29. maaliskuuta 2022

Roistovaltion raunioilla – Venäläinen kleptokratia uhkaa itseään ja muita

Kun Yhdysvallat aloitti Irakissa lakaisutyön puhdistaakseen maan diktatuurista (mikä on oikeutetun sodan yksi peruste), julkaisi filosofi Mikko Yrjönsuuri yhdessä Gaudeamuksen kanssa punakantisen kirjan Roistovaltion raunioilla (1993), jossa roistovaltioksiei leimattu Irakia vaan Yhdysvallat. 

Yliopistopolitiikan vihervasemmistolaisen kallistuman merkiksi kirjan kirjoittaja palkittiin myöhemmin filosofian professuurilla Jyväskylän yliopistossa. Teos osoittaa, kuinka pahasti pää pilvissä muutamat akateemisella rehulla ruokitut kultapossukerhon jäsenet elävät. Heidän vieraantuneisuutensa todellisuudesta on yhtä dramaattista kuin Putinin.

Minäpä kerron, mikä on tämän maailman roistovaltio. Se on, ja on aina ollut, Venäjä.

Venäjän rikokset ovat jääneet poliittiselta vihervasemmistolta järjestelmällisesti huomaamatta. Hermostumaan vihervasemmiston saa mainitsemalla kaksi sanaa. Toinen on yrittäjyys, ja toinen on amerikkalaisuus. Pahinta on, jos sanoo olevansa amerikkalainen yrittäjä. Silloin putoaa oliivinlehti rauhankyyhkyn suusta, ja vihervasemmisto on kivi kädessä kaduilla.

On tarpeetonta muistuttaa, että nyky-Venäjän edeltäjä Neuvostoliitto ryösti noin 11 prosenttia Suomen pinta-alasta ja pakotti väestön jättämään kotinsa. Karjalan evakuointi oli toisen maailmansodan suurimpia pakolaiskriisejä. Kukapa voisi unohtaa tavan, jolla venäläiset tekivät Suomesta vasallivaltionsa 1990-luvulle asti?

Nyt kun Neuvostoliiton hallintoperinnettä saumattomasti jatkava diktatuurinen Venäjä käy hyökkäyssotaa Ukrainassa, rikkoo kaikkia kansainvälisen oikeuden sääntöjä ja myrkyttää rauhanneuvottelijatkin, on paikallaan luoda katsaus tapaan, jolla Venäjä on reuhannut ja tehnyt rikoksia Kaukasian maissa aivan viime vuosina.


Venäjä sytytti Tšetšeniaan kaksi sotaa

Neuvostoliiton hajottua ja Tšetšenian julistauduttua muiden entisten neuvostotasavaltojen tapaan itsenäiseksi Venäjä aloitti maata vastaan sodan, jota käytiin vuosina 1994–1997 kaikin mahdollisin keinoin, kidutusta säästämättä ja vankileireistä tinkimättä.

Koska Tšetšenian ensimmäinen sota johti Venäjän tappioon, Putin lähetti Venäjän joukot takaisin vuonna 1999, ja alkoi toinen Tšetšenian sota, jota kesti vuosikymmenen ajan, vuoteen 2009. 

Sissisodaksi kääntynyt vallanpito johti suuriin raakuuksiin ja sotarikoksiin, joista tunnetumpia ovat Groznyin kaupungin taistelut ja siviilikohteiden tykistöiskut sekä pommitukset. Venäjä raunioitti Groznyin kaupungin täysin ja tappoi kymmeniä tuhansia ihmisiä.

Tšetšenia ei ole nykyisin itsenäinen vaan kuuluu Venäjän federaatioon, ja tasavallaksi valehdeltua valtiota johtaa paikallinen diktaattori Ramzan Kadyrov. Maassa tehdään poliittisia murhia, kuten Venäjällä, ja bruttokansantuote asukasta kohti on huono, sillä Venäjä myy maan öljyvarat omaan piikkiinsä.

 

Venäjä repi Etelä-Ossetian ja Abhasian irti Georgiasta

Moni ihminen olisi varmasti tyytyväinen, jos asuisi Yhdysvaltojen Georgiassa, mutta asuessaan Neuvostoliiton entisessä tasavallassa, Gruusiassa (nykyisessä Georgiassa), tilanne on aivan toinen.

