Asteroidilla

Helsingin Sanomat otsikoi eilen, että ”työnantajat toivovat lisää koulutusta maahanmuuttajille”. Ja Astrid Thors vastasi tänään, että hän haluaisi kokeilla nimetöntä työnhakua, sillä hän uskoo ”anonyymin työnhakukäytännön auttavan maahanmuuttajia työnhaussa”.

Jos asia on niin kuin lehti väittää, eli (1) ”yritysten omat ponnistelut eivät aina riitä sopeuttamaan tulijoita”, (2) maahanmuuttajien ”koulutuksessa voisi olla asiantuntijoita myös Kelasta, vakuutusyhtiöistä, pankeista, poliisista ja opetusministeriöstä” ja että (3) ”opastusta kaivattaisiin kielitaidon lisäksi esimerkiksi työsopimuksiin, työaikaan, lomiin, palkkaan, kulttuuriin, pukeutumiseen ja ylipäänsä käyttäytymiseen liittyvissä asioissa”, ovat puheena olevien työnhakijoiden lähtökohdat niin huonot, ettei työnantajien kiinnostumattomuus johdu heidän ulkomaalaisuudestaan sinänsä vaan muista ominaisuuksista tai niiden puuttumisesta.

Uutista voidaan siis pitää osoituksena järjestetyn maahanmuuton tarpeettomuudesta. Mikäli maassa vallitsisi pelkästään määrällinen työvoimapula, työnantajille kelpaisi luultavasti aivan minkä maalainen työvoima tahansa.

Samalla kun työnantajat ilmoittavat tarkemmista laatukriteereistä, Astrid Thors puolestaan haluaisi alentaa niitä muuttamalla pelin sääntöjä. Jos työhausta tehdään nimetöntä eli ihmisten sallitaan, toivotaan tai jopa määrätään hakevan työpaikkaa anonyymeinä, työnantajille myydään sikaa säkissä. Tuollaista salamielisyyttä tuskin kannattaa kukaan muu kuin sellainen, jolla on jotain kielteistä salattavaa (myönteistä salattavaahan on tietysti jokaisella).

Onko siis etninen alkuperä Thorsin mielestä juuri sen tapainen kielteinen ominaisuus, joka täytyy piilottaa? Entä homoseksuaalisuus tai suomenruotsalaisuus? Luulisi, että jokainen järkevä ihminen haluaisi olla kaikkine ominaisuuksineen korttipakan valtti eikä sellainen hullunkurinen jokeri, joka laittaa naamarin naulaan vasta työpaikan ovella. Thors tulee itse määrittäneeksi ulkomaalaisuuden ja maahanmuuttajuuden kielteisiksi ominaisuuksiksi pyrkimällä salailemaan niitä.

Sopeuttamisen, integroimisen ja kotouttamisen käsitteet kertovat samasta pakonomaisesta tekemisestä kuin uutisen sisältö. Nämä käsitteet paljastavat, että tekemisen tiellä kohdataan periaatteellista kitkaa. Jos toiminnalla on ylipäänsä menestymisen mahdollisuuksia, siihen ei tarvitse sopeuttaa. Koko ajattelutavan vikana on, että työllistymisen esteet nähdään tilastollisteoreettisina ominaisuuksina eikä sen mukaan, miten asiat todella ovat tai mitä ihmiset haluavat.

Ihmiset eivät yleensä tee mitään sellaista, mitä he eivät halua, eivätkä mitään sellaista, jolla ei ole luontaisia menestymisen edellytyksiä. Työpaikkojen olemassaolon syy ei ole poistaa työllistymisen esteitä vaan tehdä mahdollisimman hyvin niitä asioita, joita varten ne on luotu. Anonyymin työnhakukokeilun epäonnistumisesta todistaa esimerkiksi tämä uutinen, joka poistanee epäilyt siitä, ettei asiaa olisi ehditty jo kokeilla edistyksellisyyden mallimaassa, Ruotsissa.

Monikulttuurisuuden epäaitous tulee selvästi näkyviin vastavuoroisuuden toteutumattomuutena. Suomalaiset on opetettu pitämään selvänä, että meiltä itseltämme vaaditaan ranskan tai saksan kielen taitoa, jos haemme työpaikkaa Saksasta tai Ranskasta, eikä kukaan laita punaista puupenniäkään likoon järjestääkseen meille sopeutus- tai tulkkauspalveluja noissa maissa. Sen sijaan Suomeen muuttavalta ei juuri koskaan vaadita suomen eikä ruotsin kielen taitoa, vaan meidät itsemme pakotetaan kommunikoimaan vierailla kielillä myös Suomessa ja sitä kautta luopumaan kotikielestämme kansainvälisen kieli-imperialismin hyväksi.


Suomalaisuuden salaaminen?

