Yliopistolla täytyy käydä, jotta elämä ei tuntuisi liian mukavalta ja viihtyisältä. Aina kun aikuisten yhteiskunta alaa tuntua liian järkevältä ja jopa kansallismieliseltä, menenkin yliopistolle, sillä siellä törmään varmasti internatsismiin, monikulttuurisuuteen, feminismiin, antifasismiin, miesvastaisuuteen, suvaitsevaisuuteen ja muihin kurjiin ja ristiriitaisiin ilmiöihin.
1960-luvulta 1980-luvulle asti humanististen ja yhteiskuntatieteiden johtava tiedepoliittinen ideologia oli niin sanottu tieteellinen sosialismi. Nyky-yliopistossa tuota samaa tehtävää toteuttaa internatsismi, toisin sanoen kansainvälisyyteen pakottaminen. Tässä kirjoituksessani luonkin valaistusta siihen, kuinka tuo ajankohtainen ideologia vaikuttaa yliopistoissamme nykyisin.
Yhteiskuntamme kamppailee valtavien ongelmien edessä. Niitä ovat julkistalouden velkaantuminen, euroalueen finanssikriisi, EU:n harjoittama valtioiden sisäisiin asioihin puuttuminen, kansallisen itsemääräämisoikeuden heikkeneminen, sosiaaliresurssien väheneminen, työttömyys, veropakolaisuus, maahanmuutto ja siihen liittyvä monikulttuurisuuden vaatiminen sekä monikulttuurisuuden tuottamien ristiriitojen häivyttämisyrityksistä johtuva yhdenmukaisuuden pyrkimys, joka jakaa kansakuntaa kahtia vastareaktioidensa kautta.
Nykyajan yhteiskuntatieteilijät ovat olleet näistä ongelmista hiljaa ja hiipineet kuin hiiret koloihinsa yliopistoissa. Tieteellä ja yliopistomaailmalla ei ole ollut kerta kaikkiaan mitään annettavaa kyseisten ongelmien ratkaisemiseksi. Tulokset ovat menneet suorastaan pakkasen puolelle, mikäli niitä verrataan siihen panostukseen, jolla valtio on rahoittanut tutkijakuntaa.
Tämä johtuu siitä, että akateeminen yhteisö koostuu suurimmaksi osaksi vihervasemmistolaista toimijoista, joiden edustama poliittinen ideologia on syypää syntyneisiin ja edessä oleviin ongelmiin. He ovat luoneet ja edistäneet niitä. Internatsismin myötä tutkimustoiminnan viitekehys on siirretty Suomessa tärkeäksi koettujen kysymysten käsittelystä ja julkaisutoiminnasta ulkomaiseen ja kansainväliseen yhteyteen.
Suomeksi puhuminen, kirjoittaminen, julkaiseminen ja esiintyminen on yliopistojen, tiedettä rahoittavien organisaatioiden sekä Suomen Akatemian ihanteiden mukaisessa tiedepolitiikassa käytännössä kielletty. Yliopistolliset vakanssit on täytetty internationalistiseen toimintaan suuntautuneilla tyypeillä, jotka keskittyvät ansioluettelonsa onanistis-masturbatiiviseen pidentämiseen mutta eivät kykene sanomaan kotimaan kysymyksistä mitään. Kun yliopistollisen toiminnan ihanteet ovat kansainvälisiä, ei voida
arvostella ongelmia, joiden syyt johtuvat kansainvälisyyden
nostamisesta kaikkien arvojen yläpuolelle myös yhteiskunnallisessa
toiminnassa.
Esimerkkejä internatsismista yliopistossa
Esitän kaksi huonoa esimerkkiä Helsingin yliopistolta. Toinen on humanistisia ja yhteiskuntatieteitä varten perustettu Tutkijakollegium ja toinen Yhteiskuntatieteiden filosofian tutkimuksen niin sanottu huippuyksikkö (TINT), joka oman ilmoituksensa mukaan on alallaan ”maailman suurin” koostuessaan 40 tutkijan ”monikansallisesta yhteisöstä”.
