Kauanko kansa antaa Ylen (katsoa itseään)?

Aina kun yhteiskunnassa esiintyy kiistoja, konfliktin merkiksi syntyy uusi asiamies, joita onkin pullahdellut ympäri yhteiskuntaa kuin sieniä sateen jälkeen. On esimerkiksi kuluttaja-asiamies ja lapsiasiamies, ja nyt myös meidän kaikkien näennäisesti omistama osuusliike Yleisradio on rikastuttanut omaa 257 päällikön hallintoaan perustamalla yleisöasiamiehen tehtävän.

Vuonna 2014 Yle loi ongelmiensa osoitukseksi päällikön valvomaan myös etiikkaansa, ja tuolloin tehtävään nimitettiin vailla mitään filosofisen etiikan asiantuntemusta oleva Riitta Pihlajamäki. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka monta todellista asiantuntijaa nimityspäätöksellä ohitettiin.

”Journalististen standardien ja etiikan päällikön” kovapalkkaiseen tehtävään istutettiin myöhemmin juristi Timo Huovinen, jolla ei niin ikään ole julkaisunäyttöjä filosofisen etiikan tai moraalifilosofian alalta. Sanankäytön oikeutus yritetään perustaa taaskin vain normatiivisten länkien varaan, toisin sanoen asetella lain, konvention ja ”hyvän maun” kehyksiin, eikä filosofisesti sen mukaan, mikä toisi esille todellisuutta.

Jo Ylen ”faktantarkistajaksi” palkattu vasemmistonuorten Johanna Vehkoo sai remakat naurut yleisöltä ja värjäsi omalla poliittisuudellaan Yleisradiota, joka on menettänyt luottamuksensa totuudenmukaiseen viestintään pyrkivänä mediatalona. Vehkoon kaltaisten tehtävänä on tarkistaa, että värilähetys on punavihreän agendan mukainen. En tosin ota kantaa yleisöasiamiehenä toimivan Sami Koiviston kompetenssiin, sillä häneltä julkiset näytöt puuttuvat, eikä arvosteluni yleensäkään ole persoonallista vaan ideologiakriittistä.

Käsittääkseni yleisöasiamiehen tehtävänä on etupäässä pehmentää ja puskuroida yleisön taholta pursuavaa arvostelua ja estää sitä päätymästä toimittajien sähköpostilaatikoiden täytteeksi. Siksi hän on olemassa.

Yleisöasiamiehen toinen funktio on piilevämpi. Se on samanlainen kuin kuluttaja-asiamiehen: eliminoida arvostelua ennakolta ja ohjata yleisöjä oivaltamaan, ettei heidän arvostelunsa menisi toimittajien korviin asti kuitenkaan. Siten sillä ei olisi vaikutusta, ja siksi siitä kannattaa pidättäytyä. Yleisöasiamiehen toivotaan siis tekevän itsensä tarpeelliseksi sitä kautta, että hän tekee itsensä tarpeettomaksi.

Hieman samaan tapaan myös Helsingin Sanomien tendenssijournalismia, mielipiteiden manipulaatiota ja asennemuokkausta vastaan esitetyn arvostelun joutuvat ottamaan vastaan Hesarin katukaupustelijat, kun laari on kiinni monikulttuurisuuden, maahanmuuton ja EU:n arvostelijoilta lehden kommenttipalstoilla.

Näin toimittajat voivat toimitella asioitaan rauhassa, eli jatkaa elämäänsä siinä valheen ja itsepetoksen ilmapiirissä, jota kutsutaan punavihreäksi kuplaksi.

Minua kiinnostaa, milloin Yleisradion uusi jumalainen asiamies aikoo nuhdella toimittaja Juhani Kenttämaata siitä, että hän haukkui ihmisjätteeksi erään satunnaisesti kadulla bongaamansa autokuskin, joka oli kiinnittänyt ajopelinsä takaikkunaan tarran ”Refugees not welcome”.

Olisi myös kiinnostavaa tietää, miten Ylen yleisöasiamies ja uuden uutukainen etiikkapäällikkö suhtautuvat kymmenien muiden rivitoimittajien ja Ylen johtoportaan intoon peukuttaa ja muilla tavoin kannattaa Kenttämaan möläytystä.

Entä miten yleisöasiamies aikoo pitää toimittajansa hajuraon päässä Yleisradion pääasiallisesta yleisöstä, eli tavallisista kotisohvillaan köllähtelevistä demarieläkeläisistä, joita Ylen ylevät toimittajat ilmeisestikin pitävät ”ihmisjätteenä” omassa ylenkatseellisuudessaan?

Uusi yleisöasiamies virkkoo työnantajansa haastattelussa, että ”näinä vihapuheen, valemedioiden, negatiivisten yleistysten ja ilkeämielisten huhujen aikoina haluamme tukea ja rohkaista erityisesti sellaisia suomalaisia, jotka käyttävät sananvapauttaan asialliseen keskusteluun. Vuorovaikutusta, josta on oikeasti hyötyä.”

Minä puolestani kysyn, mihin toimenpiteisiin Ylen palkkapaimenet itse aikovat ryhtyä, että Yleisradion toimittajat käyttävät sananvapauttaan asialliseen keskusteluun ja vuorovaikutukseen, josta on oikeasti hyötyä.

Yleisradiolla on yleisöpalvelutehtävä ja hieno roolinsa kansallisen kulttuurin viljelijänä ja varjelijana, joten näytön paikka olisi ensin Ylellä itsellään.

Radio Suomen lähetys Pyöreä pöytä, jossa jälkimarxilaiset, feministiset ja löperöliberaalit monikultturistit Kaarina Hazard, Anu Koivunen, Ruben Stiller ja ilman akateemista loppututkintoa työelämäprofessoriksi nimitetty Pauli Aalto-Setälä kokoontuivat jälleen haukkumaan maskuliinisuutta, kansallismielisyyttä ja yleensäkin järkevää ajattelua, ei siihen riitä.

Sillä aikaa, kun yleisöasiamies miettii, mitä tehdä lopettaakseen Yleisradiota vaivaavan punavihreän pöhöttyneisyyden, neuvon Suomen kansalaisia itsenäiseen tiedonhankintaan, jotta ette olisi riippuvaisia Yleisradion, sosialisminpunaisilla sukkapuikoilla kudotun Vihreän Langan, retiisinpunaisen yliopiston ja Helsingin Sanomista tutun Elina Grundströmin hallitseman Julkisen sanan neuvoston turinoista – ”professoriksi” nimitetty maisterina hänkin.