Perussuomalaiset ei ole enää kansanpuolue – Hallitusvalta vei hakoteille

Perussuomalaisia on usein moitittu populismista. Sana ”populismi” perustuu latinan kielen ’kansaa’ merkitsevään sanaan populus.

Populistiset puolueet eivät ole yleensä olleet kovin oikeistolaisia vaan kaikkia miellyttämään pyrkiviä demokraattisia eli kansanvaltaisia puolueita.

Eräs populismin tunnusmerkki on, että puolue on kannatushakuinen: se edistää kaikkea, mikä tuo kannatusta. Toinen populismin tunnusmerkki on, että puolueella on vahvoja johtajia. Kolmas on byrokratiavastaisuus, neljäs suorapuheisuus ja viides EU:n keskusjohtoisuuden arvosteleminen.

Näitä voidaan pitää myös demokratian tunnusmerkkeinä, sillä niiden kautta vastustellaan poliittisen vallan etääntymistä kansasta.

Perussuomalaiset ei ole ollut erityisen populistinen puolue, sillä puolueelle ei ole kelvannut kaikki, mikä tuo kannatusta. Puolueella on ollut näkemyksiä, joista on pidetty kiinni melko periksiantamattomasti.

Perussuomalaiset on pyrkinyt esiintymään paitsi kansanpuolueena, myös ”Suomen suurimpana työväenpuolueena”.

Puolue järjesti äskettäin viimeisen niin sanotun ”Työmiehen tuumaustunnin”, kun pitkäaikainen puoluetoimiston puuhamies Matti Putkonen jäi eläkkeelle. Hän on aiemmalta puoluekannaltaan demari ja kulkenut samaan suuntaan kuin monet muut SDP:stä lähteneet äänestäjät.

Siksi oli huvittavaa havaita, että viimeisellä duunarimiehen tunnilla puolueen puheenjohtajatar Riikka Purra asettui vastustamaan työntekijäärjestöjä todeten, että tällä puolella pöytää ”puntti ei tutise”. Näin puolue käänsi selkänsä niin sanotuille keltaliiveille.

Eipä ihme, että työmies päätti jäädä eläkkeelle juuri nyt, sillä puolueesta on tullut pataporvarillinen oikeistopuolue, jota myös sen puheenjohtaja itse kuvailee Ilta-Sanomien jutussa ”fiskaalikonservatiiviseksi”.

Tämä puolestaan näkyy tavassa, jolla hallitus ottaa köyhiltä ja keskiköyhiltä jakaakseen rikkaille ja keskirikkaille. Piirteen on huomannut myös etevä taloustoimittaja Jan Hurri (joka aiemmin on kirjoittanut Perussuomalaisista myönteisesti).

Hurrin laskujen mukaan pienituloisten 80 euron kuukausittainen tulonmenetys kertautuu vuoden mittaan 2 200 euron tulonmenetykseksi. Se on sattumoisin sama summa, jonka hallituksen veronkevennykset tuottavat vuodessa lisätuloja noin 14 000 euroa kuukaudessa ansaitsevalle kansalaiselle. Hurri kritisoi suurituloisten veroalea myös täällä.

Reaganismi ja thatcherismi johtavat Suomessa toimeenpantuina tietenkin eriarvoistumiseen mutta myös monien ihmisten elinolojen absoluuttiseen huononemiseen niin, että kulut yhteiskunnalle saattavat kasvaa ja turvallisuus heikkenee sekä kaduilla että kotioloissa. 

Myös koettu turvallisuudentunne heikkenee, kun elämä muuttuu entistä epävarmemmaksi, vaikeammin ennustettavaksi ja suunniteltavaksi.

Julkisen talouden tilanne ei silti välttämättä kohene. Suurituloisille kertyvät lisätulot ohjautuvat kalliisiin tuontihyödykkeisiin ja ulkomaanmatkoihin eivätkä jää elvyttämään omaa kansantalouttamme niin kuin sosiaalietuuksiin osoitetut panostukset jäisivät kuluessaan ruokaperunoihin.

Tukileikkaukset saattavat vähentää kulutuskysyntää ja lisätä työttömyyttä Suomessa.

Tämä kaikki on nähdäkseni Perussuomalaisten äänestäjäkunnan vastaista politiikkaa. Hallituksessa ollessaan perussuomalaiset pyrkivät tietenkin korjaamaan vihervasemmiston vetämää tuhlailupolitiikkaa, mutta puolue tekee sen tavalla, joka kolhii sen omaa kannattajakuntaa.

Perussuomalaisen puolueen viljelemä iskulause ”palkalla on tultava toimeen” tarkoittaakin nyt sitä, että ihmisen olisi pärjättävä palkallaan, vaikka se olisi kuinka surkea, sillä muuta hän ei tule saamaan.

Sen sijaan varakkaille ja hyvätuloisille Perussuomalaiset jakaa edelleen rahaa valtion velaksi, ja samalla puoluejohdossa kauhistellaan, mitä kaikkea velalla rahoitetaan!

Perussuomalaisista tuli Purran komennossa täydellinen Kokoomuksen apupuolue, aivan niin kuin ennustin kirjassani Pavlovin koirat (2022, s. 291). Kirjoitin silloin näin:

”Perussuomalaisissa on tilanne, että etupyörät vetävät, mutta käsijarru on päällä. Moralistinen takakireys estää keskittymästä tärkeisiin asioihin, kuten kansalaisten toimeentulo-ongelmiin, ja hallituksessa puolueesta tulee todennäköisesti Kokoomusta avustava puolue, joka leikkaa asumistukea, toimeentulotukea, opintotukea ja muita etuuksia.”

Juuri näin on nyt käymässä.

Säästötoimet ovat tarpeellisia, mutta hallitus säästää tavalla, jolla leikataan vääristä paikoista ja tehdään se tavalla, joka kohtelee kaltoin Perussuomalaisten kannattajakuntaa.

Asumistuen leikkauksista ja järjettömistä infrastruktuuripanostuksista hyötyy vain keskituloinen kaivuri-Markku, mutta alle sen tienaaville on hallituksen säästöohjelma kuin Hietasen saama kala-ateria Tuntemattomassa sotilaassa.

Suurin osa työttömistä eivät vain ”päätä jäädä kotiin”, eivätkä leikkaukset luo Suomeen yhtään työpaikkaa, joihin työttömät voisivat noin vain mennä.

Perussuomalainen puolue ei ole enää kansanpuolue, eikä edes kansallismielinen puolue, jollaisena se pyrki esiintymään. Nykyjohdossa siitä on tullut kylmää ja kovaa uusliberalismia harjoittava oikeistopuolue, joka on pettänyt suuren osan äänestäjistään.

Riikka Purra meni vuonna 2020 valtamedian taakse sekä ryhtyi haukkumaan mediatutkimustani Totuus kiihottaa sanoen sen olevan ”täyttä kuraa”. 

Viime kesänä hän sai päälleen toimittajilta omat kuransa, jotka hän oli itse laittanut nettiin.

Sen sijaan tutkimusjulkaisussani ei ollut vähäisintäkään rasismia eikä väitettyä naisvihaa vaan todisteellisesti ja lähteistetysti esitetty tieteellinen analyysi valtamedian puolueellisuudesta sen vaahdotessa ”Me too”- ja ”Suostumus”-hankkeiden puolesta.

Omatuntoni on puhdas toimittuani Suomen Perustassa tutkijana ja oltuani myös puolueen ehdokkaana vuoden 2019 eduskuntavaaleissa. Kukaan ei ole aiemmin eikä myöhemminkään pystynyt osoittamaan toiminnassani tai julkaisuissani mitään, mikä ei pitäisi paikkaansa. Ja vain sillä on merkitystä.

