24. lokakuuta 2008

Emme kaipaa lapsenvahteja


Tänään on vierähtänyt kaksi viikkoa siitä, kun laadin Suomen Kustannusyhdistykselle ja Helsingin yliopiston rehtorille kantelun Gaudeamus Kirjan menettelystä, jonka mukaisesti se veti myynnistä teokseni Työttömän kuolema – Johdatus uuteen työyhteiskuntaan ja työn filosofiaan (Yliopistopaino 2005). En ole saanut kummaltakaan taholta edes saapumisilmoitusta kirjelmäni vastaanotosta. Sensuuripäätös yritettäneen vaieta hallinnossa, sillä sen julkitulo ei olisi sen enempää Gaudeamuksen osaomistajana toimivan yliopiston kuin kustannusyhdistyksenkään etujen mukaista. Gaudeamuksen kustannuspäällikkö Tuomas Seppä istuu yhdistyksen hallituksessa itse. Huono ammattietiikka näyttää vaivaavan sekä kustantamon, yliopiston että kustannusyhdistyksen toimenkuvaa. Nämä tahot kerännevätkin nyt rivejään ryhmittyäkseen yhdeksi rintamaksi filosofia vastaan.

Kirjelmäni tavoitetta tukee uuden City-lehden 20/2008 juttu 2000-luvun kirjarovioista. Klassikoiden sensuuritapaukset mainitsin jo käsitellessäni aihetta edellä. Kiintoisaa on, että kymmenestä City-lehden nyt esiin nostamasta kirjasta kolme on sensuroitu sillä perusteella, että niiden on pelätty loukkaavan muslimeja, mikä kertoo paljon kyseisestä uskonnosta ja sen asennoitumisesta toisiin ihmisiin. Näitä teoksia ovat italialaisen Oriana Fallacin La rabbia e l’orgoglio (”Raivo ja ylpeys”) vuodelta 2002, eräässä aiemmassa kolumnissa käsittelemäni Sherry Jonesin The Jewel of Medina (”Medinan jalokivi”), joka odottaa edelleen julkaisemistaan, ja Ayaan Hirsi Alin suomeksikin luettavissa oleva Neitsythäkki – Islam, nainen ja fundamentalismi (Tammi 2005), jonka kääntäjien anonyymiyttä varjellaan kaikkialla maailmassa yhtä tarkasti kuin kirjoittajan henkeä.

Toisen suositun sensuroimisperusteen muodostaa kristittyjen tärkeinä pitämien arvojen kyseenalaistaminen. Hannu Salaman Juhannustanssien (Otava 1964) kohtalo oli koitua myös pastori Antti Kylliäisen Maan päällä niin kuin taivaassa -teoksen (Otava 2004) osaksi, sillä kirjassa päädyttiin väittämään, ettei Helvettiä ole olemassa. Mikä helpotus tuo teos onkaan voinut olla monelle kirkollisveron maksajalle. Helvetillä pelottelu lienee uskontojen keskeisimpiä käsikassaroita, kun taas ihmisten keskittyminen maallisen onnen tavoitteluun saattaisi hyvinkin vähentää uskontojen vaikutusvaltaa. Toisenlaista pelottelua puolestaan edustaa satanismista kirjoittaneen Tapio Kotkavuoren Vasemman käden polku (Voimasana 2004), joka demonisoi maallisen onnen tavoittelun ja jonka Turun kaupunginkirjasto ehti sensuroida, kunnes se myöhemmin pyörsi päätöksensä. Loput sensuroiduista kirjoista onkin sitten vedetty myynnistä lähinnä niiden pornografisuuden, Suomen poliittisen hallinnon tai Venäjän-pelon vuoksi. Esimerkin viimeksi mainituista tarjoavat Susan Kurosen Pääministerin morsian (Etukeno 2007) ja Johan Bäckmanin edellä käsittelemäni Pronssisoturi (Tarbeinfo 2008).

On käsittämätöntä, mikä on voinut tehdä kyseisistä kirjoista niin vaarallisia, ettei niiden sisältämiä asioita olisi voinut sanoa, varsinkin, kun esimerkiksi Kurosen kirjaa oli lyhennelty heksametreittäin jo kustantamon oman itsesensuurin toimesta. Tuskin kukaan voi myöskään valittaa henkilökohtaisen elämänsä käsittelystä julkisuudessa, kun on itse voinut vaikuttaa asioiden kulkuun. Ja täytyyhän epätodet tai kyseenalaisetkin asiat voida sanoa, jotta niihin voidaan ottaa kantaa.

