18. lokakuuta 2008

Kummallisvaaliohjelmaa


Aivan niin kuin ”sairasloma” on nykykielessä ”sairausloma”, myös ”kunnallisvaalit” ovat uuskielisenä nykyaikana ”kuntavaalit”. Omasta mielestäni voisimme edelleen puhua kunnallisvaaleista, sillä käytetäänhän kunnallispolitiikan käsitettäkin, eikä kukaan kielentarkastaja vaadi meitä puhumaan ”kuntapolitiikasta”. Taas ovat siis edessä kunnallisvaalit, joita – tietäen, mistä länkytys alkaa – voisi sanoa myös päivähoito- ja lapsiperhevaaleiksi.

Kunnallispolitiikka on hieman tylsä ja tarpeeton politiikan alue. Väliportaan hallintoa ehdittiin jo supistaa, kun läänit ja maaherranvirat oivallettiin turhiksi kulujen lisääjiksi. Lopulta ne lakkautettaneen kokonaan. Myös kunnallispolitiikassa ainoastaan sovelletaan valtionpolitiikan tasolla säädettyjä lakeja. Se on pragmatiikkaa eli täytäntöönpanoa. Periaatteellinen politiikanteko on puolestaan mahdollista vain lainsäädäntövallan piirissä, jolloin toimitaankin strategisten tavoitteenasettelujen sekä aatteiden ja ideologioiden jännitekentässä.

Tämä ei tietenkään merkitse, etteivät ihmisten konkreettiseen elämään liittyvät asiat olisi tärkeitä. Kunnallistasolla tehdään ihmisten turvallisuuteen, koulutukseen, terveydenhuoltoon, asumiseen, kaavoitukseen, liikenteeseen ja liikkumiseen sekä elinkeinojen harjoittamiseen ja yrittämiseen liittyviä ratkaisuja. Mutta nuotit näiden laulujen laulamiseen kirjoitetaan eduskunnassa. Niinpä kuntien liikkumatila siihen, miten ne voivat hoitaa lakisääteisten velvoitteidensa lisäksi myös muut asiansa, riippuu käytännössä yhdestä asiasta: rahasta.

Kunnat, eriarvoisuuden perusyksiköitä

Poliittisessa kirjallisuudessa on kiistelty paljon kysymyksestä, asettaako kunnallishallinnon olemassaolo ihmiset eriarvoiseen asemaan. Merkittävä eriarvoisuuden tuottaja on kuntien erilainen veroäyri. Näin ollen kysymys palautuu valtion tasolla esitettäväksi epäilyksi koko kunnallispolitiikan oikeutuksesta. Tästä taulukosta nähdään, että kunnallisveroäyri vaihtelee nykyisin 16 ja 21 sentin välillä. Helsingissä äyri on jouduttu nostamaan jo 17,5:een, eikä 14 sentin tasolle päästä enää entisessä veroparatiisissa Kauniaisissakaan. Väestön ikääntyminen on nostanut kuntien kulut suuriksi.

Vaikka kunnallisveron rasite yksityisten ihmisten talouteen pyritäänkin tasaamaan erilaisten vähennysten kautta, kunnallistalouksien itsenäisyys aiheuttaa sen, että kunnat joutuvat kilpailemaan asukkaista niin kuin kirkot jäsenistään. Kunnan kilpailukyky puolestaan on kierre: se vahvistaa tai heikentää itseään. Jos valtio tasoittaisi kuntien taloutta nykyistä paremmin valtionavuilla, voitaisiin päästä eroon kuntia eriarvoistavasta ja muuttotappiokierrettä vauhdittavasta kilpailusta. Tämä olisi myös kansalaisten edun mukaista. Niinpä kunnallinen itsehallinto ja koko kunnallinen päätöksentekotaso osoittautuu turhaksi tabuksi, eräänlaiseksi pyhäksi lehmäksi, jolle kansalaisten yhdenvertaisuus on uhrattu.

Mikä asia, keitä varten?