Ydinaseilla uhkaaminen ja ihmiskunnan kognitiivinen lukkiutuminen

Monet tuntevat tarinan sammakosta kattilassa. Jos sammakko heitetään kuumaan veteen, se hyppää sieltä heti pois. Mutta jos vettä hiljalleen lämmitetään sammakon ollessa kattilassa, se ei huomaa veden kuumenemista ja kiehuu hetken kuluttua hengiltä.

Venäjän yksiselitteisesti kiero ja mätä hirmuhallitsija Vladimir Putin yrittää ilmeisesti samaa temppua uhatessaan ihmiskuntaa ydinaseilla. Hänen epäillään valmistelevan myös omaa kansaansa ydinsotaan valtavilla väestönsuojeluharjoituksilla.

Kyse lienee pehmityksestä, jolla koetetaan murtaa kansakuntien vastarinta ja yritetään arkipäiväistää joukkotuhoaseen käyttöä. Psykologian näkökulmasta uhkauksen toistaminen onkin tehokasta: kun jotakin ärsykettä toistetaan, reaktiot aikaa myöten sulavat pois. Asiat piirtyvät ihmisten mieleen näennäisesti hyväksyttyinä, vaikka (tai koska) uhkaukset jäävät toteutumatta.

Myös käänteisvaikutus on ilmeinen. Mitä useammin ydinaseisiin vedotaan niitä käyttämättä, sitä vähemmän uhkaajaa uskotaan, ja pelote sammuu pois. Nopeinta inflaatio onkin ollut ydinpelotteen kohdalla.

Käyttääkö Venäjä ydinaseita?

Mitä hyötyä Putinille ja hänen hallinnolleen olisi ydinaseiden käyttämisestä Ukrainan sodassa? Vastaus on sama kuin jokaisen muunkin ydinasevaltion kohdalla: ei mitään.

Suuret räjähteet keräävät maailman tuomion. Ne jäävät historiankirjoihin vuosisadoiksi, kuten Viipurin pamauksesta muistetaan. Lisäksi ne tuhoavat valloitettavan omaisuuden. Radioaktiiviset laskeumat sataisivat myös venäläisten omaan niskaan, sillä tuuli käy useimmiten Ukrainasta Venäjälle päin.

Ydinasetabun rikkomisesta seuraisi moraalinen tuomio, jonka vuoksi Putin menettäisi liittolaisensa sekä ulkomailla että kotimaassaan. Ei taitaisi myöskään täyttyä ydinaseiden käyttödoktriini, jonka mukaan Venäjä käyttää ydinasetta vain, jos sen valtiollinen olemassaolo on uhattuna tai sitä itseään vastaan hyökätään ydinaseilla.

Putin ja hänen hullu tai hullua näyttelevä hallintonsa voi kuitenkin tehdä niin. Kun ikänsä puolesta lähestyy krematorion luukkua, tulee helposti välinpitämättömäksi muita ihmisiä kohtaan.

Hullu mies painaa nappia aloittaakseen ydinsodan.

Kyse ei ole välttämättä vain ikääntyneen hallitsijan hiipivästä mielisairaudesta tai harkitusta hullun miehen strategiasta, joka saattaa olla Venäjän näkökulmasta järjellistä. Länsimaissa ydintuhon uhkaa pidetään vaarallisempana kuin on sen todennäköisyys. Venäjä toistaa uhkauksensa juuri siksi, ettei riski länsimaiden näkökulmasta vähenisi.

Tältä kannalta katsoen ydinasetta käytetään Ukrainassa koko ajan uhkauksena, sillä se estää länsimaita kasvattamasta aseapuaan Ukrainalle.

Myös ydinaseen konkreettista käyttöä Ukrainassa puoltaa Venäjän kannalta se, että länsimaat eivät varmasti tekisi vastaiskua ydinasein. Venäjä voi aivan hyvin ja huolettomasti räjäyttää ydinlatauksen jossakin Ukrainan arojen yläpuolella pelotteeksi ja odottaa Ukrainan antautumista aivan kuten Yhdysvallat valkoista lippua Japanilta toisessa maailmansodassa.

Peilailutaktiikkaansa soveltaen Venäjä voisi vieläpä perustella omaa ydinhyökkäystään Yhdysvaltain toimilla Hiroshimassa ja Nagasakissa sekä halullaan lyhentää sotaa. Tu quoque.

Länsimaat voisivat tietenkin vastata Venäjän toimiin myös omalla halullaan lyhentää sotaa, jolloin ydinaseen käyttäminen johtaisi sodan laajenemiseen niin sanotuksi maailmansodaksi. Yhdysvallat on viestittänyt Venäjälle, että ydinaseen käyttämisen jälkeen Venäjällä ei olisi enää muun muassa pohjoista laivastoa.

Putinia ei kaivattaisi enää Haagin kansainväliseen rikostuomioistuimeen, vaan laskuvarjojääkärit kävisivät etsimässä hänet käsiinsä kuin Osama bin Ladenin. Putinilla olisi veitsi kurkulla myös omiensa keskellä. Voi olla, että ennen ydinasenapin painamista joku hänen lähipiiristään ampuisi kuulan hänen umpinaiseen kalloonsa, eivätkä sotilaat yksinkertaisesti laukaisisi ydinaseita. Toveri Vladimirin ymmärrettäisiin menneen liian pitkälle, ja hänet siivottaisiin vallasta.

Missä ovat pasifistit?

Huomiota herättävää Venäjän ydinaseuhkausten keskellä on maailman rauhanliikkeen toimimattomuus. Kun Yhdysvallat kävi sotaa Vietnamissa ja Irakissa, Yhdysvaltain suurlähetystöjen edessä oli jatkuvia mielenosoituksia, joissa rauhanaktivistit vaativat Yhdysvaltain vetäytymistä. Venäjän uhatessa maailmaa ydintuholla rauhanliike on hiljaa tai vähäpuheinen.

Onko kyse ihmisten kognitiivisesta lukkiutumisesta, eli eräänlaisesta hyytymisestä liian suuren ja käsittämättömäksi käyvän uhkauksen edessä? Vai onko kyse taktisesta vaikenemisesta?

On esitetty, että ydinasekorttia väläyttämällä Venäjä pyrkii aiheuttamaan levottomuutta länsimaissa ja lisäämään vaatimuksia aseavun lopettamiseksi. Tästä syystä rauhanliikkeen taktinen vaikeneminen olisi viisasta. Putinin pelko on tyhmyyden alku.

Jo pelkästään ydinaseilla uhkaaminen on joka tapauksessa rikos ihmiskuntaa vastaan. Mikäli kukaan ei tuomitse ydinaseiden käyttöä kuuluvasti, voidaan vaikenemista pitää myöntymisen merkkinä.

Uhatessaan maailmaa joukkotuholla Putin on käärme, joka aloitti sodan ystävällismielistä maata vastaan, on rikkonut useita kansainvälisen oikeuden säädöksiä ja suunnittelee nyt myös ihmiskunnan lopettamista Harmageddonin tulella.

Sauli Niinistö on ilmeisesti pitänyt ydinaseiden käyttöä mahdollisena, sillä hänen mukaansa kynnys on laskenut ja lisäksi käytöstä seuraisi hänen arvionsa mukaan maailmanlaajuinen joukkotuho.

Hänen on ehkä taktisista syistä sanottava niin, jotta myös Naton ydinasepelote pysyisi yllä.