Venäjän (ja Suomen entisen ulkoministerin Paavo Väyrysen) mielestä Venäjän ja Georgian välisen sodan aloitti Georgia pyrkiessään estämään separatistien toiminnan Georgiaan kuuluneessa Etelä-Ossetian maakunnassa. Todellisuudessa Venäjän väliintulo varsinaisesti sytytti sodan.

Vuosina 19911992 käyty Etelä-Ossetian sota jatkui 2008 aseellisena Venäjän tukemien ossetialaisseparatistien rikottua tulitaukosopimuksen, jolloin sotaa käytiin yhtäältä Venäjän, ossetialaisten ja abhasialaisseparatistien ja toisaalta Georgian välillä.

Tämä Georgian sota johti Etelä-Ossetian ja Abhasian itsenäistymiseen, jonka ovat tunnustaneet Venäjän ja Syyrian lisäksi vain Nicaragua, Venezuela ja (kuvaavaa kyllä) Nauru.

Hätää kärsivä Georgia on äänestyttänyt kansaa Naton jäsenyydestä, tuloksetta.


Syyrian pakolaiskriisi on sekin Venäjän aikaansaannosta

Yhteistä Venäjän raakuuksille Tšetšeniassa ja Georgiassa on sama tavoite: palautella entisen Neuvostoliiton rajoja.

Isovenäläisyys ei ole pelkkää panslavismia, eli pyrkimystä yhdistää slaavilaisia kansoja. Suuri osa valloitetuissa ja tuhotuissa maissa asuvista ei ole slaaveja eikä ortodokseja vaan myös muslimeja, juutalaisia ja seemiläisiä.

Venäjän valloituspyrkimykset edustavat venäläistä nationalismia, joka ei ole suinkaan vähemmistönationalismia vaan imperialismia harjoittavaa enemmistönationalismia.

Onkin tärkeää muistaa, että kaikki kansallismielisyys ei ole ekspansiivista, eli aluelaajennuksiin pyrkivää. Sen sijaan venäläinen nationalismi on kansalliskiihkoista fasismia, joka pyrkii muiden kansojen alistamiseen ja oppositioiden tukahduttamiseen. Se on totalitarismia.

Selvästi Venäjän pyrkimykset tulevat näkyville Syyriassa, jonka arabisosialistista Baath-puoluetta maa tuki jo neuvostoaikana. Venäjä on tukenut Syyrian sotilasdynastiaa ja sen johtajaa Bašar al-Assadia vuodesta 2011 jatkuneessa sisällissodassa.

Kirjoitin vuonna 2016, että avaimet kriisin lopettamiseksi ovat Venäjän käsissä, mutta Venäjä jatkaa Syyrian sotilasdiktatuurin tukemista, vaikka se voisi sulkea sodan keskeisen osapuolen pelistä pois.

Venäjä voisi vapauttaa maan demokratiakehityksen tielle sekä tukea länsimaiden tapaan Syyrian oppositiota taistelussa ISISiä vastaan.

Sen sijaan Venäjä moukaroi Aleppon kaupungin kuumaisemaksi yhdessä Syyrian asevoimien kanssa kukistaakseen siellä olevan demokraattisen opposition (aiheesta täällä). Nyt Venäjä haalii Syyrian hallitukselta apuvoimia Kiovan valtaamiseen!

Venäjä siis haluaa heittää toisista maista palkkaamansa joukot itse aiheuttamansa ongelman tykinruoaksi pelkkänä resurssina, joka ei tosin kykene ratkaisemaan ongelmaa. Vieraiden sotilaiden käyttäminen johtuu siitä, että venäläisille itselleen voi olla vaikeaa tulittaa niin sanottua veljeskansaa ja motivaatio sodan käymiseen on huono.

Venäjä ei lakkaa tukemasta myöskään Syyrian diktatuuria, sillä se takaa Venäjälle sillanpääaseman Välimeren alueella. Hätää ja kurjuutta aiheuttamalla Venäjä voi lisätä pakolaisuutta ja sitä kautta painostaa Euroopan maita.

Pakolaisuus on Venäjän käyttämä hybridiase.


