Euroalueen tukitoimet ovat laittomia

Hiusten halkominen ja lain kirjaimen nuoleminen ovat tavanomaistakin turhanpäiväisimpiä asenteita euromaiden iltalypsyn yhteydessä, sillä kaikki tietävät, että väliaikainen Euroopan rahoitusvakausväline ERVV (engl. European Financial Stability Facility, EFSF) ja sen seuraajaksi kaavailtu pysyvä Euroopan vakausmekanismi EVM (engl. European Stability Mechanism, ESM) ovat moraalittomia ja kansakuntien itsemääräämisoikeuden vastaisia hankkeita. Tämän seikan ilmeisyyden vain vuoksi harva viitsii kiinnittää huomiota siihen sivuseikkaan, että ne ovat myös laittomia, toisin sanoen EU:n nykyisen perussopimuksen (eli hiljattain voimaan saatetun Lissabonin sopimuksen) vastaisia.

Lissabonin sopimuksen artikla 125 (aiempi EY-sopimuksen artikla 103) nimenomaan kieltää jäsenmailta ja EU:lta yhteisvastuun toistensa veloista:

”Unioni ei ole vastuussa eikä ota vastatakseen sitoumuksista, joita jäsenvaltioiden keskushallinnoilla, alueellisilla, paikallisilla tai muilla viranomaisilla, muilla julkisoikeudellisilla laitoksilla tai julkisilla yrityksillä on, edellä sanotun kuitenkaan rajoittamatta vastavuoroisten taloudellisten takuiden antamista tietyn hankkeen yhteiseksi toteuttamiseksi.”

Saman kohdan mukaan myöskään

”[j]äsenvaltio ei ole vastuussa eikä ota vastatakseen sitoumuksista, joita toisen jäsenvaltion keskushallinnoilla, alueellisilla, paikallisilla tai muilla viranomaisilla, muilla julkisoikeudellisilla laitoksilla tai julkisilla yrityksillä on, edellä sanotun kuitenkaan rajoittamatta vastavuoroisten taloudellisten takuiden antamista tietyn hankkeen yhteiseksi toteuttamiseksi.”

Vakuuksien antamisessa valtioille tai pankeille ei ole kyse noista ”vastavuoroisista taloudellisista takuista tietyn hankkeen yhteiseksi toteuttamiseksi”, sillä säädöksissä mainitut poikkeukset on tarkoitettu mahdollistamaan konkreettiset yhteiset projektit, kuten rakennushankkeet. Niinpä koko väliaikainen vakausväline eli tilapäinen vakausrahasto ERVV on artiklan 125 näkökulmasta laiton, ja Suomen valtion pitäisi kieltäytyä takauksista jo yhteisten EU-sääntöjen noudattamiseksi.

Sen enempää väliaikaista vakausvälinettä kuin pysyvää vakausmekanismiakaan ei ole voitu perustaa EU:n omien rakenteiden varaan. Niinpä eurohuumaan hirttäytyneet poliitikot ovat yrittäneet kiertää tämän muodollisen ongelman kahta tietä.

Laittomuus ja yhteisvastuu-kielto aiheuttivat ensinnäkin sen, että jouduttiin perustamaan EU:n ulkopuolelle Luxemburgin osakeyhtiölain alainen yhtiö kriisimaiden takausjärjestelyn hoitoa varten. Toiseksi lakia kierrettiin vetoamalla artiklan 122 kohtaan 2 (aiempi EY-sopimuksen artikla 100), jossa EU-maiden välistä taloudellista avustamista pidetään poikkeusoloissa mahdollisena:

”Jos luonnonkatastrofit tai poikkeukselliset tapahtumat, joihin jäsenvaltio ei voi vaikuttaa, ovat aiheuttaneet tuolle jäsenvaltiolle vaikeuksia tai vakavasti uhkaavat aiheuttaa sille suuria vaikeuksia, neuvosto voi komission ehdotuksesta tietyin edellytyksin myöntää kyseiselle jäsenvaltiolle unionin taloudellista apua. Neuvoston puheenjohtaja antaa Euroopan parlamentille tiedon tehdystä päätöksestä.”

Maiden velkaantuminen sekä yksityisten pankkien harjoittama velkamaiden luotottaminen on ilmeisesti tulkittu ”luonnonkatastrofiksi”. Ainakaan kyseessä ei ole säädöksessä mainittu ”poikkeuksellinen tapahtuma”, sillä rahahanojen auki pitäminen on jatkunut jo pitkään.