Tosiasia on, että ydinaseiden käyttämisestä vastaiskuun olisi kaikkein vähiten hyötyä kenellekään, ja juuri siksi puheet ”ydinasesateenvarjon” turvasta ovat makaabereja ja mitättömiä.

Länsimaat eivät voi käyttää ydinaseita Venäjää vastaan, vaikka Venäjä käyttäisi niitä Ukrainassa. Juuri tämän vuoksi Venäjällä on ydinasepolitiikassaan etulyöntiasema.

Ydinaseet ovat käyttökelvottomia valtioiden välisissä sodissa, ja siksi myös puheet turvasta, jonka Naton ydinaseet muka tuovat Suomelle, ovat perättömiä. Vihollisen pitää Suomesta loitolla edelleenkin muu aseistus kuin ydinlataukset.

Ydinaseet ovat käyttökelpoisia vain terroristisessa tarkoituksessa ja tuhoamissodassa, jota ei ole tarkoituskaan voittaa. Mitä selvemmältä Venäjän tappio näyttää, sitä selvemmältä näyttää myös se, että Venäjä käy juuri tuollaista terroristista sotaa, jossa myös ydinaseiden käyttäminen alkaa näyttää tarkoituksenmukaiselta.

Sen vuoksi kansalaisten mellakoimisesta Putinin ydinaseuhkailuja vastaan ei olisi varmasti haittaa, sillä jälkiviisaus on varminta esittää etukäteen. Erityisen ajattelevaista se on tässä asiassa.

Ydinaseiden käytöstä pidättäytyminen ei toisaalta merkitse, että olisi moraalisempaa tappaa tavanomaisilla aseilla, kuten Venäjä jatkuvasti tekee Ukrainassa.

Työllistämisen tuulivoimahanke

Työviranomaisilla on tapana lähettää minulle silloin tällöin jokin hullunkurinen kirje. Minua (ja monia muita) velvoitetaan yleensä osallistumaan johonkin tapahtumaan, jossa vailla asianmukaista työpaikkaa olevia ihmisiä pyritään manipuloimaan työnantajien ja viranomaisvallan tarpeisiin sopivammiksi.

Tämänkertainen kutsu TE-toimiston tilaisuuteen oli sillä tavoin valaiseva, että päätin kertoa siitä laajemmin. Työviranomaiset ovat nimittäin yhdessä S-pankin kanssa päättäneet luoda työttömyyden ympärille sijoitusrahaston ja leipoa työllistymiskonsulteille provisio- ja tulospohjaisesti rahaa, mikäli he onnistuvat potkimaan työttömiä töihin.

Niinpä minäkin jouduin (tiedotustilaisuuteen pakotettuna) kuuntelemaan S-pankin esitelmöitsijän puhetta työllistämishankkeesta, jonka kynnys oli pyritty madaltamaan niin alhaiseksi, että kaikki esteet siihen osallistumiseksi olisi voitu poistaa.

Hanke on suunnattu muokkaamaan työnhakijaa soveliaammaksi työelämän ideologisiin vaateisiin muun muassa ansioluettelon laadintaa koskevalla neuvomisella ja valmennuksella, ja tämäkin pakottaminen oli naamioitu hankkeessa etevästi ”vapaaehtoisuudeksi”.

Puheesta kävi myös ilmi, että hankkeen ylläpitäjillä ei ole kuitenkaan tarjota soveltuvia työpaikkoja, lukuun ottamatta niitä työvoimasta kärsiviä aloja, joihin konsulteilla on ”kontakteja” ja joita ovat hoiva-ala ja atk-alan lapiotyö, eli koodaus. 

Näin ollen kyse ei ole työn välittämisestä vaan entisen kaltaisesta neuvomisesta. Mikäli työpaikkojen saanti ja olemassaolo olisivat neuvojen ja neuvojien runsaudesta kiinni, olisi työllistymisen ongelma jo ratkaistu. 

 

Työttömät rahaksi konsulteille

Koska S-pankista on tullut palvelumaksuttomuutensa vuoksi köyhien ja työttömien pankki, on tämä asiakaskunnan sosiaalinen rakenne ilmeisesti huomattu pankin hallinnossa, ja siksi S-pankissa ja sen sijoitusosastolla, entisessä pankkiiriliike FIMissä, lienee alettua pohtia, miten työttömät voitaisiin muuttaa rahaksi.

Näin pankki on perustanut työministeriön ja TE-toimistojen kanssa sijoitusrahaston, jonka pääoman pankki saa valtiolta ja jossa konsultit saavat tulospalkkioita jokaisesta hankkeen kautta työllistyvästä henkilöstä.

Hanke muistuttaa tuulivoiman tariffitukea, toisin sanoen syöttötariffijärjestelmää, jonka kautta tuurivoiman rakentajayhtiöt ja voimaloita omistavat sijoitusrahastot ovat pystyneet hyödyntämään valtion ympäristöpoliittiset tuet ja laittamaan rahat taskuihinsa.

Tässä ”Työ-SIB-hankkeeksi” nimetyssä raharallissa ”tuulivoimaloina” toimivat nyt työttömät, ja työttömyyshän on ikuinen luonnonvara niin kuin tuulikin.

Lisäksi konsulttien ei tarvitse polkea voimaa systeemiin, sillä työllistyminen tapahtuu useassa tapauksessa ajan myötä luonnostaan, jos ihmiset ovat ylipäänsä työllistyäkseen, joten rahaa konsulteille virtaa kuin itsestään. 

Työllistyminen ei siis ole konsulttien ansiota, vaan heidän osallistumisensa tapahtumiseen on merkityksetön parasiitti, tosin he saavat valtionpalkintoina selviä seteleitä.

Tehokkuusharha ja tietosuojaongelmat

Työelämä on normeineen ja ihanteineen yksi yhteiskunnallisen elämän ideologisimpia ja epä-älyllisimpiä toteutumisyhteyksiä. Siksi on tietenkin vain luonnollista, että myös asiaa koskevassa ”HR:ssä”, ”personal managementissa”, rekrytoinnissa ja muussa konsulttien sukkapuikoilla kudotussa verkostoitumisessa ja filosofian vastaisessa riippuvuudessa löyhkää vahvasti valheellisuus.

Mutta asiaan liittyy myös selviä oikeudellisia ongelmia.

Koska hankkeeseen osallistuminen on siihen arvotuille työttömille ”vapaaehtoista”, mukaan valikoituu ihmisiä, joiden motivaatio on alun perin hyvä. 

Tästä painottumisesta syntyy sitten tehokkuusharha, jonka mukaan työllistyminen johtuu hankkeen erinomaisuudesta, vaikka kyseinen tulos seuraa kognitiivisesta vinoumasta johtopäätösten teossa. 

Hankkeeseen liittyy huomattavia tietosuojaongelmia. Henkilörekisteriä työttömistä osallistujista pitää rahalaitos, jonka hallinnassa tiedot työttömistä ovat.

Koska työttömyys ei ole rahamaailmassa hyvää mainosta pankin asiakkaille, on epäiltävä, että työpoliittisen aseman paljastuminen pankin hallinnolle voi haavoittaa ihmisten pankkisuhdetta ja asemaa rahoitusmarkkinoilla.

Suomeksi sanottuna: työvoimahallinnon asiakasrekisterissä oleva tieto työttömyydestä voi pilata ihmisen pankkisuhteen ja heikentää hänen asemaansa pankin rekisterissä, toisin sanoen mahdollisuuttaan esimerkiksi saada lainaa tai palveluja.

