Suomi ei saa vajota Euroopan velkasuohon

Vaadin edellisessä kolumnissani, että Suomi ei suostuisi takaamaan muiden maiden velkoja. Miksi näin on? Mikä on syynä siihen, että näennäisesti vauraan ja vähän velkaantuneena pidetyn maamme ei pitäisi ottaa enää yhtään lisää valtionvelkaa saati haalia kantaakseen muiden maiden lainoja.

Vastasin kysymyksiin jo edellisessä kirjoituksessani näkökulmasta, joka koskee asian poliittista oikeutusta. Mutta luodaanpa asialle myös talouspoliittista taustaa.

Suomi on ottanut kahtena edellisenä vuotena enemmän lainaa vuodessa kuin se pystyi maksamaan koko noususuhdanteen aikana takaisin. Laman päättyessä 1995 Suomen valtionvelka oli noin 60 miljardia euroa. Lipposen ja Vanhasen hallitusten aikana velkoja lyhennettiin vain noin 6 miljardilla. Samalla veroprosentit pidettiin alhaisina ennätysmäisen talouskasvun ruokkimiseksi. Tosiasiassa meille olisi riittänyt parin prosentin kasvu neljän prosentin sijasta, ja lainoja olisi pitänyt lyhentää runsaamman verotuksen avulla.

Koska hyvätuloisia ei verotettu tarpeeksi, rikkaat rikastuivat, ja valtionvelkojen hoitomenot siirrettiin köyhien ja keskituloisten suomalaisten maksettaviksi korotettuina arvonlisäveroina, jotka ovat tasaveroluonteisia ja kohtelevat kovalla kädellä myös pienyrittäjiä.

Lisäksi valtionomaisuutta myytiin noususuhdanteen aikana, vaikka osinkotulot huomioiden valtion olisi kannattanut pitää omaisuutensa hallussaan. Omaisuuden myynneillä ei lyhennetty velkoja kuin kuuden miljardin arvosta siitä huolimatta, että myyntitulot olivat noin 16 miljardia. Erotus käytettiin kulutukseen ja sosiaalimenoihin, vaikka satunnaisten tulojen varaan ei voida rakentaa pysyviä menoja.

Vuonna 2008 alkaneen laman seurauksena valtio velkaantuu yli kymmenellä miljardilla vuodessa. Pelkät koronhoitokustannukset vastaavat Puolustusvoimien budjettia. Pahinta on, ettei velkaantumista voida katkaista enää veroja korottamalla. Jos lisänvelan otto haluttaisiin korvata esimerkiksi arvonlisäverolla, alv-prosentti pitäisi nostaa noin 45:een.

Valtionvelka ei katoa myöskään inflaation myötä, sillä maailmanlaajuisen negatiivisen talouskasvun aikakaudella saattaa seurata velkadeflaatio, jolloin velkojen arvo vain nousee. Myöskään Suomen bruttokansantuotteen kasvu ei ole ikuisesti mahdollista, eivätkä velat tule kuitattua tuotannon tehostumisen, työn tuottavuuden tai työllisyystilanteen paranemisen kautta. Esimerkiksi eläkkeiden maksun mahdollisuus perustuu oletukseen, että reaalipalkat ja talous kasvavat katkeamattomasti 1,75 prosentin vuosivauhdilla. Tämä tarkoittaisi, että myös kulutuksen pitäisi kolminkertaistua noin puolessa vuosisadassa.

Suomesta ei kuitenkaan löydy vastaavaa määrää kuluttajia eikä kulutusresursseja, sillä maassamme tehtyjen työtuntien määrä on vähentynyt. Jopa metsäteollisuus on siirtänyt suuren osan työpaikoista ulkomaille, ja viennin määräkin on laskenut.

Olisi kerrassaan absurdia sitoutua EU:n takausvastuisiin tilanteessa, jossa Suomen lakisääteisen eläkejärjestelmän eläkevastuuvelka on runsaat 500 miljardia euroa ja rahastoidut eläkevarat kattavat vain noin sata miljardia euroa. Valtion verotulot ja veroluonteisten maksujen tuotot ovat vuodessa vain vaivaiset 30 miljardia, ja muutoin Suomi syö tätä nykyä velaksi.