Kuka yliopiston ulkopuolella tiesi näiden yksiköiden olemassaolosta ennestään mitään? Molempia laitoksia kehutaan niiden omissa itsearvioissa, mutta näyttö tutkimusten vaikuttavuudesta puuttuu täysin. Leivissä pitämiensä henkilöiden omasta mielestä ne ovat tietysti erinomaisia ja edustavat todellista huippututkimusta. (Miten lattealta tuo ilmaus kuulostaakaan yliopiston tarjoamalla rehulla ruokittujen suusta kuultuna!)
Tutkijakollegium perustettiin sillä ajatuksella, että se palvelisi rajapintana yliopiston ja muun yhteiskunnan välillä siirtäen informaatiota kumpaankin suuntaan. Kun yksikkö määritteli työkielekseen englannin, se pystytti kuitenkin itsensä ja julkisen elämän väliin muurin. Voitteko nyt kertoa, kuka yksikön tutkijoista olisi pystynyt valaisemaan jollakin tavoin yhteiskuntamme oloja tai kertomaan mitään edes siitä, mitä oikeastaan tutkii? – Kuka hän on, mikä nimeltään? Pelkkä perustutkimuksen taakse linnoittautuminen ei osoita oppineisuutta asioissa, joiden toteutumisyhteys on elävä elämä, niin kuin yhteiskuntatieteissä ja humanistisissa tieteissä aina on.
Tutkijakollegiumin 35 tutkijasta peräti 23 ovat ulkomaalaisia. Toimintaresursseja jaetaan vierasperäisille suomalaisten joutuessa olemaan tämän avokätisyyden vuoksi työttöminä. Näin on vain siksi, että yliopisto palvoo internatsismia pääideologianaan. Omaa päätään pölkylle kiljuen yliopiston johto pohtii, miten ulkomaalaisten edustusta yliopistolla voitaisiin entisestään lisätä niin, että yliopisto olisi ”aidosti kansainvälinen ja monikulttuurinen”. Tätä tavoitellaan niin yliopiston hallituksessa kuin Suomen Akatemian toimikunnissakin, joissa puoliksi oppineet ”tiedeasiantuntijat” (ennen heitä sanottiin tiedesihteereiksi) juonittelevat ”tiedepoliittisten linjausten” tekemiseksi ja totuuden viilaamiseksi EU-direktiivejä tyydyttävään muotoon.
Tärkein linjaus vaikuttaa olevan se, että rahaa ja resursseja uhrataan kansainväliseen toimintaan, että artikkelijulkaiseminen asetetaan oikeiden kirjojen edelle ja että tieteellisiä ansioita ohitetaan perhepoliittisilla naisten etujen edistämisellä tai ay-retoriikasta tutulla ”työn ja perheen yhteen sovittamisella”. Dismeriitit, kuten riippuvuus, epäitsenäisyys, verkostoituminen ja mitäänsanomattomuus asetetaan klassisten filosofisten hyveiden, kuten vapauden, omaperäisyyden ja itsenäisyyden edelle. Tässä demari-ideologiassa ihmiseltä vaaditaan oman tasonsa alittavia näyttöjä.
Kun myös Yhteiskuntatieteiden tutkimuksen huippuyksikön 40 tutkijasta 21 ovat ulkomaalaisia, näin pystytään varmistamaan, että suomalaisten veronmaksajien varoja valuu ulkomaalaisten toimijoiden hyväksi julkisin varoin rahoitetussa yliopistossamme ilman, että heidän epäilemättä suuresta viisaudestaan ja asiantuntemuksestaan olisi meille, yhteiskunnallemme tai todellisuuden ymmärtämiselle kerta kaikkiaan mitään hyötyä. – Vai voitteko sanoa, miten sen enempää ulkomailta tulleiden kuin yksikköön palkattujen suomalaistenkaan tekemä tutkimus olisi pystynyt valaisemaan edes asiaan vihkiytyneiden kollegojen näkemyksiä yhteiskunnasta?