Tässä mielessä henkilötietojen kulkeutuminen työviranomaisista rahalaitokseen voi loukata ihmisten perusoikeuksia ja vaikuttaa kuin luottohäiriömerkintä. Kukaan ei voi tietää eikä kontrolloida sitä, kuinka tai mihin pankki lopulta rekisterissään olevia henkilö- ja työttömyystietoja käyttää.

Parempaa vastausta ”rekrytoinnin”, ”viestinnän”, ”HR:n” ja ”konsultoinnin” mysteereihin en osaa sanoa kuin se, minkä Majaniemi antaa:

 

Euroköysi kaulan ympärillä kiristyy

Yleisradion TV-uutisissa kyynelehdettiin 17.9.2023, että Suomi sai vielä viime vuonna lyhytaikaista luottoa nollakorolla, mutta nyt valtion uusien velkojen korko on 3,75 %, ja korkoihin humahtaa yhteensä 3 miljardia noin 80 miljardin budjetista.

Valtion eläkekassarahoittajan Ilmarisen sijoitusjohtaja Mikko Mursula kiitteli lähetyksessä, että onneksi Suomessa ei puhuta juuri nyt EU:sta eroamisesta, koska sen tapaisilla hankkeilla on taipumus ennestään nostaa valtion lainojen korkoja.

Sijoitusjohtaja tuskin on huomannut, mitä merkitsee se, että poliittinen vapautemme on lainojen panttina ja järkevät päät pölkyllä velkaantumisen vuoksi.

Se merkitsee henkistä ja moraalista vararikkoa ja älyllisen kulttuurin kuolemaa.

Huomattu tuskin on sitäkään, miksi me olemme kaulaamme myöten EU:n kidassa.

Euroalueeseen liittyminen vei meiltä devalvaatiomahdollisuuden, ja siksi ulkomaankauppamme tase on raskaasti alijäämäinen.

Suomi on koko EU-jäsenyytensä ajan ollut (kolmea vuotta lukuunottamatta) EU-jäsenmaksujen nettomaksaja.

EU on kiskonut meiltä toistuvasti ”tilapäisiksi” valehdeltuja tukipaketteja muiden maiden avustamiseen, ja siihen on kaatunut useita miljardeja.

Viimeksi vietiin ”elpymisrahaston” (koronarahaston) verukkeella ja Kokoomuksen oppositiotuella 6,6 miljardia ja korkoineen vielä paljon enemmän. Niitä rahoja on käytetty muun muassa Italian valtiontalouden avustamiseen. Aurinkoisessa Espanjassa on paranneltu rakennusten energiatehokkuutta meidän rahoillamme.

Puolan ja Ranskan energiaköyhyyttä hillitsemään suunniteltiin ”solidaarisuusrahastoa”, kunnes Ukrainan sodasta johtuva energiakriisi upotti kaikki Euroopan valtiot samaan suohon, eikä kynittävää jäänyt edes Suomeen.

Kun koronarahaston varat Italian, Espanjan, Kreikan, Portugalin ja mahdollisesti vielä muidenkin meitä muka köyhempien maiden tukemiseen ehtyvät, EU lähestyy meitä taas vaateilla tehdä yhteisvelkoja liittovaltion muodostamiseksi.

Silloin on Suomessa todellisen hallituskriisin paikka. Meneekö Perussuomalaiset Kokoomuksen, RKP:n ja krisujen taakse takaamaan seuraavan tukimiljardipaketin muiden maiden hyväksi samalla, kun hallitus ottaa 360 miljoonaa suomalaisten ihmisten asumistuesta?

Jos omistusasumiseen ei enää myönnetä asumistukea samoin ehdoin kuin vuokra- ja asumisoikeusasuntoihin, se tarkoittaa, että EU-säästöjen takaamiseksi viedään suomalaisilta kodit, asunnot, seinät ja katto pään päältä.

Miksi EKP:n koronnostot eivät hillitse inflaatiota vaan kiihdyttävät sitä?

Euroopan keskuspankin neuvosto päätti jälleen nostaa kaikkia kolmea ohjauskorkoa 0,25 prosenttiyksiköllä. Perusrahoitusoperaatioiden korko on 20.9.2023 lähtien 4,50 %, maksuvalmiusluoton korko 4,75 % ja talletuskorko 4,00 %. Korot ovat korkeimmillaan 20 vuoteen.

Suomeen tämä eurouniversiaali politiikka ei sovi ollenkaan. Suomessa on meneillään jo deflaatio, kun asuntojen hinnat ovat romahtaneet ja taantuma uhkaa.

Asian voi sanoa niin, että eurojohdettu talouspolitiikka ei sovi Suomelle, ja kyseessä on jälleen näyttö euroalueeseen kuulumista vastaan.

Miksi sitten EKP:n koronnostot eivät hillitse inflaatiota Euroopan maissa vaan kiihdyttävät sitä? 

Kaikessa inflaatiossa on kyse kysynnän ja tarjonnan epätasapainosta, kun kuluttajilla vaikuttaa olevan liikaa rahaa verrattuna hyödykkeiden tarjontaan.

Inflaatiota on kuitenkin kahdenlaista: toinen johtuu finanssitaloudesta ja toinen reaalitaloudesta. 

1) Finanssimaailmasta eli pankkien hallitsemasta rahoitussektorista johtuvan inflaation syy on rahalaitosten liiallinen luotonanto ja lumerahan tehtailu, jonka vuoksi markkinoilla havaitaan olevan liikaa rahaa. 

2) Reaalitaloudesta johtuvan inflaation syy on puolestaan hyödykkeiden niukentuminen markkinoilla. 

Nykyisin käynnissä oleva sotainflaatio kuuluu tähän jälkimmäiseen tyyppiin. Sen syy ei ole ensisijaisesti pankkien markkinoille luoma liika raha vaan energian saannin vaikeutuminen, toisin sanoen Venäjän energiahanojen sulkeminen.

 

Korkojen nostamisella on kaksisuuntainen vaikutus

Koska inflaatio ei johdu nyt ensisijaisesti pankkimaailmasta vaan todellisesta maailmasta, on EKP:n koronnosto tehotonta.

Inflaatiohan ei johdu täällä kerralla siitä, että kuluttajilla olisivat taskut täynnä rahaa, toisin sanoen pankkien jakelemasta löysästä rahasta. Näin ollen tämäntapaista inflaatiota ei voida hillitä rahakraanoja sulkemalla ja korkoa nostamalla, kun ongelma on energiahanojen ehtyminen. Suuri osa siitä, mitä me syömme, on tehty energialla ja energiasta.

Kun ruoan hinta nousee, kallistuminen ei tässä tilanteessa johdu siitä, että ihmisillä olisi ylenmäärin ostovoimaa verrattuna hyödykkeisiin, siis paljosta rahasta. Inflaatio eli kallistuminen johtuu tuotantokustannusten noususta. Tulos on sama, eli hinnat nousevat, mutta sen perimmäinen syy on pankkien sijasta markkinatasapainoilun toisessa vaakakupissa: tuotantopuolella.

Miten sitten korkojen nostot vaikuttavat tähän epäyhtälöön? Korkojen nostaminen ei välttämättä hillitse inflaatiota vaan myös korottaa tuotantokustannuksia johtaen sitä kautta hintojen nousuun.

Korkojen nostamisella voi olla inflaatiota hillitsevä vaikutus, mikäli inflaatio johtuu halvasta rahasta. Mutta korkojen nostolla on aina myös tuotantokustannuksia korottava vaikutus, sillä korkojen nostot siirtyvät tuotantokustannuksiin ja hintoihin. Korkojen korottelu siis myös kiihdyttää inflaatiota.