Entä mitä ajattelen edessä olevien kunnallisvaalien teemoista? Minulla on taaskin omat teemani. Tärkeää ei ole se, minkä puolueen kanssa ne sopivat yhteen tai ovat ristiriidassa. Käsitykseni mukaan puolueen ei pidä olla itseisarvo, vaan puolueen pitää olla väline, jonka kautta politiikkaa tehdään. Tärkeimpiä ovat siis arvot, asiat ja ihmiset.

Olen kyllästynyt useimpien puolueiden harjoittamaan vanhojen levyjen pyörittelyyn. Niiden taktiikka on alkeellinen: ne kertovat, keiden tai minkä tahojen asialla ne ovat, toisin sanoen lapsiperheiden, työttömien, eläkeläisten, opiskelijoiden, vanhusten, nuorten, sairaiden, terveiden ja niin edelleen. Me homot näytämme olevan tässä liturgiassa pelkkää ilmaa, mutta en puutu nyt laajemmin siihen.

Eturyhmiksi linnoittautuminen ja erilaisten kansanryhmien asianajajaksi laittautuminen on typerää. Viisas poliitikko ei kytke aatteitaan eikä ideoitaan kuppikuntiin vaan kertoo, mitä asioita hän haluaa edistää. Niiden perusteella jokainen valitkoon, kenelle äänensä antaa. Eturyhmien intressien edistäjäksi julistautuminen vain toistaa ryhmäkuntaista vastakkainasettelujen politiikkaa, joka toki kuuluu politiikan olemukseen sekin. Ovathan puolueet myös itse eräänlaisia etujärjestöjä eivätkä ”arvopuolueita”, vaikka Jyrki Katainen niin väittikin. Arvopuolueen nimitys on hämäävä, sillä se uskottelee, että (1) puolueella itsellään on jotain erityistä arvoa ja (2) että puolue ajaa joitakin yleispäteviä arvoja, vaikka jokainen puolue tulee väistämättä ajaneeksi subjektiivisia arvostuksia, jotka perustuvat mielipiteisiin. Minulle itselleni on samantekevää, missä puolueessa kukin ihminen toimii, kunhan hän on itse valinnut näkemyksensä ja pystyy perustelemaan ne filosofisesti.

Etujärjestön leimasta kannattaa joka tapauksessa pyrkiä irti. Niinpä en ripustaudu minkään ryhmän etujen edistäjäksi, vaan puhun kaikkien ihmisten puolesta valitsemalla poliittiselle esityslistalleni ne vaihtoehdot, joita pidän järkevimpinä. En voisi hakea ehdokkuutta myöskään mistään sellaisesta puolueesta, jolla on vahva järjestötausta, koska niissä politiikanteko kiinnitetään ryhmäkohtaisiin intresseihin, jotka puolestaan voivat olla ihmisten ja yhteiskunnan kokonaisedun vastaisia sekä piirtää juopaa ihmisten välille. Politiikka voi toimia vain yhteisen edun edistämisenä, vaikka siihen luonnollisesti sisältyy myös yksityisten etujen käsittelyä.

En ole näissä vaaleissa ehdokkaana, sillä filosofina olen halunnut välttää poliittista sitoutumista. Luulen myös, että vaikutusvaltani on suurempi puolueettomana filosofina kuin minkään valtuuston tai parlamentin jäsenenä. Niissä ihmisistä tehdään napinpainajia, kriittisyys kielletään ja poliitikko pakotetaan keräämään kannatusta myötäilemällä sellaisiakin käsityksiä, joita ei muuten olisi syytä edustaa. Mutta kenties aikani tulee vielä.

Ohjelmasta ja ongelmista

Yhdeksi kunnallispolitiikan tärkeimmistä kysymyksistä on noussut maahanmuutto ja siihen liittyvät monikulttuurisuuden ongelmat. Ne ovat seurauksia valtion tasoakin yleisemmällä poliittisella foorumilla eli Euroopan unionissa tehdyistä päätöksistä. Esimerkiksi yhden kantaväestöön kuuluvan suomalaisen lapsen kouluttaminen peruskoulussa maksaa Helsingin kaupungin tietokeskuksen mukaan 7 000 euroa vuodessa, kun taas maahanmuuttajataustaisen kustannukset ovat 10 500 euroa. Mielipiteeni maahanmuuton tarpeellisuudesta olen ilmaissut tässä blogissani selvästi jo aiemmin.