Suomella oli helmikuun lopussa valtionvelkaa 73 miljardia, mikä on noin 50 prosenttia bruttokansantuotteesta. EU:n valioluokkaan kuuluva maa lähestyy nopeasti Maastrichtin kasvu- ja vakaussopimuksessa mainittua rajaa, jonka mukaan valtionvelka ei saisi ylittää 60 prosenttia BKT:stä. Vertailun vuoksi esimerkiksi Italialla on valtionvelkaa lähes 120 prosenttia BKT:stä, ja eurokelpoisuuden rajaksi asetettu ehto on ylitetty myös monissa muissa euroalueen maissa. Suomessa se ylittyy heti kun kansantuote alkaa tyrehtyä.


Köyttä riittää

Virallisesti Suomen osuus eurovaltioiden velkakriisin ratkomiseksi tähän mennessä sovituista hätäluotoista ja -sitoumuksista on noin kymmenen miljardia euroa, mikä vastaa Suomen valtion noin yhden vuoden tämänhetkistä velanottoa. Sekin nostaa hien Valtiokonttorin virkamiesten otsalle ja kansalaisten ihon kananlihalle.

Portugalille annettujen 1,2 miljardin takausvastuiden lisäksi Suomen osuus Kreikalle annetuista suorista hätäluotoista oli 1,5 miljardia euroa. Suomi on antanut rahaa ja takauksia myös Irlannille ja Islannille. Jos Suomi nyt sitoutuu Euroopan takausvastuisiin, maamme joutuu täyttämään ne jonakin päivänä.

Euroopan väliaikaiselle rahoitusvakausvälineelle (European Financial Stability Facility) luvatuista yhteensä 440 miljardin euron pääomista ja takauksista Suomen osuuden on tarkoitus olla runsaat 8 miljardia euroa, ja EU:n komission 60 miljardin euron kriisirahastosta (European Financial Stability Mechanism) Suomen osuus on noin miljardi euroa. Euroopan pysyvästä vakausmekanismista (European Stability Mechanism), jonka suuruudeksi on kaavailtu noin 700 miljardia euroa, Suomen osuus olisi suunnilleen 13 miljardia.

Lisäksi päälle tulee Suomen Pankin noin 10 miljardin osuus Euroopan keskuspankin EKP:n kriisimaihin liittyvistä noin 500 miljardin riskeistä, ja Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n uusista 400 miljardin valmiusluotoista Suomen osuus on noin 2,5 miljardia.

Tämä merkitsee, että Suomen takausvastuut eivät rajoitu suinkaan suorina luottoina pois annettuihin muutamaan miljardiin eivätkä edes Kataisen ja Kiviniemen määrittelemiin takauksiin. Euromaat ja EU eivät ole kertoneet esimerkiksi sitä, miten väliaikaisen rahaston luotonantovara kasvatetaan 440 miljardiin, vaan asiasta päättäminen on siirretty Suomen vaalien yli kesäkuuhun. Käytännössä rahaston maksukyky voitaneen taata vain jäsenmaiden takausvastuita kasvattamalla.

Kaikki edellä mainitut tekijät huomioon ottaen Suomen yhteenlasketut takausvastuut kasvavat vähintään 30 miljardiin euroon. Mikäli myös Espanja, Italia ja Belgia suistuvat hätärahoituksen hakuun, Suomen yhteenlasketut rahoitus- ja takausvastuut kasvaisivat yli 50 miljardin euron, lähelle Suomen koko tämänhetkistä valtionvelkaa.

Tämä selittyy muun muassa sillä, että Espanja, Italia ja Belgia muodostavat yhdessä noin kolmanneksen eurotaloudesta, ja ne vastaavat noin kolmasosasta euroalueen kriisirahastojen ja -toimien kustannuksista. Jos nämä maat katoaisivat Kreikan, Irlannin ja Portugalin lainojen takaajien joukosta ja päätyisivät itse tuen hakijoiksi, samalla katoaisi myös rahoituksesta yksi kolmasosa. Tällöin Suomen pitäisi taata muiden maiden lainoja peräti kahden vuoden valtionbudjettinsa edestä, eli lähes 80 miljardilla eurolla!