EKP:n tulisikin löytää tasapaino näiden vaikutusten välillä niin, että koronnostot enemmän hillitsisivät inflaatiota kuin kiihdyttäisivät sitä.

Nyt näyttää siltä, että inflaatio ei pysähdy korkojen nostolla. Ja syykin on selvä. Se ei johdu rahoitusmaailmasta eikä ole hillittävissä rahamarkkinoiden kautta, vaan inflaatio johtuu suoraan energiansaannin niukentumisesta.

Inflaation hillitsemiseksi olisi tietenkin parasta lopettaa Ukrainan sota ja normalisoida tuotanto- ja kauppasuhteet, mistä ollaan kaukana.

 

Valtiot hyötyvät inflaatiosta

Entä miten korkojen nostot vaikuttavat valtioiden talouteen ja ihmisen elämään? 

Lainakorkojen noustessa velalliset köyhtyvät, koska lainojen hoitokulut nousevat. Voisi hyvin kuvitella, että inflaation edetessä korkotasoa nopeammin inflaatio söisi myös lainapääomia samaan tapaan kuin 1970-luvulla, jolloin inflaatio söi asuntolainat, ja asuntojen arvot vain nousivat.

Nyt asuntojen arvot ovat vajonneet pohjamutiin, eikä noususta ole tietoa. Suuri osa suomalaisten lainoista on asuntolainoja ja iso osa varallisuudesta on kiinni asunnoissa, joten asuntojen arvon muutokset eivät nyt kompensoi korkotason nousua ja inflaatiota ollenkaan.

Myöskään pankkitallettajat eivät rikastu, koska inflaatio syö rahan arvoa nopeammin kuin talletuskorot tiliä täyttävät, eli korkojen nostot eivät pumppaa markkinoille tätä kautta rahaa.

Sen sijaan valtioille tilanne on edullinen. Keskuspankin myöntämistä lainoista koron saa nimittäin keskuspankki, joka tilittää korkotulot takaisin omistajalleen, eli valtiolle! Tässä suhteessa kyseessä on keskuspankkilainojen osalta nollasummapeli. Suomen valtion veloista noin 40 prosenttia on Suomen Pankin (eri kanavia myöten) myöntämiä keskuspankkilainoja.

Toiseksi, inflaatioprosentti on tällä hetkellä korkeampi kuin lainojen korkoprosentti, joten inflaatio nakertaa valtion lainapääomaa nopeammin kuin lainojen korot lisäävät sitä. Suomen valtio siis hyötyy tilanteesta.

Toisaalta liikepankeilla on Suomen Pankissa noin 130 miljardin euron varantotalletukset, joista Suomen Pankki maksaa EKP:n ohjauskoron mukaista korkoa liikepankeille. Tätä kautta valtio maksaa noin viiden miljardin euron verran korkoa pankeille, jotka ovat hyötyneet korkojen noususta ja kääräisseet valtiolta korkotuloina suurin piirtein yhtä ison kasan rahaa kuin kotitalouksien luotoista.

EKP maksattaa valtioiden velkoja inflaation kautta

EKP:ssä todennäköisesti tiedetään, että koronnostot eivät torju inflaatiota tehokkaasti, sillä korot nostavat tuotantokustannksia ja siten hintoja.

Otaksunkin, että EKP toimii tahallaan tehottomasti ylläpitääkseen inflaatiota, koska inflaatio on eräs valtionvelkojen lyhentämisen menetelmä.

Samanaikaisesti kuluttajat ja kansalaiset kuitenkin kärsivät hintojen noususta.

Johtopäätös tästä politiikasta onkin kyyninen: EKP maksattaa valtionvelkojen lyhenemisen tätä kautta kuluttajilla ja kansalaisilla.

Koska eniten asiasta kärsivät ne raskaasti verotetut ja asuntovelkaiset, jotka eivät pääse nauttimaan ansiotulojen muokkaamisesta pääomatuloverotuksen piiriin eivätkä myöskään ole yhteiskunnallisten subventioiden piirissä, voidaan sanoa, että EKP:n koronnostoilla ulosmitataan lähinnä taloudellisen keskiluokan tuloja ja varallisuutta.

EKP:n harjoittama korkopolitiikka on siis jättiläismäinen puhallus, jolla leikataan kansalaisten ostovoimaa ja toisaalta lyhennetään EU-maiden velkoja, joita inflaatio vähä vähältä leikkaa. Liikepankit puolestaan surffaavat korkojen aallonharjalla ja ottavat korkeista koroista kaiken hyödyn.

Helsinki–Nepal all night long – Tiedepolitiikalla tehdään kehitysmaapolitiikkaa

Suomen Akatemian puuhapirkoilla on tapana kostaa heitä vastaan suunnattu tieteellinen kritiikki kippamalla entistä enemmän rahaa julkisuudessa moitituille hankkeille.

Niin he pyrkivät pönkittämään suosimiaan tieteenihanteita, joihin he lukevat etenkin poliittisen feminismin ja ilmastonsuojeluhysterian.

Kirjoitin aiheesta viimekeväisessä kolumnissani ”Suomen Akatemia Nepalin työvoimarajoitteisilla keskikukkuloilla”.

Suomen Akatemia ja ulkoministeriö ilmoittivat elokuun lopulla, että ne ovat myöntäneet peräti 6 miljoonaa euroa tieteen verukkeella rahoitettavaan kehitystutkimukseen.

Yhdeksästä hankkeesta akatemia rahoittaa viisi ja ministeriö neljä, ja niillä pidetään vuoden 2026 loppuun asti leivissä muutamaa kymmentä tendenssitieteilijää ja nollatutkijaa, jotka muutoin olisivat luultavasti työttöminä.

Suomen Akatemian rahoittamassa viidessä tutkimushankkeessa tutkitaan ”kasvien kestävää käyttöä taistelussa infektiosairauksia vastaan”, ”haavoittuvaisten vastasyntyneiden lasten terveyden ja kehityksen ylisukupolvista kehää”, ”uhkaavia infektiotauteja Itä-Afrikan muuttuvassa ympäristössä”, ”syötävien hepokattien kestävää käyttöä Itä-Afrikan ruokaturvan parantamiseksi” (he aikovat syöttää ihmisille heinäsirkkoja) sekä ”muutospolkuja naisten osallisuuteen Nepalin muuttuvassa musiikkikulttuurissa”.

Hepokatteja, Itä-Afrikan asioita, naisia Nepalin musikaalisilla muutospoluilla!

Voidaan kysyä, millä tavoin yksikään näistä tutkimusaiheista hyödyttää tai valaisee asioita Suomessa. Niistä ei edes periaatteessa ole tuotettavissa mitään kiinnostavaa tietoa. Yhteenkään niistä ei liity myöskään teoreettista tai metodologista mielenkiintoa, joka olisi yleistettävissä.

Ulkoministeriön rahoittamissa neljässä hankkeessa on ministeriön verkkosivuston mukaan tarkoitus puolestaan tutkia ”yhteiskunnan ja luonnon dynamiikkaa puunistutuksen keinoin tehtävän ekologisen palauttamisen yhteydessä”, ”energia- ja vesimallien integrointia rajavesistöjen hyötyjen arviointiin”, ”seksuaalivähemmistöjen kohtaamaa kohtelua” sekä ”ratkaisuja liesien aiheuttamiin sisäilmaongelmiin”.

