteltäväksemme raportteja, jotka aivan ehdottomasti näyttävät velvoittavan meitä tietynlaiseen käytökseen.

Eräs sellainen on YK:n alaisuudessa toimivan kansainvälisen ilmastopaneelin IPCC:n erikoisraportti nimeltään Special Report on Global Warming of 1.5°C. Edellinen julkaistiin 2014, ja seuraava on odotettavissa 2022.

Raportin mukaan ilmasto on lämminnyt esiteolliselta ajalta yhdellä asteella, ja puolen asteen muutos on odotettavissa kasvihuonekaasujen vuoksi. Koska hiilidioksidi ja pienhiukkaset pysyvät ilmakehässä vuosikymmeniä, muutos ei ole käännettävissä eikä edes pysäytettävissä.

Ilmastosopimukset eivät auta tilanteessa, jossa väestö paisuu kolmannessa maailmassa ja kehitysmaat puskevat ilmakehään hiilen kaasuja täysin piittaamattomasti. Kiina avaa uusia hiilivoimaloita muutaman viikon välein.

Aktiivinen ilmastonmuokkaus taas ei onnistu hankkeen huonon hyötysuhteen ja energiaintensiivisyyden vuoksi.

Melkein kaikki alkavat ymmärtää, että ilmastopolitiikasta on tullut länsimaissa pelkkä retorinen veruke. Ilmaston lämpenemisestä muistuttaminen luo huolta, jonka odotetaan kaatuvan kannatuksena vihreiden puolueiden laariin ilman, että vihreän liikkeen tukemisesta olisi mitään todellista hyötyä ilmaston kannalta. Myös mielipideilmasto heikkenee, kun vihreät saavat valtaa, joka johtaa vain valtioiden johtamiseen vihreiden mimosoiden ja huvitteluliberaalien logiikalla, aivan kuten EU:ssa on käynyt.

Ilmastopolitiikassa esiintyy paljon retorista kannatuksen kalastelua, kun myös sinivihreä hallitus on käynyt autoilijoiden kimppuun (aiheesta täällä ja täällä). Suomalaisista ihmisistä ei pidä tehdä ilmastopolitiikan sijaiskärsijöitä.


Ilmastopolitiikassa tiivistyy länsimaiden vastuu ja kehitysmaiden vastuuttomuus

Tilastokeskuksen mukaan Suomi tuottaa maailman kasvihuonepäästöistä ainoastaan 0,175 prosenttia. Enää vain noin 15 prosenttia tulee EU:sta ja jo yli puolet kehitysmaista, joissa suurin päästöjen lähde on asuminen. Pelkkä ihmismäärän paisuminen ja olemassaolo siis luo ympäristötuhoja.

Brittiläinen naturalisti Sir David Attenborough kritisoi vuonna 2013 ruoka-avun antamista kehitysmaihin, piti kehitysmaiden auttamista ”sekopäisenä” ja peräänkuulutti keskustelua sekä toimenpiteitä väestönkasvun hillitsemiseksi.

Hänen mukaansa nälänhädät johtuvat siitä, että liian pienellä alueella on liikaa ihmisiä. Luonto on yrittänyt korjata asiaa, mutta ihmiset ovat kehitysmaita auttamalla pahentaneet tilannetta. Attenboroughin mukaan maapallo on menossa kohti katastrofia, mutta luonto tasapainottaisi tilanteen, jos ihmiset eivät tekisi mitään.

Luonnossa ei ole mitään luonnotonta, ja evoluutiossa on pyrkimys tasapainoon, mukautumiseen ja sopeutumiseen. Asia onkin aivan niin kuin Attenborough katsoo, mikäli asiaa ajatellaan luonnossa vallitsevien itsesäätelyjärjestelmien kannalta.

Suomi on pitkien etäisyyksien pimeä ja kylmä maa, jossa energiankulutus ja päästöt ovat perusteltuja olosuhteiden vuoksi.

Nykyinen ilmastomaksujärjestelmä kohtelee meitä epäoikeudenmukaisesti, sillä se ottaa huomioon lähinnä kokonaispäästöt tai päästöt henkilöä kohti. Niitä ei suhteuteta tuotannon tasoon eikä hyötysuhteeseen, ja näin ollen teollisen kulttuurimme hyvä ilmastosuhde jätetään huomiotta. Ei pohdita, mitä päästöillä saadaan aikaan.

