3. joulukuuta 2016

Maahanmuuttopolitiikan emämunaus


Maailmassa on kaksi asiaa, joille ei ole asetettu rajaa: kuumatkojen rahoitus ja maahanmuutto. Kun huono-onninen presidentti John F. Kennedy julisti, että Yhdysvaltojen tulee ehtiä Kuun kamaralle ennen kilpailijaansa Neuvostoliittoa, hän avasi hanketta varten avoimen piikin, toisin sanoen rajattoman budjetin, joka tarvittiin pakonopeuden ylittämiseksi ja ihmisten kiidättämiseksi toiselle taivaankappaleelle.

Suomen maahanmuuttopolitiikka on ollut samanlaista. En tiedä myöskään maahanmuuttokuluille asetetun minkäänlaista ylärajaa, vaikka sellainen on luonnollisesti olemassa varojen ehtymisen vuoksi. Yhdysvallat tarvitsi tuekseen aivan kaikki liikenevät voimavarat, ja myös Suomen hallitusten toiminta on ollut yhtä eettistä sekä kansalaisten kukkarolla asioivaa. Niinpä kyseinen politiikka on ollut saada kennedymäisen lopun.

Tässä kirjoituksessa tarkastelen maahanmuuton oikeutusta ja ongelmia ”Kuusta nähtynä”. Kuusta siksi, että sieltä havaitsee selvemmin, millaisia virheitä maahanmuuttopoliitikot ja viranomaiset ovat tehneet. Suomen maahanmuuttopolitiikan lähes kaikki ongelmat johtuvat yhdestä perusvirheestä, jota voidaan sanoa kardinaalimunaukseksi. Tuo virhe on ihmisyksilöiden arkipäiväiseen kohtaamiseen liittyvän mikrososiologisen tason ja valtionpolitiikkaan liittyvän makrososiologisen tarkastelutason sekoittaminen.

Syrjintää mikrososiologisella tasolla: maahanmuuton keskeiset virhepäätelmät

On elämänalueita, joilla maahanmuuton ja monikulttuurisuuden hyväksymistä, suvaitsemista ja kaikkien asioiden sietämistä pidetään toiminnan välttämättömänä ehtona. Esimerkiksi kasvatusala ja sosiaalitoimi ovat tällaisia perin ideologisia toimintayhteyksiä, joilla näiden tarkoitusperien kritiikitöntä hyväksymistä ja niihin sitoutumista, jopa niiden kuristussilmukkaan hirttäytymistä, pidetään aivan keskeisenä edellytyksenä, jotta voi saada luvan toimia opettajana tai sosiaalityöntekijänä.

Jos suhtautuu kyseisiin tendensseihin kypsän epäilevästi ja älyllisen kyseenalaistavasti, ihmistä aletaan pitää sopimattomana toimimaan koulutuksen, kasvatuksen ja sosiaalitoimen organisaatioissa. Juuri tällainen asennoituminen tekee kyseisistä elämänalueista voimakkaan ideologisia.

Maahanmuuton ja monikulttuurisuuden ideologioihin sitouttamisella on perustelunsa halussa välttää ”syrjintää” ja ”rasismia”. Ja mikä onkaan mukavampaa kuin se, että kansakunnat ja erilaiset ihmiset voivat ymmärtää toisiaan?

Koulu, kasvatus ja sosiaalitoimi ovat kuitenkin toiminta-alueita, joilla yleensä liikutaan mikrososiologisen tason piirissä. Mikrososiologisella tutkimustasolla tarkoitetaan yksilöiden kasvokkaiseen vuorovaikutukseen ja pienryhmien kohtaamiseen liittyvää tapahtumatasoa.

Suuri erehdys tehdään siinä, kun mikrososiologisen tason normeista tai havainnoista johdellaan toimintasuosituksia makrososiologiselle tasolle. Näin käy esimerkiksi silloin, kun etnisesti eritaustaiset yksilöt tulevat jotenkuten toimeen vaikkapa samassa opiskelijasoluasunnossa ja tästä onnistuneena pidetystä kokeilusta johdellaan päätelmä, että rajat voidaan avata makrososiologisella valtionpolitiikan tasolla.

Tällaiseen virhepäätelmään syyllistytään tavan takaa sekä mediassa että tieteenä esiintymään pyrkivässä ideologisessa yhteiskuntatutkimuksessa. Myös monet poliitikot ovat mestareita havaitsemaan vähäisimmätkin maahanmuuton ja monikulttuurisuuden myönteiset värähdykset ja muokkaamaan ne makrotason johtopäätöksiksi.