Ministeriön sivustolle referaatin laatinut virkaihminen on ollut niin etevä, että hän on puhunut vain ”seksuaalivähemmistöjen kohtaamasta kohtelusta” ja jättänyt sanomatta aiheen todellisen nimen, joka on ”LGBTQI+- ja katutason byrokraatit: motiivien, väkivallan ja kollektiivisten edunvalvontamahdollisuuksien arviointi Itä-Afrikassa”.

Kuulun kyllä itsekin seksuaalivähemmistöön ja ehkä juuri sen vuoksi voin omasta puolestani sanoa, että kyseinen (minulle tuntemattoman) Laura Starkin johdolla suoritettava rahantuhlaushanke kuuluu himmeimpään ja sakeimpaan puppuun, mitä olen nähnyt seksuaalisuuden ja sukupuolen tutkimuksen piirissä.

Tiedehallinto rahoittaa kehitysmaapoliittisia hankkeita tietenkin kiusasta todellisia ja osaavia tieteilijöitä kohtaan, sillä olemme esittäneet perusteltua arvostelua kyseistä pöhöttyneisyyttä vastaan.

Tuontapaisella pönkityksellä ei ole muuta merkitystä kuin toimia savuverhona retiisinvihreän monikulttuuri-ideologian ajamiselle.

Siitä, kuinka Suomen Akatemia myös vuosittain jakamallaan hankerahoituksella ruokkii vihreää ja feminististä ideologiaa ajavia etäispäätteitään yliopistoissa, antaa sikamaisen näytön Marjaana Jauhola -nimiselle henkilölle 31.5.2023 Tampereen yliopistoon luovutettu 497 779 euron rahakasa.

Hankkeen nimi on ”Väkivallan ja hoivan kietoumat: hyödykeraja-alueiden ja ’vihreän elämän’ feministinen analyysi”.

Suomen Akat. rahoittaa sekavaa käsitekeitosta.

Yllä kuvatussa hankkeessa yhdistyvät punavihreä maailmanparantaminen, vasemmistolainen tasa-arvolla ratsastelu, sisalkuidut ja taatelit, ”kestävä kehitys”, hoivaretoriikka, marginaalien korostaminen (raja-alueet), ruumiillisuus ja jopa digitaaliset alustat. Vain puppulausegeneraattori puuttuu, jotta hanke olisi täydellinen.

Ikävä sanoa, mutta tuon tapaisella tiedepolitiikalla Suomen Akatemia vetää lokaan itsensä ja uskottavuutensa ja feministit koko naissukupuolen. Pöllämystyttävän tiedepoliittisen tuhertelun tuloksena aletaan helposti ajatella, että naisista ei ole vakavasti otettavan tieteen tekijöiksi, kun he eivät pysty pitämään omia tiedepoliittisia intohimojaan aitauksessa vaan ovat tehneet feminismistä (omien ilmoitustensa mukaisesti) ”läpäisyperiaatteella” harjoitettavan ideologian, jota ajetaan ”prosessina” halki kaikkien instituutioiden kuin norsuna porsliinikaupassa rymistellen.

Aiheesta aiemmin:

Suomen Akatemia Nepalin työvoimarajoitteisilla keskikukkuloilla

Multicultitaurus, tiedecus, rahatonsiis

Totuus kiihotti Tampereen yliopistossa – Ajatuskuri palautettava tai työn sankariprofessuurit lopetettava

Suomen Akatemian rahahorna puhaltaa kuumaa ilmaa

Tieteiden uusvasemmistolaistuminen horjuttaa luottamusta yliopistoihin
Suomen Akatemia: vasemmistosoturien valheveli
”Professori Baltzar” tiedepolitiikan mannekiinina
Suomen Akat. ja tieteen alennustila
Parodiahorisontin ylityksiä yliopistoissa
Yliopistotyöpaikat ja opiskelupaikat suomalaisille
Rikastuttavaa maahanmuuttajataustaistatuttamista
Punamustat yliopistolla
Taas uutta näyttöä: yliopistot ovat vasemmiston bunkkereita
Totuus ulos yliopistoista – vaikka palavilla sepäillä
Yhteiskuntatieteilijöiden huoli sananvapaudesta heittää kuperkeikkaa
Yhteisönormeista, yritysperiaatteista, agendajournalismista ja tendenssitutkimuksesta
Mitä valhemedian paljastuminen osoittaa tieteestä? 
Suomalaisvihamielisestä yliopistosta syöttötuoli ulkomaalaisprofessoreille
Vasemmistolaisten vihapuhetta yliopistoissa ja kulttuurin kentillä
Yliopistojen ruotsinkieliset turhakkeet
Monikultturisti-idiootit mekanisoivat orwellilaisen tarkkailun
Vasemmistolaista monikulttuuri-ideologiaa yliopistolla
Miten narsismi taiotaan rahaksi tiedepolitiikassa?
Yliopistolla ihastellaan jälleen nationalismia
Eduskunta tilaa maahanmuutosta hyvän tarinan
Miksi länsimaalaisten älykkyys laskee?
Mitä terrori-iskun käsittely osoitti tieteestä ja mediasta?
Lähikuvassa terrorismin tu(t)kija ja dosentti
Monikulttuuri-ideologian propagointi aloitetaan yliopistojen pääsykokeissa
Oikeutta juhlapaikanhakijoille
Pravdan jälkeisestä ajasta
Kun professori lausahtaa
Sosiologian (n)ostalgia
Pötypuheen vuodatuksella Vuoden Tiedekynäksi
Ihmisoikeusfundamentalismi on perustuslakipopulismia
Kamala mekkala ja kirkkotätien moraaliposeeraus
Aseman mamumielenosoitus ja pöllöpolitrukkien ökyröyhtäys
Maahanmuuttopropagandaa yliopistolla
Ääriliikkeillä pelottelijat tekevät näennäistutkimusta
Vasemmistolainenkin saa ajatella nyt filosofisesti
Sossupuhetta kansojen identiteeteistä
Toimittajat tuhattaitureina, professorit propagandaministereinä
Yliopistofilosofian vanhat ja uudet ruhtinaat
Dialogin Paavalit ja sovinnaisuuden Sokrateet
Ei saisi kärjistää
Historiallinen aivopieru
Internatsismia yliopistoissa
Maahanmuuttopolitiikan emämunaus
Mitä on politisoitunut yhteiskuntatutkimus?
Mitä on epämoraalinen yhteiskuntatutkimus?
Vihapuhetta valtiotieteellisessä
Suomalaisten filosofien TOP-20-lista
Mikä on tiedettä?
Suomalaisen nykyfilosofian historia

Moraalin messiaat mediassa

Émile Durkheim kirjoitti teoksessaan Sosiologian metodisäännöt (alkut. 1895) seuraavasti:

”Kuvitelkaapa pyhimysten yhteiskuntaa, esimerkillistä ja täydellistä luostaria. Varsinaiset rikokset olisivat siellä tuntemattomia, mutta maallikosta vähäisiltä näyttävät hairahdukset aiheuttaisivat siellä saman skandaalin kuin tavalliset rikkomukset tavallisessa tajunnassa.” (suomennoksen s. 86).

Miten tämä liittyy nykyaikana mihinkään? Tällainen kysymys on mahdollinen, sillä julkinen keskustelu on Suomessa ja kaikkialla muuallakin matalamielistä. Klassikkoteoksia ei avata eikä lueta, vaan niitä tuhotaan kirjastoista. Niinpä myöskään yhteiskuntaa ei ymmärretä ilmiöiden pintaa syvemmältä, vaan tehdään niin kuin Friedrich Nietzsche varoitti teoksessaan Iloinen tiede: ”Mitä teemme? Sitä ei koskaan ymmärretä, vaan aina vain kiitetään tai moititaan” (ajatelma 217). Siis peukutetaan tai punaliputetaan.