Koska läntisissä ja pohjoisissa teollisuusmaissa ilmastollinen hyötysuhde on parempi kuin Aasian kehittyvissä maissa, tuotantoa ja työtä tulisi palauttaa täällä tehtäväksi. Lisäksi pitäisi siirtyä tuotannonalakohtaiseen ominaispäästöjärjestelmään, jossa arvioitaisiin ympäristötehokkuuutta, ja päästöt suhteutettaisiin saavutettaviin hyötyihin.

Koska kehitysmaissa hyötysuhde on huono, työ ja tuotanto kannattaisi suorittaa länsimaissa.

Moraalifilosofisen aiheuttamisperiaatteen mukaan vastuu heikosta ilmastosuhteesta ja väestöräjähdyksestä kuuluu kehitysmaille itselleen. Esimerkiksi Kiina voisi maksaa ympäristön parannustoimet suoraan valtionkassastaan ilman, että meitä laskutetaan Kiinan ongelmista.

Ilmastosopimusten pohjana oleva nykyinen arviointijärjestelmä kohtelee kaltoin Suomen teollisuutta ja esimerkiksi lentoliikennettämme. Vaikka Finnairin päästöt ovatkin lukumääräisesti suuria, ovat ne matkustajaa ja kilometriä kohti laskettuina pieniä, sillä yhtiö lentää paljon pitkiä reittejä, ja koneiden energiatehokkuus on erinomainen.

Globaalisti ajatellen ilmastonmuutosta ei pitäisi pyrkiä hillitsemään tappamalla suomalaista teollisuutta päästödirektiiveillä. Meidän ei pitäisi suostua myöskään ilmastopoliittiseen anekauppaan, jolla meitä pakotetaan maksamaan muiden tehottomuudesta ja vastuuttomuudesta suorilla almuilla ja kolehdeilla.


Mitä ilmastopolitiikassa pitäisi tehdä?

Kasvihuonepäästöjä hillitsemään pyrkivä ilmastopolitiikka voidaan kiteyttää kolmen kohdan ohjelmaan.

1) Koska suurin yksittäinen päästölähde on asuminen, pitäisi hillitä väestöjen siirtymistä eteläisistä maista pohjoisiin. Massamaahanmuuton rajoittamista vaatii siis myös luonnonsuojelu, ja ristiriitaista onkin, että vihreä ympäristöliike ei pyri rajoittamaan maahanmuuttoa kehitysmaista.

2) Pitäisi säilyttää teollisuus länsimaissa, joissa ympäristötehokkuus on parempi, ja siirtää tuotantoa takaisin läntisiin maihin.

3) Pitäisi rajoittaa tavaraliikennettä kehitysmaista, sillä rahtaus on suurimpia ympäristön pilaajia nykyisin. Samasta syystä voidaan vaatia massamatkailun ja turismin rajoittamista erilaisin taloudellisin sanktioin ja tehostein.

Tulli ja verot ovat kuitenkin vain yksi ja melko keinotekoinen instrumentti, enkä kannata kauppasotaa. Onkin huomattava, että kolmas kohta toteutuu osittain jo, mikäli toisen kohdan asiaintila saadaan voimaan. Siksi poliittisen vallan pitää kannustaa pitämään investoinnit, työ ja tuotanto kotimaassa, mikä puolestaan tapahtuu kansantalouden sisäisillä veropoliittisilla ratkaisuilla.


Mitä ilmastopolitiikassa ei pitäisi tehdä?

1) Ei pitäisi tuomita eikä kurittaa yksipuolisesti autoilijoita, sillä hiilidioksidipitoisen autoilun jatkuessa ja fossiilisia polttoaineita käytettäessä voidaan ostaa halvalla lisäaikaa ympäristön parantamista koskevien keksintöjen kehittelyyn.

Innovaatioiden toteuttaminen vaatii suuria investointeja, mutta tuloksena voidaan löytää kokonaan uusia energiamuotoja, esimerkkinä nyt vaikkapa maaperän syväkairauksilla saatava energia. Halpaan hiileen turvautumalla voidaan löytää rahoitus pitkäkestoisille muille energianlähteille.

Siksi ei pitäisi ajaa alas myöskään Helsingin hiilivoimaloita, jotka on todettu Euroopan ympäristöystävällisimmiksi. EU:n kontekstissa alasajo pitäisi aloittaa esimerkiksi Puolasta, jossa nyt käytettävä hiili kannattaisi polttaa meidän huomattavasti paremmissa voimaloissamme.

2) Ei pitäisi lopettaa ydinvoiman käyttöä. Yhteiskunnallinen tosiasia on, että jos hiilestä luovutaan, jäljelle ei jää mitään muita mahdollisuuksia tuottaa suuria määriä energiaa kuin ydinvoima. Ydinvoimaa vaatii myös liikenteen sähköistyminen.

