Elokuvateattereihin ilmestyi viime perjantaina Samuli Valkaman ohjaama elokuva Saattokeikka, joka kertoo nuoren kenialaisjuurisen pojan ja suomalaisen ikäihmisen kohtaamisesta. Elokuvan näennäisesti kauniin mutta tendenssimäisyydessään peittelemättömän elokuvan viesti katsojille on selvä ja suora.
Elokuvan pinnalle erottuva tarkoitus on se, jota Helsingin Sanomien kriitikko Pertti Avola kiittelee arviossaan ”Suvaitsevuuden ja ymmärryksen lisääminen on Samuli Valkaman ohjaaman Saattokeikan sanoma”. Hän kirjoittaa näin: ”Mukavaa tarinassa on se, että siinä pyritään näkemään maahanmuuttajat ja heidän täällä syntyneet lapsensa olennaisena osana suomalaista yhteiskuntaa.”
Yleisradion verkkosivuille kirjoittava toimittaja Päivi Puukka puolestaan avaa elokuvan juonta jutussaan ”Elokuvien Suomi on kokovalkoinen” näin: ”Saattokeikan Kamal on 17-vuotias maahanmuuttajataustainen poika Helsingin Mellunmäestä. Hän joutuu sattuman kautta kuskiksi Veikolle, vanhemmalle kantasuomalaiselle miehelle. Matkalla halki kesäisen Suomen auotaan molempien miesten elämän ja ihmissuhteiden solmuja. Kamalia esittää rap-muusikkona paremmin tunnettu Noah Kin, nigerialaisen isän ja suomalaisen äidin poika. Veikon roolissa nähdään Heikki Nousiainen.”
Lisään vielä kuin TV-kuuluttaja: Elokuvan on käsikirjoittanut somalialaistaustainen Khadar Ahmed. – En voi kuitenkaan toivottaa hyvää elokuvailtaa, sillä elokuvan metaviesti on kamala, aivan pöyristyttävä.
Suomalaiset raatoina hautaan
En voi parhaalla tahdollanikaan pitää elokuvan tarinaa ”hyväntahtoisena”, kuten edellä mainitut arvostelijat. Symbolisella ja metaforallisella tasolla elokuvassa kannetaan hautaan suomalaista kantaväestöä.
Meidän tilallemme pyritään juurruttamaan taustaltaan vierasperäistä maahanmuuttajaväestöä edustavaa tulevaisuuden ja toivon vertauskuvaa, jonka tehtävä on ilmeisesti korvata Eloveena-mainoksista ja Spes patriae -kokoelmista tutut kuvalliset esitykset.
Tuotantoyhtiö Solar Filmin sivuilla elokuvaa esitellään näin: ”Kamalin salainen haave on muuttaa isänsä luokse, koska Suomessa
mikään ei tunnu oikein sujuvan. Ei edes kesäduunin löytäminen, jotta hän
voisi kerätä rahaa matkustamista varten. Kamal tutustuu
sattumalta lähiössä asuvaan vanhaan (70 v.) – vähän rasistiseen – mutta
ennen kaikkea elämäänsä pettyneeseen kiukkuiseen valkoiseen mieheen
Veikkoon. Tämä luulee Kamalia täysi-ikäiseksi ja lupaa maksaa tälle
hyvät rahat, jos Kamal ajaa hänet juhannukseksi mökille. Matkaan pitää
vaan lähteä heti. Kamal näkee tilaisuutensa tulleen ja ottaa
kaikki säästämänsä rahat ja passinsa mukaan aikeenaan matkustaa pois
heti, kun ukko on heitetty perille mökilleen. Matkan aikana Kamal ja
vanha Veikko muuttuvat kuitenkin vähitellen vihamiehistä melkein
ystäviksi ja Kamal päätyy auttamaan Veikkoa hänen ongelmissaan poikansa
kanssa.”
Juonen kulku nojaa kliseiseen road movie -muunnelmaan, jossa ajellaan läpi Suomen kahden hieman vieraantuneen ja itsensä ulkopuoliseksi tuntevan henkilön kesken. Klassikolle tyypillinen keskisormen heristely Corollan ikkunasta on nyt vain korvattu pappaa kyyditsevän ajokortittoman mutta moraaliltaan nuhteettoman uutta sukupolvea edustavan rap-artistin kruisailukeikalla, joka näyttää kansainväliset käsimerkit – katsojille!