Sanomien mediat tunnetaan läpi koko konsernin ulotuvasta moraaliturbulenssistaan. Etenkin Helsingin Sanomat on toiminut moraalin messiaana, ja lehti on läksyttänyt lukijoitaan feministisen agendan mukaisella seksuaalisuuden vaarallistamisella. Toimittajat ovat meltonneet naisrauhan, ”Me Too” -hankkeen ja ”Suostumus”-aloitteen puolesta, joilla ihmisten tavanomaista seksuaalikäytöstä on koetettu kriminalisoida. He ovat onnistuneetkin ja samalla kuolettaneet suomalaisten seksuaalista aloitteellisuutta tavalla, joka saattaa näkyä jo madaltuneena syntyvyytenäkin.

Rikollisuus kasvaa kriminalisoimalla. Helsingin Sanomat on muun valtamedian ja erityisesti Yleisradion ohella keuhkonnut ”tasa-arvon” ja ”yhdenvertaisuuden” puolesta ja niin sanotusta ”miestapaisuudesta” syyllistäen. Tuloksena on ollut ajojahteja, joilla on luotu kaikkea muuta kuin tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta. On tuotettu eripuraa ja tuhottu uria ja ihmisiä. On synnytetty kaunaisia ja vainoharhaisia väitteitä ”ahdistelusta”, ”häirinnästä”, ”syrjinnästä” ja muusta mielipiteiden varaisesta.

Erään varoittavan esimerkin tarjoaa kirjaani Totuus kiihottaa vastaan suunnattu vyörytys. Helsingin Sanomat laati peite ja -vastauutisia, joilla se vääristeli tieteellisen tutkimukseni sisältöä haudatakseen kritiikin, jota olin esittänyt Helsingin Sanomia kohtaan kirjassani. Minua haukuttiin perättömästi ”häirinnästä”, kun olin kirjottanut toimittajien mielenrauhaa (ilmeisestikin) häiritsevän kriittisen tutkimuksen. Sukupuolinen häirintä tarkoittaa kuitenkin konkreettista perseestä puristelua, eikä lakiehdotusten arvosteleminen täytä edes sanallisen häirinnän tunnusmerkkejä. 

Lehti onnistui yhdessä muun valtamedian kanssa lokaamaan asemani ja maineeni tiedeyhteisössä tavalla, joka saattaa täyttää kunnianloukkauksen rikosoikeudelliset tunnusmerkit. Koetan kuitenkin kestää, sillä Helsingin Sanomien moitteita voi nykyään pitää kiitoksina, jotka voi ottaa kunnianosoituksina vastaan. Tilitän asiaa uusimmassa kirjassani Pavlovin koirat – Tieteellinen tuomio median ja byrokrattien kostosta. Professori Timo Vihavainen arvioi teosta täällä.

Helsingin Sanomat on pyrkinyt tuhoamaan myös monien muiden kansallismielisesti ajattelevien ihmisten työuria. Eräs esimerkki on kansanedustaja Wille Rydmania vastaan osoitettu maineterrori (kirjoitin aiheesta jokin aika sitten blogissani). Perussuomalaiset pelastivat Rydmanin omaan laivaansa, ja olihan siellä tilaa, sillä puolue oli harjannut muiden muassa minut pois. Erona Rydmaniin oli vain se, että minua ei ole koskaan kuulusteltu, epäilty, syytetty eikä tuomittu mistään rikoksesta. Kenties ansioni rikollisilla poluilla ei riittänyt asemani pitämiseen puolueessa.

Mikä tässä sitten on se rikosten rikos? Se on rikoksia keinotekoisesti tehtaileva pöyristely, jolla valtavirtamedia luo kohuja ja kiristää hirttosilmukkaa vapaamielisen yhteiskunnan ympärillä. Ideologiset rikokset, kuten ajatusrikokset yleensäkin, ovat mahdollisia vain moraalisen pastöroinnin yhteiskunnassa, jossa ankaralla ja väsymättömällä uuvutuksella ihmisten tajuntaan juurrutetaan käsitykset siitä, mitä saa, ei saa ja mitä pitää tehdä, aivan kuten tuossa Émile Durkhemin kuvailemassa ”täydellisessä luostarissa”.

Ikävää sanoa, mutta feministisen valtavirtamedian harjoittaman ilmatilanvalvonnan vuoksi joudumme nyt elämään tuollaisessa ”pyhimysten valtakunnassa”. Mitä tahansa sovinnaisuudesta poikkeavaa käyttäytymistä on alettu pitää suurena rikoksena ja tuomita ”häirintänä” aina, kun käytös ei ole ollut feministien ja sitä tukevan poliittisen vihervasemmiston näkökulmasta mieluista. 

 

”Epäasiallinen käytös” ei ole rikos

Eräänä pahimmista häirinnän muodoista on alettu pitää huumoria, sillä huumori voisi paljastaa tekopyhyyden, saattaa hurskaat naurettaviksi ja auttaa laukaisemaan konflikteja. Kyky sietää huumoria osoittaisi luottamusta. Mutta nyky-yhteiskunnassa ei sulateta edes vitsejä, vaan myös vitsien takaa apeat ja koleat feministit aavistelevat syrjintää ja ahdistelua omassa vainoharhaisuudessaan. Siihen liittyen eräs Hollywood-näyttelijä totesi jokin aika sitten, että ”political correctness has killed comedy”.

Nykyään komediaa ei tosin enää tarvita, sillä valtavirtamedia parodioi itse itsensä. Psykoanalyytikot puolestaan viihdyttävät toisiaan sananparrella, jonka mukaan rikolliset tekevät kaikkensa paljastaakseen itsensä.

Helsingin Sanomien kaksinaismoralismi puhkesi kukkaansa viime syksynä, kun lehden päätoimittaja Kaius Niemi jäi kiinni rattijuopumuksesta. Muutama vuosi sitten hän oli poseerannut Journalisti-lehdessä ”sananvastuun” nimissä. Missä oli päätoimittajan henkilökohtainen vastuu silloin kun hän lähti ajamaan autoa selvästi päihtyneenä ja vartijat ottivat hänet kiinni säästäen ehkä ihmishenkiä?

Toinen moraalin pintakuorta raapaiseva tapaus sattui aivan hiljattain, kun Sanoma-yhtiöihin kuuluvan Aamulehden päätoimittajaa Jussi Tuulensuuta alettiin epäillä toimittajaopiskelijoiden vuosijuhlissa esitetystä ”häirinnästä”. Tällä kerralla kyse ei ollut lakiesitysten kritisoimisesta eikä akateemisesta arvostelusta, kuten minun tapauksessani, vaan juuri tuosta sukupuolisesta häirinnästä, josta on viime aikoina syytelty myös Olympiakomitean toimihenkilöitä ja muita urheilupiirejä.

En ota tässä yhteydessä kantaa kenenkään puolesta enkä ketään vastaan. Sen sijaan kiinnitän huomiota tapaan, jonka mukaisesti toimittajien ja muiden moraalipastorien tietoisuus kimaltaa kuin timantti pyllyssä. Feministit heittivät Jussi Tuulensuun nyssen alle merkiksi omasta hyveellisyydestään miesparan katuessa käkenä. Miehen työura tuhottiin feminismin korkokengällä polkien, täsmällisenä perusteluna ”epäasiallinen käytös”.