Ukrainan aika tuli nyt

Ukrainan valtaus onnistuu Venäjältä odotettua hitaammin, mutta vähä vähältä. Roistovaltio pakottaa tuhoamiensa kaupunkien asukkaita jättämään kotinsa sekä tarjoaa kohteliaasti humanitaarisia poistumis- ja evakuointiteitä”, jotka ovat ystävällisyyden, yhteistyön ja avunannon irvokas muoto.

En tiedä yhtäkään ihmistä, joka haluaisi poistua kodistaan kiväärinpiippu ohimolla. Venäjän röyhkeys ja häikäilemättömyys ovat pöyristyttävää ja rikollista raakalaismaisuutta, joka ansaitsee koko maailmanyhteisön tuomion ja halveksunnan.

Yhtä röyhkeitä ovat myös Venäjän rauhantarjoukset, joiden mukaan Ukraina voisi lopettaa sodan hetkessä, mikäli se suostuisi Kremlin sanelemiin ehtoihin, eli Krimin tunnustamiseen osaksi Venäjää ja liittoutumattomuuden kirjaamiseen Ukrainan perustuslakiin.

Venäjän harjoittama kiristys ei ehkä täysin vastaa Suomen opetusministeriön harjoittamaa tasa-arvotyötä, mutta tosiasiassa kaikkien sotien lopettaminen on hyökkääjän eikä puolustajan velvollisuus.

Samalla kun rauhanaloitteet ovat kääntyneet bumerangeina Venäjää vastaan, on tullut selväksi, että sota voi päättyä vain pisteeseen, jossa Ukraina luhistuu, tai siihen, että Putin kaatuu. Syy molempiin voi olla sama: Venäjän äärimmäinen voimankäyttö.

Sodan juututtua asemiin Venäjä pyrkii saavuttamaan valloitusstrategiansa taktiikkaa vaihtamalla, toisin sanoen käymällä nyt kaukovaikutteista ja terroristista tuhoamissotaa, jossa tulitetaan kaupunkeja, päiväkoteja, kouluja, väestönsuojia ja yleensäkin ihmisiä ja heidän omaisuuttaan samaan tapaan kuin Hitler ampui kostoaseina tunnettuja V2-ohjuksia.

Venäjä tähtää myös Ukrainassa samanlaiseen tulokseen, jonka se on aiheuttanut Tšetšeniassa ja Georgiassa. Tavoitteena on maan haltuunotto ja sulauttaminen osaksi Venäjää. Ja mikäli se ei onnistu, on todennäköisenä tavoitteena maan jakaminen kahtia ja myötämielisten hallitusten istuttaminen valtaan.

Suomi ei muodosta tästä tapahtumakulusta mitään poikkeusta. Tilanne on aivan samanlainen kuin Venäjä miehittäisi Savon ja Pohjois-Karjalan väittäen ”vapauttavansa” maakunnat toisen maailmansodan aikaisista ”natseista”, joita Oula Silvennoisen ja Inari Sakin esittämän ja Suomen Akatemian tukeman historiankirjoituksen valossa kätkeytyy suurin määrin maamme sotahistoriaan.

Venäjän nykyhallinto lukee kansainvälispoliittisten osakkeidensa kehittymistä itse vääristelemänsä historian valossa. Taaksepäin katseleminen on kuitenkin kardinaalivirhe, sillä osakkeen arvo ei riipu menneisyydestä vaan tulevaisuudesta.

Venäjä tulkitsee maailman tapahtumia oman arkaististen ja hämähäkinseittien verkottamien historiantulkintojensa kautta. Suomen tapaan myös Georgia kuului Venäjään 1800-luvun alusta asti. Niinpä Venäjä voi pyrkiä oikeuttamaan vallanhaluaan Suomessa autonomian ajan historialla.

 

Milloin on Suomen vuoro?

Suomi on isovenäläisen laajenemispolitiikan seuraava todennäköinen kohde, eikä siltä voida välttyä myötäilemällä Venäjää. Pyrkimykset miellyttää Venäjää johtaisivat nimenomaan siihen, mitä Venäjällä toivotaan: suostumiseen Venäjän etupiiriin, sen ulkopoliittiseksi lakeijaksi ja astinlaudaksi.

Siksi Suomen valtaapitävien olisi nyt ehdottomasti linjattava Suomen Nato-jäsenyyden puolesta.