Saksa teki Fukushiman ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen hätäisen ydinvoimasta luopumispäätöksen, vaikka Keski-Euroopan maaperä ei liioin järise (ainakaan seismisten vaikutusten vuoksi) eikä muitakaan luonnonmullistuksia ole odotettavissa. Silti maa aikoo korvata ydinvoiman, milläpä muulla kuin hiilellä, kunnes joutuu todennäköisesti pyörtämään päätöksensä. Ruotsi on ydinvoiman lisärakentamisesta luovuttuaan sallinut korvaavien voimaloiden rakentamisen, ja näin on pakko tehdä myös Suomessa.

Ydinvoiman käyttöönotto on tietenkin ihmiskunnan suurimpia erehdyksiä saasteiden pitkäaikaisuuden vuoksi. Kun tuo virhe on kertaalleen tehty, olisi toinen suuri virhe olla käyttämättä resursseja loppuun, sillä kaksinkertainen määrä ydinjätettä ei yhteen paikkaan sijoitettuna aiheuta nykyistä suurempaa varastointiriskiä.

Käyttöriskit puolestaan pienenevät uusien ydinvoimaloiden myötä, sillä uusi ydinvoimalaitos on kuin uusi BMW verrattuna vanhaan Trabantiin, jollaisia puhisee Suomenlahden pohjukassa neljä: kaikki grafiittihidasteisia Tshernobyl-tyyppisiä reaktoreita.

Mitä enemmän ydinvoimaa käytetään, sitä enemmän voitetaan aikaa uusien energiamuotojen kehittelyyn. Siksi ydinvoimasta luopuminen pelkän moraalipaniikin vuoksi on pelkkää populismia, vihreiden onnenongintaa ja kannatuksen kalastelua sekä epätoivoista moraaliposeerausta.

Ydinvoiman arvostelun sijasta ympäristöliikkeen tulisi keskittyä vaatimaan IAEA:lta maailmanlaajuisia turvallisuusnormeja ydinvoimaloille. On käsittämätöntä, että YK on saanut aikaan globaalit standardit sananvapaudelle ja ihmisoikeuksille mutta ei ydinvoimaloille, joiden vaikutukset voivat olla konkreettisia ja maailmanlaajuisia.

3) Ei pitäisi tuomita ilmastopolitiikan toisinajattelijoita, jotka epäilevät valtavirran ilmastopolitiikkaa ja tekevät ilmastonmuutoksesta erilaisia tulkintoja.

On selvää, että ihmisen toiminta vaikuttaa ilmastoon, sillä miljardit hiilidioksiditonnit eivät ole voineet olla vaikuttamatta ilmakehään. Jotakin vaikutusta ihmisen toiminnalla väistämättä on. Niinpä väite ilmastonmuutoksesta on analyyttis-apriorinen eli käsitteellinen totuus ja sellaisena hieman banaali.

Olennaista onkin, miten ihmisen toiminta suhteutuu luonnon omaan toimintaan. Kukaan tuskin voi kiistää ihmisen vaikutuksia, mutta tulkinnat vaikutusten merkityksistä vaihtelevat. Ihmisen aikaansaamat muutokset ovat jääneet historian aikana luonnon omien muutosten, kuten auringon aktiivisuuden, tulivuortenpurkausten ja meteoriittien, rinnalla usein marginaalisiksi.

Maapallon ilmakehä myös säätelee itseään, mistä näyttöä antaa Massachusetts Institute of Technologyn professorin Richard Lindzenin löytämä iirisilmiö. Satelliiteilla tehdyt tarkat mittaukset osoittavat, että ilmakehän yläkerros mukautuu kuumenemiseen ja supistuu tai laajenee silmän iiriksen tavoin sekä päästää lisälämpöä ulos avaruuteen.

Tätä adaptiivisuutta voidaan pitää läpi koko luonnon ulottuvana toimintaperiaatteena, jonka syistä ja olemuksesta filosofit keskustelevat seminaareissa.

Myös Aalto-yliopiston dosentin Antero Ollilan ilmastoskeptiset kirjoitukset kuuluvat tieteeseen. Kriittinen, haastava ja valtavirran paradigmoista poikkeava argumentaatio on tieteenfilosofisesti katsoen usein osoittautunut tieteen arvokkaimmaksi osaksi, sillä sen kautta on voinut tulla esille jotakin uutta.

Ilmastovouhotuksesta ei pidä tehdä uskontoa, jolla kuristetaan Suomen talous ja teollisuus ja jota myötäilemällä tullaan ampuneeksi itseä nilkkaan.