Pysyvästä vakausmekanismista poiketen väliaikainen vakausväline on EU-rakenteiden ulkopuolinen, euromaiden välinen kansainvälinen sopimus. Tilapäistä ja poikkeuksellista siinä on vain se, että kyseessä on siirtymävaiheen järjestely, joka on tarkoitus sulauttaa myöhemmin EU:n perussopimusten mukaiseen pysyvään mekanismiin.

Pysyvän mekanismin perustaminen edellyttää kuitenkin voimassa olevan sopimuksen muuttamista. Sen vuoksi EU:n jäsenmaiden päämiehet sopivat huippukokouksessaan joulukuussa 2010, että perussopimukseen tehdään rajoitettu muutos, jotta euroalueen vakautta turvaamaan voidaan luoda pysyvä mekanismi. Tämä perussopimuksen artikla 136:n uudistus vaati parlamentin, komission ja Euroopan keskuspankin kuulemista, joiden jälkeen parlamentti saatiin hyväksymään Eurooppa-neuvoston ehdotus sopimusmuutoksesta luvuin 494 puolesta ja 100 vastaan yhdeksän jäsenen äänestäessä tyhjää.

Tällä tavoin vuonna 2013 toimintansa aloittava pysyvä vakausmekanismi on saatu näyttämään legitiimiltä, vaikka jo itse päätökseen liitettiin huonon omantunnon tunnustuksena varauma, jonka mukaan päätös olisi ollut parempi laatia ”käyttämällä unionimenetelmää” (toisin sanoen demokraattista hyväksymiskierrosta jäsenmaissa).

Loppujen lopuksi käsillä oli laiton lapsi, joka kaiken lisäksi syntyi elinkelvottomana keskosena. Kun perussopimuksen avaaminen oli letkuruokinnan jatkamiseksi näin helppoa, on kummallista, että peruskirjan avaamista pidetään ylivoimaisen vaikeana jatkuvan tiputuksessa olon lopettamiseksi, toisin sanoen ongelmamaiden irrottamiseksi eurosta.


Mitä ERVV:stä, ERVM:stä ja EVM:stä seuraa?

Entä miltä näyttävät epätoivon vimmalla kokoon kursittujen vakautuskeinojen tulevaisuus ja seuraukset meille?

Ensinnäkin ERVV muodostaa omavelkaisen takausjärjestelmän. Omavelkainen takaus tarkoittaa sitä, että velkoja voi periä tahtonsa mukaan velan joko velalliselta tai takaajalta ja tehdä sen milloin haluaa. Mikäli kansainväliset pankit lähtevät karhuamaan Kreikasta ja Portugalista saamatta jääviä rahoja esimerkiksi Suomelta, voimme kuitenkin todeta, että ulosotolle ei ole pohjaa, koska koko järjestely on ollut alun perin laiton.

ERVV:n takaus- ja vakausjärjestelyt eivät ole olleet myöskään EU:n poliittisessa toimivallassa, vaan ne ovat jäsenvaltioiden välisiä sopimuksia. Kyse on ollut alusta loppuun yksityisestä bisneksestä ja pankkien pelastamisesta eikä lainkaan EU:hun liittyvästä asiasta. Koska itse asia ei ole kuulunut muodollisesti Euroopan unionille, EU ei voisi langettaa Suomelle sanktioita, jos Suomi päättäisi kääntää selkänsä väliaikaiselle vakausvälineelle.

On syytä muistaa, että Euroopan unionilla on ollut koko ajan myös oma komission alainen hätärahoitusohjelmansa, Euroopan rahoituksenvakautusmekanismi ERVM (engl. European Financial Stabilisation Mechanism, EFSM), joka kerää markkinoilta rahaa käyttäen Euroopan unionin budjettia vakuutena ja joka on tarkoitus korvata ERVV:n tavoin pysyvällä Euroopan vakautusmekanismilla EVM:llä vuonna 2013.

Laillista – vaikkakaan ei suotavaa – on, että EU:n budjetin kautta kaikki 27 EU:n jäsenvaltiota ovat osallisina ERVM:n lainoissa kriisimaille. ERVM:n lainojen yhteenlaskettu summa on tosin rajoitettu 60 miljardiin euroon poiketen EVM:stä, jonka luotonantokyky on jäsenmaiden takauksilla paisutettu jo 500 miljardiin euroon. Siirtyminen ERVM:stä EVM:ään merkitsee siis poliittisten vastuiden lihottamista ja sitoumusten syventämistä ohi kansalaisten tahdon.

Ei olekaan ihme, miksi EVM:n ei ole koettu hillitsevän vaan päinvastoin lisäävän kriisiherkkyyttä. Tämä näkyy siinä, ettei pikkuoravien hädissään harjoittama pähkinöiden hamstraus perusteilla olevaan kriisirahastoon ole suinkaan rauhoittanut markkinoita saati ratkaissut velan tarpeen ongelmia. Verovarojen kuppaus on pikemminkin hermostuttanut sekä kansalaiset että markkinat samalla, kun ongelmamaiden luotontarve on vain lisääntynyt.