Päämäärästä ei pitäisi olla mitään epäselvyyttä, sillä Venäjän sotilaallinen aggressio Suomeen on todennäköisempää siinä tapauksessa, että jäämme liittoutumattomiksi, kuin siinä, että haemme Naton jäsenyyttä.

Venäjä on esittänyt uhkauksensa selvästi, ja niihin mukautuminen tarkoittaisi Suomelle Valko-Venäjän asemaa tulevaisuudessa.

Sotilaallinen liittoutumattomuus tarkoittaisi, että Suomi menettäisi kansainvälisen arvostuksensa sijoituskohteena ja kauppakumppanina, ja ulkomainen pääoma vetäytyisi markkinoiltamme, mikä merkitsisi taloutemme taantumista, näivettymistä ja jäämistä täydelliseen paitsioon. Vain dynamiittityhmä ihminen ei tätä ymmärrä.

Koska suuri (mutta jatkuvasti pienenevä) osa kansalaisista on juuri noita typeryksiä, jotka eivät kykene konditionaaliseen ajatteluun, on heille annettava anteeksi, sillä tietämättömyys ei ole yleensä heidän omaa syytään pois lukien tietoiset slavofiilit, putinistit ja muut myyrät, joita Lenin sanoi hyödyllisiksi hölmöiksi.

Syyttävän sormen olisi osoitettava entiseen presidenttiin Tarja Haloseen (sd.) ja entiseen ulkoministeriin Erkki Tuomiojaan (sd.), jotka estivät Suomen liittymisen Natoon aikana, jolloin liittoutuminen olisi ollut ongelmattomasti mahdollista. He ovat yhdessä puoluetoveriensa kanssa syypäitä Suomen epävakaaseen ja pahoin vaurioituneeseen asemaan, jossa maamme koko turvallisuuspolitiikalta on romahtanut pohja.

Ulkomailla aina Venäjää, Yhdysvaltoja ja Euroopan unionin maita myöten osataan nyt nauraa niille suomalaisille poliitikoille, jotka omassa lammasmaisuudessaan ja impivaaralaisuudessaan uskoivat Venäjän teeskentelemään hyväntahtoisuuteen, joka tosiasiassa oli pelkkää laskelmointia, että hyökkäys Suomeen ei kannata – toistaiseksi.

Suomen itsenäisyys on ollut koko ajan pelkästään omien Puolustusvoimiemme varassa, ja on sitä nytkin. 

Akateemisen eliitin pasifismista pöhöttynyttä epätodellisuudentajuisuutta osoittaa puolestaan sosiaalipolitiikan professuurilla palkitun tuplatohtorin Heikki Hiilamon (vihr.) pamfletti Aavelasku (1994), jossa hän arvosteli kovin sanoin taannoista Hornet-kauppaa ja jota Helsingin Sanomat kehui dokumenttikirjaksi.

Hiilamo kehtasi jatkaa hävittäjähankintojen vastustusta vielä 2020-luvullakin, tällä kertaa Tiedonantaja-lehden (kom.) sivuilla. Sossutieteilijöiden kannattaisi ehkä pysyä sillä toimialalla, josta heille maksetaan 8000 euron kuukausipalkkaa.

Venäjä käyttää uhkailunsa verukkeena kieroa argumenttia, jonka mukaan Nato uhkaa Venäjää, vaikka Venäjä itse raiskaa naapurimaitaan sodilla.

Venäjän myönnytteleminen ja Natoon hakeutumattomuus eivät takaa Venäjän hyökkäämättömyyttä millään tavalla. Sen sijaan ne varmistaisivat, että Venäjän kannattaa mahdollisimman pian ja sitä suuremmalla syyllä hyökätä Suomeen ennakolta vaikuttavana varotoimena: taatakseen, ettei Suomi myöhemminkään hakeudu puolustusliittoon minkään länsimaan kanssa.

Myös Ukrainaan Venäjä hyökkäsi siksi, että maa ei ole Naton jäsen. Siksi Suomen jäsenyys puolustusliittoon pitäisi saada aikaan ennen kuin Venäjä ehtii kääntää kanuunansa tänne.