Yksikössä tehtävä tutkimus on abstraktia, yliformalisoitua, itsensä ympärille käpertynyttä ja elämälle vierasta. Silti se ei kykene olemaan edes teoreettista siinä merkityksessä kuin teoriat selittävät yhteiskuntaa ja luovat selitysvoimaisen viitekehyksen ilmiöiden ymmärtämiseksi.
Tutkijakollegium ja Yhteiskuntatieteiden filosofian huippuyksikkö ovat lahjoittaneet esiintymislavan kaikille, jotka haluavat edistää monikulttuurisuutta, maahanmuuttoa ja internatsismia, mutta ne rajaavat asioihin kriittisesti suhtautuvat pois jo valintamenettelyissä, joissa hakemusasiakirjat alistetaan kansainvälisen tiedeyhteisön arvioitaviksi. Angloamerikkalaisen kieliyhteisön hallitsemassa kulttuuri-imperalismissa jokaisen arvoitsija-sensorin täytyy olla lähtökohtaisesti internatsi, sillä referéeksi voi päätyä vain asettumalla kannattamaan englantilais-naisellisia kirjoittamis- ja tyyli-ihanteita, toisin sanoen päätymällä sopertelemaan ”I like ice cream” -englantia kansainvälisen seminaarin sight-seeing-kiertueille.
Kansainvälinen tiedeyhteisö on kuin kassajonossa etuileva turisti, joka edellesi kiilattuaan nostaa nokkaansa ja vastaa
protesteihisi ”I don’t understand!”. Sitten hän vetoaa
”kielitaidottomuuteensa” pakottaen sinut ilmaisemaan itseään
englanniksi, ikään kuin maaperä, jolla keskustelu
käydään, ei olisikaan Suomi. Tiedeyhteisön masokistinen himo alistaa yliopistotehtävien täyttöprosessit
kansainvälisen tiedeyhteisön päätettäväksi on internatsismia
pahimmillaan. Se on kirveen asettamista sen
puun juurelle, jossa kasvavat kotimainen kulttuurikritiikki ja suomen
kielellä esitettävä politiikan arvostelu, filosofia, tiede ja
kirjallisuus.
Kansainvälisyysihanteista seuraava puolikielisyys johtaa meitä ei-natiiveja englanninkielisiä puolustelukannalle tieteellisissä kiista-asetelmissa, mikä on internatsien tarkoituskin. Näin ulkomaalaiset saavat edun, kun käsitteiden määrittely tapahtuu vieraalla kielellä. Kansainvälisyyskiimassa aikaan saatua kielipoliittista vallan menetystä pahentaa myös tieteen teknokratisoituminen, joka tukee minimalistiseen millimetritutkimukseen suuntautunutta kansainvälistä ekspertisoitumista johtaen näpertelytutkimukseen – ei siis periaatteiden, suuntien ja päämäärien pohtimiseen tai sellaiseen merkitysten arvioimiseen, jonka tuloksena olisi kokonaisia teorioita.
Tahdon vain sanoa, että nykyisin myös yliopisto on internatsismin
mädättämä, ja sen vuoksi akateemisella tutkimuksella ei voi olla
kriittistä eikä tietopuolista annettavaa yhteiskuntaamme koskevaan
keskusteluun.
Yliopistollisen internatsismin totalitaarisuus
Pahinta on, että yliopistojen internatsistisista periaatteista ei ole koskaan voitu missään julkisesti päättää, enkä myöskään minä en ole voinut näistä tiedepoliittisista linjauksista äänestää. Salusiinien ja rullakardiinien takana piileskelevä mystinen ja salamyhkäinen ”tiedeyhteisö” on omissa kabineteissaan sopinut, että tieteellisesti relevantteina tuloksina pidetään vain kansainvälisissä aikakauslehdissä julkaistuja artikkeleita ja että ansioiksi tunnustetaan ainoastaan kansainvälisiin kokouksiin osallistuminen, verkostoituminen ja muu sosiaalista riippuvuutta korostava sekä filosofisesti dismeritoiva hölynpöly.