On olemassa rikoksia, jotka ovat objektiivisia sillä perusteella, että niistä voi olla joillekin merkittävää haittaa. Ja on ”rikoksia”, jotka ovat rikoksia vain sitä kautta, että ne on määritelty ”rikoksiksi”, aivan niin kuin tuossa Durkheimin kuvailemassa ”täydellisessä luostarissa”.

Nykyisessä yhteiskunnassa me joudumme siis elämään juuri tuollaisessa ”pyhimysten yhteiskunnassa”, jossa rikosten rikosluonne tulee näkyväksi vain siten, että sovinnaisnormien noudattamisesta on tehty pakollista. Kenties hyvinvoinnin malja on noussut kukkuralle ja valahtanut yli, ja sen vuoksi yhteiskunnassamme kitistään ja vikistään kaiken maailman pikkuasioista, kuten ”häirinnästä”.

Ihana häirintä

Durkheim jatkaa klassikkoteoksessaan Sosiologian metodisäännöt näin:

”Rikos on siis välttämätön. Se on sidoksissa koko sosiaalisen elämän perusolosuhteisiin, ja juuri sen tähden se on hyödyllinen, sillä ne olosuhteet joihin se liittyy, ovat itse moraalin ja lain kehitykselle välttämättömiä.” (suomennoksen s. 87)

”Rikoskin” on siis hyödyllinen. Aivan niin kuin normaaliuden ja laillisuuden määritteleminen luo ”rikoksen”, niin myös ”rikos” paljastaa puolestaan sen, mitä pidetään ”normaalina” tai ”laillisena”.

Normien ja lakien perusta on usein täysin mielivaltainen.

”Rikollisuuden” relatiivisuus tulee näkyviin erityisesti ajatusrikosten ja ”epäasialliseen käytökseen” liittyvien erimielisyyksien tapauksissa. 

Durkheimin näkemys on, että rikos voisi auttaa yhteiskuntaa kehittymään kyseenalaistamalla normeja. 

Yhteiskunnan kehittyneisyyttä on ollut esimerkiksi sananvapauden laajeneminen – ei sen kuristuminen, kuten nykyään tavataan ajatella.

Yhteiskunnan kehitystä on edustanut myös seksuaalinormien vapautuminen – ei kriminalosoinnin ankaroituminen, kuten nykyään ajatellaan vihervasemmistossa, konservatiivisessa oikeistossa ja feministien keskuudessa.

”Rikos” auttaa siis yhteiskuntaa kehittymään, ja erityisen anteliasta sen hyödyllisyys on ideologisten rikosten kohdalla, joita ovat esimerkiksi ”uskonrauhan rikkominen” ja ”kansanryhmää vastaan kiihottaminen”.

Filosofian näkökulmasta uskonrauhaa pitäisi rikkoa oikein kunnolla, sillä siten voidaan paljastaa totuus tavasta, jolla uskonnot käyttävät valtaa ja tekevät ihmisistä omia uhrejaan.

Rikollisuuden harjoittaminen on samalla tavalla avuliasta kuin etnometodolgi Harold Garfinkelin värväämien tutkimusapulaisten tapa kerätä valintamyymäläostoksensa kanssa-asiakkaiden ostoskärryistä hyllyjen sijaan. Sitä seuranneen moraalisen paheksunnan kautta paljastui, missä vaiheessa kauppa-asiointia asiakkaat katsoivat tavaroiden siirtyneen omistukseensa, ja näin tuotettiin uutta tietoa.

Normien ja sopivuussääntöjen koettelu on siis mitä toivottavinta toimintaa.

Ikävää poliittisen korrektiuden toistelussa ja lakien takomisessa puolestaan on jatkuva normiruuvien kiristely, jonka tuloksena ihmiset alkavat muokata käyttäytymistään kirjoitettujen lakien muotoon. Tällaisia lain kiristyksiä perustellaan lopulta sanomalla, että niihin vain kirjataan vallitseviksi tulleita yhteiskuntakäytäntöjä. Esimerkiksi sananvapauden kahlinnan kautta syntyy sitten ilmiö, josta mediatutkija Elisabeth Noelle-Neumann käytti nimitystä ”hiljaisuuden spiraali” (die Schweigespirale).

Se jatkuu, kunnes kiristyspultti katkeaa tai painekattilan kansi pamahtaa auki. Näyttöä asiasta antaa tapa, jolla suomalainen yhteiskunta on nyt jakautunut kahtia pahimmin sitten kansalaissodan. Kahtiajako ulottuu väestörakenteesta lähtien läpi koko yhteiskunnan ja heijastuu viestinnän eri tasoille. Naisten ja miesten jatkuva kähinä on sen yksi ilmaus.

Ymmärtääkseen nyky-yhteiskunnassa vallitsevaa taantumuksellisuutta ei tarvitse palata lukemaan 1800-luvun vapaamielisiä klassikkofilosofeja eikä edistyksellisiä 1960-luvun sosiologeja. Paluun takaisin viktoriaaniseen aikaan ja 1950-luvulle tyypilliseen konservatismiin voi lukea suoraan yhteiskuntakäytännöistä, joiden vaatijoina ovat olleet aiemmat liberaalit feministit.

Juuri he ovat luoneet yhteiskuntaan pelon ilmapiiriin. Sellainen tila, jossa ei voi vapaasti julkaista ja keskustella, ei ole turvallinen vaan vaarallinen yhteiskunnallisten totuuksien tavoittelulle. Tilanteen kompleksisuutta avaa Ismo Alanko Hassisen koneelle kirjoittamassaan laulussa ”Pelko”, jossa hän sanoi, että ”rikos jo itse on rangaistus synneistä koko maan”.

”Rikoksista” ei siis sopisi syyttää niistä epäiltyjä eikä rikosten tekijöitä, sillä syyt voivat piillä yhteiskunnallisissa taustaehdoissa ja epäonnistuneessa politiikassa, kuten syyllisyyden lietsonnassa, miesten syrjinnässä ja normien kiristyksissä.

Pelle Miljoona puolestaan kirjoitti laulussaan ”Katsoin ajan peiliin” yleisestä teennäisyyden ilmapiiristä ja ”tekopyhästä valo-olennosta”, joka kevyesti leijui ilmassa. Minulle tulivat mieleen mediassa esiintyvät hyveellisyyden lumihiutaleet.

Liberaalit ja suvaitsevaiset ovat pudonneet omaan kuiluunsa ymmärtämättä, että myöskään suvaitsevuuden vaatimukset eivät suinkaan tee yhteiskuntaa vapaammaksi, vaan niiden kautta ihmisten tajuntaan paukutetaan, mitä kaikkea meidän pitäisi pelätä, kunnioittaa, palvoa ja sietää.

Tästä niin sanotusta liberaalin dilemmasta seuraa sitten huikeita kohuja ja mekkaloita, kun moraalin sädekehä päänsä päällä kulkevien hyvyyden abbedissojen kulmahampaat työntyvät esiin. Etsimättä mieleen tulee erään vallankumousfilosofin ajatus, että pahin ajateltavissa oleva valtiomuoto on rumien naisten johtama vähemmistöjen diktatuuri.

 

Kirjallisuus

Durkheim, Émile, Sosiologian metodisäännöt (suom. Seppo Randell, alkut. Les règles de la méthode sociologique, 1895, Helsinki: Tammi, 1982

Garfinkel, Harold, Studies in Ethnometodology. Orig. 1967. Cambridge, Massachusetts: Polity Press, 1984.

Nietzsche, Friedrich, Iloinen tiede (”La gaya scienza”). Suom. J. A. Hollo ym., alkut. Die fröhliche Wissenschaft (”La gaya scienza”) 1882. Helsinki: Otava, 1989.