Venäjän väitteet EU:n ja Naton uhkaavuudesta tulevat natsi-Kuusta

Pieni toden jyvä sisältyy väitteisiin, joiden mukaan venäläiset kokevat olonsa ahtaaksi Euroopan unionin vaikutusvallan lisäännyttyä itäisen Euroopan maissa.

Venäjän perusväittämä Euroopan unionin uhkaavuudesta tai aggressiivisuudesta on kuitenkin täysin vääristynyt ja virheellinen.

Eurooppalaisessa kulttuurissa ja arvomaailmassa ei ole mitään sellaista, mikä voisi aiheuttaa Moskovassa pakokauhua.

Kun perusolettamus on väärä, ovat myös kaikki Venäjän esittämät syytökset vääriä.

Venäjän väitteet EU:n ja Naton uhkaavuudesta ovat propagandaa, jolla Venäjän hallinto koettaa pitää venäläisiä pimennossa, säilyttää oman asemansa ja oikeuttaa kaikkia ihmisiä uhkaavia tuhoamissotia.

Maailmankuva, jossa vannotaan bysanttilais-kryptisiin arvoihin, eristäytymiseen ja oikeauskoisuuteen, on perin pohjin vanhentunut, ja sitä kuvaa Venäjän suuren liiderin epätodellisuudentajuisuus.

Länsimaiden ainoa uhka Venäjälle on, että venäläiset alkavat kysellä poliittiselta johdoltaan, miksi heidän naapureillaan on hienot vapausoikeudet, joita venäläisillä itsellään ei ole. 

Putin on tapattanut Ukrainassa enemmän ihmisiä kuin Osama bin Laden syyskuun 2001 terrori-iskuissa, ja siksi hänen kohtalonsa tulisi olla samanlainen.

Kaupunkien pommittaminen, tykistökeskitykset, ydinvoimaloiden tulittaminen, panssarivaunujen vyöryttäminen ja ydinaseiden käyttäminen pelotetarkoitukseen ovat ihmiskuntaa ja ihmisoikeuksia vastaan suunnattuja rikoksia, joiden vuoksi Putin kuuluisi Haagiin.

Poliittisten vastustajien murhaaminen ja vangitseminen, sananvapauden takavarikointi, vähemmistöoikeuksien kolhiminen, mielenosoitusten estäminen, opposition tukahduttaminen... Syytöslistaa riittää.

Tuomiolta kansainvälisessä rikostuomioistuimessa Putinin voisi säästää vain mielisairausdiagnoosiin perustuva syyntakeettomuus, mutta sitä hän ei ansaitse, sillä toimensa näyttävät suunnitelmallisilta ja tarkoituksella tehdyiltä.


Venäjä avasi tulen suomalaisyrityksiä kohti – tuloksena jo mittavat vahingot

Venäjä on jälleen osoittanut olevansa todellinen roistovaltio, jota johtaa ihmisoikeusrikollisista kokoonpantu troikka.

Jokainen oikeusvaltio, yritys ja yksityishenkilö joutuu jatkossa miettimään tarkoin, ryhtyykö enää koskaan Venäjän kanssa mihinkään kanssakäymiseen.

Niin epäluotettavaksi tuo tonttiahneuteensa kyltymätön korruption, valheen ja keinottelun konglomeraatti on mennyt. 

Suomessa puolestaan voidaan arvostella niitä liberaaleja yritysjohtajia, jotka tekivät perinpohjaisia strategisia virheitä investoimalla Venäjään pitäen sitä kehittyvänä markkinana.

Ukrainan kriisin alku vuonna 2014 riitti lähes upottamaan Stockmann-konsernin, kun ovi ei enää käynyt venäläisten turistien toimesta Helsingissä, venäjänkieliset palvelukuulutukset poistettiin tavaratalosta ja Stockmann vetäytyi Laika-koirana Moskovasta ja Pietarista.

Eräs Stockmannilta Finnairin johtoon siirtynyt yrityspomo puolestaan varmisti kansallisen lentoyhtiömme Finnairin strategisen virheen: koko liiketoiminnan laittamisen yhden kortin varaan, eli Venäjän yli kulkevaan Kaukoidän liikenteeseen, jonka varaan vannottiin myös Euroopan-verkoston tiheä syöttöliikenne.