Kuntalaisten kannattaa ajatella tarkoin, ketä äänestää, sillä kunnallispolitiikassa ei vain jaeta joitain sellaisia resursseja, jotka ovat itsestään olemassa ja joista vain ammennetaan eri tahoille. Todellisuudessa ne ovat sinulta ja minulta kerättyjä rahoja – joka lantti. Näin ollen jokainen monikulttuuriseen päiväkerhoon, kouluun, naapuruussovitteluun, tulkkaukseen, oman kielen ja uskonnon opetukseen sekä siirtolaisuuden vaikutusten tutkimiseen ja edistämiseen annettu rahamäärä on pois jostakin tärkeämmästä. Ja usein tämä tärkeämpi asia on jokin kunnan peruspalvelu, kuten sairaanhoito.

Sairaanhoidon piirissä talouden kiristyminen on merkinnyt sitä, että terveystoimi joutuu kilpailuttamaan hankkimansa palvelut ja työvoiman. Näin ollen terveyskeskuksista arvauskeskuksiksi muuttuneisiin terveydenhuollon yksiköihin rekrytoidaan ulkomaista halpatyövoimaa, jonka kielitaito ja ammattitaito eivät ole suomalaisten tasolla, ja ymmärtämisvaikeudet vaarantavat potilasturvallisuuden. Monikulttuuriseksi tekemisen ongelmakierre on valmis.

Monikulttuurisuuteen liittyvän siirtolaisuuden seuraukset eivät ole politiikan marginaali-ilmiöitä, vaan ne ovat politiikan kohtalonkysymyksiä. Niihin reagoimisesta ratkeaa se, minkälaisessa maassa me elämme 10 tai 20 vuoden kuluttua.

Koteja vai viemäriloukkoja?

Kunnallispolitiikan piiriin liittyy tietenkin myös pienempiä asiakysymyksiä, kuten länsimetro ja Tallinna-tunneli. En ole vakuuttunut hienona pidetyn länsimetron järkevyydestä. Sitä kannattaneet vihreät vastustivat tunnetusti keskustatunnelia, joka rakennetaan autoliikennettä varten, mutta länsimetron rakentaminen nielee vielä huiman paljon enemmän varoja kuin keskustan liikennesolmuja avaava autotunneli. Jos länsimetro rakennettaisiin maan päälle, sitä voisi kannattaa, mutta nykysuunnitelman huikeat kustannukset vielä kaksinkertaistuvat, ennen kuin metrojuna Kivenlahteen kulkee.

Vihreät ovat puolue, josta tuli kaupunkien keskustoissa asuvien lemmikki. Tämä johtunee siitä, että vaikka keskustoissa asuvat ihmiset eivät eläkään vihreästi, he kaipaavat luonnonläheistä elämäntapaa oman turhautuneisuutensa merkiksi. Siksi he purnaavat ja protestoivat urbaania elämäntapaa vastaan vaikka itse viihtyvätkin keskustoissa. Vihreiden äänestäminen on nykyajan anekauppaa, jonka kautta epäekologinen kaupunkilainen ostaa itselleen hyvän omantunnon vaalipäivänä, vaikka muutoin vihreitä äänestävä kansainvälisissä tehtävissä toimiva ullanlinnalainen ajeleekin city-maasturilla, ja Ultra Bra soi. Kun vihreät matkustavat hommiinsa europarlamenttiin, ei luonnonsuojelulla ole lainkaan väliä: kuvittele esimerkiksi Satu Hassia tai Heidi Hautalaa nousemassa suihkukoneeseen – tai jotain vihervasemmistolaista sosiologia, joka kiitää EU:n projektirahoilla lentokoneessa kohti köyhyyden vastaista seminaaria.

