Helsingin yliopiston teoreettisen filosofian professorinvakanssi on yliopistomme vanhin. Se luotiin jo Turun Akatemiaa perustettaessa. Filosofiaa itseään taas on pidetty yliopistojen kantatieteenä, josta erityistieteet ovat irtautuneet.
Professorinviran haltija on vaihtunut teoreettisen filosofian oppituolilla harvoin. Legendaarinen Eino Kaila oli virkaistuimella vuodesta 1930 vuoteen 1948. Hänen jälkeensä virkaan nimitettiin Oiva Ketonen, joka toimi tehtävässä vuosina 1951–1977. Viran seuraava vakituinen haltija olikin Ilkka Niiniluoto, joka jäi eläkkeelle vuonna 2013 toimittuaan myös yliopiston rehtorina ja kanslerina. 83 vuoden aikana viralla oli vain 3 vakituista haltijaa!
Kaila muistetaan tieteellisten ansioidensa lisäksi elävästä opetuksestaan, kantaa ottavuudestaan, teatterin harrastuksestaan ja ”syvähenkisiksi” luonnehtimiensa asioiden pohdinnoistaan. Akateemikko Ketonen, niin loogikko kuin olikin, antautui tuhlaamaan kynäänsä myös ihmisen kohtalon pohtimiseen ja yliopistollisen arvovallan arvosteluun. Tämän hän teki varsin hyvällä menestyksellä, sillä häntä ei koskaan nimitetty tiedekuntansa dekaaniksi.
Myös Ilkka Niiniluoto tunnetaan filosofisten kirjojen kirjoittajana, toisin sanoen teoksista, joissa hän pohtii tiedon, tieteen, kulttuurin ja ihmiselämän suhteita. Hän ilmeisesti pärjäsi kriittisyydessä edeltäjäänsä heikommin, sillä hän onnistui luomaan ennennäkemättömän virkauran yliopiston hallintotehtävissä.
He kaikki hoitivat virkojaan ahneesti ja omiaan suosien, mutta he olivat kuitenkin oikeita filosofeja, jotka ansaitsivat virkansa. Oikealla filosofilla tarkoitan ihmistä, joka pystyy kirjoittamaan ja käymään keskustelua yleisesti ymmärrettävällä ja käsitteellisesti selkeällä tavalla, eivätkä yleistajuisuus ja tieteellisyys muodosta heidän toiminnassaan vastakohtia.
Helsingin yliopisto nimitti ajan patinoimalle istuimelle soikean nollan
Entä mitä tapahtui oppituolin jäätyä Niiniluodon jälkeen tyhjäksi? – Alettiin tietenkin jakaa pesää ja valita uutta kuningasta. Silloin iski internatsismi, eli kansainvälisyyteen pakottaminen.
Valintaprosessin tuloksena tehtävään nimitettiin viime vuoden syksystä alkaen Italian kansalainen Sara Negri, joka on tosin asunut Suomessa useita vuosia ja hallitsee jotenkuten suomen kielen (kotisivunsa tässä). Hänen suomen kielen taitonsa ei ole kuitenkaan ohjannut häntä julkaisemaan suomen kielellä yhtään kirjaa tai edes artikkelia (julkaisuluettelonsa tässä). Hänen vaikutuksensa suomalaiseen kulttuurifilosofiaan on ollut soikeata nollaa!
Kansainvälisen asiantuntijaraadin mielestä hän oli kuitenkin hakijoista pätevin ja nimitettiin asiakirjaihmisenä virkaan (katso teoksestani Työttömän kuolema, mitä tarkoitan ”asiakirjaihmisellä”; hän on lyhyesti sanottuna muodollisen ansioluettelonsa kooste).
En yritä huudella kenenkään selän takaa, mutta aikana, jolloin Esa Saarista savustettiin Helsingin yliopistosta, muutamat Filosofian laitoksen teknokraatit, etupäässä dosentti Jan von Plato, hyökkäsivät häntä vastaan, ja kansainväliset asiantuntijat päätyivät pitämään Saarista epäpätevänä tuolloin täytettävänä olevaan apulaisprofessorin virkaan. (Tietämättömille tiedoksi, että Saarinen oli todettu päteväksi professorinvirkaan jo 1970-luvun lopulla, jolloin viran sai Niiniluoto, ja Saarinen sijoitettiin toiselle ehdokuussijalle.)