Jättiläismäisen 19 jumbokoneen laivaston hankintavirhe johti kertautuvaan virheeseen, joka oli Finavian päätös investoida miljardi euroa Helsingin ja Vantaan lentoasemaan kauttakulkuliikennettä varten. Kun 24 tunnin rotaatioon ja Venäjän ylilentoihin perustuva Aasian-liikenne aseman valmistuttua menetettiin, ovat uudet valtioinvestoinnit käyttämättöminä, ja lyhin reitti Kaukoitään kulkee Jäämeren tai Romanian yli.

Venäjä ampui alas Finnairin. Samanlaisia virheitä tekivät Nokian Renkaiden, S-ryhmän, Valion ja monen muun suomalaisen yrityksen niin sanotut hallitusammattilaiset. Ei tainnut olla mielessä minkäänlaista yritysfilosofiaa.


Idän ja lännen ikuinen kulttuurikuilu

Kelvottoman kleptokratiansa vuoksi on Venäjän maine tuhoutunut useiden sukupolvien ajaksi.

Kaikkialla maailmassa, missä havaitaan joitakin ongelmia – onpa kyseessä sitten Afrikka, Kaukoitä tai Etelä- ja Väli-Amerikka – on Venäjällä tai sen edeltäjällä sormensa pelissä. 

Sen sijaan Yhdysvallat on ollut todellinen pelastava enkeli kaikille maailman maille, joissa on koettu diktatuureista johtuvaa sortoa tai kommunismista johtunutta kokonaisten kansakuntien pahoinpitelyä sekä ihmisoikeuksien polkemista.

Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus ja perustuslaki pohjautuvat valistusfilosofian arvoihin, jotka välittyivät niihin Montesquieun teoksesta De l'esprit des lois [Lakien henki] (1748).

Venäjällä sen sijaan ei ole ollut tarjottavana muuta kuin James Bond -elokuvien kenraali Gogolilta ja ”kenraali Puškinilta tunnettua melankoliaa, barbariaa, brutaaliutta ja silovikkifilosofiaa.

Yhdysvaltoja on usein syytelty pyrkimyksestä toimia maailmanpoliisina, toisin sanoen järjestyksen ja oikeuden valvojana kaikkialla maailmassa.

Oma mielipiteeni: on parempi, että maailmassa on yksi poliisi kuin ei poliisia ollenkaan.

 

Aiheesta aiemmin:

Miksi eduskunta vitkastelee Nato-kannan muodostusta? (2022)

Ukrainan sodan uhat Suomelle – Pakolaisuus on hybridisodan hyppymiina (2022)

Nato-kysymys erottaa jyvät akanoista Suomen puolueissa (2022)

Venäjän johto kognitiivisessa tunnelissa – Nato-ovi auki Suomelle (2022)

Ukrainan sota voi päättyä nopeasti – Muuten se ei pääty (2022)

Putin herättää Wotanin (2022)

Mustat kopterit Suomen yllä – Nato-potentiaali sakkausvaarassa (2022)

”Jos Venäjä hyökkää – Ukrainaa uhkaamalla Venäjä ajaa Suomea Natoon (2022)

Suomen Nato-juna meni jo (2017) 

Putin tarvitsee tutin (2016)

Alistuminen ei auta turvallisuuspolitiikassa (2016)

Ukraina ei saa unohtua (2016)

USA ja Nato – Suomi says: ”Welcome!” (2016)

Erinomaisia tietoteoksia Natosta ja turvallisuuspolitiikasta (2015)

Nato-pullautusta seliteltiin eduskunnan tulevaisuusseminaarissa (2014)

Videoblogi: Ruotsissa Natosta ja Ukrainasta puhutaan avoimesti (2014)

Nato-gallupit antavat kannatuksesta väärän kuvan (2014)

Nato-haukka – Mikä se on? (2014)

Soppatykkisopimus vaatii täysjäsenyyttä Natossa (2014)

Suomen liittymistä Natoon vauhditettava (2014)

Kun apu on suurin... (2014)

Suomi liittyy jälleen Natoon (2013)

Nato – Otan (2008)

Natoon auringonpaisteessa (2008)

Natoon vai ei? (2007)

Suomelle ydinase?  (2007)

Nato-pimitys (2007)