Vihreiden kannatus on suhteellisesti paljon korkeampi kaupungeissa kuin maalla. Tämä on epäjohdonmukaista siksikin, että vihreät ovat tehneet absurdia politiikkaa. He ovat vastustaneet kaikkea sellaista, mikä on hyvää, kuten Vuosaaren satamaa, jonka nopealla valmiiksi rakentamisella olisi voitu jo ajat sitten poistaa todellinen ympäristöongelma eli Länsisatama, ja keskustasta olisi vapautunut tilaa viihtyisän kaupunginosan rakentamiseen tuhansia ihmisiä varten.

Nyt vihreät vaativat länsimetron nopeaa toteuttamista. Olen sitä mieltä, että pääkaupunkiseudulle ei pidä rakentaa enää yhtään lisää julkista infrastruktuuria: ei yhtään monumentaalirakennusta, hallintopalatsia, kauppakeskusta eikä mahtavaa kulttuurilaitosta. Ei tarvita myöskään valtavia maanalaisia rakennelmia. Rahat on käytettävä olemassa olevien laitosten pyörittämiseen. Sen lisäksi pitää rakentaa asuntoja toisin sanoen koteja ihmisille, jotta myös asuntojen hullumaiset hinnat saadaan laskuun. Asuntojen hintojen lasku olisi myös omistusasujien edun mukaista, sillä uuden tilavamman asunnon hankkimiseen tarvittaisiin vähemmän välirahaa. Haitan kärsisivät enintään sijoittajat, jotka ovatkin jo päässeet öykkärimäisiin voittoihin. Niinpä asuntojen hintojen lasku olisi kokonaisuudessaan oikein.

Länsimetrosta tulee sellainen jättiläisinvestointi, jonka kitaan kaatuu suunnattomasti rahaa. Tällaisten suurten hankkeiden ongelma on, että kerran alulle pantuina niitä ei voida edes perua, vaikka taloudellinen tilanne ja lähestyvä lama sitä vaatisivat. Yksikään vihreä ei myöskään kysy, miten paljon hiilidioksidia syntyy siitä, kun kallioperästä kärrätään kuorma-autoilla miljoonia tonneja kiveä kippilava kerrallaan. Se on hölmöläisten hommaa tässä yhden metrolinjan metropolissa. Sen sijaan kannatan kyllä metron itäisen osan jatkamista Sipooseen, sillä pinta-asennuksena rautatielinja saadaan valmiiksi edullisesti ja nopeasti.

Myös muissa suhteissa vastustan julkisten investointien lisäämistä ja sijoittamista julkiseen rakentamiseen. Kunnat ja valtio muodostavat julkisia talousyksiköitä. Niinpä niiden piirissä on totuttu ajattelemaan, että julkiset varat on sijoitettava julkisiin kohteisiin, kuten hallintopalatseihin, teihin ja katuihin. Itse ajattelen asiasta täysin toisin. Nähdäkseni julkisen talouden tulee edistää yksityistä etua ja suunnata resursseja yksityisten ihmisten hyväksi, kun taas julkisen vallan ja arkkitehtuurin pönkittäminen pitäisi supistaa minimiinsä.

Myös pääkaupunkiseudun kuntien yhdistämistä kannattaa pohtia, sillä tonttimaata löytyy kuntien rajamailta, joiden liepeillä niin teiden kuin asuntojenkin rakentaminen on kangerrellut. Kyseeseen tulisi ensivaiheessa Helsingin ja Vantaan yhdistäminen. En haluaisi silti uhrata kunnallista itsehallintoa megalomaanisen miljoonakaupungin perustamiselle; kiireisemmin pitäisi yhteen saattaa maaseudun pienet kunnat.

He tulivat toisen kerran limusiinilla

Kun tärkeistä periaatteellisista kysymyksistä päätetään valtion ja eduskunnan tasolla, mitäpä muita puheenaiheita kunnallisvaaleihin jäisi kuin pelkkiä aineellis-immanentteja järjestelykysymyksiä? Erään sellaisen muodostaa liikenne. Se on massakulttuurin toteutumisyhteys, ja siinäpä onkin kiistelyn aihe, jossa yksityinen ja julkinen sekä liberalismi ja sosialismi kohtaavat klassisella tavalla.