Ajatuskulku on suunnilleen seuraava: ’Katsokaa, kuinka hienosti Venla ja Ibrahim tulevat toimeen samassa opiskelijasolussa’, tai ’kiittäkää itkien Azizia, joka ase kädessä puolustaa Suomea’, (ikään kuin asevelvollisella olisi muuta vaihtoehtoakaan). – Ja sitten tehdään johtopäätös: ’Tämän onnistuneen kotoutuksen, sopeutuksen ja yksilötasolla saadun myönteisen näytön vuoksi rajat on avattava pakolaistulvalle valtionpolitiikan tasolla.’

Näiden esimerkkilauseiden mukaiset ajatuskulut osataan maahanmuuton ja monikulttuurisuuden äänitorvessa Helsingin Sanomissa ja Yleisradiossa sekä yliopistoissa, jotka mielellään kaunistelevat maahanmuuton ongelmia. Tämäntapaisessa induktiossa (eli yleisen väittämän johtelemisessa jostakin yksityiskohdasta) on kyse (1) yleistämisen virhepäätelmästä (dicto secundum quid ad dictum simpliciter).

Suuri osa niistä kokemuksista ja siitä näytöstä, jota pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden vastaanottamisesta on saatu mikrotasolla, on ollut kuitenkin negatiivista, kun maahanmuuttajien ja kantaväestön suhteet ovat pahoin konflikoituneet. Erityisesti kehitysmaalaisten työllistyminen on ollut heikkoa ja rikollisuus suhteellisesti huomattavan korkeaa. Niinpä myöskään yksilöiden ja pienryhmien väliset suhteet eivät näytä toimivan toivotusti. Tämä on ymmärrettävää, sillä toivomukset ja normit (kuten ’teidän pitää olla suvaitsevaisia’) eivät ole tosiasioita.

Sillä tavoin ajateltaessa syyllistyttäisiin toiseen (2) keskeiseen virhepäätelmään, joka on muodoltaan käänteinen naturalistinen virhepäätelmä. Tosiasioita koetetaan silloin johdella arvoista. ’Pitäisi’-lauseista (kuten ’maahanmuuton pitäisi toimia yhteiskunnan hyväksi’) johdellaan tällöin ’olla’-lauseita (kuten ’siksi maahanmuutto siis on yhteiskunnalle hyväksi’). Loogisesti ajatellen arvoista, normeista, toiveista tai muusta sen kaltaisesta ei voida kuitenkaan johtaa vallitsevia tosiasioita, niin kuin maahanmuuttopolitiikassa on usein tehty.

Ajatuskulku muistuttaa ”käänteistä Humen giljotiinia”, sillä se vaatisi tuekseen enemmän perusteluja kuin on saatavilla. Humen giljotiini neuvoi selittämään ilmiöitä riittävillä selitysperusteilla ja rajaamaan tarpeettomat pois, mutta maahanmuuton oikeuttajilla niitä ei ole tarpeeksikaan.

Vakavinta kuitenkin on, että niitä tapauksia, joissa maahanmuutto ja monikulttuurisuus ovat toimineet suotuisasti, käytetään retorisena näennäisperusteluna valtionpolitiikan ohjailulle. Toisin sanoen mikrotasolta edetään makrotason yleistyksiin.

Tosiasiassa makrotason poliittiset ratkaisut pitäisi tehdä kokonaan omalla tasollaan, sillä ne ovat perimmältään arvovalintoja. Niitä ei siis voitaisi lainkaan johdella käytännöllisistä onnistumisista tai epäonnistumisista, jotka ovat kontingentteja (eli satunnaisia, olosuhteista riippuvaisia ja yksittäistapauksellisia). Sen sijaan ne pitäisi johdella kansalaisten poliittisesta tahdonmuodostuksesta, jonka muotoilussa kansakunta itse on suvereeni päätöksentekijä.

Mikäli suuria väestöpoliittisia muutoksia tehdään viranomaisvallan toimesta, niitä ei pidä tehdä viranomaisratkaisuina, kuten nyt. Kansanvaltaisessa valtiossa niihin pitäisi vaatia lupa kansalaisilta tai ne pitäisi kieltää demokraattisesti aikaansaadulla päätöksellä kansanäänestyksessä. Näin on tehty Sveitsissä, joka päätti rajoittaa maahanmuuttoa referendumilla. Suomessa kansan enemmistön mielipidettä ei ole kysytty eikä noudatettu lainkaan, vaan maahanmuutto on nähty pelkkänä käytännöllisenä järjestelykysymyksenä eikä periaatteellisena ratkaisuna tai ongelmana, jota se oikeasti on.

