22. lokakuuta 2008

Vaikeasti sanottu: täytyy olla syvällistä


Ennen vaaleja puhutaan taas paljon sitä itseään. Kunnallisella puhtaanapitolaitoksella tulee olemaan paljon tehtävää kaiken puhejätteen kärräämisessä kierrätyskeskukseen ja kaatopaikoille vaalipäivän jälkeen. Poliitikot eivät näköjään osaa suomen kieltä lainkaan, tai sitten he vain verhoilevat kierot ajatuksensa sanahirviöiden katveeseen.

Esimerkkejä poliitikkojen kapulakielestä tarjoavat ”päivähoidon nollamaksuluokka”, ”omaishoidontuki” ja ”maksuton esiopetus”. Miksi puhutaan päivähoidon nollamaksuluokasta, kun tarkoituksena on ilmaista, että lastenhoito on ilmaista? Miksi sanotaan ”omaishoidontuki”, kun todellisuudessa kyse on siitä, että sukulaiset sidotaan läheisriippuvuuteen kroonisesti sairaan omaisensa passaamiseksi – ja läheisten oman elämän hinnalla. Ja miksi esiopetuksen pitäisi ylipäänsä olla maksutonta, kun koulua edeltävän lastenhoidon tarpeellisuudesta sinänsä ei ole yksimielisyyttä. Nämä käsitteet liittyvät heteroiden arvomaailmaan ja elämäntapaan, jolle on tyypillistä riippuvuus.

Yhdelläkään poliitikolla ei näytä olevan rohkeutta kohdata kyseisten asioiden omaa ongelmallisuutta. Sen sijaan puhutaan rahasta olettaen, että kaikki ihmiset ovat kukkarollaan äänestäjiä. Todellisuudessa puheena olleet kysymykset eivät ratkea rahalla, vaan kyse on ihmisten tahdonmuodostuksesta. En usko, että edes heteroperheille esiopetuksen maksuttomuus on mikään kynnyskysymys. Paljon tärkeämpää on, miten alle kouluikäisillä lapsilla menee kotona ja pihamaalla. Sen tapaisia asioita taas voidaan edistää muilla keinoilla kuin eurojen kierrätyksellä. Esimerkiksi käsite ’omaishoidontuki’ pyrkii peittämään kaiken sen ahdistuksen, jota sairaan, ikääntyneen tai muutoin vajaakykyiseksi muuttuneen lähimmäisen hoitaminen tuottaa. Yhteiskunnan takaama parin sadan euron taloudellinen myötäjäinen ei ole taaskaan se keskeisin asia, jonka perusteella ihmisestä huolehditaan tai hänet jätetään heitteille. Poliitikkoja asia kiinnostaa vain sikäli kuin omaishoidontuen kautta voidaan puuttua laitoshoitopaikoista vallitsevaan pulaan. Asia on siis teknokratisoitu. Ihmiset tehnevät kuitenkin ratkaisunsa muilla kuin taloudellisilla perusteilla, vaikka raha tietysti auttaa asiaa.

Sosiaaliteknokraattinen kieli kertoo ilmiöstä, jota eräät saksalaiset filosofit ovat kutsuneet elämismaailman kolonalisaatioksi. Eikö sinustakin tunnu kuin panssarikolonnat marssisivat olohuoneeseesi, kun poliitikot aloittavat suuria tunteita sisältävien ihmissuhteiden käsittelyn tuolla merkityksettömäksi muuttuneella kapulakielellään? Politiikan eräs perusvika on sen kielessä. Toinen liittyy sanankäyttöön yleensä. Se johtuu poliittisen korrektiuden tavoittelusta, vaikeiden puheenaiheiden välttelystä, kiertelystä ja kaartelusta sekä poliitikkojen kyvyttömyydestä ajatella filosofisesti.

Se, että Suomen poliittisessa retoriikassa vedotaan jatkuvasti hoitajien vähyyteen, hoidontarpeeseen, holhoukseen, lasten kapalointiin, vajaakykyisten vaippojen vaihtoon ja niin edelleen – ja kun työvoimapulasta valehtelun perusteenakin viitataan nimenomaan hoitajista vallitsevaan pulaan, oire on selvä. Hoidontarve osoittaa, että ihmiset ilmeisestikin pitelevät toisiaan pahoin. Eivätkö suomalaiset osaa ”hoitaa” toisiaan luonnollisessa keskinäisessä kanssakäymisessään niin, ettei kaikkia asioita täytyisi järjestää viranomaisvallan kautta?

Kun keskustelu on sekavaa, ovat politiikan tuloksetkin sekavia. Voitokkainta vaalitulosta näissä kunnallisvaaleissa on ennustettu puolueille, jotka onnistuvat sanomaan asiansa selkeimmin. Niitä ovat Perussuomalaiset ja Kokoomus. Selvästi sanottu on selvästi ajateltu, ja selkeät ajatukset tuottavat johdonmukaisia tekoja. Siitä tosin ei voi varauksetta kiittää mitään ryhmää. Hallituspuolueet ovat onnistuneet vaalikampanjoidensa aikana hautaamaan erään tärkeän puheenaiheen, joka vaikuttaa sekä kunnallispolitiikkaan että koko suomalaiseen sosiaalipolitiikkaan. Hallituksessa olevat puolueet eivät ottaneet sosiaaliturvan kokonaisremonttia linjaavaan Sata-valmisteluryhmään lainkaan oppositiopuolueiden edustajia: sosiaalidemokraatteja, vasemmistoliittolaisia tai perussuomalaisia sen enempää kuin kristillisiäkään, jotka ovat perinteisesti pitäneet sosiaaliturvan tasoa ja laatua tärkeinä asioina. Puhe uudistuksesta alkaneekin taktisesti vasta vaalien jälkeen. Siihen asti Sata-komitea on salakomitea.