Synkkyydestä

Kunnallisvaalien alla melkein kaikki puolueet lupasivat tehdä Suomesta turvallisemman, onnellisemman ja viihtyisämmän paikan elää. On mielenkiintoista nähdä, millä tavoin Suomi on turvallisempi, onnellisempi ja viihtyisämpi, kun vasta valitut valtuustot lopettavat työnsä neljän vuoden kuluttua.

Suomessa kaatuu kansaa oman käden kautta niin paljon, ettei tapauksia ehdi edes kommentoida. Tänä syksynä on itsensä ja lähimmäisensä ampunut jo sekä koululainen että opettaja. Nyt joukkoon liittyi ystävistä ikuisin, poliisi, kun muuan porvoolainen ylikonstaapeli päätti päivänsä kaksoisitsemurhaan yhdessä aviovaimonsa kanssa. Ilmeisesti tunnollisuussyistä hän ei käyttänyt virka-asettaan, vaan asiasta tiedottanut poliisi kertoi laillisen metsästyshaulikon sanelleen.

Helsingin Herttoniemenrannassa puolestaan perheen lapset löysivät vanhempansa kotoaan itsensä surmanneina. Kun surmatyö tehtiin armeijan aseella, on perheensä surmanneen poliisin rinnalle liittynyt näköjään myös toinen ammattimainen turvallisuuden vartija: sotilas.

Itsemurhia ei voida tietenkään ehkäistä, koska se merkitsisi puuttumista ihmisten vapauden kokemukseen, ja itsemurhia tehdään yleensä epävapauden vuoksi. Eiköhän näidenkin tapausten takaa paljastu yksilön ja yhteiskunnan jonkinasteinen konflikti. Jos motiivi ei ole henkilökohtainen, se juontaa yleensä juurensa joko taloudesta tai julkisen vallan, kuten sosiaali- tai veroviranomaisten, painostuksesta. Lohdutonta kuvaa ihmisten kyvyttömyydestä hoitaa ongelmiaan täydentäisi vielä se, että itsemurhan tekisi pappi, psykologi tai poliitikko, mutta ei sekään tavatonta eikä harvinaista ole.

Suurten surmien julkinen hehkutus sulkee ihmiset helposti mallioppimisen ja joukkosuggestion kehään. Selityksinä kilpailevat ”kaikki on omaa syytä” -teoria ja ”kaikki on yhteiskunnan syytä” -teoria. Kumpikaan ei välttämättä pidä paikkaansa, vaan kyse on yhteiskunnan ja yksilön kohtaamisesta. Uskon silti, että tie helppoon ongelmista vapautumiseen alkaa näyttää houkuttelevalta nimenomaan silloin, kun yksilönvapauden liikkumatila käy ulkoisista syistä liian ahtaaksi.

Aineellis-immanenttien ja relationaalisten syiden takaa paljastuu ehkä vielä merkittävämpi näkökohta: synkkyys, joka on luonteeltaan metafyysistä. Filosofian piirissä tunnetaan useita niin sanottuja synkkiä filosofeja, jotka ovat tosin itse olleet perin sitkeähenkisiä. Heitä on saattanut pitää elossa juuri heidän pessimisminsä ja ironiantajunsa, kun taas reippaat optimistit ovat pulttien pettäessä alttiimpia kuoleman viikatteelle. Itsemurhia ei voitane selittää millään yksittäisellä syyllä, kuten kurjuudella, kun lama-aikakin näyttää laskevan itsemurhien määrää. Syynä tähän ei liene vain se, että laskusuhdanteen aikana epäonnistumisia siedetään helpommin, vaan myös se, että ihmiset voivat johdella ongelmansa muiden ihmisten toiminnasta eikä niistä tarvitse syytellä itseään.

Kaameaa asioissa on kuitenkin se, että kyseessä on ihmisyksilön oma onneton valinta, jonka tarjoama tie on auki kenelle tahansa ja milloin tahansa. Yleensä tuolle tielle lähtemiseen tarvitaan kuitenkin sen mittakaavan lohduttomuus, joka on parantumattomasti sairaan terminaalihoitopotilaan luokkaa. Muuten ei kai olisi mahdollista, että elämisen tuska voittaa kuolemiseen liittyvän tuskan, joka alkaa näyttää helpotukselta.