Sara Negri on nykyisen ruotsinkielisen filosofian professorin, Jan von Platon, kirjoittajakollega. Tosin yhtään suomenkielistä monografiaa he eivät ole saaneet yhteisvoiminkaan aikaan ja englanniksikin vain kaksi. Tekninen, abstrakti, formaalinen ja yliteoretisoitu ote jatkuu. Tyylilaji ja argumentaatiorekisteri on ohut, irrallinen, köyhä ja elämälle vieras.
Tarttumapinnan puuttumisesta kertoo myös se, ettei heillä ole ollut mitään annettavaa niille filosofiasta kiinnostuneille opiskelijoille, jotka eivät innostu kysymysten formalisoimisesta loogisten mallien ja kalkyylien muotoon tai viehäty hintikkalaisista klassisten filosofien väärintulkinnoista, joiden mukaisesti viululle ja pianolle sovitettua filosofiaa väännetään rautalankabändeille sopiviin muotoihin.
He pitävät kuitenkin huolen siitä, että kukaan suomenkieliseen julkaisutoimintaan ja opettamiseen kykenevä ei saa eikä voi laitoksella toimia. He noudattavat yliopiston linjaamia internatsistisia ihanteita, joiden mukaisesti suomalaiselta ihmiseltä vaaditaan kulkulupakirjaksi yliopistotehtäviin kansainvälisiä artikkeleita, kansainvälistä verkostoitumista, kansainvälisiin puhetilaisuuksiin osallistumista, kansainvälisissä tehtävissä toimimista ja kansainvälisen rahoituksen hankkimista.
Suomenkieliseen tieteeseen he suhtautuvat tuhoisan ylenkatseellisesti. Heidän mielestään on ehkä vain kivaakin, että toiset filosofit joutuvat toimimaan katusoittajina heidän itsensä ylvästellessä filosofian laitoksilla; onhan se todiste heidän omasta erinomaisuudestaan ja antaa vahvistusta itsetunnolle.
On syytä muistaa, että Eino Kailakaan ei ollut kuuluisa siksi, että hänen nimensä tunnettiin ulkomailla hänen toimittuaan lähellä niin sanottua Wienin piiriä. Hän oli kuuluisa siksi, että hän toimi aktiivisesti suomalaisessa kulttuurifilosofiassa tuoden myös erityistieteilijöiden tietoisuuteen erään uuden ajattelutavan, jota maassamme ei ollut aiemmin tunnettu. Suomalaisia ihmisiä hyödyttävää kansainvälisyyttä ei ole vain vienti, esimerkiksi artikkelien pakkosyöttö ulkomaisiin lehtiin, vaan etenkin tuonti suomenkielisine käännöksineen.
Täytyy tapahtua suuri ihme, mikäli Negristä tai von Platosta tulee joskus edeltäjiinsä verrattavia filosofeja. Negri on ollut toimessaan runsaan vuoden, mutta näytöt aikaansaannoksista puuttuvat edelleen. Eläkeikään hän tulee vasta noin viidentoista vuoden kuluttua, joten aikaa toki on.
Internatsismin ilmiöitä yliopistoissa
Filosofisen tiedon muodostaminen on muuttunut vuosien saatossa sellaiseksi, että yliopistoon ostettu ja maksettu palkkafilosofi on nykyisin turha kapistus. Tämä johtuu tiedon olemuksen muutoksesta. Syvä ymmärrys asuu muualla kuin kurinpitoa, sensuuria ja poliittista korrektiutta harjoittavassa yliopistolaitoksessa, eikä viisaus yhdisty mitenkään itsestään selvästi asemaan yliopistossa. Sama pätee moniin muihinkin tieteenaloihin ja tieteiden leivissä oleviin.
Myös toisen väittelyaineeni, sosiaalipsykologian, professorinvirka täytettiin hiljattain ulkomaalaistaustaisella Inga Jasinskaja-Lahdella. Hän on Kaarina Liebkindin oppilas ja suosii tilastollisia menetelmiä sekä käyttää aikaansa maahanmuuton ja monikulttuurisuuden ongelmien selittelemiseksi parhain päin.