Kvalifikaatioperuste ja oikeutus pyritään koko ajan asettamaan ajattelijan, tutkijan ja kirjoittajan itsensä ulkopuolelle: mahdollisimman kauas tiedon tuottamisen, aiheen tai kohteen omista merkitysyhteyksistä. Suomenkielisten kirjojen julkaiseminen nähdään lähes rikokseen verrattavana epäansiona, vaikka tosiasiassa tieteellisen teorian ainoa mahdollinen esitysmuoto on juuri itsenäinen ja omaehtoinen erillisteos.
Kirjoitin aiheesta jokin aika sitten artikkelin, jolla vastasin Tutkijakollegiumin entisten johtajien itsekin tunnustamaan huoleen laitoksensa suistumisesta sivuraiteelle. Otan kirjoituksessani kantaa julkaisupolitiikkaan, tiedepolitiikan internatsistiseen ideologiaan ja siihen sairauteen, joka liittyy erityisesti vertaisarviointikäytäntönä tunnettuun vallankäytön muotoon. Kirjoitukseni ”Kerroskakkua vai kurpitsapikkelsiä” voitte ladata tästä.
Vallan käyttö on toimintamuoto, jonka ei lainkaan pitäisi kuulua tieteeseen. Yliopistojen, Suomen Akatemian ja tiedeyhteisönä esiintyvän internatsistisen mafian toiminta ei ole nykyisin mitään muuta kuin tiedepoliittisen vallan käyttöä. Siitä kertovat akatemian ”tiedepoliittiset linjaukset”, yliopistojen ”strategiat” ja rajaukset, työpaikkojen hakijoilta vaaditut kansainväliset näytöt, kotimaisten saavutusten ylenkatsominen, huiputus (eli huippututkimusyksiköiden luominen), palkkioiden ja rangaistusten jakelu sekä liikkeenjohdollisen retoriikan ja militaristisen kielen välittyminen tapaan, jolla toimintaa tarkastellaan.
On syytä muistaa, että kaikki vallan käyttö tuottaa vaikutuksenaan vastavaltaa. Voimalla on vastavoima, joka on yhtä suuri kuin se itse. Kun lihamyllyä väännetään yhteen suuntaan, se voi jonakin päivänä alkaa pyöriä toiseen suuntaan.
Nähdäkseni yliopistoilla ja Suomen Akatemialla ei ole enää entisenlaista asemaa kriittisen yhteiskuntaa koskevan tiedon tuottajina, vaan todellinen tieto ja ymmärrys syntyvät epämuodollisissa yhteyksissä tämän kontrollin, ehdollistamisen ja pakkovallan ulkopuolella. Yliopistojen ulkopuolella työtään tekevät eivät valitettavasti saa toiminnalleen mistään resursseja, mutta julkisesti rahoitetun yliopiston tehtävä olisi tukea juuri niitä aloja ja tutkijoita, jotka eivät voi saada rahoitusta yksityiseltä eivätkä poliittiselta taholta toimintansa kriittisyyden vuoksi.
En tarkoita, että yliopistot pitäisi tämän vuoksi lopettaa. Puhdistus riittäisi, sellainen, joka tehtiin muun muassa DDR:n Humboldt-yliopistossa 1990-luvulla. Tiedän kyllä, minkälaisen rääkymisen internatsismista viehättyneiden punikkiprofessorien lauma aloittaa ”tieteen vapauden” puolesta heti kun heidän ideologiansa kyseenalaistetaan. Heidän tavallaan ajateltaessa ei ole taaskaan ole kysytty, kuinka he itse pitävät tieteen vapautta kahleissa päivystämällä oman valheellisuutensa hengissä pitoa yliopistojen laitoksilla ja nauttimalla tehtävistään vieläpä palkkaa. Olisi mukava nähdä, millainen poru internatsismista elantonsa saavien pullamössöpupettajien suupielessä olisi, kun heiltä otettaisiin meidän verovaroillamme kustannetut suojatyöpaikat pois.