Kantaväestön kannalta tuskallista on, että viranomaisvallan, median ja tiettyjen poliitikkojen mikrososiologiselta tasolta tekemät yleistykset saavat usein aikaan kohtalokkaita ratkaisuja makrotason politiikanteossa. Jos myönteiset havainnot pienryhmäkohtaamisen tasolla ohjaavat avaamaan rajat makrotasolla, valtionpolitiikassa tehdyt virheet siirtyvät viipymättä mikrotason elämään.

Mikrotason ilmiöt eivät oikeuta tekemään päätelmiä, jotka koskevat valtionpolitiikkaa makrotasolla, mutta kaikki, mikä tehdään valtionpolitiikassa makrotasolla, vaikuttaa yksilöiden elämään mikrotasolla jo heti seuraavana päivänä. Näin on, puhutaanpa sitten maahanmuutosta tai opintotukien leikkauksista (tai siitä, miten ne liittyvät toisiinsa).

Näiden loogisten ajatuskulkujen ymmärtäminen on ollut vaikeaa monille ihmisille, ainakin päätellen siitä, kuinka huonosti niiden opetuksia on noudatettu. Tulkitsen tilanteen johtuvan siitä, että monet sinänsä älykkäät ihmiset ovat sivuuttaneet filosofiset ja tieteelliset vaatimukset ja noudattaneet niiden asemasta omaa poliittista agendaansa.

Kolmas (3) keskeinen virhepäätelmä, joka maahanmuuttopolitiikkaan liittyy, on argumentum ad ignorantiam, eli todistelutaakan kääntäminen. Olette varmaan huomanneet, miten maahanmuuton ja monikulttuurisuuden kriitikoita taivutellaan esittämään näyttöä siitä, että monikulttuurisuus ja maahanmuutto eivät toimi niin kuin näiden tarkoitusperien puolustajat väittävät ja toivovat niiden toimivan. Tosiasiassa me arvostelijat emme väitä juuri mitään, vaan epäilemme, kritisoimme ja kyseenalaistamme sen, mitä muut väittävät.

Vahvaa todistelua vaativa väitehän on juuri niillä, jotka tavoittelevat perinpohjaisia muutoksia voimassa olevaan kansallisvaltioiden järjestelmään ja rajavalvontaan. Kansallisvaltioilla, rajavalvonnalla ja vieraat kansallisuudet poissulkevalla kansalaisoikeuksien pidättämisellä puolestaan on perustansa kansakuntien vapaassa itsejärjestymisessä, suurimpien yhteisten nimittäjien tavoittelussa, yhteiskunnallisen tehokkuuden takaamisessa ja luonnonoikeudellisessa sekä omaehtoisessa muodostumisessa historiallisen kehityksen kautta. Kansallisvaltio on hyvinvointiyhteiskunnan hegeliläis-snellmanilainen instrumentti, järjen työväline, jota ilman ei olisi olemassa kehittyneitä hyvinvointiyhteiskuntia.

Niinpä monikulttuurisuuden ja maahanmuuton suosijoiden pitäisi itse esittää pitävät todisteet siitä, että heidän esittämänsä uusi ideologia varmasti on parempi kuin toimivaksi todettu nykyjärjestelmä, jonka varaan koko hyvinvointiyhteiskunta rakentuu ja jossa kansakuntien välisiä konflikteja säädellään valtakuntien rajoilla. Meidän järjestelmässämme konfliktien ei haluta siirtyvän keskelle kansalaisyhteiskuntia: kujille, kaduille, turuille, toreille, työpaikoille, sosiaalitoimistoihin ja leipä- sekä asuntojonoihin.

Perusteluja maahanmuuton suosijoilta ei ole kuitenkaan kuultu, tuskin tivattukaan. Sen sijaan syyttäjäviranomaiset ovat vieneet maahanmuuton ja monikulttuurisuuden kriitikoita tuomiolle, ja media on saattanut heidät sosiaalisen häpäisyn kohteeksi.