Muutamien puolueiden ajojahti autoilijoita vastaan on ollut kohtuutonta. Varsinkin vihreät ja vasemmisto ovat vaatineet ruuhkamaksuja Helsinkiin. Käytännössä se johtaisi tulokseen, jonka esittelin tässä. Autoilijoita laskutetaan Suomessa jo nyt liikaa, ja verotus pitäisi saada keskieurooppalaiselle tasolle. Keskustaan suuntautuva yksityisautoilu lisää ihmisten hyvinvointia ja mukavuutta sekä säästää kallista aikaa tässä harvaan asutussa maassa, kun ihmisten ei tarvitse vaihtaa julkisen liikenteen kulkuneuvoja. Lisäksi se on ekologista. Yksi dieselbussi tuottaa yksityisautoon verrattuna 20-kertaiset hiilidioksidipäästöt, ja mukana tulee myös terveydelle vaarallisia pienhiukkasia. Lyhyillä matkoilla autoilu on lisäksi edullisempaa, sillä kertalipun hinnalla saa bensat peräti 20 kilometrin ajoon, jos auto kuluttaa 6 litraa sadalla.

Ilmeisesti juuri tämän vuoksi Päivi Lipponen antoikin meille ”kulkuneuvoja” ja vaati julkista liikennettä maksuttomaksi. Hän vetää kuitenkin väärästä narusta. Tavoitteena on saada ihmiset käyttämään joukkoliikennettä yksityisautojen sijasta. Jos näin halutaan käyvän, on keino täysin tehoton. Tehdäänpä analyysi.

Julkisella liikenteellä matkustaminen on kaksiarvoinen tilanne: ihminen joko käyttää julkisia kulkuneuvoja tai sitten ei. Tällöin on kysyttävä, miksi nekään ihmiset, joiden autoilu ei ole rahasta kiinni, eivät käytä julkisia liikennevälineitä, vaikka se on heidän tulotasonsa huomioon ottaen jo nyt puoli-ilmaista. Vastaus on: bussit ja ratikat ovat niin täynnä villisian kuona-aineita, ettei niissä halua matkustaa kukaan. Nekin, jotka niillä kulkevat, siirtyisivät omaan autoon, jos heillä olisi siihen varaa. Paikallisjunissa sekä metrossa, joissa ei ole kuljettajaa vartiomassa, mellastavat puolestaan puukkojunkkarit ja muut häiriköt.

Näin ollen voimme päätellä, että (1) julkisen liikenteen tekeminen maksuttomaksi ei ohjaisi autoilijoita käyttämään julkisia kulkuneuvoja, joten asiassa ei saavutettaisi ekologista hyötyä. Toiseksi (2), ratkaisu koituisi taloudelliseksi helpotukseksi vain julkisen liikenteen nykyisille käyttäjille, mutta autoilijoiden ja muiden korkeampiin tuloluokkiin kuuluvien verorasitus kasvaisi suhteellisesti. Lisäksi (3) liikennelaitoksen tukeminen olisi pois kunnan muista palveluista. Ja neljänneksi (4), ne jotka nykyään kävelevät tai pyöräilevät, alkaisivat todennäköisesti käyttää julkista liikennettä, jolloin kunnan rasitteet lisääntyisivät ilman, että ekologinen jalanjälki pienenee. Eiköhän siis pidetä kiinni matkakorteista kaiken kohtuullisuuden nimissä.

Jo nyt liikennelaitoksen pyörittäminen maksaa Helsingin kaupungille yhden veroäyrin. Maksuttomaksi tekeminen toisi hintaan toisen äyrin lisää, ja ilmaisia palvelujahan ei ole. Tätä nykyä voimassa on periaate, että käyttäjä maksaa. Jos lipunhinnat siirrettäisiin veroäyriin, myös jokainen sellainen autoton ihminen, joka ei käytä julkistakaan liikennettä, joutuisi maksamaan siitä. Se taas ei ole oikein.