Euroopan takausvastuut ovat hirvittävä taloudellinen aikapommi. Suomen pitäisi ehdottomasti kieltäytyä niistä. Tämä vaihtoehto voidaan todistaa oikeaksi ja jopa välttämättömäksi jo yhdellä argumentilla. Kyseessä ovat pelkät suuret lupaukset, eikä hätärahastoihin kaavailtuja rahasummia ole Suomella (sen enempää kuin muillakaan euromailla) missään olemassa, vaan rahat pitäisi haalia kokoon kansainvälisiltä rahoitusmarkkinoilta. Luuletteko pankkien puolestaan olevan niin tyhmiä, että ne tuollaisessa tilanteessa lainaisivat lanttiakaan maksukyvyttömille maille saati ostaisivat konkurssitilassa olevien valtioiden velkakirjoja tai muita roskalainoja?

Koko kriisirahastot ovat siis suuri kupla, jota puhalletaan setelirahoituksen keinoin, toisin sanoen pumppaamalla markkinoille keskuspankkien myöntämää rahaa. Sitä syntyy, kun keskuspankit ostavat ongelmamaiden velkakirjoja ja päästävät siten markkinoille suuria määriä tyhjästä luotua rahaa. Tämä puolestaan johtaa inflaatioon ja pitkällä tähtäimellä rahan arvon mitätöitymiseen. Hirttoköyttä tulee tällöin niin paljon, että jalat ulottuvat maahan, mutta lynkattava saattaa kuolla kovaan pudotukseen.

Suurinflaatio onkin verotuksen ohella toinen tapa hoitaa valtioiden velat. Inflaatio on eräänlainen tasavero, joka syö sekä rikkaan että köyhän tuloista ja talletuksista inflaatioprosentin suuruisen osan. Se on vain sikäli erikoinen vero, että sillä verolla ei ole saajaa ollenkaan.


Narun pää vetäjien käteen

Totuus on, että Suomella ei ole mitään mahdollisuuksia maksaa edes tähänastisia lainojaan, ja samassa tilanteessa ovat muutkin niin sanotut länsimaat. Käytännössä velat jätetään maksamatta, ja rahoittajat jäävät vaille saataviaan. Koska suuri osa lainoista on otettu muista maista, syntyy valtioiden välisiä konflikteja ja sodat lisääntyvät.

Asioiden ratkaiseminen edellyttäisi koko maailman talousjärjestelmän uudistamista. Verotuksen yhdenmukaistaminen, yhteiset joukkovelkakirjat ja poliittinen integraatio eivät kuitenkaan vastaisi ongelmiin oikeudenmukaisesti, sillä niiden kautta taloudellista vastuuta siirrettäisiin huonosti taloutensa hoitaneista maista paremmin pärjääville. Globalisaatiosta siirryttäneenkin vähitellen kansallisen edun puolustamiseen, kun eri kansakunnat alkavat valvoa taloudellisia, työvoimapoliittisia ja sosiaalipoliittisia etujaan tämän hullun eurooppalaisen universaalipolitiikan ja globalisaation vastapainoksi.

Mikäli suomalaiset suostuvat takaamaan muiden euromaiden lainoja, maallemme tulee kaksoisrooli sekä velallisena ja velkojana. Tällaisessa tilanteessa Suomi ei voisi muuta kuin riitautua itsensä kanssa. Siksi olisi parasta käsitellä tämäkin ristiriita etukäteen, jotta kurja kohtalo voitaisiin välttää.

Kansallisfilosofi J. V. Snellmanin patsaalle kiiveten huudan vastuussa oleville poliitikoille: Kansantaloutemme pelastamiseksi olisi nyt tehtävä kaikki mahdollinen! Suomalaiset voivat vielä välttää panemasta päätään hirttosilmukkaan. EU:n takausvastuista kieltäytyminen on pieni hienovarainen teko, jonka historia kyllä muistaa. Viisaus ei ole nyt vaikeaa. Parhaiten se tapahtuu kevyellä kynänkäänteellä äänestyskopissa.