Samoin on estetty kansallista etua julkisesti puolustavia ihmisiä toimimasta opettajan, tutkijan ja sosiaalityöntekijän viroissa pitäen heitä mikrotasolla esiintyvien konfliktien aiheuttajina. Tosiasiassa maahanmuuttokriitikoiden toiminta makrotason valtionpolitiikassa esiintyvän maahanmuuton rajoittamiseksi on voinut pikemminkin eliminoida kuin tuottaa konflikteja mikrotasolla, sillä maahanmuuttajamäärien väheneminen yleensäkin estää ristiriitojen kärjistymistä mikrotason kasvokkaisissa ihmissuhteissa. Konflikteja mikrotason kanssakäymiseen ovat tuottaneet ne poliitikot, jotka ovat pitäneet rajoja apposen avoinna.

Asian voi sanoa niin, että myös kaikkien niiden, joilla on maahanmuuttajataustaisia kavereita, kannattaa pyrkiä rajoittamaan maahanmuuttoa makrotason valtionpolitiikassa, jotta ihmissuhteet eivät tulehtuisi mikrotason kanssakäymisessä. Ensimmäinen, joka kärsii monikulttuurisuuden ja maahanmuuton aiheuttamasta sosiaalisesta ja taloudellisesta paineesta, on nimittäin maassamme jo ennestään oleva maahanmuuttaja, lopulta tietenkin koko yhteiskunta.

Maahanmuutto tuottaa peruuttamattomia väestöpoliittisia muutoksia, joiden vaikutuksista ei ole varmaa eikä riittävää myönteistä näyttöä. Kielteistä näyttöä ja riskejä on kertynyt sen sijaan runsaasti. Niinpä myös viranomaisten päätöksenteossa pitäisi soveltaa varovaisuusperiaatetta, eli torjua epävarmat hankkeet. Näin ei ole kuitenkaan tehty. Tämä härski ja monin tavoin epäoikeudenmukainen politikointi on loukannut monien suomalaisten ihmisten oikeuksia ja tunteita. Se on ollut osasyy myös puolin ja toisin pursuilevaan vihaan.

Asiaan liittyvä puolueellisuus on todistanut siitä, että Suomen kaltaisessa maassa sananvapauden ja yhteiskunnallisen toimintavapauden loukkaukset eivät ole etupäässä muodollisia tuomioita vaan epäsuoria sosiaalisia rangaistuksia, joilla ansiokkailta ihmisiltä joko kielletään sananvapaus tai viedään heiltä heidän työpaikkansa ja mahdollisuutensa osallistua yhteiskuntaan. Näin tapahtuu erityisesti yliopistoissa, joissa monikulttuurisuuden ja maahanmuuton suosiminen muodostaa tiedepoliittisen ideologian ja normatiivin.

Edustava esimerkki vaarallisesta virheajattelusta

Maahanmuuttopolitiikan ja monikulttuurisuuden ideologisuudesta olisi osoitettavissa edellä analysoitujen lisäksi useita muitakin virhepäätelmiä, sillä aihepiiri on todellinen järjenvastaisen argumentaation aarreaitta. Tarjoan uteliaimpien tyydytykseksi kuitenkin vain seuraavan.

Näyttöä mikrotason ja makrotason sekoittamisesta maahanmuuttopoliittisissa yhteyksissä antaa Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan sihteerinä toimiva Maija Urponen, joka väitteli vuonna 2010 tohtoriksi ”ylirajaisista” (miksei voisi sanoa rajat ylittävistä?) suhteista toimiessaan naistutkimuksen valtakunnallisen tutkijakoulun koordinaattorina.

Hänet palkittiin luonnollisesti myös Suomen Kulttuurirahaston stipendillä, jonka turvin hän aikoi selvitellä, kuinka rakkaus ulkomaalaisen kanssa voi kohdata yhteiskunnassa ”rasismia” ja johtaa ”rodullisiin erontekoihin” ja ”toiseuttamiseen”. (Suosittelen Urposelle hakeutumista täydentämään opintojaan johonkin kielikouluun tai logiikan kurssille, jossa opetettaisiin, että ihmisten eksistentiaalinen toiseus on jo sinänsä aivan eri asia kuin heidän ominaisuuksiinsa liittyvä erilaisuus.)

Täysfeminiinisoidussa yliopistossa Urposelle myönnettiin tiedepoliittisesta oikeauskoisuudestaan palkinnoksi hallintovirka, eli hänestä tehtiin parasta, minkä lasikatosta päänsä läpi lyönyt ja tieteellisiä julkaisuansioita vailla oleva voi tavoittaa, toisin sanoen tiedekuntasihteeri.