Tarkoituksena on esittää, että vanhan ja äreän miehen pahantuulisuus ja yksinäisyydestä johtuva epäluuloisuus sulavat pois, kun hän tutustuu omien, tosin toisenlaisten, ongelmiensa keskellä painiskelevaan etnistaustaiseen nuoreen.
Yleisölle tuputettava sanoma on seuraava: Vasta mikrotason kasvokkaisessa kanssakäymisessä ihmiset ovat pakotettuja oivaltamaan, kuinka tärkeää on avata maahanmuuton tulvaportit valtionpoliittisella makrotasolla. Sillä ainoastaan maahanmuuttajataustaisen ihmisen pyyteetön ja suomalaiselle tyhmälle vanhukselle antama terapeuttinen tuki riittää paljastamaan, että äijän sydänhän on puhdasta kultaa – juuri ennen kuin hän viimeisten kuolinkouristustensa keskellä murtuu ja antaa tukensa maahanmuuton ja monikulttuurisuuden agendalle ennen kaatumistaan hautaan.
Saattokeikka ei ole hyväntahtoinen vaan pahantahtoinen elokuva, sillä se arvottaa suomalaiset valkoiset kantaväestöön kuuluvat mieshenkilöt väistyväksi kansanryhmäksi, jota elokuvan myötä hinataan hautaan multakokkareiden kopistessa arkun kanteen.
Tämän suomalaisten ihmisten kansanmurhaa etevästi kuvaavan produktion tuottamiseen on myönnetty 750 000 euroa Suomen Elokuvasäätiön tukea, joka kattaa tuotantokustannuksista lähes 60 prosenttia. Tuki on ollut luonnollisesti tarpeen, sillä elokuvan omilla ansioilla sitä olisi mahdotonta myydä yleisöille, ja yleensäkin poliittiset propagandaelokuvat on tuotettu veronmaksajilta pakko-otetuilla varoilla.
Lisäksi tekijät aliarvioivat katsojia uskomalla, että monikulttuurisuusagendaa voidaan tyrkyttää katsojille huumorin varjolla (elokuva pyrkii olemaan ”draamakomedia”). Käytännössä kyseinen raina närkästyttää ja jopa loukkaa katsojia sekä pystyttää seinän myös asenteiden muokkaukselle.
Yleisradion Päivi Puukka ei kuitenkaan peittele agendaansa. Hän hakee vertailukohtaa Hollywoodista ja kirjoittaa edellä mainitussa jutussaan: ”Tämän vuoden Oscar-gaalassa kävi lopulta hyvin. Palkituksi tuli useita tummapintaisia näyttelijöitä ja parhaan elokuvan Oscar-palkinto luovutettiin ’kokomustalle’ Moonlight-leffalle. Tätä pidetäänkin jonkinlaisena käännekohtana alalla.”
En tosin tiedä, mihin tuota käännekohtaa tarvitaan, koska elokuvia tehdään yleisöjen ehdoilla erilaisille yleisöille, ja varsinkin Yhdysvalloissa sekä elokuva- että musiikkituotanto on etnisesti erittäin jakautunutta. Nähdäkseni ei ole myöskään mikään itseisarvo nähdä valkokankaalla lisää mustaa väriä, sillä olen havainnut, että ainakin minun televisiossani puhuu entistä harvemmin kalpeanaamainen pohjoismainen ihminen.
Myös kansainvälisten lähetysten juontajakunta täyttyy näistä muutamista elvistelijöistä, jotka keekoilevat aikansa korskeissa vaatteissaan, kultakoruissaan ja mauttomilla kromivanteilla varustetuissa japanilaisissa driftausautoissaan, kunnes joku saa tarpeekseen heidän kotkotuksistaan ja pudottaa heidät lähemmäksi reaalitodellisuutta.
Kun kaikki on päinvastoin
Mutta etsitäänpä lopuksi toisenlainen vertailukohta ja siirretään Saattokeikan tarina erilaiseen merkitysyhteyteen. Mietitään, mitä tapahtuisi, jos katsojat vietäisiin keskelle tilannetta, jossa nuori amerikkalainen valkoisen väestön edustaja kohtaisi sattumalta vanhan, väsyneen ja väistymässä olevan australialaisen aboriginaalin. Erilaiset tekisivät hetken tuttavuutta, minkä jälkeen aboriginaali humahtaisi luut kolisten hautaan, ja elokuvantekijät hyppisivät ja pomppisivat riemusta kiljuen hautakummun päällä juhlien uuden sukupolven esiinmarssia ja valkoisen enemmistökulttuurin voittoa.