Helsingin yliopiston sosiaalipsykologian professorin virassa toimivat aiemmin Kullervo Rainio ja Klaus Helkama. Rainion jäädessä eläkkeelle virkaa haki myös tamperelainen professori Antti Eskola, mutta tultuaan valituksi ensimmäiselle ehdokassijalle hän veti hakemuksensa pois ja päätti jäädä Pispalan varapiispaksi. Heille kaikille on ollut ominaista laaja kirjallinen tuotanto, joka on esitetty monografioiden muodossa. Sen sijaan Jasinskaja-Lahdelta puuttuvat näytöt tältä osin. Hän on julkaissut pääasiassa artikkeleita ja toimitustöitä.
Artikkelijulkaisemisen, yhteistyön ja toimitustöiden korostaminen on johtanut teorianmuodostuksen taantumiseen, sillä teoriaa ei voida luoda silppumaisissa eikä kertakäyttötietoa tuottavissa artikkeleissa, jotka on tarkoitettu keskustelujen käymiseksi. Teorioita luodaan itsenäisissä monografioissa, joissa voidaan ylittää journalismille ja seuraelämälle ominainen esittelevä ja irrallinen taso.
Kansainvälisyyden suosiminen eli internatsismi on johtamassa suomenkielisen kirjallisen kulttuurin rappioon, kantaväestön syrjintään, yliopistojen roolin sammumiseen kotimaisen kulttuurielämän soihdunkantajina ja suomen kielen kuolemaan tieteen kielenä. On ikävää, että rasismi kohdistetaan tällä tavoin meihin syntyperäisiin suomalaisiin ja suomen kielen käyttäjiin.
Suomessa alkaa olla mahdotonta tulla nimitetyksi mihinkään yliopistotehtävään, jos ei ole vaihtanut työkielekseen englantia (aiheesta tässä). Voisin ehkä kannattaa angloamerikkalaisen kieli-imperialismin levittämistä suomalaiseen yliopistolaitokseen, mikäli minä puolestani voisin tulla valituksi suomenkielisillä julkaisuilla (ja siten aitoa monikulttuurisuutta edistävänä) Harvardin yliopistoon.
Yliopistoissa on pulaa pätevistä filosofeista
Yliopistofilosofian ongelmat liittyivät vielä 1980- ja 1990-luvuilla Jaakko Hintikan Yhdysvalloista hakemaan valtapolitiikkaan, jonka pohjalta virat täytettiin. Itsetehostuksen logiikka oli kuin suoraan Simo Salmisen ”Rotestilaulusta”, jossa rinta rottingilla pöyhkeiltiin, että on käyty ulkomaillakin, ”niin ettei tartte tulla nenille hyppimään!”
Nykyisin ongelmana on kansainvälisen monikulttuurisuusideologian, vierasperäisen merkitysten määrittelyn ja ulkomaisen tutkijakunnan invaasio meidän pöytiemme ääreen. On mielenkiintoista havaita, kokea ja todistaa, miten Helsingin ja Jyväskylän yliopistoissa nyt täytettävänä olevien käytännöllisen filosofian professuurien valintamenettelyissä käy, toisin sanoen mistä löydetään tehtäviin tarpeeksi mitäänsanomattomat veikot. Ehkä kansainvälisten vedonlyöntitoimistojen kannattaisi ottaa valintamenettelyt arvuutusohjelmiinsa.
Omasta mielestäni kaikki yliopistotehtävät pitäisi täyttää enintään viideksi vuodeksi kerrallaan; muodollisesti päteviä kyllä riittää. Määräaikaisuus estäisi tehtävien haltijoita absolutisoimasta itseään. Pulaa ei olekaan kelpoisuusehdot täyttävistä, ansioituneista, etevistä, lupaavista eikä kehittymiskelpoisista, vaan pulaa on soveltuvista ihmisistä, joiden kanssa voisi tulla toimeen.
Jos joku haluaa perehtyä asiaan tarkemmin, voi lukea vuonna 2008 julkaisemani Suomalaisen nykyfilosofian historian tai katsoa suomalaisten filosofien TOP-20-listan tästä (lista on julkaistu listojen tavoin käänteisessä suosituimmuusjärjestyksessä). Ei pidä kuitenkaan innostua liikaa. Kukaan ei ole listalla ylitse muiden. Lähes jokainen akateemisen maailman ”huippuosaajaksi” tituleerattu on filosofian itsensä kannalta täysin turha ruhtinas.