Mikä sitten on perimmäinen syy siihen, että ihmiset eivät ylipäänsä pidä julkisesta liikenteestä vaan välttävät sitä, jos voivat? Jos rouva Lipponen haluaa helsinkiläisten ajelevan entistä enemmän julkisilla, niin kyseiset kulkuvälineet pitäisi muuttaa sikavuoroista takaisin pikavuoroiksi. Itäkeskukseen ei nykyään pääse metrolla ilman, että joutuu jonkun maahanmuuttajan taholta kolmesti kerjätyksi. Asian voi sanoa poliittisesti korrektilla tavalla niin, että maksuttomuuden toteuttamisen sijasta rahat tulisi panna joukkoliikenteen ”kehittämiseen”. Koska häiriköt eivät ole tähänkään asti olleet kokoomuksen, keskustan, kristillisdemokraattien eivätkä perussuomalaisten todennäköisiä kannattajia, voisi pieni ohjeistus muiden puolueiden sisällä auttaa.

Päivi ei ole varmaan huomannut kunnallisvaalien lähestymistä lainkaan, sillä populismilla on taipumus heikentää kannatusta eikä vahvistaa sitä – tai sitten hän ”uhrautuu”. Ja kun tarpeeksi uhrautuu, voi kannatus taas nousta. Tavallaan ymmärrän Päivin puheita vapaamatkustamisen ihanuudesta, sillä kansanedustajathan matkustavat pommilla myös Finnairin vuoroilla, joiden kilometrikustannus on tosin alhaisempi kuin HKL:llä. Mutta haluaisinpa nähdä Päivi ja Paavo Lipposen itsensä käyttävän joskus muutakin julkista liikennettä. Toivottavasti maksuttomaksi tekemisen kustannukset eivät ole ainakaan historianopettamisesta pois. Mehän muistamme, että eduskunnan puhemiehenä toimiessaan Paavo Lipponen hankitutti parlamentin autotalliin uudet ja kalliit kulkuneuvot. Julkisiahan ne olivat tietysti Lipposten nämäkin kärryt, sillä kaiken maksoi kansa, ennen kuin eläkeläinen kortin sai. Etsimättä tulevat mieleen Sauli Niinistön sanat: ”He tulivat limusiinilla, me Fiat Puntolla.” Lähestyvä lama lopettanee puheet niin ilmaisista palveluista kuin herrain kiesien uusimisestakin.

Kilpailuta puolueet

Edellä sanottu ei toisaalta tarkoita sitä, että katsoisin Kokoomuksen olevan jotenkin oikeassa sen julistautuessa Suomen toivoksi. Kokoomuksella on kyllä iskuvoimaisin kampanja, sillä sen on tehnyt Suomen trendikkäin mainostoimisto Bob Helsinki. Kotisivuillaan Kokoomus toteaa, että puolue haluaa tekoja eikä ”valitusta”. Se on siis oivaltanut politiikan olemuksen: keskustelu koostuu liian usein pelkästä ruikutuksesta. Puolue onkin tehnyt ansiokasta parodiaa kaikesta kurjistelusta perustamalla kaduille ja kauppakeskuksiin erityisiä valituspisteitä, joissa paras valitus palkitaan. Mielestäni on kuitenkin väärin leimata periaatteellinen poliittinen keskustelu pelkäksi ”valittamiseksi”. Ilman järkiperäistä keskustelua on turha myöskään tehdä mitään, sillä tekemisestä ilman aivoja tulee helposti pelkkää pään takomista seinään.

Sitä paitsi toivo on nykyään sellaista ylellisyyttä, johon vain harvoilla on varaa. Kokoomus on näihin päiviin asti ollut itse se piällysmiäs, joka huutaa parvekkeelta, miten muiden pitää elää. Toimeen tarttumisen retoriikka ei poikkea paljon tästä, vaikka kilven kiillottaminen onkin kasvattanut kannatusta. En soisi suomalaista sosiaalipolitiikkaa jätettävän pelkän talkoohengen varaan, sillä armopalat ja vapaaehtoisuus heittävät ihmiset helposti susille.