Kyllä olisivat puhelimet kuumina vähemmistövaltuutetun toimistossa, kun kaikenlaiset moraali-Minnit soittelisivat ”rasismista”, ja läski tummuisi Facebookissa.
Kaikkien maailmanhalauskokemusten keskellä on hyvä muistaa, että suomalaiseksi ei tulla ilmoittautumalla suomalaiseksi, sillä kansaan kuuluminen ei ole sosiaalinen konstruktio. Kansakunta ja kansalaisuus ovat poliittisia käsitteitä, ja niitä voidaan kieltämättä vaihtaa kuin tuote-etikettejä. Mutta kansaan kuuluminen on etnis-biologinen ja sellaisena pysyvä ilmiö.
Kansalle ominaiset piirteet ovat suureksi osaksi geneettisiä, kuten suomalaisille ominainen sovittelevuus ja yhteistyöhalukkuus, jotka perustuvat näiden ominaispiirteiden valikoitumiseen vallitseviksi kamppailussa yhteiseksi vastustajaksi osoittautuneita kovia luonnonoloja ja muita kansoja vastaan. Tämän populaatiota sisältä päin yhteen sitovan kulttuurikokonaisuuden jäseneksi ei voida integroitua pelkän juridisen passinmyöntämisen perusteella.
Miten tämä liittyy elokuvan viestiin tai sanomaan? Suomalaisten ihmisten alitajuinen yhteenkuuluvuuden tunne on lähes maagista, ja sen pohjalta suomalaiset voivat tunnistaa toisensa myös ulkomailla ollessaan. Tämän yhteisyyden pohjalta on syntynyt ainutlaatuinen samaan perheeseen kuulumisen elämys, joka on näihin päiviin asti saanut ilmaisunsa suomalaisten ystävällisessä suhtautumisessa toisiinsa, ihmisten katsekontakteissa, epäfanaattisuudessa, hallinnon luotettavuudessa, talvisodan hengessä, alhaisessa korruptiossa (jonka vaikea havaittavuus toisaalta johtuu kaiken yhteistyön täydellisestä harmonisuudesta) sekä avokätisessä sosiaaliturvassa ja hotellimaisissa vankilaoloissa. Kaikki nämä asiat ovat Suomessa hyvin.
Vasta maahanmuuttotulva on rikkonut tämän suomalaisen konsensuksen ilmapiirin. Niinpä on hyvin vaikea löytää perusteita elokuvan tarjoamalle metaviestille, että suomalaiset ovat kyräilevää, pahansisuista ja omiin myrkkyihinsä kuolemassa olevaa kansaa, jonka vasta kontakti maahanmuuttajien kanssa tekee muka oikeasti hyväksi ja toimintakykyiseksi.
Näyttää nimittäin siltä, että yhteiskuntarauha ja yhteiskunnallinen tehokkuus eivät ole suinkaan parantuneet, vaan ne ovat romuttuneet tämän kontaktihypoteesiksi sanotun olettamuksen kautta, jonka alun perin esitteli Gordon W. Allport paljon kritiikkiä saaneessa kirjassaan The Nature of Prejudice vuodelta 1954. Kehitysmaalaisten oma kopeus, uho, epäreiluus ja opportunistinen kiipijyys ovat saaneet myös suomalaiset olemaan luottamatta toisiinsa, missä toistuu Robert D. Putnamin teoksessaan Bowling Alone (2000) esittämä ajatuskulku epäluottamuksen leviämisestä yhteiskunnassa.
Näyttö eritaustaisten yhteisestä matkasta suomalaiseen kesämökki-idylliin puuttuu, ja sen paikalla on kantaväestöä jakava ja vastakkainasettelua lietsova maahanmuutto-ongelma, jonka tuloksena on lyöty lasit mäsäksi niin lähiöissä kuin kesämökeilläkin. Saattokeikka on itse oma saattokeikkansa ja kuuluu arkitodellisuudesta vieraantuneeseen Suureen Unelmaan.