Puhun Maija Urposen tekemisistä vain siksi, että niiden kautta tulee oivallisesti esille, kuinka mikrotason ilmiöistä johdellaan päätelmiä makrotasolle ja miten nämä tasot sekoitetaan toisiinsa. Kuinka helppoa onkaan tuntea sympatiaa, kun eritaustaiset ihmiset kohtaavat henkilökohtaisessa vuorovaikutuksessa ja menevät vaikka naimisiin? Ja miten helppoa onkaan johdella tästä johtopäätös, että maahanmuuton vastustaminen ja ulkomaalaisten eturyhmäpolitiikan rajoittaminen makrotason politiikassa ovat ilkeää ”rasismia”, joka vastustaa yksityishenkilöiden rakkautta?

Tästä puolestaan erehdytään johtelemaan päätelmä, että jos Minttu ja Ibrahim menestyvätkin hyvin henkilökohtaisessa kanssakäymisessään, on avattava valtakunnan rajat valtionpolitiikan tasolla ja sallittava rajat vapaasti ylittävä maahanmuutto, olipa perusteena sitten avioliitto, työ, kerjuu, kaupankäynti tai mikä tahansa. Mikrotason ilmiötä, kuten rakastumista, käytetään verukkeena väitteelle, että makrotason valtionpolitiikkaa pitäisi johtaa avioliittoneuvojan logiikalla, tai muuten on ilkeä ”rasisti”.

Juuri tähän karmeaan ajatuskulkuun Urponen on syyllistynyt. Hänen esittämänsä näkemykset antavat puhdasoppisen näytön edellä kuvailemistani virhepäätelmistä. Poliittiset motiivinsa Urponen paljastaa rahoittajansa haastattelussa seuraavasti: ”Niiden avulla vastustetaan nationalismia ja Suomen umpioitumista”, kuten Urponen ”huomioi”. Tieteeksi Urposen esittämiä syytöksiä ei voi sanoa, ja siksi myös hänen haastattelijansa ovat ymmärtäneet luonnehtia hänen poliittista ideologiaansa vain ”huomioinniksi”.

Käytän Maija Urposen tekemiä virheitä ja hänen ajatussolmujensa lonkeroita esimerkkeinä vain siksi, että ne ovat tyylipuhtaan edustavia omassa tendenssimäisessä typeryydessään. Kritiikkini ei ole siis henkilökohtaista. Samanlaisia ajatusvirheitä tehdään tieteenä esiintyvässä epäkriittisessä näennäistutkimuksessa aivan jatkuvasti. Tavoite lienee saada poliitikkokollegat innostumaan ja vaatimaan mikrotasolla saavutettujen ja myönteisinä koettujen tulosten perusteella aktiivisempia toimenpiteitä maahanmuuton vauhdittamiseksi makrotasolla.

Näiden maailmanhalauskokemusten kanssa samanaikaisesti Suomen turvallisuusviranomaiset epäilevät Venäjän soluttaneen Suomeen omia hybridisotilaitaan ja muistuttavat, että kaikki Venäjän kansalaiset ovat kaksoiskansalaisuudesta riippumatta Venäjän lakien mukaan velvoitettuja auttamaan Venäjän turvallisuusviranomaisia, siis agentteja.

Pahinta kuitenkin on, että Maija Urposen kaltaisille oman maan mädättäjille luovutetaan yliopistolliset toimintaresurssit, jotta he voivat levittää yliopistossa omaa poliittista agendaansa estottomasti. Juuri heidän kaltaistensa hallintobyrokraattien tekemien tiedepoliittisten valintojen tuloksena yliopistoissa on alettu noudattaa kansainvälisyyskiimassa marinoitua internatsismin ideologiaa, jonka tuloksena vierasperäiset ulkomailta tulleet siirtolaiset valloittavat myös Suomen yliopistolaitoksen oppituolit ja käyttävät tiedepoliittista valtaa verovaroin rahoitetun yliopistomme edelleen kansainvälistämiseksi.

Valmiiseen pöytään tullessaan nämä termiitit tuhoavat sen, mitä suomenkielisestä tieteestä, filosofiasta ja julkaisutoiminnasta on jäljellä, ottavat työstään maksun sekä poistuvat kansainvälisyyden mitäänsanomattomaan ja semanttisesti merkityksettömään avaruuteen. Suomalaisten ihmisten asioihin ja suomalaiseen yhteiskuntaan he suhtautuvat pilkallisen ylenkatseellisesti ja välinpitämättömästi; muodostaahan heidän todellisen identiteettinsä kosmopoliittinen kansainvälisyys.