Myös se, että sensuroitujen kirjojen joukossa on Alain Robbe-Grillet’n Un roman sentimental (”Tunteellinen romaani”), jossa mässäiltiin pedofilialla ja sadismilla, on hämmästyttävää. Näiden asioiden paheksujat saavatkin väistämättä otsaansa moralistin leiman. Kirjojen kieltämistä vaativat tahot eivät kerta kaikkiaan ymmärrä taiteellisen esittämisen eivätkä fiktiivisyyden luonnetta, vaan heidän päätään puristaa tylsämielisen realismin perinne. Jos kaikki tämäntapainen esittäminen kiellettäisiin, jouduttaisiin heittämään yli laidan myös suuri osa antiikin kirjallisuudesta, Markiisi de Sade ja Oscar Wilde sekä ihmisten rakastama pornografinen esittäminen kokonaisuudessaan.

Onpa sensuurin hampaisiin joutunut myös erään yhdysvaltalaisen kirjoittajakaksikon, Peter Parnellin ja Justin Richardsonin, julkaisema lastenkirja vuodelta 2005. Se kertoo koiraspuolisesta pingviinipariskunnasta, jolle heteropingviinit luovuttivat tarinan mukaan yhden ylimääräisen munan haudottavaksi. Kun munasta kuoriutui untuvainen pingviininpoikanen, antoi pariskunta sille nimeksi ”Tango”. Siitä juontuu teoksen nimi And Tango Makes Three. En ymmärrä sitäkään, mikä tuossa homomyönteisessä lastenkirjassa voi olla niin paheksuttavaa, että American Library Association on listannut sen USA:n vihatuimpien kirjojen kärkeen – paitsi tietysti teoksen väitetty homoseksuaalisuuden ihannointi, uskonnonvastaisuus ja perhearvojen vastaisuus. Jos pingviinipariskunta olisi ollut naaraspuolinen, kirjastontädit tuskin olisivat sensuroineet opusta.

Samalla perusteella voitaisiin tietysti vihata myös minun kirjaani Enkelirakkaus – Filosofia ja uskonto homoseksuaalisuutena, joka ilmestyi tänä syksynä. Kun kaikki satujen ja lapsille tarkoitettujen tarinoiden kehyskertomukset toistavat edelleenkin vain heteroseksuaalisen perhenormatiivin mallia, ne ahdistavat pahoin monia homoseksuaaleiksi itsensä kokevia lapsia ja nuoria. Heteroseksuaalisen valtakulttuurin tunkkaisuutta ilmentää se, että yhdenkin poikkeuskirjan tuottama särö tuohon heterovanhempien harjoittamaan homoseksuaalisuudelta varjeluun aiheuttaa teokseen kohdistuvan ajojahdin. En väitä, että oma tapani arvostella heteroseksuaalista valtakulttuuria yltäisi kyseisen pienen satukirjan saamaan huomioon, mutta juuri näistä asioista maailmassa pitää kirjoittaa.

Sananvapauden näpistely johtaa aina vain suurempiin ryöstöihin. ’Sananvapaus’ sinänsä on paradoksaalinen käsite. Se voidaan mieltää eräänlaiseksi luovuttamattomaksi oikeudeksi, mutta toisaalta sananvapauden määrittely-yritykset piirtävät eräänlaisen kehän mielipiteen- ja ilmaisunvapauden ympärille, jolloin sen rajoittajaksi asettuu viranomaisvalta. Sananvapaus olemme me ihmiset itse. Sananvapaudella on kiinteä yhteys kirjailijan identiteettiin. Jos sananvapautta vähänkin rajoitetaan, siitä aukeaa tie mitä erilaisimpien verukkeiden käyttöön. Siksi sananvapauden pitää olla ehdotonta. Mielipiteen- ja ilmaisunvapauden kuohiminen on pahinta henkistä väkivaltaa ja ihmisoikeusrikosten huipentuma. Useimmat muut oikeudet riippuvat nimittäin sananvapaudesta, eivätkä oppineet kaipaa sanojensa vartijoiksi lapsenvahteja.