Jokin aika sitten Venäjä vaati alueita, ja nyt se vaati jo aseleponeuvotteluja.
Venäjällä on painetta päättää Ukrainassa aloittamansa sotatoimet nopeasti.
Kiire johtuu siitä, että Venäjä ei halua Ukrainasta uutta Afganistania. Jos asiat pitkittyvät, ne mutkistuvat.
Mikäli sodankäynti ajautuu pattitilanteeseen, Venäjän kotirintama alkaa repeillä. Venäjän taistelumotivaation tai -taitojen puutteesta kertovat Venäjän suuret tappiot: nyt jo jopa 4300 kuollutta.
Venäjällä on sodankäynnissä seitsemän suurta ongelmaa:
1) Hyökkäyssodalta puuttuu uskottava ja oikeutettu motiivi.
2) Sodalta puuttuu realistinen päämäärä ja tavoite.
3) Mitä tehdä valloitetuilla alueilla, kun Venäjällä riittää omaa tonttia muutenkin?
4) Mitä tehdä Ukrainan nykyiselle poliittiselle johdolle mahdollisen syrjäyttämisen jälkeen?
5) Kuinka pitää Ukrainan kansakuntaa poliittisessa hallinnassa?
6) Miten estää venäläisiä hermostumasta johtajiensa aiheuttamiin taloudellisiin tuhoihin?
7) Kuinka hallita jo muutenkin huonoksi ajautunutta omaa mainetta tulevaisuudessa?
Syrjäytettyjä hallintoja ei voi legitiimisti tuomita eikä murhata, nukkehallitusta ei voi pitää vallassa, ja perääntyminen ei ole Venäjälle vaihtoehto, joten maa on ajanut itsensä umpikujaan.
Lännen näkökulmasta Venäjä ei voi pelastaa kasvojaan maineenhallinnan oppikirjamenetelmillä.
Niinpä Venäjän johto ei enää piittaa maineestaan, mikä tekee sen toiminnasta kohtalokasta. Se puolestaan on vaarallista.
Ukrainan kriisi on eksistentiaalinen – Venäjän essentiaalinen
Ukrainan ongelmat liittyvät sen olemassaoloon – Venäjän taas maan olemukseen politiikan näyttämöllä.
Jos sota Ukrainassa ei etene Venäjän näkökulmasta suotuisasti, myös Putinin hallinnon huoli kääntyy peloksi sen omasta asemasta.
Näin Venäjällä on edessään neljä vaihtoehtoa.
1) Klassinen ratkaisutaistelu, joka voi tapahtua laajentamalla keinoja entistä enemmän teknisten aseiden, ohjusaseistuksen ja jopa ydinlatausten käyttöön, mikä johtaa Ukrainan täydelliseen antautumiseen.
2) Sodan pitkittyminen, joka johtaa kotirintaman repeämiseen, tappioiden kasvamiseen ja kuristumiseen kansainvälisiin pakotteisiin.
3) Neuvottelut, jotka myös tuloksiin johtaessaan tuottavat alueiden ja väestöjen pysyvän hallintaongelman.
4) Venäjän kansan, oligarkkien ja etenkin armeijan ylimmän johdon kääntyminen mieleltään sairastunutta Putinia vastaan.
Itse luotan vaihtoehtoon 4. Se on ainoa pitemmän päälle uskottava vaihtoehto Venäjän tulevaisuuden kannalta – ja nopea.
Tosiasia on, että Venäjä ei voi säilyttää poliittista toimijuuttaan, mikäli valta Kremlissä ei vaihdu.
Putin tuli painaneeksi omaa heittoistuinnappiaan pyrkimällä Ukrainan kriisin ratkaisemiseen sotilaallisesti. Mikäli hänen sormensa päätyy ydinasenapille, luulen ja toivon ammattisotilaista löytyvän jonkun, joka ampuu kuulan Putinin kalloon. Sota loppuu silloin sotilasvallankaappaukseen.
Sitä seuraa kansannousu, ja Aleksei Navalnyi haetaan vankilasta presidentiksi, ikään kuin ”linnasta linnaan”. Johtajien keruu rotankoloista oli tyypillistä jo 1900-luvun alun Venäjälle, jolloin Pietari-Paavalin linnoituksesta kohosi (ja sinne päätyi) monia suuria liidereitä.
Putinin on pakko väistyä tavalla tai toisella, koska hän ei ole enää tervetullut yhteenkään maahan edes neuvottelemaan. Ei minun puolestani ainakaan Suomeen.
Putin kuuluisi kansainväliseen rikostuomioistuimeen, Haagiin. Toimensa ovat olleet siinä määrin röyhkeitä ja epäinhimillisiä jopa omaa kansaansa kohtaan hänen tapattaessaan tuhansia varusmiehiä.
Kremlin gerontokratiaa ei pitäisi vaihtaa, vaan se pitäisi kansanvaltaisesti poistaa. Ydinasettakin Putin käytti jo siinä laajuudessa kuin se on tavoitteellisesti mahdollista, eli uhkaamalla. Juuri se on syy, miksi länsimaat eivät puutu peliin.
Natoon hakeminen ja jäsenyys voivat vain parantaa Suomen asemaa
Immanuel Kantin Zum ewigen Frieden -teoksen mukaan on kolme oikeutettua tapaa käydä sotaa.
1) Oman maan puolustaminen hyökkäystä vastaan.
2) Vielä suurempien tuhojen välttäminen.
3) Diktaattorin tai despotian syrjäyttäminen.
Ukraina noudattaa näitä kaikkia. Niin tekevät myös Suomi, EU ja Nato omassa ulko- ja puolustuspolitiikassaan.