Mutta täti-Thorsin ehdotuksessa on myös paljon hyvää. Ainakin minua helpottaisi, jos akateemisetkin virat täytettäisiin anonyymisti: kahmaisemalla tehtäviin muutama sovelias lottopalloina pyörivien hakijoiden joukosta. Tähän astihan akateemiset asiantuntijamenettelyt ovat olleet läpinäkyviä lähinnä yhteen suuntaan. Lehtien ja kustantamoiden referéet ja rahoitusta jakavien instituutioiden asiantuntijat ovat voineet esiintyä anonyymeinä ja läimäyttää meitä muita filosofeja ja tieteenharjoittajia vaikka kuinka perusteettomasti niin kustantamoiden kuin Suomen Akatemiankin silakankatkuisista takahuoneista.

Jos myös me voisimme hakea virkoja anonyymisti, vaarana on, että päätyisimme niihin. Persoonallaan työtä tekevä filosofi ei voi kuitenkaan salata henkilöllisyyttään, eikä sitä pitäisikään salata. Mikäli akateeminen tutkija voisi esiintyä anonyymisti niin, ettei hakijaa voitaisi tunnistaa tyylistä, sellaisen tieteenharjoittajan tuotokset olisivat kerta kaikkiaan niin huonoja, ettei niillä olisi mitään arvoa. Niinpä meidän pitää esiintyä omalla nimellämme, kuten tähänkin asti.

Mutta hypoteettisesti anonyymiys voisi edistää suomalaisten ihmisten nimittämistä yliopistovirkoihin. Olen havainnut, että virkaan rekrytoitumista edistää, jos hakijalla on kansainväliseltä kalskahtava nimi. Se ikään kuin tukee mielikuvaa tutkijasta ”kansainvälisenä toimijana”. Niinpä yliopistojen virkahuoneiden ovensuita koristavat hämmästyttävän usein muut kuin suomalaisperäiset nimet alkaen von Wrighteistä vähemmän tunnettuihin Sörsselssöneihin.

Yliopistollisessa kansainvälisyyskiimassa mikään ei ole niin selvästi kaiken arvostelun ulkopuolella kuin juuri ”kansainvälisesti ansioituneena pidetty tutkija”, vaikka hänen julkaisujensa sisältö olisi puuta heinää ja toteuttaisi lähinnä Simo Salmisen elämänviisautta, jonka mukaan ”on käyty ulkomaillakin, niin ettei tartte tulla nenille hyppimään”!

Siinä mahdollisessa maailmassa, jossa yliopistovirkoihin nimittäminen olisi anonyymia, virkoihin voisi päätyä myös sellaisia ihmisiä, jotka arvostelevat yhteiskunnan ja yliopiston pakkokansainvälistämistä, maahanmuuttoa, feminismiä, sananvapauden kuohintaa tai mitä tahansa vihervasemmiston suosimaa tendenssiä – myös sitä, jonka varjolla virkojen täyttö sinänsä on luovutettu kansainvälisiin käsiin.

Yhteiskunnan kannalta on vahinko, että suomalaisesta yhteiskunnasta suomeksi kirjoittavat ihmiset jätetään nykyään yliopistovirkojen ulkopuolelle ja ulkomaiset meidän olojamme tuntemattomat tahot päästetään määräämään, mitä yliopistoissamme saa opettaa ja ketkä viroissa toimivat. Koska yliopisto sinänsä on eräänlainen kommunistisen totalitarismin muoto, on selvää, että virantäyttölausunnot tilataan samalla tavoin ajattelevien puoluetoimistoista. Tästä pitää tietenkin syyttää vain niitä suomalaisia tieteenharjoittajia, jotka heittäytyvät kontalleen kansainvälisyysihanteiden edessä vaikka tietävätkin, että se on haitaksi heille itselleen ja kansalliselle yliopistolaitoksellemme.


Kunnon ihminen hakee työtä

Nyky-yhteiskunnassa työpaikkaa eivät saa kahdenlaiset ihmiset: yhtäältä epäkelvot ja toisaalta itsenäiset omien alojensa huiput, jotka toimivat linjanvetäjinä ja tietävät, mitä tekevät. Vain suorittaja kelpaa ilmiön nimeltä ”työ” piiriin.

Työnhakua sanotaan ja vaaditaan nykyään avoimemmaksi, mutta tosiasiassa avoimuuteen pakottaminen johtaa normiruuvien kiristymiseen ja erilaisten verukkeiden käyttöön, jotta lainsäädännön pakottavat pykälät voitaisiin kiertää ja elämä tulisi mahdolliseksi. Työnhakuprosesseihin luetaan vaarallisen usein kaikenlaiset turvallisuustarkastukset, perhetaustojen selvitykset, yksityiselämän kaivelu, testit, joissa oppineita kiusataan, sekä haastattelut, jotka muuttuvat kuulusteluiksi.

Jos töitä hakevaa ihmistä täytyy pitää lähtökohtaisesti rikollisena, mitä se kertoo työnantajista, työntekijöistä ja työelämästä itsestään? Kun henkisten arvojen tuotanto organisoidaan työksi, siitä tulee mielipidevankeuden muoto. Työelämän oma tappio on, jos ihminen ei saa olla oma itsensä.