EVM on pikemminkin viimeinen niitti kuin lopullinen voitto. Ensinnäkin se pitkittää velkakriisiä ja merkitsee sekä ajan että rahan tuhlausta, sillä velkasaneerausten välttämättömyys on jo rahoitusmarkkinoiden tiedossa. Toiseksi EVM:lle kaavaillut omat saneerauskeinot yhdessä muiden väistämättömänä pidettyjen saneeraustarpeiden kanssa estävät kriisimaiden paluun rahoitusmarkkinoille ja suistavat ne pysyvästi riippuvaisiksi EVM:n tuesta.


Euroopan keskuspankki tukehtuu kahiseviinsa

Myös Euroopan keskuspankki on menetellyt EU:n perussopimuksen vastaisesti ostamalla jäsenmaidensa velkakirjoja. Tällä tavoin se on laskenut liikkeelle suuren määrän rahaa ja aiheuttanut inflaatiota, jota EU:n monetaristisessa politiikassa on pelätty kuin ruttoa. Artiklan 123 (aiemman EY-sopimuksen artiklan 101) mukaan velkasitoumusten hankkiminen on kielletty EKP:ltä:

”Tilinylitysoikeudet ja muut sellaiset luottojärjestelyt Euroopan keskuspankissa tai jäsenvaltioiden keskuspankeissa, jäljempänä ’kansalliset keskuspankit’, unionin toimielinten, elinten tai laitosten, jäsenvaltioiden keskushallintojen, alueellisten, paikallisten tai muiden viranomaisten, muiden julkisoikeudellisten laitosten tai julkisten yritysten hyväksi ovat kiellettyjä samoin kuin se, että Euroopan keskuspankki tai kansalliset keskuspankit hankkivat suoraan niiltä velkasitoumuksia.”

EKP on kuitenkin lainoittanut yhden prosentin korolla pankkeja, jotka ovat antaneet sille vakuuksiksi ongelmamaiden velkapapereita niiden nimellisarvolla. Euroopan keskuspankki ei anna pankkitoiminnan salassapitosäädöksiin vedoten tietoa siitä, kuinka paljon sen holveihin on kertynyt näitä suurella todennäköisyydellä velkasaneeraukseen joutuvien euromaiden velkapapereita, mutta ekonomistien arviot liikkuvat kolmen ja neljän sadan miljardin välillä. Euroopan keskuspankilla on siis taseessaan lähes saman verran selvää roskaa, kuin nyt ollaan upottamassa pysyvään vakausmekanismiin, EVM:ään.

Ei olekaan ihme, että saksalainen Harvard-professori Wilhelm Hankel on yhdessä eräiden muiden finanssiasiantuntijoiden, kuten Karl Albrechtin, kanssa valittanut Saksan perustuslakituomioistuimeen oman maansa sitoutumisesta EU:n pelastustoimenpiteisiin. Perusteluiksi kantelijat mainitsevat, että EU-mailta vaaditut uhraukset ovat yksinkertaisesti EU-sopimusten vastaisia.

Valtiofilosofisesti katsoen on kuitenkin tarpeetonta ja pikkumaista tukeutua pykäläkoreografiaan. Kaikki tietävät, että lainojen siirtely vieraiden kansakuntien maksettaviksi rikkoo räikeästi valtioiden ja ihmisten itsemääräämisoikeutta. Vaikka takausjärjestelyt saataisiin taitavalla kosmetiikalla näyttämään ”laillisilta”, ne olisivat kuitenkin epäeettisiä ja epäoikeudenmukaisia.

Nyt Euroopan vakausjärjestelyjä saatetaan voimaan kenkälusikkamallilla. Järjestetään toistuvia äänestyksiä, kunnes saadaan haluttu tulos. Vastahakoisia uhkaillaan ja painostetaan. Sopimusluonnoksia sorvataan, leikellään ja karsitaan (mikä ohjaa laatimaan ne alun perin ylimitoitetuiksi). Sääntöjä veistellään pykälä kerrallaan sopivammiksi, aivan niin kuin nelikulmiosta leikataan kulma kerrallaan paloja pois, kunnes tuloksena on pyöreä ympyrä ja EU-intoilijat voivat sanoa: ”Nyt käsillä on sellainen nelikulmio, joka sopii EU-standardien mukaiseen pyöreään reikään.” Mielestäni siihen kaivoon olisi syytä laittaa kansi.