Keskusta, jonka kannatus lainehtii maaseudun kunnissa vihreänä merenä, kaappaa tunnetusti puolet maan valtuustopaikoista ja vaatii valtavia subventioita maatalousvaltaisiin pieniin kuntiin. Kannettu vesi ei kuitenkaan kaivossa pysy. DDR:ssä leipä oli subventioiden vuoksi viljaa halvempaa, joten sitä syötettiin myös hevosille. Suomessa taas on alettu polttaa viljaa energian tuottamiseksi, vaikka viljan kasvattaminen vie sitä enemmän kuin uuniin viskominen tuo! Negatiivisella hyötysuhteella tapahtuu myös bioetanolin tuotto. Onneksi useimmat kunnallisvaalien lähestyessä syntyvät ajatusmallit ja lupaukset ymmärretään panna roskiin heti vaalien jälkeen.

Vahvassa nousussa olevia perussuomalaisia puolestaan sanotaan populisteiksi, sillä heidän katsotaan toimivan samoin ehdoin kuin muidenkin poliitikkojen mutta rikkovan tuon hyväveliverkoston kehän arvostellessaan ja nostaessaan puoluetukea yhtä aikaa. Perussuomalaisen puolueen odotettavissa oleva vaalivoitto tuottaa median valtavirralle suurta tuskaa, sillä puolue on ottanut avoimesti kantaa sellaisten asioiden puolesta, joiden ajamisen poliittinen vasemmisto on hylännyt. Todellisuudessa populistisia ovat niin sanotut suuret puolueet, sillä ne haalivat listoilleen julkkisehdokkaita, kuten lavalaulajia, urheilijoita ja missejä, joiden julkisuus on pelkästään populistista. Sen sijaan perussuomalaisilla on kova asialista, joka perustuu tinkimättömiin suomalaisiin arvoihin ja kansalliseen etuun, ja näin ollen perussuomalaisten julkisuus on ensisijaisesti poliittista.

Politiikan yleiseurooppalainen oikeistolaistuminen on merkki siitä, että kantaväestöt ovat saaneet tarpeekseen punavihreiden puolueiden edistämästä maahanmuutosta ja sen seurauksista. Siitä kertoo esimerkiksi Nelosen uutisten gallupmittaus, jonka mukaan joka toinen suomalainen pitää maahanmuuton kasvua kielteisenä. Euroopan unionin tekemissä mittauksissa maahanmuuttoon on suhtautunut kriittisesti lähes 60 prosenttia suomalaista eli kunnallisvaalien yleistä äänestysprosenttia tai kolmen suuren puolueen suhteellista yhteiskannatusta vastaava määrä. Niinpä tätäkään kriittisyyttä ei pitäisi vaientaa puolueiden sopimalla sanattomalla yhteisymmärryksellä, vaan asiasta kaivataan avointa poliittista keskustelua.

Omituisen ilmiön muodostavat myös puolueiden naisjärjestöt. Eihän puolueissa ole miesjärjestöjäkään. Miksi naiset linnoittautuvat tai suljetaan omalle saarelleen? Tasa-arvoiseen keskusteluun kyennee parhaiten sellainen puolue, jossa kaikki osallistuvat samaan toimintaan, eikä ihmisiä luokitella modernia rasismia edustavalla tavalla sukupuolten mukaisiin ryhmiin. Samaan tapaan myös maahanmuutosta tulee keskustella työvoimapoliittisin sekä sananvapauteen ja kulttuurien eroihin liittyvin argumentein eikä kansanryhmiin liittyvin painotuksin, kuten vaikenemisen kannattajat ovat pyrkineet tekemään.

Vaaleissa nähdään, kenen koppa ropisee. Äänestäminen on itsensä arvostamista – toisaalta äänestämättömyys on sekin. Ohjeeksi äänestyspaikalle vaivautuville sanon, että älkää miettikö liikaa puolueiden ohjelmia tai äänenne menee harhaan. Pohtikaa, millä ilmansuunnalla teille on kavereita ja missä porukassa teidät otetaan vastaan. Siellä ovat todennäköisesti teidän poliittisten näkemystenne todelliset edustajatkin.