Sauli Niinistö empi Marja Sannikan eilisessä Yle-haastattelussa edelleen Natoon hakeutumista perusteenaan se, että kansan kannatus asialle on eri asia kuin niiden poliitikkojen mielipide, jotka joutuvat vastaamaan Natoon hakeutumisen tuloksesta.
Muistutan, että poliitikot joutuvat vastaamaan tuloksesta myös siinä tapauksessa, että Natoon ei haeta ja Venäjä siitä huolimatta tai sen vuoksi vyöryy Suomeen.
Niinistö ei vastannut Sannikan suoraan kysymykseen, joka koski presidentin Nato-kantaa.
Luin vastauksesta, että Niinistö ei aio olla aloitteellinen Natoon liittymiseksi.
Hän ei vaikuttanut uskovan minkään maan antavan turvatakuita hakuprosessiin ajaksi ja piti jonkin valtion (USA?) suostumuksen saamista turvatakuille yhtä pitkällisenä kuin Nato-prosessia itseään. Tästä luin, että turvatakuita ei ole toistaiseksi haettu tai tarjottu tai niiden anomisessa on epäonnistuttu.
Niinistö näyttää vannovan edelleen (vähintäänkin neuvoa antavan) kansanäänestyksen varaan välttääkseen poliittisen ja historiallisen vastuun. Samalla valuu sormien välistä myös liittymisestä mahdollisesti johtuva kunnia. Jäljelle voi jäädä pahimmassa tapauksessa vain empimisestä johtuva riski.
Tosiasiassa Suomen kansa odottaa nyt toimenpiteitä poliittiselta johdolta. Muuten Nato-kannatuksen prosentit (53) eivät olisi korkeammat kuin kansanäänestyksen kannatusprosentit (41). Kansa siis toivoo aloitetta poliittiselta johdolta, eli Niinistöltä, sillä Marin ei sitä todennäköisesti tee.
Osoitan Natoon hakeutumisen perustelluksi yhdellä argumentilla:
Vaikka Suomessa toisteltaisiin Natoon liittymättömyyttä, voi Venäjä päättää olla uskomatta suomalaisia ja hyökätä silti tai suorastaan sen vuoksi: ennakolta vaikuttavana varotoimena.
Sutta ei pidä ruokkia vain siksi, että se pysyisi kylläisenä.
Olen myös eri mieltä kuin alfauros Mika Aaltola, jonka mukaan oikea aika Natoon hakeutumiselle ei ole (taaskaan) nyt.
Osoitan tämän epätodeksi yhdellä argumentilla:
Tilanne ei tulevaisuudessa parane, joten liitos pitäisi hitsata loppuun nyt, kun Venäjän resurssit ovat vielä kiinni Ukrainassa.
Parasta olisi, jos Nato-maat saataisiin neuvottelemaan keskenään etukäteissuostumus Suomen ja mahdollisesti myös Ruotsin vastaanottamiselle, ja Nato esittäisi maille kutsun omasta puolestaan.
Yleensäkin liittyminen Natoon tapahtuu kutsusta. Erona on vain, että maan omasta hakemuksesta tapahtuva prosessi kestää kuin professorin virantäyttö.
Venäjän uhka Suomelle ei pienene, vaikka emme hakeutuisi Natoon, mutta ollessamme jäsen uhka muodostuisi huomattavasti nykyistä vähäisemmäksi.
Niinistö vastasi eilen Ylelle, ettei hän näe ”oikeastaan mitään järkisyytä” Venäjän hyökkäykselle Suomeen lähikuukausina tai -vuosina. Huomasiko hän, että myöskään hyökkäykselle Ukrainaan ei ollut mitään järkisyytä?
Paasikiven lause ”kuolemanpelossa ei pidä tehdä itsemurhaa” tarkoittaa nyt, että Venäjän pelossa ei pidä olla hakematta Natoon. Luulen, että myös Niinistön kanta tuosta varauksellisuudesta vielä muuttuu.
Nato ei ole mystinen symboli eikä taikasana, vaan objektiivinen pelotepreventio.
Norjan ja Venäjän välisellä Nato-rajalla on tietääkseni hyvin rauhallista.
Minä ainakin tervehtisin iloiten myös Yhdysvaltain joukkoja ja tukikohtia Suomessa, sillä Venäjä ei varmasti hyökkää maahan, jossa se tietää joutuvansa konfliktiin Yhdysvaltain kanssa.
Aiheista aiemmin:
Putin herättää Wotanin (2022)
Mustat kopterit Suomen yllä – Nato-potentiaali sakkausvaarassa (2022)
”Jos Venäjä hyökkää” – Ukrainaa uhkaamalla Venäjä ajaa Suomea Natoon (2022)
Suomen Nato-juna meni jo (2017)
Putin tarvitsee tutin (2016)
Alistuminen ei auta turvallisuuspolitiikassa (2016)
Ukraina ei saa unohtua (2016)
USA ja Nato – Suomi says: ”Welcome!” (2016)
Erinomaisia tietoteoksia Natosta ja turvallisuuspolitiikasta (2015)
Nato-pullautusta seliteltiin eduskunnan tulevaisuusseminaarissa (2014)
Videoblogi: Ruotsissa Natosta ja Ukrainasta puhutaan avoimesti (2014)
Nato-gallupit antavat kannatuksesta väärän kuvan (2014)
Nato-haukka – Mikä se on? (2014)
Soppatykkisopimus vaatii täysjäsenyyttä Natossa (2014)
Suomen liittymistä Natoon vauhditettava (2014)
Kun apu on suurin... (2014)
Finnairista uusi Nokia (2013)
Suomi liittyy jälleen Natoon (2013)
Nato – Otan (2008)
Natoon auringonpaisteessa (2008)
Natoon vai ei? (2007)
Suomelle ydinase? (2007)
